Isaac Newton laittoi aikanaan fysiikan mullin mallin. Monen ensimmäinen assosiaatio Newtonista saattaa olla omenan putoaminen päähän ja tätä seurannut painovoimalain keksiminen. Sen lisäksi, että Newton keksi painovoiman ja tuotti omin päin derivoinnin ja integroinnin perusmenetelmät, hän jätti mekaniikkaan sellaisen vaikutuksen, että lukiolaiset oppivat yhä Newtonin 1600-luvun käsityksiä lähes sellaisinaan ja laskevat voimalaskut newtoneissa.
Kuitenkin, jos jokin tutkimusryhmä haluaa juuri nyt tutkia kaukaista avaruutta, kehittää uudenlaisen voimalaitoksen tai mullistaa tietokoneiden laskentanopeuden, Newtonin opeilla varustettu fyysikko kykenee lähinnä keittelemään muille kahvia. Tarvitaan suhteellisuusteoriaa, ydinfysiikkaa ja kvanttimekaniikkaa, jotka keksittiin Newtonin kuoleman jälkeen. Ne luotiin Newtonin jättämää älyllistä rakennelmaa hyödyntäen, ”jättiläisten olkapäillä seisten” – aivan kuin Newton kuvasi omaa työskentelyään.
Katsotaan sitten mielen hyvinvoinnin tiedettä. Suuri osa siitä on psykologiaa, mutta palanen siitä on nykyisin myös ns. kontemplatiivista tiedettä – itsetutkiskelun avulla saatua subjektiivista tietoa siitä, kuinka mieli toimii, tunteita säädellään ja hermostoa rauhoitetaan mm. hengittelyn ja huomion suuntaamisen keinoin. Tämän introspektiivisen menetelmän näkyvin kärki yhteiskunnassa tällä hetkellä lienee mindfulness – huomion tarkoituksellinen ja hyväksyvä suuntaaminen tässä ja nyt.
Mindfulnessin harjoittamisesta on joitakin tutkimuksen pohjalta todennäköisiä terveysetuja. Lähinnä harjoitus vähentää masennuksen uusimisriskiä ja lievittää hieman masennusoireita, auttaa ahdistuksessa ja tekee kivun kanssa elämisestä siedettävämpää. Muu näyttö on tällä hetkellä spekulaation tasolla, joskin paikoin lupaavaa. Varmempien tutkimustulosten ohella on kiehtovaa näyttöä suuren osan elämästään meditoineiden munkkien muuntuneista piirteistä ja paremminvoivista aivoista. Moni harrastaja on saattanut kokea omassa elämässään pieniä tai suuria muutoksia positiiviseen suuntaan, jota tiede ei ole vielä osoittanut aukottomasti todeksi.
Käytännössä kaikki tieteellisesti kelpo mindfulnessin vaikuttavuusnäyttö on saatu MBSR- ja MBCT –menetelmillä, joissa ohjaajalta edellytetään perusteellista kouluttautumista vuosien päivittäisen hajoituksen ja säännöllisten meditaatioretriittien (= hiljaista harjoittamista ryhmässä päivien tai viikkojen ajan) muodossa, itse menetelmäkoulutuksen ohella. Koska oman karkean arvioni mukaan ehkä 95 % länsimaisista retriiteistä on buddhalaisessa kontekstissa, mindfulnessin tieteellinen vaikuttavuusnäyttö on kyllästetty buddhalaisuudella, vaikka opettajat eivät sitä eksplisiittisesti tuokaan esiin kursseja ohjatessaan. Istun itsekin ajoittain retriittejä, sillä koen ne erittäin hyödyllisiksi tavoiksi harjoitella mindfulnessia perusteellisesti ja rauhassa.
Olen kuitenkin retriiteillä käydessä törmännyt ilmiöön, jota voisi kutsua Buddhan matalan intensiteetin henkilökultiksi. Päivän harjoittamisen (n. 8 tuntia meditointia) jälkeen kokoonnutaan iltaisin kuulemaan ”dharmapuhe” (dharma = Buddhan opetukset). Opettaja avaa tällöin jotakin esim. mieleen, meditaatioon tai laajempaan elämään liittyvää teemaa tavalla, josta ehkä 85 % on käyttökelpoista mielen hyvinvoinnin tietotaitoa ja loput 15 % sisällön naittamista perinteisiin, 2500 vuotta vanhoihin kirjoituksiin ja Buddhan mahdollisesti sanomiin tai tekemiin asioihin.
