Pelkkä audio podcastina: Mielestämme 27: Liberalismin puolustus -kirjan julkkarit
Osallistuin Liberalismin puolustus -kirjaan tekstillä ”Sosiaaliliberalismi disruption aikana”. Kirjoitin kirjasta ”arvion” täällä. Ohessa on video ja audio 5.11. Helsingin Tiedekulmassa järjestetyistä julkkareista.
Tämä on kirja-arvio teoksesta Liberalismin puolustus, jonka yksi kirjoittaja olin. Koska kirjassa on niin lukuisia kirjoittajia ja aiheita, on ehkä helpointa muodostaa nopea kokonaiskuva tiivistämällä, mistä kukin kirjoittaja kirjoitti. Käsiteltyäni näin kirjan luvut syvennyn sen yleisiin teemoihin. Keskityn varsinaisessa arviossa pääasiassa siihen 90+ % kirjasta, jota en itse kirjoittanut. Kommentoin lopuksi kuitenkin yleisemmin liberalismiin liittyviä teemoja ja sen yhteydessä aiheita, joista itse kirjoitin.
Ari Helo toimitti teoksen ja luo ensimmäisessä luvussa lyhyen katsauksen liberalismin historiaan. Helo vertailee kirjoituksessa sosiaalipolitiikan tarpeet huomioivaa liberalismia ja markkinaliberalismia ja käsittelee erityisesti Yhdysvaltojen ja Suomen yhteiskunnallisia eroja. Erityishuomion saa Yhdysvaltojen heikko onnistuminen koulutuksen, terveydenhuollon ja mahdollisuuksien tasa-arvon toteutumisen osalta, Suomeen verrattuna. Helo kuvaa Suomen suhteellisen kokonaisvaltaisesti liberaalina valtiona, joskin käsittelee myös liberalismin vastavoimia, kuten 2020-luvun identiteettipolitiikkaa.
Turun yliopiston tutkija Markus Kantola käy kirjoituksessaan läpi merkittävää tukea, jonka Trumpin poliittinen nousu on saanut arvokonservatiiveilta. Kantola antaa demokraattipuolueelle ja muidenkin maiden keskusta-vasemmistolle melko suoran suosituksen Trumpin voittamiseksi: 1) kuuntele aidosti kaikkia äänestäjiä, 2) sisällytä maltillista arvokonservatismia poliittiseen ohjelmaan, 3) tarjoa vasemmistolaista hyvinvointipolitiikkaa. Uusi Suomi koki reseptin uutisarvoiseksi.
Matti H. Virtanen esittelee suomalaista äärioikeistoa liberalismin vihollisena. Itseäni kuitenkin hämmensi affektiero äärioikeiston ja äärivasemmiston käsittelyissä. Siinä missä vasemmalla esiintyy ”wokellusta” ja ”punavihreää vouhotusta”, Sinimustan liikkeen Tuukka Kuru, joka ainakin Wikipedian mukaan asemoi liikkeensä Saksalaisen kansallissosialismin yhteyteen, kuvataan ”aatehistoriansa lukeneena” ja ”sanavalmiina kaverina”, joka keskustelussa sai kirjoittajan ”miettimään omia arvojaan”.
Kirjoituksessa todetaan myös, ettei Sinimustaa liikettä ”voi pitää väkivaltaisena”. Wikipedia-sivu kuitenkin luettelee lukuisia puoluetta kannattavia ja tukeneita ihmisiä, joilla on kontollaan sekä menneitä että tuoreita väkivaltarikoksia. Kirjoitus myös samastaa Suomen historian 1800-luvun merkkihenkilöitä (”Suomi saa kiittää olemassaolostaan äärioikeistoa”) sekä libertaareja Kurun kaltaisiin uusnatseihin pilaillakseen ”äärioikeisto”-termin monimerkityksellisyydellä.
Jussi K. Niemelän aiheena on perussuomalaiset. Niemelä avaa kirjoituksen toteamalla, että ”kansan, kielen, kulttuurin, elämäntavan ja sivistysperinnön” puolustaminen leimataan nykyisin ”rasismiksi, fasismiksi ja äärioikeistolaisuudeksi” ja että oikea termi perussuomalaisille olisi ”reformistinen laitaoikeisto” tai ”radikaalioikeisto”. Virtasen ja Niemelän kirjoitukset siis puuttuvat kummatkin äärioikeisto-termin käyttöön. Niemelä määrittelee äärioikeiston sijaan perussuomalaiset populistiseksi ja kansallismieliseksi liberaalin demokratian edellytysten puolustajaksi ja vihjaa, että puoluetta sopisi johtamaan Teemu Keskisarja.
Perussuomalaisten jäsenistö on hyvin kirjavaa ja puolue suhtautuu Euroopan Unioniin melko vihamielisesti. Onko esimerkiksi temppeliherroja somessa aikanaan fanittanut Laura Huhtasaari liberaali? En siis purematta niele puolueen asemointia liberalismin puolustajaksi, vaikka väitteessä osittainen perä onkin. Perussuomalaiset ”kansan varaventtiilinä” (Niemelän termi) on toisaalta kyennyt ensimmäisenä nostamaan esiin epäkohtia, jotka ovat syntyneet esimerkiksi maahanmuuton ja liberaalin demokratian normien yhteentörmäyksistä.
