Oskari Lahtinen katsoo tässä artikkelissa joogaa kriittisin silmin – samassa hengessä kuin hän käsitteli meditaatiota kirjassaan Onko mindfulnessista mihinkään?
(Ilmestynyt Joogalehdessä 1/2026)
Suomen Joogalehdessä on kirjoitettu jo muutamaan otteeseen meditaatiota käsitelleestä kirjastani Onko mindfulnessista mihinkään? (Joogalehti 1/2025 ja 3/2025) ja kiitän lehteä kirjalle annetusta palstatilasta. Minulta pyydettiin vielä kirjoitusta, jossa meditaatiota kriittisesti käsitelleen kirjan hengessä luotaisiin katsausta myös joogan puolelle. Sanotaan hyvin lyhyesti kirjoituksen taustatiedoiksi, että olen meditaatiosta elämäntavan nuorena tehnyt ja mindfulness-aiheesta väitellyt psykologian tohtori, joka kriittisestä asenteesta huolimatta pyrkii käyttämään mielen katsomiseen niin paljon aikaa kuin ruuhkavuosihulinassa siihen irtoaa.
Harrastan joogaa, mutta minulla ei ole sen suhteen akateemista asiantuntemusta tai koulutusta, pois lukien MBSR-ohjaajakoulutukseen kuuluva hatha-osuus. Tiedän, että jooga on historialtaan metafyysinen vapautumisperinne ja monelle sen muoto on ensi sijassa kotiharjoitus. Viime vuosina oma joogaharjoitukseni on tapahtunut melkein kokonaan joogakoululla, joten tämä konteksti saa kirjoituksessani päähuomion. En ehkä sillä kata lehden lukijakunnan kokemuksia, mutta ainakin tulen kuvanneeksi, mikä suurelle osalle tavallisia suomalaisia on luultavasti joogaharjoituksen yleisin muoto.
Kirjassani buddhalaisuus, mindfulness ja meditaatio ruoditaan läpi melko kuvia kumartelematta: katson mindfulness-tutkimuskirjallisuutta vähän samanlaisesta näkökulmasta kuin lääketieteellisen hoidon näytönastekatsauksia tekevät ihmiset. Mindfulness hyödyttää ahdistuneita, masentuneita ja stressaantuneita. Sitä voi käyttää kivun oheishoidossa ja unenlaadun parantamiseen. Melkein kaikki aikakauslehdissä kuultavat ja ohjaajakouluttajien mainostamat väitteet hyödyistä sydän- ja verisuonisairauksien hoidossa, aivojen rakenteen muovaamisessa ja immuniteetin parantamisessa taas ovat tällä hetkellä todistamatta.
Tieteen näkökulmasta mindfulness on lupaava mielenterveyshoito, jonka somaattisista hyödyistä odotamme lisätietoa. Meditaation tutkimuskirjallisuuden eräs rajoite on, että se painottuu voimakkaasti kahdeksan viikon kurssin istuneisiin aloittelijoihin, eikä tuhansia tunteja harjoittaneita ammattilaisia ole tutkittu kuin hippusen verran.
Buddha on meditaatiomaailman Aristoteles
Näin ero pitkään harjoittaneen henkilökohtaisen kokemuksen ja tieteellisen näytön välillä voi olla suurehko: henkilökohtaisesti pidän kykyä rauhoittaa hermosto tilauksesta supervoimana. Meditaatioharjoitus on myös muuttanut kokemustani maailmasta ainakin yhden selkeä oivalluksen osalta.
Keskeinen teesi kirjassa on, että meditaatio on mahdollista irrottaa intialaisesta ja buddhalaisesta synnyinkehdostaan ja kuvata sen ilmiökenttä tieteellisen psykologian, lääketieteen ja mielenfilosofian kielillä. Suhtaudun siten psykologina Buddhaan kuten suhtautuisin fyysikkona Aristoteleeseen. Aristoteles oli luonnontieteen pioneeri, mutta ei pääsisi tiedoillaan läpi lukion fysiikan kursseista.
Buddha, väitetysti, sai meditaation teorian hyvään alkuun. Mielestäni tehtävämme on jättää Buddha viimeistään nyt taakse ja seistä hänen hartioillaan, kuten Newton seisoi esifysiikan jättiläisten hartioilla. Rautakautisten kömpelöiden luetteloiden sijaan meidän tulisi kuvata modernilla ja tieteellisesti validilla kielellä, mitä kehossa ja mielessä tapahtuu, kun teemme harjoitteita. Samaa lähestymistä soveltaisin myös joogaan.
