”There are two things we know about wokeness. One is it doesn’t exist. The other is it’s really good.” totesi ensimmäisen yleisesti käytetyn internetselaimen kehittäjä Marc Andreessen pari vuotta sitten. Sivusin viime kirjoituksessani sitä, onko woke olemassa. Viime aikoina olen kuitenkin ollut enemmän tekemisissä väitteen kanssa, että ”woke” on hyvä juttu. Määritellään woke siis karkeasti intersektionaalisen feminismin Amerikasta Suomeen saapuneina sovelluksina politiikassa ja kulttuurissa. Sitä voidaan kutsua myös vasemman laidan identiteettipolitiikaksi. Tarkemman määritelmän voi katsoa täältä.
Wokessa ei ole kyse mustavalkoisesti huonosta asiasta. Intersektionaalisuuden perushavainto, että eri etuoikeudet (terve, rikas) ja niiden puutteet (sairas, köyhä) vuorovaikuttavat tavoilla, joka ei ole ilmiselvää yksittäisistä ominaisuuksista, on tosi. Tällaisten kysymyksien tutkimukseen sosiaalitieteet ja psykologia ovat vuosikymmenien ajan soveltaneet tilastollisia vuorovaikutustermejä.
Mietin tätä kirjoitusta varten woken hyötyjä. On olemassa tutkimusnäyttöä, että Suomessakin tapahtuu systeemistä sortoa esimerkiksi eri etnisten ryhmien työnhaussa. Tällaiset empiirisesti osoitettavissa olevat rakenteellisen rasismin muodot on syytä kaivaa esiin sekä korjata ja korostunut mielenkiinto systeemiseen rasismiin saattaa motivoida tutkijoita työssään. On myös monia identiteettipolitiikan muotoja, jotka ovat tuottaneet eri ryhmille oikeuksia, jotka niille liberaalissa demokratiassa olisi pitänyt alun alkaenkin kuulua, kuten mustien kansalaisoikeudet, me toon tuoma huomio naisiin kohdistuvaan seksuaaliseen häirintään, tasa-arvoinen avioliittolaki sekä esim. lisääntymiskyvyttömyysvaatimuksen poisto translaista.
Samalla voidaan sanoa, että identiteettipolitiikka on tuonut mukanaan merkittäviä ongelmia erityisesti amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Tämä heijastuu etäisesti ja paljon pienemmissä määrin Suomeen. ”Wokeen” liittyy viisi ongelmaa:
1. Yliopistojen politisoituminen
Tutkimusyliopistojen perustehtävä on tutkia aiheita vapaasti ja pelottomasti sekä tuottaa mahdollisimman objektiivista, datapohjaista tietoa mistä tahansa tutkimuskohteesta.
Viime vuosikymmenen aikana monella akateemisella alalla on kuitenkin Yhdysvalloissa nähty liikettä vapaasta tutkimuksesta kohti aktivismia ja esimerkiksi joidenkin Ivy League -yliopistojen laitokset ovat sisällyttäneet tehtäväkuvauksiinsa ”dismantling oppressive systems” (Columbian sosiaalityö) tai ”challenge systemic injustice in health care” (Harvardin lääkis) kaltaisia yliopistojen perustehtävän ulkopuolisia poliittisia tavoitteita. Kehityskulku on tapahtunut käsi kädessä yliopistojen diversity, equity, and inclusion -byrokratian, joka usein on käytännössä intersektionaalisen feminismin HR-sovellus, kasvaessa. Yliopistojen DEI-byrokratia yliopisto- ja laitostasolla, apurahoissa, konferensseissa sekä journalien sisäänottokriteereissä on vinouttanut kannustimia pois siitä mikä on totta ja perusteltua kohti sitä, mikä tuottaa tietynlaisen poliittisen päämäärän.
