30.4.2025: Teksti on kirjoitettu 25.12.2020. Julkaisen sen uudelleen, koska sivuilleni tulee yhä ihmisiä tämän kirjoituksen perässä. Lyhensin kirjoitusta jonkin verran ja editoin sanan ”wokeness” sanaksi ”woke”. Kirjoituksessa on useita kohtia, jotka ilmaisisin nykyisin eri tavalla, tarkemmin tai en lainkaan, mutta se edustakoon aikaansa.
Aurora Rämön Suomen Kuvalehdessä ilmestynyt artikkeli osoittaa woken viimeistään nyt rantautuneen kotimaiselle kampukselle – riippumatta siitä kuinka suuri osa TeaK:in opiskelijoista tai henkilökunnasta todellisuudessa sen agendaa nykyisin korkeakoulussa ajaa. Artikkelissa ja sitä seuranneessa keskustelussa ei kuitenkaan mielestäni ole kovin selkeästi kuvattu, mikä tämä taideopiskelijat villinnyt ilmiö oikein on. Pyrin avaamaan aiheen relevantteja ideoita tässä kirjoituksessa.
Kutsun TeaK:ia pehmeäksi kohteeksi wokelle, sillä olisin melko yllättynyt, jos ideologia löytäisi älyllisen kodin ensimmäisenä Helsingin tai Turun yliopiston filosofian laitoksilta. Näin siksi, että ainakin Turussa, kokemukseni mukaan, ideologian tekemien väitteiden ja vaatimusten juuret tutkittaisiin niiden totuusarvon, näytön ja taustaoletusten osalta. Wokea deskriptiivisenä tai preskriptiivisenä oppina tarjoavalle opiskelijalle jäisi seminaarissa käteen pelkkä filosofinen luu. Teatterikoululle ideologian kriittiseen arvioon tarvittavat empiirinen tiede ja analyyttinen filosofia ovat vieraampia ja postmodernismi jo valmiiksi erityisasemassa talon sisällä. TeaK ja monet humanistiset laitokset ovat näin älyllisesti aseettomampia hurjia totuusväitteitä tekevän postmodernin sorto-opin edessä.
Wokessa keskeistä on löytää sorrettuja, sortoa ja sortavia rakenteita. Yleinen metodologia tehtävään on tarkastella ryhmiä ja etsiä niiden välisiä eroja lukuisten eri muuttujien suhteen. Wokessa ihmisen identiteetti määräytyy hänen ryhmäjäsenyyksiensä perusteella. Yksilö on näiden ryhmäjäsenyyksien summa: mies, tummaihoinen, cis-sukupuolinen, tervekehoinen, neuroepätyypillinen jne.
Yksilöllinen identiteetti työnnetään taka-alalle ja yksilön olennaisimmaksi ja kiinnostavimmaksi ominaisuudeksi nostetaan hänen jäsenyytensä erilaisissa pinnallisen samankaltaisuuden ryhmissä, joiden pohjalta häntä voidaan sortaa tai vaihtoehtoisesti nähdä sortajana. Vähemmistöön kuuluminen kertoo wokessa yleensä sortostatuksesta, mikäli enemmistöllä voidaan nähdä olevan enemmän valtaa kuin vähemmistöllä. Eri valta-asemissa olevien ryhmien välisten erojen selitys on lähtökohtaisesti sorto. Jos siis esim. Yhdysvaltain valkoisten tulot ovat korkeammat kuin Yhdysvaltain mustien, syy on itsestäänselvästi sorto, jota tässä tapauksessa kutsutaan rasismiksi.
Rasismin käsite on laajennettu ideologiassa kattamaan suurin osa länsimaiden asukkaista. Rasismilla ei tarkoiteta ensisijassa yksilön toiseen kohdistavaa ennakkoluuloista ja syrjivää suhtautumista, vaan koko järjestelmää, joka tuottaa etnisten ryhmien välille eroja. Rasisti on henkilö, joka osallistuu tämän järjestelmän ylläpitoon. Valkoihoisten osalta rasismin esiintyvyys on tällä määritelmällä 100%. Jokainen valkoihoinen ihminen on rasisti. Mustien osalta esiintyvyys on 0%, koska henkilö, joka voidaan lukea kuuluvaksi ryhmään, jolla on keskimäärin vähemmän valtaa yhteiskunnassa, ei määritelmällisesti voi sortaa ketään. Hän ei siten osallistu sortavaan järjestelmään eikä voi olla rasisti.
