Helsingin Sanomat julkaisi 20.10.2022 jutun sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteita käsitelleestä tutkimuksestani. Tutkimuksessani määrittelin mielipiteitä, jotka korreloivat sen kanssa, kokeeko vastaaja arvomaailmansa olevan “woke”. Tutkimuksen päätulokset olivat että 1) mittari oli aineistossa validi (tästä enemmän alla) ja 2) mittari korreloi negatiivisesti tutkimuksessa mukana olleiden mielenterveysmuuttujien kanssa. HS otsikoi jutun “Kuinka woke olet?” ja liitti jutun kylkeen mittarini pohjalta kehitetyn testin, jota ihmiset sitten täyttivät ja kommentoivat someissa ja foorumeilla.
Näitä kommentteja kävin parhaani mukaan haalimassa ja tarkoitukseni on nyt muodostaa niistä eräänlainen Q&A, jossa kommentoin mittarista, tutkimuksesta ja itsestänikin tehtyjä huomioita. En ole missään someissa (tai edes omista älypuhelinta) ja olen todennäköisesti missannut osan keskustelua. Twitteriä pääsee onneksi lukemaan ilman tunnuksiakin ja tämän lisäksi läheiseni screenshottailivat ja referoivat minulle muita vastaan tulleita kommentteja.
1. “Mittarin väittämät ovat päättömiä – eihän kukaan voi olla samaa/eri mieltä väittämästä x”
Tämä vaikutti olevan yleinen HS:n kommentteihin kirjoittaneen ns. tavallisen ihmisen näkemys. Ihmisten vastaukset väittämiin vaihtelevat voimakkaasti sen mukaan, kuka on täyttämässä kyselyä. Eri ihmiset saavat pisteitä koko mittarin vaihteluväliltä, nollasta maksimiin. Esimerkiksi luonnontieteiden opiskelijat olivat keskimäärin enemmän kuin jokseenkin eri mieltä kaikista mittarin väittämistä. Sosiaalitieteiden opiskelijat olivat näistä väittämistä kuitenkin keskimäärin samaa mieltä.
2. “Mittarin asteikko ei jätä tilaa nyansseille.”
Alkuperäistä mittaria suunnitellessa tämä oli paljon punnittu asia. Koska väitteet ovat mielipiteitä jakavia ja tunteita herättäviä, yksi alkuperäinen huoleni oli, että neutraalin vaihtoehdon antaminen johtaisi sen turvallisuushakuiseen ylikäyttöön – ainahan on helpompaa olla ottamatta kantaa. Sisällytin mittarin uuteen versioon kuitenkin enemmän vastausvaihtoehtoja, koska halusin nähdä miten tämä vaikuttaa mittarin psykometrisiin ominaisuuksiin ja myös, koska useampi ihminen oli niitä ensimmäisen tutkimuksen yhteydessä toivonut. HS kuitenkin päätti julkaista oman testinsä neljällä vaihtoehdolla. Vaikka valinta johti joidenkin vastaajien ärtymiseen, se on psykometrisesti perusteltu valinta, koska mittari on alunperin validoitu neliportaisella vastausasteikolla.
3. “Näillä asenteilla ei ole mitään tekemistä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kanssa.”
Tässä kohdin oikean terminologian valitseminen on vaikeaa. Suuri yleisö alkaa tuntea ilmaisun “woke” merkityksen ja liittää sen Yhdysvalloissa vuosien 2014-2016 aikana yleistyneeseen uuteen diskurssiin, johon liittyvät mikroaggressiot, triggervaroitukset, turvalliset tilat, englanninkielisten persoonapronominien ilmoittaminen cis-sukupuolisten osalta, kulttuurinen appropriaatio, ihmisten etnisyyden nouseminen relevantiksi tekijäksi sosiaalisissa tilanteissa jne. Tätä ennen suurelle yleisölle “sosiaalinen oikeudenmukaisuus” on tarkoittanut ehkäpä enemmän Martin Luther Kingin “värisokeaa”, liberaalia versiota, jossa kaikilla ihmisillä on samat perusoikeudet väriin, seksuaaliseen suuntaukseen tai, enenevästi, sukupuoli-identiteettiin katsomatta.
“Woke” on kuitenkin keskustelun vasemman laidan mielestä loukkaava ilmaisu ja sen käyttäminen merkitsee ihmisen kulttuurisodan osapuoleksi tai sitten pihalla olevaksi juntiksi, joka pelaa äärioikeiston pussiin. Kaikkia miellyttävää ilmaisua en keksinyt, joten valitsin vähemmän loukkaavan “sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteet” silläkin kustannuksella, että moni vastaaja hämmentyy näkemistään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden väitteistä. Käytän itse julkisesti puhuessa nykyisin useammin “sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteet”-diskurssia. Koska se on niin takkuavaa, käytän myös ajoittain ergonomiasyistä sanaa woke, jota en tarkoita pejoratiivisessa mielessä (vaikka näin sen varmasti osa kuulijoista silti tulkitsee).
4. “Wokea ei ole olemassa. Tai jos woke on olemassa, mittari ei mittaa sitä.”
Tyypillisesti kun uusi mittari validoidaan, sen korrelaatiota testataan aiemmin olemassa oleviin mittareihin. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteiden suhteen tällaisia mittareita ei ollut olemassa, joten käytin validointiin vastaajien itsearviota. Kun ihmisiltä kysyttiin “Jos ystäväni kutsuisi minua hyvää tarkoittaen sanalla “woke”, olisin arviosta samaa mieltä – riippumatta siitä hyväksynkö itse termin”, näiden itsearvion ja mittarin välinen korrelaatio oli aineistossa r = .59 ja r = .62 mittarin pitkälle ja lyhyelle versiolle. Hyvän konvergentin validiteetin rajana pidetään r = .5 (Abma, Rovers, & van der Wees, 2016), minkä mittari ylitti kevyesti.
Eli rautalangasta vääntäen, kun ihmisiltä kysytään kuinka woke he ovat, he antavat kysymykseen vastauksen. Ja kun heiltä kysytään mittarini kysymyksiä, pystyn ennustamaan heidän vastauksiaan näihin kysymyksiin kohtalaisella tarkkuudella tietäen ainoastaan, kuinka woke he ovat kertoneet olevansa. Se, minkä ihmiset itse mieltävät wokeksi, on siis melko vahvassa yhteydessä kyselyni taustalla olevaan faktoriin. Mittaamalla kysymyksillä tätä faktoria, mittaan samalla ihmisten woke-itsearvioon linkittynyttä ominaisuutta.