Buddhalaisessa kontekstissa harjoitus esitellään usein jotakuinkin ”tätä ei tarvitse omaksua suoraan, voit testata omassa kokemuksessa toimiiko se”. Evääksi annetaan kuitenkin joukko luokitteluja, hierarkioita ja oppeja: 5 sitä, 7 tätä, 4 tuota ja 8 tällaista. Koska confirmation bias on ihmislajille tyypillinen ilmiö, näihin luokitteluihin sopivia kokemuksia alkaa tällöin herkästi nousta esiin kokemuksessa. Tällöin muut mahdolliset luokittelut, käsitteellistykset tai mallit jäävät väistämättä vähemmälle huomiolle.
Toisin kuin tieteessä, buddhalaisuudessa ei ole olemassa mekanismia, jolla täydentää tai korvata dharmapuheissa tai -kirjoituksissa opetettavaa mallia todellisuudesta, niin että tämä uusi malli päätyisi retriiteille opetettavaksi. Perinteiset opit ovat kokemukseni mukaan usein osuvia, mutta eivät tyhjentävä tai edes paras malli inhimillisestä kokemuksesta saati todellisuudesta – siihen tarvittaisiin kyky muokata oppeja sitä mukaa, kun uudet ”buddhat” (= harjoittajat, psykologit, tieteentekijät) esittävät uusia malleja.
Ennalta annetun mielen mallin lisäksi buddhalaisten oppien kokonaisuuteen kuuluu myös ihan vanhaa kunnon uskontoa isolla uulla. Ei ole erityisen vaikea tehtävä löytää joidenkin (usein ’60-’70-luvun Aasiassa kouluttautuneiden) suosituimpien opettajien dharmapuheista kritiikittömiä viittauksia esimerkiksi jälleensyntymään. Jos opetus pohjautuisi empiiriseen näyttöön, on vaikea nähdä, että tällaiset historialliset metafyysiset painolastit kulkisivat meditaatio-opin mukana. Kuitenkin, moni opetuksista löytyvä elementti (85 %?) on nykyihmisellekin relevantti ja jopa mullistava (esim. persoonallisuudenpiirteiden yllättävä muovautuvaisuus harjoituksen kautta tai tyhjyysopin kokemuksellinen todeksitulo). Siksi opetusten soisikin löytävän muodon, jossa ne tavoittaisivat laajemman joukon ihmisiä.
Länsimaiden mindfulness-buumi osin tuokin jo meditaation tällä tavoin laajan ihmisjoukon saataville. Puuttuu vain se, mikä buddhalaisissa piireissä tunnetaan juuri dharmana: meditoimalla jalostetun psykologisen viisauden kommunikoiminen modernilla kansankielellä suurille joukoille (mielellään meditoivia) ihmisiä.
Koen vanhoihin teksteihin ja perinteisiin nojaavan opetustavan vähän kuin pesuvetenä, jonka mukana lapsi osin menee. Meditaation kautta kehitetty itsesäätelytaito, emotionaalinen joustavuus ja hyvinvointi ovat todellisia ja äärimmäisessä tilauksessa olevia, harvojen saatavilla olevia luksustuotteita nykylännessä. Konteksti, jossa ne tarjoillaan, tuntuu itselleni varmistavan, että ne pysyvätkin harvojen herkkuna. Kynnys lähteä buddhalaiselle retriitille kuuntelemaan dharmapuheita on aivan oikeutetusti korkea melkein jokaisella ei-new-age-piireihin-tietään-löytäneellä taviksella. Ongelma ei ole, että buddhalaista opetusta on saatavilla – ongelma on, että sekulaaria opetusta samoista aiheista ei käytännössä ole, ainakaan intensiivisessä retriittimuodossa. Jon Kabat-Zinn (MBSR) ja Sam Harris (dzogchen-buddhalaisuuden sekularisoiva Waking Up -app) ovat esimerkkejä arvokasta työtä tehneistä pioneereista.
Sovitaan, että Buddha oli jättiläinen – voisimmeko nyt seistä hänen hartioillaan, lakata viittaamasta häneen ja keskittyä siihen, kuinka ihmiskunta saadaan hyötymään meditaation tuomasta korkeammasta elämänlaadusta?
Ps. ”buddhalaisuus” on kirjoituksessa sateenvarjotermi kaikille sen monille alalajeille. Käytän sitä, jotta teksti olisi helpompi lukea ja ymmärtää.