Jooga on mielestäni hieno autonomisen hermoston rauhoittamiskeino. Se vahvistaa kehotietoisuutta sekä tasapainoa ja käy usein hyötyliikunnasta sekä välillä urheilusta. Minuun vetoaa joogassa myös kiireetön ympäristö, jossa on luontevaa meditoida läpi harjoituksen.
Kun luet kritiikkiäni joogamaailman outouksia kohtaan, toivon, että muistat, että jooga on minulle rakas harrastus ja olen palannut matolle, on-off, yhtä kauan kuin meditaatiotyynyllekin.
Pidän järkevästi ohjattuun joogaan käytettyä aikaa mahdollisesti parhaana yksittäisenä investointina, jonka ihminen voi elämässään tehdä. Käsittelen nyt kahta ilmiötä, jotka yhdistävät joogaa ja buddhalaisperäistä meditaatioharjoitusta: ensin mystiikan ja sitten läsnäolon osuuksia harjoituksessa.
Mystiikka ja kolme joogityyppiä
Viime vuosina olen ajoittain käynyt erään tavallisen urbaanin joogakoulun tunneilla ja havainnut siellä näkyvän karkeasti ainakin kolmenkaltaisia joogan harjoittajia. Minulla ei tietenkään ole pääsyä kenenkään mieleen enkä voi tietää totuuksia ihmisten motivaatioista tai kokemuksista. Olen toki keskustellut useiden eri harjoittajien ja opettajienkin kanssa. Kirjoitan tässä joka tapauksessa osin arvaillen.
Ensimmäinen ryhmä on ylivoimaisesti suurin ja kattaa ihmisiä, jotka yhtäältä vaikuttavat haluavan parantaa terveyttään ja kehonsa liikkuvuutta, ja toisaalta kaipaavat pysähtymistä kiireen keskellä. Terveysjoogien elämissä ei välttämättä ole joogan ja pilateksen välillä suurta eroa, joskin rauhoittumista hakevat suuntaavat todennäköisemmin hathan tai yinin tunneille.
Tällä ryhmällä voi olla keskimäärin varovaisen positiivinen suhde joogan mukana tuleviin estetiikkaan ja rituaaleihin, mutta enimmäkseen he ottavat shanti-laulut ja kiinalaisen lääketieteen tarinatuokiot olankohautuksella.
Toinen, pienehkö, ryhmä sisältää itseni kaltaisia stressiä sääteleviä tietotyöläisiä, jotka toivoisivat, että opettajat pitäisivät chakrojen ja pranan kaltaiset esilääketieteelliset mallit omana tietonaan ja keskittyisivät ohjaamaan asanoita. Kuten muut, olen tullut joogatunnille hoitamaan kehoani ja mieltäni. Mallini ihmisen kehosta, mielestä ja hyvinvoinnista nojaa kuitenkin lääketieteen ja psykologian käsitteisiin, joita muinaisjoogit eivät tunteneet tai ymmärtäneet.
Toivoisin opettajien panostavan opiskelussaan anatomiaan ja fysiologiaan sekä esimerkiksi ihmisen tarkkaavaisuuden, hengityksen ja autonomisen hermoston välisiin yhteyksiin, mystiikan ohella tai mieluusti sen sijaan. Jos mystiikan määrää tunnilla voisi säädellä kuten äänenvoimakkuutta vanhoissa autoradioissa, laittaisin sen itse aina nollaan tunnin aluksi. Ensimmäisen ryhmän joogit pitäisivät sen, asteikolla 0-100, ehkä nollan ja kahdenkympin välillä.
Osa joogaohjauksesta eksyy uskomushoitojen puolelle
Tästä päästään kolmanteen ryhmään, jossa arvaukseni mukaan on suurin osa joogaopettajista. Käsitykseni on, että monien ohjaajien elämissä joogalla on ollut transformatiivinen vaikutus. Joissakin tapauksissa harjoitus ja elämäntapa ovat löytyneet hoitamaan kehon tai sielun haavoja. Tämä tuo ihmisiä tyypillisesti meditaatioon, enkä itsekään olisi ehkä syväsukeltanut näihin aiheisiin ilman oman kärsimyksen tuomaa motivaatiota.