On kuitenkin huomionarvoista, että mittarin validiteetti oli korkeampi yliopistovastaajilla, kuin ei-akateemisilla ihmisillä (joilla r = .39 ja .45 mittarin pitkällä sekä lyhyellä versiolla – toisaalta näitä vastaajia oli vähemmän ja pienempi otoskoko saattaa laskea korrelaatiota). On mielenkiintoista nähdä, minkälainen validiteettiluku HS:n jutun yhteydessä kerätystä aineistosta nousee, jossa otos on paljon suurempi ja kirjavampi, kuin Turun yliopistoon painottuneessa alkuperäisessä tutkimuksessa. On mahdollista, että mittari toimii kunnolla ainoastaan akateemisessa populaatiossa, jolloin sitä täytyisi nimittää Academic Social Justice Attitudes Scale, tms. Kuitenkin ennen kuin HS:n data on sisällä (tällä hetkellä n = hieman yli 5000), on liian aikaista spekuloida asialla.
5. “Kysymykset on muotoiltu monitulkintaisesti, tarkoitushakuisesti tai siten, että vain jonkin poliittisen leirin sisällä oleva voi ymmärtää ne.”
Tutkimuksen itemit (kysymykset) eivät ole millään tapaa täydellisiä. Ne ovat valikoituneet laajemmasta itemipoolista (20 kandidaattia) sen pohjalta, kuinka vahvasti ne latautuivat kyselyn yhteiselle faktorille. Toisin sanoen vastaajien vastauskäyttäytyminen määräsi sen, mitkä itemit lopulliseen mittariin päätyivät. Tämä ei tietenkään tarkoita, että mittarissa nyt olevat itemit eivät voisi olla monitulkintaisia tai tarkoitushakuisia, ainoastaan, että ihmisten vastaukset skaalan itemeihin korreloivat keskenään ja ne muodostavat johdonmukaisen kokonaisuuden, joka korreloi ihmisten woke-itsearvion kanssa.
Kaikki vastaajat eivät ymmärtäneet kaikkia kysymyksiä tai kaikkia kysymysten käsitteitä, mutta kun kyseessä ovat tietyn alakulttuurin asenteet, näin vain lähes väistämättä on. Joissakin uudemmissa kysymyskokelaissa, koskien mikroaggressioita ja turvallisia tiloja, lisäsin kysymyksen yhteyteen suluissa määritelmän kysymyksen keskeiselle käsitteelle.
Olisin voinut myös alkaa avata tarkemmin kysymyksiä tyyliin “[Joidenkin ihmisten mielestä transnaisten (=nainen, jonka sukupuoli-identiteetti ei vastaa hänelle syntymässä annettua) ja cis-naisten (=nainen, jonka sukupuoli-identiteetti vastaa hänelle syntymässä annettua) välinen lihasvoimaero voidaan tulkita epäreiluksi tasapäisen kilpailun kannalta. Toisaalta toisten ihmisten mielestä transnaisten poliittisen tasa-arvon ja ihmisoikeuksien vuoksi heidän tulee saada kilpailla sen sukupuolen sarjassa, johon he itse identifioituvat. Mitä mieltä olet väittämästä:] Transnaiset [jotka kilpailevat cis-naisia vastaan] olympialaisissa eivät edistä naisten oikeuksia.” Uskoisin, että osa kriitikoista pitäisi tämänkaltaisia itemeitä parempina. Oma intuitioni on, että suuripiirteisiä asenteita (ei täsmällisiä propositionaalisia uskomuksia mittaavat) itemit on syytä pitää mahdollisimman lyhyinä, mutta pidän oven avoinna sille, että olen väärässä.
Aion käydä tutkimuksen jälkeen, yhdessä kriittisten apulaisten kanssa, jokaisen kysymyksen läpi ja katsoa, onko sen konkreettisuusastetta, kontekstin selvyyttä, kielellistystä tai muita ominaisuuksia mahdollista parantaa siten, että itemi säilyy riittävän lyhyenä ja ytimekkäänä. Kuten sen nimi kielii, mittarin on tarkoitus mitata asenteita. Asenteet ovat amorfisempia ja ylimalkaisempia kuin täsmälliset uskomukset täsmällisissä konteksteissa. Asenteet todennäköisesti tulevat esiin kohtalaisen hyvin nykyisenlaisillakin, hieman pelkistetyillä itemeillä. Tietysti mikäli faktorilataukset, itemien korrelaatiot tai mallin sopivuus paranevat tarkemmilla kysymyksillä, muokkaan niitä.
Olen nähnyt sosiaalisessa mediassa tai HS:n keskustelussa vain yhden ihmisen tarjoavan konkreettisia parannuksia muutamaan itemiin. Sen sijaan muutama keskusteluun osallistunut arvosteli itemeitä (esim. “yläkoulun ryhmätyötasoisia”) ja joku ilmoittautui menetelmäopettajaksikin, ja kertoi, ettei hyväksyisi opiskelijoiltaan näin huonoja itemeitä. Tämä henkilö ja muut itemikriitikot ovat tervetulleita lähettämään minulle oman näkemyksensä mukaan parempia kysymyksiä – tai konkreettisia parannuksia olemassaoleviin itemeihin – sähköpostiini (polaht@utu.fi).
Kysymykset ovat tässä vaiheessa olleet nähtävillä useilla psykologian ja muidenkin alojen tutkijoilla ja tutkimusta on pitänyt onnistuneena joukko professoreja sekä tutkimusmenetelmien opettajia. Kysymykset käyttäytyivät Turun yliopiston aineistossa psykometrisesti (korrelaatiot, lataukset, validiteetti, reliabiliteetti, mallin sopivuus) kuten niiden toimivassa mittarissa tulisi. Parannuksille ja rakentavalle kritiikille on siis aina tilaa, mutta erityisesti somessa vastaan tullut kysymysten kategorinen lyttääminen kelvottomiksi ei tässä vaiheessa paranna mittaria tai tutkimuksia.
6. “Tutkimusta ei ole vertaisarvioitu.”
Tutkimusta ei tosiaan ole vertaisarvioitu. Hesarin pyytäessä saada tehdä jutun tutkimuksesta, minun piti päättää suostunko juttuun vai kieltäydynkö, koska tulokset ovat yhä vertaisarviossa. Olen itse joskus aikaisemmin arvostellut Hesaria vertaisarvioimattoman mindfulness-tutkimuksen tulosten julkaisemisesta ja viimeksi (2019) HS:n pyytäessä juttua vielä arviossa olleista mindfulness-tuloksista, kieltäydyin jutusta. Suhtautumiseni aiheeseen ei siis ole ristiriidaton.