Aktivismille on paikkansa, mutta tieteen arvokas perustehtävä on tuottaa mahdollisimman objektiivista tietoa ja sen vinoutuessa ihmiskunta kärsii. Viime kädessä leikkaukset alkavat mennä pieleen, lentokoneet putoilla taivaalta ja tietojärjestelmät muuttua helposti hakkeroitaviksi. Todellisen kriisin sattuessa kansalaisten luottamus tieteeseen on heikko, mikäli asiantuntijat eivät ole näyttäytyneet perustehtävään suuntautuneilta, objektiivisuuteen pyrkiviltä, ihmisten tunteita säästämättömiltä, loogisilta, empiiriseen näyttöön sanomansa nojaavilta ammattilaisilta.
Näkökulmien moninaisuus on, osin DEI-palkkauksen vuoksi, kaventunut vuosikymmenien ajan ja joillakin humanistisilla aloilla voi työskennellä viisikymmentä vasemmistolaista tutkijaa yhtä tai jopa nollaa konservatiivia kohden. Tasaisimmat sekoitussuhteet oikiksien ja taloustieteen kaltaisilla aloilla ovat nekin 80%-20% luokkaa. Berkeleyn huippuyliopisto vaati viime vuosikymmenen lopulla biotieteiden työnhakijoilta DEI-suunnitelmia, joiden perusteella se raakasi kolme neljästä ehdokkaasta ulos hakuprosessista ennen kuin katsoi näiden hakemuksia meriittipohjalta.
Huippujournalit, kuten Nature, The Lancet ja Science ovat ilmoittaneet julkaisevansa ainoastaan tutkimuksia, jotka mukautuvat journaleiden DEI-odotuksiin. JAMA edellyttää, että tutkijat ilmoittavat miten heidän tutkimuksensa edistää yhteiskunnallisten erojen tasoittamista (equity), huippujournaleiden editorikuntia on valittu vähemmistöön kuulumisen perusteella ja joitakin artikkeleita on torjuttu vertaisarviossa tai vedetty takaisin, mikäli tutkimusten tulokset eivät ole olleet linjassa sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvien odotusten kanssa. Tutkimuksen argumenttien, evidenssin ja meriittien paino on siis journaleissa vähentynyt ja sen, kuka tutkimuksen on tehnyt, lisääntynyt.
2. On usein tärkeämpää kuka sanoo kuin mitä sanoo
Tätä sanotun näkökulmariippuvaisuutta voidaan kutsua myös positionaalisuudeksi. Arvioidessa ihmisen argumenttia tai meriittejä, katsotaan enenevästi hänen ryhmäjäsenyyksiään (mihin vähemmistöihin ja enemmistöihin ihminen voidaan lukea) ja vähenevästi sanotun substanssia. Näin esimerkiksi aasialaisilta hakijoilta edellytettiin 100-250 pistettä korkeampaa SAT-tulosta Harvardiin päästäkseen kuin tummaihoisilta tai latinohakijoilta ennen affirmative actionin julistamista laittomaksi. Ihmissuhteiden tarkastelu intersektionaalisen linssin läpi saa helposti kiinnittämään huomiota ihmisen identiteettitekijöihin ja siten tämän etuoikeuksiin. Mikäli nämä ovat voimakkaasti mielessä keskustelun aikana, pointit keskustelussa kuullaan helposti eri tasoisina riippuen siitä kuka puhuu.
3. Jaetun ihmisyyden kokemuksen heikkeneminen
Ihmisten katsomisesta ryhmäjäsenyyksien ja valtasuhteiden kautta seuraa myös helposti, että eri ryhmien välillä on helppo nähdä konfliktia ja jännitteitä. Liberaali demokratia on perustunut pitkään jaetun ihmisyyden kokemukselle: tasa-arvon edistyminen tarkoittaa, että kaikki saavat samat oikeudet ihonväriin, sukupuolitekijöihin ja muihin identiteettiominaisuuksiin katsomatta. Näin esimerkiksi valtion kansalaisten on helpompi vetää yhtä köyttä ja tehdä kompromisseja heitä koskevissa päätöksissä. Ryhmäjäsenyyksiin keskittyminen kuitenkin jakaa ihmiset helposti keskenään riiteleviin ryhmiin ja Obaman lausahdus ”The forces that divide us are not as strong as those that unite us.” unohtuu.