Etnisyyksien välisissä suhteissa tällaisen näkökulman vaikutus on siis musertava. Näiltä osin ideologia myös vesittää rasismin käsitteen: ei ole selvää miten kuvata todellisia rasisteja, jos kaikki valkoiset ovat rasisteja. Maailman tarkasteleminen sortosuhteiden kautta tekee woket opinkappaleet omaksuneesta helposti epäluuloisen ja riitaisan. Ideologiaa tukevaa ihmistä opastetaan sovittamaan linssiä, joka saa kaiken inhimillisen kanssakäymisen näkymään ensisijassa sorron näyttämönä. Miltä ideologian soveltaminen näyttää sukupuolien osalta?
Lähtökohtaisesti postmoderni dekonstruktio on purkanut sukupuolet atomeiksi. Se mieltää sukupuolen sosiaaliseksi konstruktioksi ja kategoriat kuten ”mies” ja ”nainen” ovat löyhärajaisia ja olemassa lähinnä kielen tasolla. Sorron tuominen kuvaan muuttaa tilannetta kuitenkin monimutkaisemmaksi. Koska miehillä on ollut historiallisesti enemmän valtaa kuin naisilla, nämä sukupuolet kuitenkin ovat tavallaan olemassa. Niiden välillä on sortosuhde erojen esiintyessä tuloissa tai muissa relevanteissa muuttujissa. Mikäli sukupuolia on useampia – satoja, kuten välillä kuulee esitettävän – sortokalkyyli menee monimutkaisemmaksi. On epäselvää, kuka tällöin tarkalleen ottaen sortaa ketä, mutta sortoa todennäköisesti silti tapahtuu.
Woke syntyi yhdysysvaltalaisissa yliopistoissa 1980-luvun ja 1990-luvun taitteiden tienoilla. Oikeustieteessä sitä kutsuttiin critical race theoryksi ja naistutkimuksessa intersektionaalisuudeksi. Kyseessä on filosofisesti käytännössä sama keitos – toinen korostaa rotua, toinen sukupuolta. Vaikka näillä aloilla on erilliset kirjallisuudet, niiden vaikutus Yhdysvaltojen ja länsimaiden kulttuuriin – mitä kutsutaan nyt wokeksi – on käytännössä sama: yhdistelmä 1) sortoa lähes kaikkialta etsivää ja lähes kaikkialla näkevää, identiteettiominaisuuksiin ihmisiä redusoivaa aktivismia sekä 2) kaiken muun dekonstruktiosta seuraavaa relativismia totuuden ja arvojen suhteen.
Woke siis olettaa asioiden olevan tietyllä tavalla ja etsii niille sitten empiirisiä oikeutuksia. Tämä on vastakohta tieteelle, joka olettaa asioiden olevan tietyllä tavalla ja etsii sitten asioita, jotka kumoaisivat oletuksen. Tiede on falsifikaatioon perustuvaa, woke on verifikationistista. Todennäköisesti osin koska woken metodologia on epätieteellistä, se tarvitsi omat laitokset, joissa tulla sovelletuksi.
Tähän tarkoitukseen syntyivät erinäiset ”Studies”-oppiaineet tai laitokset. Gender Studies, Race Studies, Fat Studies, Disability Studies, Queer Studies. Sen sijaan että aiheita tutkittaisiin kumoamalla hypoteeseja, oletettiin sorto ensin olemassa olevaksi ja pyrittiin sitten löytämään ryhmien välisiä eroja, joiden sanottiin johtuvan sorrosta. Metodologiaa muovasi entisestään woken haara, jota kutsutaan nimellä postcolonial theory. Se pyrkii ”dekolonisoimaan” tutkimusmetodologian ja pitää logiikkaa, empiiristä tiedettä ja matematiikkaa – mielestäni muita ihmisiä kohtaan rasistisesti – valkoisten länsimaisten miesten välineinä. ”Master’s tools will never dismantle the master’s house” totesi Audrey Lorde. Tieteellisen metodologian rinnalle pyrittiin nostamaan ”vaihtoehtoisia tietämisen tapoja” – kansanperintöä, tunnereaktioita ja taikauskoa. ”Research justice”-nimisellä kehotuksella tutkijoita ohjattiin viittaamaan artikkeleihin tieteellisen sisällön sijaan kirjoittajan etnisyyden pohjalta.