Vaikka teen ohjaajista teräviä huomioita, haluan myös sanoa, että olen hyötynyt monien ohjaajien tunneista suuresti silloinkin, kun en ole jakanut heidän maailmankuvallisiaan tai edes ohjauksellisia näkemyksiään. Uskon lähes kaikkien ohjaajien pyrkivän hyvään sen koulutuksen varassa, joka heillä on.
Useilla ohjaajilla vaikuttaa olevan asteittaista viehtyneisyyttä joogan kulttuuriseen estetiikkaan tai muinaisfilosofiaan. Arvaukseni on, että opettajien enemmistö haluaisi pitää mystiikkalukeman oppilaita korkeammalla, joissain tapauksissa huomattavasti korkeammalla. He ovat omaksuneet asanoiden lisäksi kulttuurista käsitelastia, joka on osin pseudotiedettä: usein tunneilla viitatut chakrat eivät ole havaittavissa kudoksina, reseptoreina, solurakenteina tai energiakeskittyminä.
Nadeissa kiertävä prana, ”energia”, kuten siitä joogassa puhutaan, ei ole fysiikan havainnoimaa termodynaamista energiaa ja selittyisi paremmin hengityksen, hermoston ja verenkierron prosesseina. Opettajapuhe näistä käsitteistä viljelee joogasaliin väitteitä, jotka eivät paikannu sellaisinaan anatomiaan ja fysiologiaan, niitä ei voi falsifioida ja niille kuuluu siten sama uskomushoitostatus kuin homeopatialle ja enkeliterapialle.
Tarve sekulaareille ohjaajille
Tähän joku voisi ehdottaa, että menepä sitten niille tunneille, joilla ei ole mystiikkaa. On totta, että osa opettajista tuo esimerkiksi urheilutaustan tai korkeakouluopintojen myötä tunnille biologisesti validia tietämystä ihmiskehon toiminnasta. Tätä ohjaajakuntaa on kuitenkin ollut saatavilla sen verran rajallisesti, että olen löytänyt toistuvasti itseni kuuntelemasta itsevarmalla sävyllä esitettyjä, luennoivia viittauksia metallielementteihin ja energian virtauksiin, ikään kuin ne olisivat psykologiaa tai fysiologiaa eivätkä estetisoitua pseudotiedettä. Osasyy tähän lienee, että suuri osa Suomessa tarjolla olevista opettajakoulutuksista käsittääkseni sisältää edelleen esitieteellisiin malleihin pohjautuvaa filosofiaa.
Opettajien ja opetettavien välillä vaikuttaa itselleni olevan siis eräänlainen tarvekuilu, joka juontanee juurensa joogan historiaan. Uskonnosta alkunsa saanut vapautumisoppi on vaivoin muunnettu sopimaan länsimaisille hyvinvointistudioille, jolloin räikein ritualistinen uskontosisältö on karsittu siitä pois. Shantit, chakrat ja kiinalaisen lääketieteen höpöhöpöt ovat säilyneet rajapintana, jolla opettajat pääsevät tuomaan esiin heille tärkeän elämäntavan irrationaalista kuvastoa ja elämystä tavalla, jonka oppilaiden enemmistö heiltä sietää, vaikkei sitä ehkä itse tunnille toivoisikaan.
Siedän mystiikkaa itsekin – tuon aiheen esiin, koska pyydettiin ja koska tajusin käyneeni vuosikausia joogatunneilla antamatta pseudotiedeflirtistä ikinä palautetta joogakouluille. On siis mahdollista, että patoutunutta turhaumaa on tämän aiheen ympärillä ollut olemassa muuallakin kuin mielessäni. Toinen tunneilla pohtimani aihe liittyy läheisesti meditaatioon: läsnäolo.
Läsnäolo tarkoittaa vain kokemuksen huomaamista sellaisenaan
Meditoin usein joogaharjoituksen läpi. Teen sen tuomalla huomion kokemukseeni ja huomaamalla aistien kautta siihen tulevan tiedon: mitä näkyy, kuuluu, tuntuu, ehkä haisee ja millaisia ajatuksia tulee. Ajatuksien muoto on kokemuksessani usein kuvia tai ääniä, kuten sisäistä puhetta tai musiikkia. Tämä metatietoisuus huomion kohteesta ja laadusta, onko huomio esimerkiksi ahnetta tai välttelevää, kulkee luonnollisesti harjoituksen mukana. Joogatunti kulkee usein läsnäolon tukena, mutta ajoittain haasteeksi läsnäolon ylläpitämiselle tunneilla muodostuvat opettajan pyrkimykset opettaa läsnäoloa.