Pohdittuani ennakkojulkaisemisen ja vertaisarvion suhdetta uutisointiin, päädyin tällä kertaa lopulta kantaan, että tällaisista tuloksista tiedottaminen on pääasiassa ongelmallista niissä verraten harvinaisissa tilanteissa, joissa tutkijat eivät raportoi rehellisesti löydöksiään (näin oli arvostelemani HS:n jutun yhteydessä). HS julkaisee vain vertaisarvioimattomia tai ennakkojulkaisuun pohjaavia tuloksia ilmeisesti melkoisen usein ja samoin tekee näemmä esimerkiksi Lääkärilehti, vaikka tuoreiden covid-19-tutkimusten osalta.
Aivan riskitöntä tämä ei ole – ainahan vertaisarviossa voi löytyä analyyseistä virheitä. Näitä virheitä voi kuitenkin yhtä lailla löytyä jo julkaistuista tutkimuksista, eikä vertaisarvio yleensä takaa ettei sellaisia olisi. Paras vastalääke tähän on julkaista anonyymit tutkimusaineistonsa avoimen tieteen käytänteiden mukaan avoimesti ja antaa halukkaiden toisintaa omat analyysit, minkä olen viime tutkimuksissani omaksunut käytänteeksi.
Vertaisarvion vaikutus oman tutkimukseni tuloksiin ei pitäisi olla kovin suuri: päätulokset ovat korrelaatioita, keskiarvoeroja ja faktorilatauksia, joiden laskeminen on kohtalaisen helppoa, eivätkä vastaavantyyppiset tunnusluvut ole aiempien julkaisujeni vertaisarvioissa tyypillisesti muuttuneet juuri lainkaan tai lainkaan. Teoriaosuudet saattavat kyllä tulla muokatuiksi, mutta niillä ei ole vaikutusta itse tuloksiin.
Tietysti mikäli vertaisarvio muuttaa kuvaa jollakin tavalla, julkistan tulokset niin kuin ne ovat ja lähetän Hesariin korjauksen perään. Kuriositeettina, unohtaen mittarin hetkeksi, opiskelijoiden mielenterveyttä voi ennustaa melko hyvin pelkästään käyttäen heidän itsearviotaan siitä, kuinka “woke” he ovat (unohtaen hetkeksi koko mittarin). Itsearvio korreloi negatiivisesti mielenterveysmuuttujien kanssa (ahdistus +50,2%, masennus +26,2% ja onnellisuus -6,1%). Tähän kuitenkin liittyy seuraava huomio:
7. “Sukupuolen vaikutusta ei ole huomioitu.”
Tämä palaute johti joihinkin uusiin analyyseihin, siispä kiitos siitä. Sukupuolen vaikutusta ei ollut huomioitu kaikissa analyyseissa ja muutamassa analyysissa sen vaikutus tuloksiin on mielenkiintoinen. Mittarin osalta sukupuolet käyttäytyivät suhteellisen samalla tavoin: naisopiskelijoilla korkea pistemäärä mittarilla oli yhteydessä huonompaan vointiin samansuuntaisesti, mutta pienemmällä efektillä, kuin miehillä (ahdistus: +29,1%, masennus: +22,4% ja onnellisuus -2,6%). Sen sijaan naisopiskelijoiden, tai ylipäätään naisten, woke-itsearvio ei käytännössä ollut yhteydessä lisääntyneeseen ahdistuneisuuteen tai masennukseen, eikä madaltuneeseen onnellisuuteen. Naisilla wokeksi ilmoittautuminen ei siis korreloinut korostuneen ahdistuksen ja masennuksen kanssa samalla tavoin kuin korkeiden pisteiden saaminen mittarista korreloi.
Miehillä kyseinen itsearvio oli sen sijaan voimakkaassa yhteydessä näihin muuttujiin, ja se selittää käytännössä yksin molemmilla sukupuolilla yhdessä havaittavat mielenterveysvaikutukset. Wokeiksi itseään luonnehtivilla miesopiskelijoilla on esimerkiksi n. kaksinkertainen määrä ahdistuneisuutta verrattuna ei-wokeiksi itseään luonnehtiviin miehiin. Jostain syystä naisten kohdalla tämä itsearvio sekä vastaukset mittariin ovat mielenterveysmuuttujin yhteydessä keskenään eri tavoin. Mittari oli silti validi, vaikka tarkasteltava populaatio olisivat yksin naiset (r = .50 ja r = .52 pitkässä ja lyhyessä mittarissa).
8. “Tutkimuksen lähteet ovat problemaattisia.”
Jos kirjoittaisin artikkelin nyt, jättäisin todennäköisesti viittaamatta Pluckrosen ja Lindsayn toissavuonna ilmestyneeseen teokseen. Kirja on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teorian historiikki, mutta myös sen liberaali kritiikki, ja siten asenteellinen. Ilmestyessään kirja sai positiivisen arvion esimerkiksi professori Steven Pinkeriltä, mutta Lindsayn henkilö on sittemmin ryvettynyt erilaisissa Twitter-kohuissa ja olen arvostellut hänen näkemyksiään (julkisestikin) alkuvuodesta 2021 (käytin tuolloin vielä Twitteriä ja twiittasin jotakuinkin “it appears James Lindsay is starting to lose his grip on reality”).
Kyseisen teoksen pääfunktio artikkelissa on taustoittaa väitettä, että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kirjallisuus (critical legal studies/critical race theory, intersektionaalisuus, queer-teoria, post-koloniaalinen teoria jne.) juontuu merkittäviltä osin, muttei eksklusiivisesti, kriittisen teorian ja postmodernismin suuntauksista. Väite ei ole erityisen poleeminen (esim. Judith Butler ja Edward Said saivat merkittävää innoitusta Foucault’lta ja critical race theoryn poikinut critical legal studies on kriittisen teorian haara). Artikkelin tulevissa versioissa viittaan teoksen sijaan alkuperäisiin kirjoittajiin.
Viittaan artikkelissa myös populaarissa mainstreamissa ilmiöstä kirjoittaneisiin tietokirjailijoihin, joista osa on kulttuurisodan osapuolia keskustan oikealta puolelta. Viittaukset ovat mukana luomassa kuvaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteiden käsittelystä sekä esiintymisestä valtavirtakulttuurissa – eivät kertomassa objektiivista totuutta kyseisistä asenteista. Nämäkin viittaukset manuskriptistä voisi todennäköisesti karsia sen seuraavalla muokkauskierroksella – tutkimustulosten tai menetelmäosion kannalta niillä ei ole väliä.
Itemimuodostuksessa olen käyttänyt aikalaislähteitä eri yhteyksistä (ilmiön ympärillä pyörivä media- sekä somekeskustelu, populaarijulkaisut sekä social justice -kirjallisuuden teorialähteet), jotka olen käsiini tuolloin saanut. Kysymysten toimivuus mitataan niiden reliabiliteettina ja validiteettina ja ainakin näiltä osin itemit ovat tähän asti täyttäneet tehtävänsä. Mikäli kuitenkin kysymyksistä on mahdollista karsia asenteellisuutta, mikä parantaa samalla mittarin reliabiliteettia tai validiteettia, otan konkreettiset parannusehdotukset edelleen kiitollisena vastaan.