Tässä kohtaa lukija saattaa tunnistaa Rämön jutussa kuvatun woken ilmentymän TeaK:issa. Pyrkimykset karsia ja nostaa kirjoittajia etnisyyden pohjalta TeaK:in oppimäärään on yllä kuvattua woke-metodologiaa. Syy opiskelijoiden käytökseen on relativismi miltei kaiken muun paitsi sorron suhteen, joka oletetaan ainoaksi varmuudeksi. Tällöin vääränväristen ihmisten esiintyminen koulun kirjalistoilla on merkki sorrosta ja asia tulee korjata. On sanomattakin selvää, että tämän linssin nostaminen silmille saa maailman näyttämään etnisten ja sukupuolitettujen populaatioiden taistelutantereelta.
Ei ihme, että opiskelijoita ahdistaa. Maailmankuva kuulostaa melko lohduttomalta, varsinkin jos vaikenemalla saa sortorakenteista välittämättömän rasistin leiman. Tämä pelko huonoksi ihmiseksi leimautumisesta faktoista vapain perustein on todennäköisesti woken yhteiskunnallisen leviämisen keskeinen primus motor. Aikana ennen wokea, jolloin sanat kuten “rasisti” olivat merkitykseltään selvempiä, tällaisten leimojen saaminen oli sosiaalisesti tuhoisaa.
Vaikka alle kymmenesosa Yhdysvaltain väestöstä on woke, ideologia on saanut suhteettomasti valtaa. Pyörähdettyään käyntiin Studies-laitoksilla, se seurasi valmistuneiden opiskelijoiden mukana muualle yhteiskuntaan. Koska Studies-koulutus suhtautuu tieteeseen ja logiikkaan epäluuloisesti ja halveksien, loppututkinto Studies-pääaineesta ei luultavasti anna ihmiselle parasta analyyttisen ja kriittisen ajattelun pakettia mukaan työelämään. Merkittävä osa Studies-koulutuksista valmistuneista päätyikin joko byrokraateiksi tai opettamaan wokea paikkoihin, jotka pehmeinä kohteina sallivat sen opettamisen.
Tällaisiksi instituutioiksi osoittautuivat valitettavasti Yhdysvaltain kasvatustieteelliset tiedekunnat, minkä seurauksena opettajankoulutuksesta tuli 1990-luvulla ja 2000-luvulla woken indoktrinaation keskus. Opettajat veivät oppinsa mukanaan kouluihin ja noin viiden vuoden ajan yliopistoissa on istunut sukupolvi opiskelijoita, joille woke on tullut osana peruskoulutusta ja high schoolia. He alkoivat Yhdysvalloissa vaatia safe spaceja ja trigger warningeja (koska kieli on sorron väline) viime vuosikymmenen aikana. Opiskelijat valmistuivat yliopistoista ja veivät aatteen mukanaan mediaan ja suuryrityksiin.
Merkittävä rooli on ollut wokeilla byrokraateilla, jotka ovat muodostaneet instituutioiden ”diversity, equity, and inclusion”-seulan. Näin esimerkiksi akateemisiin tehtäviin Yhdysvalloissa hakeva joutuu usein vastaamaan kysymyksiin siitä, kuinka aikoo edistää antirasismia kampuksella. Vastaukseksi ei riitä se, ettei ole rasisti. Woken määritelmän mukaan jokainen valkoihoinen osallistuu systeemisen rasismin ylläpitoon ja on rasisti, vaikka henkilön koko lähipiiri ja puoliso olisivat eri etnisyyksiä. Hyvä vastaus sisältää suunnitelman ryhmien välisten erojen vähentämisestä, sillä nämä ovat sorron ainoa luotettava indikaattori woke-metodologiassa.
Viimeistään nyt olemme saaneet woken Suomeen. Woke-aktivisteja on ollut jo joitakin vuosia, mutta TeaK-tapaus on ensimmäinen kerta kun omalle tutkalleni osuu kotimaisen instituution luhistuminen woke-vaatimuksiin. Rämön jutun perusteella henkilökunnalla on kohtalaisia vaikeuksia hahmottaa, mitä vaaditaan ja mikä heidän oma jalansijansa on suhteessa vaatimuksiin. Jutussa haastateltu professori kertoo oman sukupolvensa rämpineen läpi postmodernismin ja dekonstruktion päästäkseen irti tekstien tuottajien identiteeteistä. Tämä oli ennen kuin sorto postuloitiin ideologian pilariksi. Sortoa kaikkialta kaivelevat opiskelijat ovat selvästi yllättäneet tavalliseen postmodernismiin tottuneen henkilökunnan pahan kerran.