Välillä ohjaaja mikromanageroi huomion suuntaamista harjoituksessa tai loppumeditaatiossa tavalla, joka asettaa huomion kohteelle ja laadulle vaateita ja odotuksia. Huomio pitää suunnata tiettyyn kohteeseen tietyllä tavalla ja siihen pitää sisältyä esimerkiksi itsen hyväksyminen tai ajateltavia mantralauseita. Kasvoilla tai niiden takana tulee olla puolikas hymynkare.
En muista enää täsmällisiä ohjauslauseita, joita olen tunneilla näihin huomioihin liittyen kuullut – ehkä siksi, että ne toimivat itselleni mindfulness-kelloina, jotka laajentavat huomiota koko kokemukseen ja saavat katsomaan kehon pientä kiristymistä sekä aversiivisia ajatuksia, jotka heräävät reaktiona tähän ohjeistukseen.
Mindfulness-harjoitus ei sisällä puuttumista kokemuksen laatuun. Harjoituksen päämäärä on katsoa kokemusta kuin ulkoa päin ja huomata kokemus sellaisenaan. Mitään ei pyritä erikseen hyväksymään: huonosti nimetty tietoinen, hyväksyvä läsnäolo tarkoittaa vain, että kokemus huomataan riippumatta siitä mitä elementtejä se sisältää. Jos kokemus sisältää ahnetta himoa, käpertyvää pelkoa tai leimuavaa raivoa nämä huomataan osana kokemusta: niihin liittyy tietynlaisia ajatuksia, tietynlainen kehon kokemus ja usein tietynlainen laajempi kokemuksellinen linssi, joka värittää sitä, miltä maailma tuntuu ja miten se näyttäytyy.
Mindfulness-harjoituksessa ei tuoda tietoisuuteen tarkoituksella ylimääräisiä elementtejä, kuten itsen hyväksymistä, odotusta hymynkareelle tai yrityksiä ylhäältä päin muuttaa huomion laatua. Huomion tehtävä on vain huomata, millainen kokemus on ja katsoa tätä huomaamista.
Joogassa annettu meditaatio-ohjaus siis on kokemukseni mukaan kompastellut yrityksiin muuttaa ihmisen kokemusta tai lisätä siihen elementtejä, sen sijaan että sitä vain katsottaisiin sellaisena kuin se on.
Teepussipuhe
Toinen ohjauksen yleinen ongelma on minuuden loitsiminen tyhjästä olevaksi, reifioiminen.
”Olet läsnä juuri sinuna itsenäsi, aidoimpana itsenäsi.”
”Nyt voit miettiä mikä olis just sinulle armollisinta just nyt.”
Joogatunneilla annettu meditaatio-ohjaus pyrkii opettamaan läsnäoloa, mutta tekee sen usein vahvistamalla minuusrakennetta, joka hankaloittaa läsnäoloa.
Sen sijaan, että ohjattaisiin tuomaan huomio suoraan havaintoon, toistuva puhe itsestä, aidosta minuudesta ja minän tarpeista luo todeksi minuuden, jota itseasiassa raa’an havainnon tasolla ei ole olemassa. Tätä kokemuksen perusasiaa on vaikea huomata, jos kannustava teepussipuhe (nimetty Yogi-teen aforismilauseiden mukaan) jatkuvasti pyrkii reifioimaan minän olevaksi.
Olen myös havainnut, että opettajat, jotka eniten sanovat ”voit kuunnella mikä sinua kutsuu tänään”, ”huomataan lempeydellä”, ”katsotaan, voidaanko olla armollisia” -tyylisiä lauseita osana ohjausta, useimmin antavat kuvan kireästä henkilökohtaisesta kokemuksesta, perfektionismista, kontrollin tarpeesta tai suoritusorientaatiosta harjoituksessa.
Tässä kokemuksen ohjaaminen toiseksi kuin se on, yhdistyy minuuden ylikorostamiseen muodostaen läsnäolosta etääntyneen sotkun.