9. “Kirjoittaja on asenteellinen ja ottanut position kulttuurisodassa.”
On totta, että mielenkiintoni sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteisiin sai alkunsa siitä, että huolestuin (mielestäni)
1) niiden epätieteellisestä lähestymistavasta tiedonmuodostukseen (verifikationismi falsifikationismin sijaan),
2) ihmisten redusoimisesta ihonvärin ja sukupuoli-identiteetin pohjalta eriarvoisesti kohdeltaviin ryhmiin sekä
3) Haidtin ja Lukianoffin “safetyism” nimellä kutsumasta osin performatiivisesta emotionaalisesta hauraudesta, jossa ahdistuksen tunnetta pyritään välttämään kaikin keinoin ja jossa omista tunteista syytetään lähtökohtaisesti muita ihmisiä ja ulkoisia olosuhteita. Suurin osa ihmisten ilmaisemasta herkkyydestä on toki yhä autenttista ja ei-performatiivista. Haidt ja Lukianoff raportoivat ainoastaan, että uudenlainen haurauden alalaji vaikutti yleistyneen 2010-luvun opiskelijapopulaatiossa. Aloin tältä pohjalta lukea ja kuunnella podcasteja sekä audiokirjoja ilmiöstä niistä lähteistä, jotka oli helppo saada käsiin.
Ainakin yksi henkilö lähti hakemaan syitä kiinnostukselleni aiheeseen aikaisemmista elämäntapahtumista sekä perhesuhteistani (veljeni tunnettiin aikanaan voimakkaista sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkemyksistään, mutta maltillisti sitten ilmaisuaan). Näillä tekijöillä voi olla jokin vaikutus, mutta osaltani en ole kokenut niitä kovin voimakkaiksi motivaattoreiksi. Olen ollut asenteeltani ja motivaatioltani suurinpiirtein sellainen kuin nytkin olen, niin kauan kuin muistan. Olen ollut viimeistään lukiosta asti hyvin kiinnostunut perimmäisistä totuuksista ja opiskelin siksi nelisen vuotta melkein pelkkää metodologiaa (matematiikka ja teoreettinen filosofia), ennen kuin aloin kiinnostua käytännön asioista (käytännöllinen etiikka, yhteiskuntafilosofia, psykologia).
Ennen kuin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteet alkoivat yleistyä Yhdysvalloissa ja Suomessa, olin vastaavalla tavalla kiinnostunut tiedeyhteisön älyllisesti epärehellisistä ja tabuuntuneista käytänteistä (p-hakkerointi, pöytälaatikkoefekti, valikoiva tulosten hehkuttaminen) ja sitä ennen uskontokritiikistä (kohdistuen erityisesti konservatiiviseen kristinuskoon ja islamiin). Minulla on ollut pienestä asti “keisarilla ei ole vaatteita” ja “speaking truth to power” -luonne ja vaikkapa isälläni on ollut kertoa tästä tarinoita pikkulapsi-iästä asti. Luin nuorella iällä viisi kertaa Robert Pirsigin romaanin Zen ja moottoripyörän kunnossapito ja leimaannuin melko voimakkaasti käsitykseen, että yliopisto on järjen kirkko ja tieteellinen totuus tulee ennen ihmisten tunteita tai muita vinouttavia tekijöitä.
Palaten asenteellisiin lähteisiin: kun aloin lukea sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, monet lähteistäni olivat populaareja ja niiden tekijät positioituneet kulttuurisodan suhteen valistusarvojen ja liberalismin puolelle – he eivät silti olleet välttämättä oikeistolaisia. Monien maailmankuva, kuten omanikin, oli maltillisen vasemmistolainen. Samaan aikaan olin kiinnostunut kyllä ilmiön ymmärtämisestä sille sympaattisemmastakin näkökulmasta ja esimerkiksi kuuntelin useita kertoja Frankfurtin koulukuntaa ja postmodernisteja käsitelleitä jaksoja Philosophize This! -podcastista, jonka tekijä viittaa itseensä määritelmällä “card-carrying Marxist”. Useampi kaverini edustaa poliittiselta ajattelultaan radikaalia vasemmistoa ja olen käynyt heidän kanssaan lukuisia keskusteluja ja väittelyitä liittyen aihepiiriin. Ensimmäiset blogitekstini sosiaalisen oikeudenmukaisuuden aiheista syntyivät tältä pohjalta ja olen siksi viitannut niiden lähteissä lähes ainoastaan populaariin, woke-kriittiseen kirjoittaja- ja puhujakuntaan.
Kun aloin tutkia aihetta akateemisesti vuoden 2021 loppua kohden, aloin laajentaa horisonttejani myös lukumateriaalin suhteen. Lukeminen vaihtui Robin di Angelon, Ibram X. Kendin, Judith Butlerin, Kimberlé Crenshaw’n sekä lukuisien muiden social justice -alojen kirjoittajien teksteihin. Tämä projekti ei ole vielä pitkällä ja jatkuu luultavasti hamaan tulevaisuuteen, sillä kahlattavaa on todella paljon ja materiaali on usein itselleni hyvin raskassoutuista, ristiriitaista sekä empiriaan valikoivasti suhtautuvaa.
Olen siis lähtenyt liikkeelle tietyn ennakkoasenteen kanssa, mutta pyrin immersoimaan itseni vastakkaiselta kannalta asenteelliseen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teoriaan. Tämä ei ole toistaiseksi vaikuttanut peruskompassiini ajattelijana lainkaan. Minulle on yhä tärkeintä
1) tieteellisellä menetelmällä hankittu (ja replikaatiokriisin tiedostava) tieto,
2) avoin keskustelutila ilman tarpeetonta sensuuria,
3) myötätunto ja empatia ulkoryhmiä kohtaan sekä
4) liberaali, värisokea oikeusvaltio.
Ystäväni huomautti tätä kirjoitusta lukiessaan, että postmodernistisen tietokäsityksen yksi peruslähtökohdista on, ettei poliittisesti neutraalia ja puhtaan objektiivisista lähtökohdista nousevaa tietoa voi olla. Kaikilla on asenteensa ja tahtomattaan kaikki tieteentekijätkin ottavat ainakin jonkinlaisen poliittisen position, luultavasti myös kulttuurisodassa. Olen ajatellut vähän samansuuntaisesti ja todennut, että parasta mitä voin tehdä, on olla eksplisiittinen positioistani ja sen jälkeen tieteentekijänä soveltaa varotoimia asenteellisuutta vastaan. Tällaisia ovat esimerkiksi avoimen tieteen käytänteet (ennakkorekisteröinnit ja omien tutkimusaineistojen sekä analyysimenetelmien jakaminen muiden kanssa).