Opiskelijat arvatenkin seuraavat jenkkikeskustelua somen, Youtuben ja muiden tahojen välityksellä. Yhdysvaltalainen teatteri on tullut woken kaappaamaksi ensimmäisten instituutioiden joukossa vasemmistolaisen positionsa vuoksi ja epäilemättä opiskelijat ottavat suuntansa sieltä. Suosikkimusikaalini Hamilton, joka tietoisesti roolitti mustia ja latinonäyttelijöitä lähes jokaiseen keskeiseen rooliin on joutunut toistuvasti woke-hyökkäysten kohteeksi. Sitä on arvosteltu liiallisesta heteroudesta ja äskettäin siitä että näytelmässä kuvataan problemaattisia, orjia omistaneita Yhdysvaltain founding fatherseja – siitä huolimatta että melkein kaikkia mainittuja valkoisia miehiä näyttelevät pelkät vähemmistöjen edustajat. Vaikka musikaalin luoja Lin-Manuel Miranda on wokeakin wokempi, Hamiltonkaan ei lopulta ollut riittävän woke.
Rima nousee näin koko ajan ja siten vaadittu puritaanisuuden ja mielipiteiden samanlaisuuden aste. Ei ole yllätys, että Rämön jutussa kuvattu TeaK:in opiskelijoiden kokema taiteellinen vapaus on kuihtunut pisteeseen, jossa ainoita hyväksyttäviä linssejä taiteelle ovat ekokatastrofi ja woke. Vertaispaine on hurja voima. Jos olet opiskelija kannattaa kuitenkin katsoa ympärillesi. Wokeja opinkappaleita yhdenmukaisesti toistelevat vertaiset ovat nyt konformistisia zombeja. Ideologia on antitieteellinen ja tulee haihtumaan ajan kanssa ilmaan. Monet sitä kannattaneet lakaisevat vaiheen maton alle vähän kuin aiempien trendien seuraamisen.
On yksi asia dekolonisoida Shakespeare ulos TeaK:in kurssikirjallisuudesta, mutta moniko haluaisi leikkaussalissa nimenomaan sille kirurgille, jonka lääketieteen opinnot on dekolonisoitu sisältämään samoissa suhteissa luonnontieteitä ja vaihtoehtoisia tietämisen tapoja? Onko kansantiedon ja eletyn kokemuksen pohjalta operoiva kirurgi yhtä hyvä kuin dekolonisoinnilta välttynyt? Kummanlaisia ihmisiä haluamme miehittämään lennonjohtoa tai lentämään lentokoneita? Oppimäärien dekolonisointi voi alkaa nopeasti maksaa henkiä, mikäli se leviää TeaK:ista Otaniemeen tai Meilahteen.
Näistäkin syistä TeaK:in henkilökunnan olisi hyvä koota itsensä ja selvittää, miltä arvopohjalta korkeakoulu pyörii. Rämön jutussa mainitussa Haidtin ja Lukianoffin kirjassa kuvataan wokejen opiskelijoiden maailmankuvien ”kolme suurta epätotuutta”: 1) että tunteet kertovat aina totuuden maailmasta, 2) että ahdistusta ja epämukavuutta tulisi aina välttää ja 3) että vikaa tulee etsiä aina itsen ulkopuolelta. Psykologiasta tiedämme hyvin, että ahdistuneisuutta ei hoideta välttämällä vaan altistumalla. Tämä TeaK:in opettajienkin olisi hyvä huomioida.
Woke voidaan nähdä tieteellisen maailmankuvan stressitestinä – kun joukko äänekkäitä ja hieman uhkaavia ihmisiä tuuttaa absoluuttisella varmuudella yhtä totuutta, jolla ei ole tekemistä empiirisen tieteen tai logiikan kanssa, kuinka hyvin oma jalansija kestää? Mikäli hahmottaa liikkeen filosofisen taustan ja sen, mille edistys maailmassa perustuu, koitoksen ei tulisi kellistää yhtäkään korkeakoulutettua ihmistä saati instituutiota. Yhdysvaltain esimerkki kuitenkin osoittaa, että moni taho tulee feilaamaan älyllisen stressitestin.
Empiirinen tiede, logiikka ja totuuden korrespondenssiteoria eivät ole samanlaisia valtteja yliopiston eri tiedekunnissa. Aika näyttää, kuinka laajalle woke leviää. Itse arvaisin, että se ehtii törmätä Yhdysvalloissa omaan mahdottomuuteensa kuluvan vuosikymmenen aikana. Jos näin käy, Suomen lauma-ajattelulle alttiit “kriittiset” opiskelijat todennäköisesti lakaisevat antitieteellisen filosofisen umpikujansa vähin äänin pois näkyvistä.
Go I will. Good relations with the wokies I have.