Kirein mikrolihaksin lausutut itsemyötätunto-teepussilauseet kuulostavat ajoittain omiin korviini ohjaajan itsesäätelypuheelta. Ohjaajan ja sitä myöten ohjattavan todellinen sulaminen harjoituksessa tapahtuisi huomaamalla, että kokemus on itse asiassa jatkuvien pienten tai suurien halujen ja vastustusten sävyttämää: halua saada aikaan rento ja rauhallinen kokemus, ahneutta tätä kokemusta kohtaan ja aversiota virheiden tekemiseen harjoituksessa tai ohjauksessa.
Näissä tilanteissa teen oman meditaatio-ohjauksen, ja harjoitus jatkuu, mutta ilman tätä kurssin korjausta päätyisin kokemukseni kanssa helposti ajatuksiin samastuneeseen ja ahneuden tai vastustuksen värittämään tilaan.
Flow ei ole läsnäoloa
Läsnäolon ylläpitäminen on yksinkertaista, kun sen ymmärtää – tämä ymmärtäminen tuntuu kuitenkin vievän ihmisiltä vuosia tai koko elämän. Toiston vuoksi vielä: läsnäolossa kaikki alkaa aina kokemuksen huomaamisesta sellaisenaan tässä ja nyt. Se ei ole tämän monimutkaisempaa.
Tehtäväksemme jää vain kyetä huomata huomion kohde ja huomion laatu sellaisina kuin ne todella ovat. Usein halut ja vastustukset ovat osa linssiä, jolla katsomme maailmaa ja niiden näkeminen vaatii metatietoisuutta, joka kehittyy vain harjoittelemalla. Läsnäoloa estää siis usein haaste itse kokemusta katsovan linssin huomaamisessa: kokemusta värittää päivän aikana useita kertoja halu tai vastustus, jota emme huomaa, vaikka olisimme muuten ”läsnä”. Tästä syystä esimerkiksi flow ei ole läsnäoloa siten kuin mindfulness on.
Kokiessaan flow’ta ihminen saattaa olla joogaamassa, mutta toisaalta hän voi yhtä hyvin olla pelaamassa videopelejä ahneen, lisää dopamiinia haluavan linssin värittäessä kokemusta. Flow-tilassa ihminen on sulautunut huomion kohteeseen ja huomion laadusta ei välttämättä ole tietoisuutta. Eroa selkeyttää ehkä huomio, että koirat ovat yleensä 100 % flow-tilassa ja 0 % mindful-tilassa.
Osasyy joogassa ohjattavan meditaation ja mindfulness-harjoituksen eroon tulee todennäköisesti joogan ja buddhalaisuuden taustatraditioiden eroista. En tunne joogameditaatiota yhtä hyvin kuin buddhalaista vastinetta, mutta käsitykseni on, että joogan meditaation eräänä päämääränä on todellisen itsen (atman) löytäminen, kun taas buddhalaisuudessa meditaatio tähtää itsen tyhjyyden huomaamiseen. Kun itseä etsii tarpeeksi, huomaa, ettei sitä ole välittömässä kokemuksessa olemassa kuin kertomusten jareifikaation tasolla.
Opetettava meditaatio on joogassa tyypillisesti keskittymisharjoitusta, samadhia, jossa huomiota pidetään tarkasti yksittäisissä kohteissa. Useissa buddhalaisissa harjoitustyypeissä, kuten vipassanassa, huomataan kokemus sellaisenaan ilman että huomion piiristä erikseen rajataan asioita sisään tai ulos. Toki myös buddhalaiset harjoittavat samadhia ja keskittymiskyky on laajemman läsnäolon syntymistä tukeva taito. Meditaatiolla viittaan itse kuitenkin harjoitukseen, jossa kokemus huomataan sellaisenaan.
Lopuksi, olemme kaikki vain ihmisiä: ohjaajat, ohjattavat, meditoijat, gurut ja aloittelijat. Toimimme sen ohjeistuksen varassa, joka meillä kulloinkin on ja suurin osa meistä koittaa tehdä maailmassa hyvää sen pohjalta. Heitän nämä kokemukseni ja ajatukseni tähän toivomuskaivoon kuitenkin nyt siltä varalta, että jokin pieni asia joidenkin ihmisten suhteessa mystiikkaan tai läsnäoloon niiden osalta vähän liikahtaisi. Palautetta saa laittaa osoitteeseen etunimi piste sukunimi at utu piste fi.
Kirjoittaja on psykologian tohtori, joka toimii tutkijana Turun yliopistossa.