Lähes kaikki tutkijat ovat nähdäkseni suuntaan tai toiseen asenteellisia. Mindfulness-tutkijana olen vielä asenteellisempi kuin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tutkijana. Olen meditoinut yli 20 vuotta ja omistanut elämästäni tuhansia tunteja meditoimiseen sekä pian kymmenen työvuotta osin meditaatiomateriaalien tuottamiseen esimerkiksi koulutusjärjestelmän tarpeisiin. Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi syvän kriittinen katteettomia mindfulness-väitteitä kohtaan ja suhtautuisi epäluuloisesti omia intuitioitani kohtaan. Ennakkorekisteröin lähes kaikki tutkimukset, jotka teen, jotta ihmiset voivat tarkistaa, että olen todella tutkinut, mitä sanon että aion tutkia. Tämä ehkäisee myös replikaatiokriisiin johtaneita ongelmia.
Kun tutkimusryhmä, jossa olin mukana (ei Turun yliopiston ryhmä, jossa nykyisin työskentelen), yritti saada tulosten julkistuspuheissaan mindfulnessin näyttämään paremmalta kuin mitä data todellisuudessa kertoi, otin asian puheeksi ryhmän johtajan kanssa ja kun asia ei ratkennut, lähdin ryhmästä. Samalla itsekriittisyydellä suhtaudun sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteiden tutkimukseen. Ennakkorekisteröin tuoreimman tutkimuksen aiheesta (viime hetkellä) ja pyrin saamaan haltuuni kaiken tutkimukseen kohdistetun kritiikin, jotta voin sen pohjalta korjata tutkimusta.
Jos Hesarin data yllättäen invalidoi mittarini, tai woke korreloikin negatiivisesti ahdistus- ja masennusoireilun kanssa, julkaisen tulokset sellaisinaan ja yritän ymmärtää miksi tulokset olivatkin nyt niin erilaiset. Minut tieteellisistä yhteyksistä tuntevat ihmiset ovat tutustuneet näihin (yli)kriittisiin puoliini vuosien ajan ryhmämme seminaareissa ja voivat todennäköisesti kysyttäessä kertoa tätä epäileville uusille tuttavuuksilleni, millainen olen tutkijana, miten suhtaudun tieteelliseen integriteettiin, ja millä tavoin priorisoin tutkimuksen osoittamaa totuutta muihin, esimerkiksi poliittisiin tavoitteisiin nähden.
Mikäli tutkijan ennakkoasenne estää tutkijaa tutkimasta jotakin aihetta, minun täytyy evätä itseni jatkossa käytännössä kaikista tieteellisistä hankkeista, joihin osallistun, koskien mindfulnessia, itsemyötätuntoa ja mentalisaatiota, yhtä lailla kuin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteita. Useat äärioikeistotutkijat joutuvat luopumaan äärioikeiston tutkimuksesta ja neoliberaalin talouspolitiikan tutkijat joutuvat vaihtamaan kohteensa vaikkapa punkkien levinneisyystutkimukseen – ellei sekin sitten herätä ennakkoasenteita.
10. “Transsukupuolisuudesta kysyminen edistää transfobiaa, sillä kyseessä ei ole mielipideasia.“
Tämä näkemys vesittäisi merkittävän osan maailmassa ylipäätään tehtävää gallup-tutkimusta tilanteissa, joissa kysymykseen liittyy identiteettipoliittinen jännite. Jos homoseksuaalien oikeudet ovat jossakin päin maailmaa uhattuna, tulisiko tuolloin olla selvittämättä, miten paikallisten asenteet jakautuvat kysymyksen suhteen? Esimerkiksi kysyttäessä amerikkalaisilta muslimeilta heidän suhtautumisestaan homoseksuaalisuuteen, saadaan hieman samalla tavoin hajontaa, kun kysyttäessä ihmisiltä mittarin transkysymyksiä. Tulisiko Pew’n lakata kysymästä aiheesta?
Voidaan sanoa, että “transnaiset ovat naisia” tai “transnaiset olympialaisissa eivät edistä naisten oikeuksia” eivät ole mielipideasioita. Kuitenkin kysyttäessä (enimmäkseen akateemisilta) ihmisiltä, saadaan tämännäköiset jakaumat:
Itemit erottelevat vastaajia hyvin, ja tekevät selväksi, että ihmisten mielipiteet liittyen kysyttävään asiaan levittäytyvät koko vaihtoehtojen kirjolle. Kysyttäessä ei-akateemisilta ihmisiltä ensimmäisen kysymyksen jakauma oli jopa merkittävästi vähemmän suvaitsevainen kuin yllä oleva. Ihmiset tulkitsevat nämä väitteet eri tavoin ja myöskin vastaavat niihin eri tavoin. Tulkinta- ja vastauserojen syitä voi selvittää myöhemmällä tutkimuksella. Ystäväni huomautti aiheesta, että kyselytutkimuksessa voi olla myös kiistattoman empiirisesti todistettavia väitteitä, kuten “Suomen valtionvelka on kasvanut keskimäärin enemmän SDP:hen kuin keskustaan tai kokoomukseen kuuluvien pääministerien kausilla 2000-luvulla”. Vastaukset näihinkin kysymyksiin sisältävät väestössä hajontaa ja tutkimuksen kannalta tämä tieto voi olla hyödyllistä.
Ymmärtäisin huolen siitä, että kysymyksiä kysytään, mikäli kyselyn voisi sanoa ohjaavan ihmisiä ääriasenteisiin. Tällöin kuitenkin yhtä lailla pitäisi kantaa huolta, että homoseksuaalisuudesta kysyminen ajaa muslimit homofobiaan tai abortista kysyminen liberaalit konservatiiveiksi. En ole tietoinen evidenssistä väitteelle, että kyselytutkimukset toimisivat näin. Jos joku on, evidenssin voi lähettää minulle.
Henkilökohtaisesti en ole tietääkseni aiemmin kirjoittanut transsukupuolisuudesta riviäkään, enkä muutenkaan osallistunut aiheen tiimoilta kulttuurisotaan. Woke-kritiikkini on kohdistunut “teorian” epätieteelliseen metodologiaan ja Yhdysvalloista tuodun aktivismin vaikutuksiin keskustelutilaan ja nuorten mielenterveyteen (edellä mainittu safetyism ja hauraus) – ei kenenkään henkilökohtaisiin identiteetteihin. Kannatan kaikkien ihmisten poliittista tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia – transihmisten yhtä lailla kuin muiden ihmisten.