4. Oman toimijuuden heikkeneminen
Sanotaan, että joku katsoo elämää sortajia ja sorrettuja korostavan maailmankatsomuksen kautta ja uskoo rakenteellisen syrjinnän aiheuttavan suuren osan yhteiskunnan ongelmista. Joku voi myös omaksua itse uhrimentaliteetin suhteessa systeemiseksi koettuun sortoon. Tällöin usko yksilöiden mahdollisuuksiin muuttaa maailmaa voi alkaa heiketä. Katsotaan uskomuksen ”muut ihmiset tai rakenteet ovat hyvinvoinnistani vastuussa itseäni enemmän” korrelaatioita ahdistuneisuuden, masentuneisuuden, ja onnellisuuden kanssa. Nähdään että uskomuksen korrelaatiot mielenterveyteen ovat melko negatiiviset. Voimakkaammat korrelaatiot nähdään kuitenkin uskomuksen ja vastaajan itsearvion siitä onko woke ja kriittisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteiden kyselyn antamien pisteiden kanssa.
5. Ylilyöntien vaikutus politiikan oikealla laidalla
Vuosia ennen Trumpin uudelleenvalintaa osa englantia puhuvan maailman woke-kriitikoista alkoi ennakoida tulevaa vastareaktiota Yhdysvalloissa nähtyyn woken nousuun, joka kulminoitui kesän 2020 protesteihin. Nyt tällainen ”backlash” on käynnissä ja jälki Yhdysvaltain hallinnossa ja maan demokratian tulevaisuuden kannalta on ennennäkemätöntä. Ei ole mielestäni kohtuutonta argumentoida, että vasemmalla kahdeksan vuoden aikana nähdyt ylilyönnit siivittivät Trumpin paluuta valtaan.
Kuvitellaan kaksi skenaariota, (A) Bidenin neljä vuotta sujuvat Obamalta tutun sentristisen, lähes talousoikeistolaisen ja tiukan rajapolitiikan demokraattihallinnon merkeissä, ja presidentin Obama tapaan arvostellessa itse wokea ja (B) mitä todellisuudessa tapahtui Trumpin (2017-2021) ja Bidenin (2021-2025) kausien aikana Yhdysvaltain vasemmistossa. Olen tuskin ainoa, joka uskoo, että skenaariossa (A) Trumpin kaltaisen kulttuurisotamoukarin mahdollisuus tulla valituksi on huomattavasti pienempi kuin skenaariossa (B).
Näistä syistä en pidä wokeksi kutsutun identiteettipolitiikan nousua toivottuna ilmiönä. Henkilökohtaisesti pidän Trumpin valtaannousua kokonaisuutena katsoen Yhdysvaltain oman elämäni aikaisen poliittisen historian suurimpana katastrofina. Koen myös Yhdysvallat itselleni läheiseksi maaksi ja olen käynyt siellä useita kertoja. Yhdysvaltain sisä- ja ulkopoliittisen integriteetin heikkeneminen on ollut useaan otteeseen kivuliasta seurattavaa ja vastuutan siitä itse tällä hetkellä ainakin sosiaalisen median polarisoivaa vaikutusta ja niitä ihmisiä, jotka vasemmalla ja oikealla tarttuivat syöttiin ja ajoivat maan kilpailevien äärilaitojen spiraaliin. Vastuutus ei kuitenkaan ratkaise ongelmaa. Äärilaitojen hidas hylkääminen ja keskelle siirtyminen sen sijaan voi ratkaista.
Kuvalähteet: https://www.meig.ch/highlight-36-2023-ilos-global-coalition-for-social-justice-a-new-governance-initiative-that-can-bring-policy-coherence-to-the-social-justice-debate/
https://ydrf.org.uk/2021/09/19/privilege-wheel
https://www.rferl.org/a/obama-signs-law-restructuring-us-international-media-voa-rferl-board-governors/28194511.html
https://www.scmp.com/news/asia/east-asia/article/2118878/fiery-speech-donald-trump-calls-north-korea-hell-says-us-has