Transsukupuolisuuteen liittyvät kysymykset korreloivat voimakkaasti muiden sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteiden, sekä globaalin woke-itemin kanssa, ja siksi ne ovat mukana mittarissa. Kysymysten psykometriset ominaisuudet ja käyttäytyminen aineistossa ovat peräisin ihmisten vastauksista, eivät minulta. Tähän liittyen:
11. “Tutkimus liittää “tiedostavuuden” ja mielenterveysongelmat yhteen”
Tutkimus ei tuota tyhjästä tällaista liitosta – ihmiset ovat vastauksissaan liittäneet nämä asiat toisiinsa raportoimalla samaan aikaan voimakkaita sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteita ja kohonnutta ahdistuneisuutta tai masentuneisuutta. Mittari dokumentoi tämän itseraportoidun asiantilan.
Lisäksi on hyvä muistaa, että vaikka “woke” korreloisi kokonaisuutena negatiivisesti mielenterveyden kanssa ja vaikka jokin kysymys korreloisi woken kanssa, se ei tarkoita, että kysymykseen tietyllä tavalla vastaaminen tarkoittaisi vastauksen olevan aina yhteydessä esimerkiksi masennukseen tai matalampaan onnellisuuteen. Esimerkiksi “transnaiset ovat naisia”-kysymykseen myöntävällä tavalla vastaaminen on mittarin kysymyksistä vähiten yhteydessä masennukseen ja ei käytännössä lainkaan yhteydessä onnellisuuteen. Kuitenkin myöntävä vastaus “transnaiset ovat naisia”-kysymykseen korreloi woke-itemin kanssa kaikkein voimakkaimmin mittarin kysymyksistä, eli indikoi vahvinta myötämielisyyttä sen kanssa, jos tuttu arvioisi vastaajaa “wokeksi”. “Tiedostavuuden” eri aspektit ovat siis todennäköisesti eri tavoin suhteessa mielenterveysmuuttujiin.
Toisaalta esimerkiksi Ibram X. Kendiltä nostetun “jokainen teko on joko rasistinen tai antirasistinen eikä muita vaihtoehtoja ole”-väitteen uskominen on mittarin kysymyksistä selkeästi vahvimmin yhteydessä vastaajan matalaan onnellisuuteen. Jokainen mittarin yksittäinen väittämä on myös yhteydessä itseraportoituun ahdistuneisuuteen (pienimmät korrelaatiot r = .11 ja r =.16 pitkässä ja lyhyessä mittarissa), eli aineiston pohjalta ei voida sanoa, että mikään mittarin uskomus oli hyvinvoinnin suhteen neutraali, joskin “transnaiset ovat naisia” on lähes tällainen kun tarkastellaan vain naisten vastauksia.
12. “Teema kuuluu yhteiskuntatieteiden alaan, eikä kirjoittaja psykologina ole aiheen asiantuntija.”
Tämä on varmasti osittain totta ja olen joutunut kerryttämään asiantuntemusta aiheesta aika lennosta. Ihmisten asenteiden sekä mielenterveysmuuttujien osalta tutkimus toki on psykologian alaan kuuluvaa. Olen saanut yhteistyötarjouksia HS:n jutun myötä ja jatkan tutkimustyötä ainakin yhden yhteiskuntatieteilijän kanssa, jolla on parempi ammatillinen viritys relevantin tutkimuksen koluamiseen. Mainitaan nyt vielä kuitenkin, että minulla oli opiskelijana tosiaan peräkkäin kolme eri pääainetta (matematiikka, filosofia ja psykologia), joista luin matematiikkaa kandivaiheeseen ja filosofiaa maisterivaiheeseen asti.
Filosofian opinnoissa luin myöhemmin yhteiskuntafilosofiaa, etiikkaa ja mannermaista filosofiaakin jonkin verran ja kandini oli yhteiskuntafilosofian/etiikan alalta. Nämä eivät juuri valmista purematta nielemään Robin di Angelon, Ibram X. Kendin tai critical race theoryn kirjoittajien materiaaleja, ja totta puhuen lukeneisuuteni esimerkiksi kriittisessä teoriassa on hankkeeseen lähtiessä ollut lähes olematonta. Väite, ettei alan x henkilö voisi tutkia alaa y on melko heikolla pohjalla – moni hedelmällinen löydös tieteen historiassa on syntynyt, kun matemaatikko on kiinnostunut fysiikasta tai biologi psykologiasta.
13.1. “Tutkija kirjoittaa kommunismista sekä marxismista ja olkiukkoilee sadoista sukupuolista.”
13.2. “Tutkija on uponnut pandemian aikana kulttuurimarxismin ja critical race theoryn vastustamisen syviin vesiin.”
13.3. “Tutkija vastustaa masennuksen ja psykoosien lääkehoitoa.”
Tähän keräsin sattumalta tutkalleni osuneita erilaisia väitteitä siitä, mitä uskon todeksi ja minkälaisia implikaatioita vedän näistä oletetuista uskomuksistani. Yllä olevat ovat valikoitu otos suuremmasta joukosta omiin silmiini melko villejä ja laukalle lähteviä spekulaatioita – otin tähän mukaan vain sellaisia, jotka tekevät suoria viittauksia johonkin kirjoittamaani. Oli osittain surullista nähdä, miten nopeasti jotkut muodostavat internetissä viholliskuvan ihmisestä, jota eivät tunne henkilökohtaisesti ja jonka ajatteluun ovat perehtyneet hyvin pintapuolisesti. Nämä kommentit tulivat yhdeltä ja samalta henkilöltä, mutta mahdollisesti tuhansien ihmisten yleisölle – siksi koen tarvetta sanoa niistäkin jotakin. Tämä kohta ja etenkin kohta 14. nysväävät tutkimukseni ja sen metodologian kannalta epäolennaisissa aiheissa, joten jos sinua kiinnosti lähinnä HS:n juttu ja siihen liittyvät pointit, voit hypätä näiden yli.
En ole varma, olenko koskaan elämässäni käyttänyt ilmaisua “kulttuurimarxismi”. Ainakaan en löydä sanaa blogistani. Hakutoiminnolla löysin TeaK goes woke -kirjoituksesta yhden lauseen, jossa sanat “marxismi” ja “kulttuuri” esiintyivät kerran yhdessä: “Kun kommunistinen vallankumous ei tapahtunut Saksassa tai Iso-Britanniassa, joukko filosofeja (mm. Adorno, Horkheimer ja Marcuse, ns. Frankfurtin koulukunta) sovitti marxismin uudelleen kulttuurin kentälle ja kutsui sitä kriittiseksi teoriaksi. “
Yllä olevan väitteen muoto on pelkistetty, mutta sen substanssin voi tarkistaa Wikipediasta. Se on yleisesti hyväksytyn ja dokumentoidun maailmanhistorian yksi tapahtuma. Olennaisesti, se on eri asia kuin samankuuloisella nimellä kulkeva, vaikkapa Anders Breivikin kannattama, salaliittoteoria. Kyseinen salaliittoteoria on kuulostanut minulle huuruiselta lööperiltä, niin kuin kaikki muutkin äärioikeiston salaliittoteoriat, joista olen kuullut.
Sana “kommunismi” löytyi samoin tekstistä kerran ja tuosta samasta lauseesta (“kommunistinen vallankumous”). Tämäkin on historiallinen tapahtuma ja löytyy Wikipediasta muodossa “The scholars were especially influenced by the Communists’ failed German Revolution of 1918–19 (which Marx predicted)”. Minulla ei ole ollut aiheeseen muuta mielenkiintoa ja en käytä tyypillisenä päivänä hetkeäkään ajastani kommunismin tai Marxin miettimiseen, ellei hän tule vastaan lukemani social justice -kirjallisuuden lähteissä tai jonkun muun mainitsemana.
Mitä tulee satoihin sukupuoliin – käsitykseni on ollut, että tämä on joidenkin ihmisten arvio siitä, montako sosiaalista sukupuolta on olemassa. Muistelen lukeneeni Turun ylioppilaslehdestä joskus väittelyn, jossa sukupuolentutkija puolusti täsmälleen tätä positiota ja juttuun haastateltu biologi vastusti. Jos googletan “number of genders”, ensimmäisenä tulee medicinenet.comin artikkeli “What are the other 72 genders?”, joka alkaa “Beyond male and female, there are 72 other genders”. En tiennyt että tämä väite on olkiukko – elin käsityksessä, että kohtalainen osa ihmisiä uskoo sukupuolien määrän olevan kymmenissä tai sadoissa. Mikään omassa ajattelussani ei rakennu sen varaan, paljonko sukupuolia eri puolilla mielipidekarttaa uskotaan olevan ja mikäli väite on olkiukko, sen karistaminen käy kivuttomasti.
Psykiatrian hoitosuositukset ovat tangentti kaikkeen ylläolevaan, mutta siitä voisi ehkä todeta, että melkein kaikki aiheeseen liittyvä relevantti ajatteluni, kirjallisuuskatsausten koluaminen ja keskustelut lääkäri- ja psykologikavereideni ja kollegoideni (tuohon aikaan kaikki eivät olleet vielä valmistuneet) kanssa ovat tapahtuneet n. vuosien 2014 ja 2017 välillä. Tämän jälkeen teimme kyllä aiheesta muutaman podcast-jakson psykiatrian evalin ja lääketieteen tohtori Jani Kajanojan kanssa.
SSRI-lääkkeisiin liittyen tyypillinen näkemys aiheen tutkijoiden parissa on jotakuinkin, että 40 prosenttia ihmisistä paranee masennuksesta plasebolla ja 50 prosenttia lääkkeillä. Tätä 10 prosenttiyksikön eroa nakertaa, että
1) vakavaan masennukseen annettavat suuremmat annoskoot murtavat melko helposti masennuslääketutkimuksen sokkoasetelman,
2) replikaatiokriisistä johtuen positiiviset tulokset ovat tutkimuksessa yliraportoituja ja
3) lääkkeiden vaikuttavuusnäytön taustalla on teollisuuden (ymmärrettävä) taloudellinen intressi, joka näkyy pienissä epäluotettavuustekijöissä pitkin kirjallisuutta ja on osin dokumentoitu esimerkiksi Harvardin korruptiotutkimuskeskuksen raporttiin “Psychiatry Under the Influence”. SSRI:t toimivat todennäköisesti aivan pienen inan paremmin kuin plasebo, mutta ne myös aiheuttavat moneen kertaan dokumentoituja (ja pakkausselosteista löytyviä) sivuvaikutuksia sekä aiheuttavat osalle käyttäjistä lopetusoireita, jolloin tulee punnita tämän pienen hyödyn sekä ennakoitujen haittojen välinen hyötysuhde.
Antipsykoottien vaikuttavuuskirjallisuus on tilkkutäkki, jonka pohjalta hoitosuosituksien muodostaminen on äärimmäisen haastavaa. Huomionarvoisesti en ole tietääkseni missään sanonut, että antipsykoottien käytön tulisi olla nollassa. On näyttöä, että antipsykootit auttavat skitsofrenian puhkeamisen alkuvaiheessa. Sen jälkeen näyttö muuttuu hyvin ristiriitaiseksi ja antipsykoottien sivuvaikutukset ovat monin verroin voimakkaammat kuin SSRI-lääkkeiden. Randomisoitujen kontrollitutkimusten ongelmana on, muun muassa että
1) sokkoasetelma ei ole toteutunut hyvin suurimmassa osassa, jos yhdessäkään tutkimuksessa, koska neuroleptien sivuvaikutukset ovat niin järeät ja potilaat tai kliinikot arvaavat kummassa treatment armissa potilaat ovat ja
2) tutkittavat ovat usein valmiiksi antipsykoottilääkityksellä ja sen katkaiseminen plaseboryhmään sijoittamista varten johtaa monilla vaikeisiin sivuvaikutuksiin.
WHO:n tutkimukset psykoosien etenemisestä köyhissä maissa ja lännessä ovat indikoineet, että paranemisaste köyhissä maissa (tyypillisesti ei antipsykootteja) on ollut länteen (tyypillisesti antipsykootit) verrattuna noin kaksinkertainen. Samansuuntaisia tuloksia on saatu muista lääkkeettömistä hoidoista, kuten Keroputaan mallista (Open Dialogue), jossa sielläkin osa potilaista startataan mahdollisimman lyhytkestoiselle antipsykoottikuurille psykoosin alkuhoidoksi.
Näkemykseni, että nämä lääkkeet ovat “enimmäkseen käyttökelvoton yhdistelmä plaseboa ja sivuvaikutuksia” oli poleemiseesti ilmaistu. Jos kirjoittaisin kirjoituksen uudestaan, nyansoisin väitettä enemmän. “Enimmäkseen käyttökelvoton” saattaa olla liian voimakas ilmaisu. Karkeasti ottaen väite ei tutkimusnäytön valossa ole katteeton. Ainakaan SSRI-lääkkeiden osalta näkemys ei tietääkseni myöskään ole kovin harvinainen ammattikuntani keskuudessa – erityisesti niiden, jotka ovat aiheen tutkimuskirjallisuutta itse kahlanneet.
SSRI-lääkkeiden tehosta oli Suomen psykologien keskuudessa jo opiskeluaikanani aktiivinen, vuosia kestänyt debatti ja ammattikunnastamme löytyy itseäni kunnioitetumpia ihmisiä, joilla on minua voimakkaampia näkemyksiä niiden toimivuudesta. Psykiatrien/psykiatrian evalien parissakaan tällainen ajattelu ei ole ennenkuulumatonta, joskin kliinisen työn realiteetit painavat siellä monien asenteissa paljon enemmän – jollakin potilaita kuitenkin tarvitsee hoitaa, ja Käypä hoito -suosituksissa lääkehoito painottuu enemmän kuin psykologien fantasioissa.
Tämä ei tarkoita, että minä tai joku muu haluaisi poistaa kaikki psyykelääkkeet mielenterveyshoidosta. Väittämän funktio on ilmaista syvää turhaumaa psykiatrian nykytilaan ja motivaatiota etsiä parempia keinoja hoitaa ongelmia, joiden kanssa potilaat tällä hetkellä jäävät usein ilman toimivaa apua.
Nämä huomiot tehnyt kirjoittaja arvosteli bloggauksiani lukuisista muistakin asioista, muun muassa siitä, että “Kuinka voida hyvin”-kirjoituksessa ilmaistu kritiikki länsimaisen elämäntavan aspekteja (niiltä osin kun ravinto, uni, lepo, liikkumisen määrä sekä sosiaaliset tarpeet kuten kosketus, nähdyksi ja ymmärretyksi tuleminen, oikeus haavoittuvaisuuteen jne. jäävät monella toteutumatta niin hyvin kuin evoluutiossa muovautuneet perustarpeemme vaatisivat) kohtaan on etuoikeuspuhetta, sillä vähemmistöjen ihmisarvo ja lainsuoja toteutuvat nyt paremmin kuin aiemmin. Tämä on mielestäni melko villi non sequitur. Voimme varmaan olla samaa mieltä, että on samaan aikaan mahdollista arvostella nykyhetkeä sen puutteista samalla kun arvostaa sitä, että asiat ovat nyt paremmin kuin aiemmin? Ajattelen, että 2022 on ihmiskunnan historian paras vuosi, vaikken somepoteroita, roskaruokaa tai emotionaalista yksinäisyyttä fanitakaan. Tämä elämänlaatuun liittyvä huomio ei tosin kata ilmastonmuutoksen tai massasukupuuton mahdollisesti mukanaan tuomia seurauksia tulevaisuudessa.
14. “On ehkä hyvä, ettei hän enää ole vihreiden valtuustoryhmässä.”
Tähän kommenttiin vastaaminen menee osin henkilökohtaisen tunnekokemukseni puolelle ja pelkistä asiaväitteistä kiinnostunut voi hypätä tämän kohdan yli. Olin hieman pettynyt nähdessäni tämän yhdeltä vihreältä, jonka kanssa olen ollut useita kertoja samoissa tilaisuuksissa, mutta emme ole kai ikinä jutelleet. Onko näin siksi, että kirjoitin social justice -aktivismin ongelmista? Vai siksi, että tutkin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteita yliopistolla? Jos ensimmäinen, on ehkä hyvä todeta, että kirjoituksiani jakoivat ja peukuttivat tuolloin useat ihmiset, jotka ovat omien alojensa johtavia tutkijoita yliopistomaailmassa ja joista osa äänestää vihreitä. Olisiko hyvä, jos hekin pakkaisivat kimpsunsa ja vaihtaisivat vihreistä demareihin tai kokoomukseen? Onko vihreät puolue, jossa ei ole hyväksyttävää käydä kriittistä keskustelua sosiaalisen oikeudenmukaisuuden aktivismista sen nykymuodossa?
Jos taas aiheen tutkimus on ongelma, en ymmärrä mille vihreiden asema tiedemyönteisenä puolueena nojaa. Olen tarttunut uuteen tutkimusaiheeseen, jonka osalta ymmärrykseni ja osaamiseni ei ole täydellistä, mutta kehittyy koko ajan ja yhteistyöverkostoni laajenee. Aiempi tutkimukseni on osoittanut, että kykenen tieteellisesti korkealaatuiseen jälkeen – sain kuitenkin viime vuonna väitöskirjastani laudaturin ja se palkittiin yliopiston parhaana (tosin jaetusti). Olen opettanut yliopistolla tilastotiedettä ja tutkimusmenetelmiä. Filosofian sekä psykologian koulutuksen puolesta testaan usein ajatteluani kognitiivisten vääristymien ja muiden sudenkuoppien osalta – myös hakemalla jatkuvaa kritiikkiä lähipiirini ideologisilta toisinajattelijoilta sekä nyt laajemmin kaikilta, jotka näkivät HS:n jutun. Onko tämä liian kapeakatseista tai tieteenvastaista vihreisiin..?
Tämä viimeinen kommentti valtuustoryhmästä lähtemisestä meni, kuten ehkä näkyy, minulla vähän tunteisiin. Vaikka palloilen poliittisen keskustan ympärillä sympaten välillä vihreitä, välillä demareita ja välillä kokoomusta, olen äänestänyt kahdenkymmenen vuoden ajan lähes kaikissa vaaleissa vihreitä ja myös käyttänyt jonkin verran energiaa puolueen tavoitteiden edistämiseen. Mikään ei ole niiltä osin muuttunut ja toivon todella, että minulle on poliittisen kentän sillä laidalla yhä tilaa, vaikka en syleile nykyistä jenkkityylistä identiteettipolitiikkaa ja teen aiheesta tutkimusta. Minkä tahansa ajatteluni sudenkuopan saa haastaa ja keskustelen tarvittaessa kyllä miltei kenen tahansa ihmisen kanssa, joka haluaa esittää vasta-argumentteja näkemyksiini, kunhan hänen oma ajattelunsa ei tule aivan fringeimmästä marginaalista (1-2% kummassakin poliittisessa laidassa).
Muuten olin saamastani palautteesta ja kritiikistä hyvilläni ja olen onnistunut jo parantamaan mittaria ja artikkelin tulevaa versiota, sekä korjaamaan muutamia huolimattomuusvirheitä manuskriptistä sen ansiosta. Kiitos siis kaikille palautteesta. Lisää saa lähettää perään. Vielä on yksi substanssipalaute syynättävänä:
15. “Tyyppi näyttää melkoisesti Stifleriltä.”
Tästä voisi periaatteessa loukkaantua tutkijoihin kohdistuvana vihapuheena, mutta kieltämättä noissa on samaa näköä. Pakko kyllä sanoa, että olen nykyään vanhemman näköinen ja silmälasit päässä näytän korkeintaan nörtiltä, vanhenevalta Stifleriltä.