Ari Helo, Jukka Savolainen, Linda Hart ja Jarkko Tontti kirjoittavat kaikki intersektionaalisuuteen ja wokeen liittyvistä teemoista. Tämä jatkumo kirjan keskellä kattaa lähes kolmasosan kirjan sivumäärästä ja voi aihepiiristä piittaamattomalle ihmiselle tuntua liialta. Itselleni tekstien lukeminen oli kuitenkin suhteellisen kiinnostavaa. Kukin niistä kattaa eri alueen liberalismin ja identiteettipolitiikan törmäyksestä. Helo arvostelee intersektionaalista tutkimusmetodologiaa, Savolainen Yhdysvaltain DEI-käytänteitä, Hart sukupuoliaktivismin vaikutuksia vapaaseen tieteelliseen tutkimukseen sekä ilmaisunvapauteen ja Tontti taidekentän uusherännäisyyttä identiteettiteemojen tiimoilta.
Viimeistään Trumpin hallinnon myötä ”woke” on käytännössä kuollut valtavirtakulttuurista. Se elää yhä joissakin instituutioissa ja alakulttuureissa, mutta tuskin missään sen suunta on kohti suurempaa kukoistusta. Itse vihreiden sisäiseen kulttuurisotaan osallistuneena sekä Yhdysvaltain akatemian vallankumouksellisiin piirteisiin törmänneenä pystyn jossain määrin symppaamaan näiden kirjoittajien murheita. Uskon ja toivon kuitenkin, että lähiaikoina, tai jo nyt, nämä kirjoitukset lähinnä dokumentoivat lähihistoriaa. Saimme Trumpin osin Yhdysvalloissa tapahtuneiden identiteettivasemmiston ylilyöntien seurauksena. Jos emme halua lisää nativistista epävakautta oikealta, meidän tulee alkaa näyttää esimerkkiä järkevyydessä vasemmalla ja keskustassa.
Pekka Saurin osuus käsittelee rakentavaa keskustelua demokraattisen päätöksenteon perustana. Tämä habermaslainen prosessi on somen aikakaudella kriisiytynyt X:n täyttyessä disinformaatiosta ja illiberaalista mielipidevaikuttamisesta. Saurin kirjoitus onkin eräänlainen humoristinen ruumiinavaus vuoden 2019 liberalismille. Siinä missä apulaiskaupunginjohtaja Saurilla riitti vielä idealismia somen käytölle organisaatioiden viestinnässä, hän päätyy nyt vain toteamaan, että ehkä somen tarkoitus ei ollutkaan avata keskustelua vaan saada vain koko väestölle kanava, jota pitkin tuutata oma totuutensa maailmaan.
Mika Pantzar, Visa Heinonen ja Ilja Kavonius käsittelevät vapaan markkinatalouden rantautumista Suomeen viime vuosisadan jälkipuoliskolla. Osuus on mahdollisesti kirjan akateemisin. Alun kuivakkuden jälkeen se käsittelee itselleni yllättävän kiinnostavasti läntisen markkinaliberalismin ideologista pohjatyötä Suomessa enimmäkseen Kekkosen aikana.
Seida Sohrabi kuvaa kuinka hänen lähes lukutaidoton perheensä muovautui parissa vuosikymmenissä suomalaisiksi mallikansalaisiksi. Ukrainan sodan alkaessa Sohrabin isä ilmoitti olevansa valmis kuolemaan Suomen puolesta rintamalla. Sohrabin teksti käsittelee maahanmuuttopolitiikkaa ja erityisesti Ruotsia, jossa kotouttamisen ongelmat näkyvät nyt jengisotina ja massasyrjäytymisenä. Sohrabi nostaa esiin kysymyksen siitä, kuinka kotouttaa ihminen, joka ei halua kotoutua. Myös oma kirjoitukseni, joka on kirjassa seuraavana, sivuaa hieman samaa teemaa käsitellessäni sosiaaliliberalismin yhteyttä maahanmuuttoon. Oman kirjoitukseni päähuomion saa kuitenkin ihmisyyden eksistentiaalinen taso, joka helposti liberalismia käsitellessä jää huomiotta.
Timo Vihavainen esittelee liberalismin kannatusta ja edellytyksiä Venäjällä viime vuosisatojen historiassa. Vihavainen kuvaa Putinin vuosien muistuttavan 1800-luvun alun valistuksen vastaista aikakautta maan lähes poikkeuksetta totalitaarisessa historiassa. Kuullessani pessimistiseksi konservatiiviksi mieltämäni Vihavaisen kirjoittajavan tekstin ”Liberalismin puolustus”-kirjaan, minulla oli henkilökohtaisia varauksia. Teksti kuitenkin sekä osin puolusti liberalismia että käsitteli Venäjää terveen kriittisesti ainakin niiltä osin kuin itse kykenen arvioimaan. Lopuksi Matti Vanhanen reflektoi keskustan arvopohjan liberaaliutta ja kotimaisten pääomamarkkinoiden kehitystä.
Jos koostamme teemat, voimme sanoa, että suuren edustuksen kirjassa saivat
1) liberalismin identiteettipoliittiset haastajat,
2) liberaalin demokratian vahvistaminen korkean maahanmuuton yhteiskunnissa,
3) Yhdysvaltain liberalismin virheet ja
4) neutraalisti kuvattu markkinaliberalismi.
Otsikoin tekstin ”jälkijäristys”, sillä itselleni kirjan aihepiiri näyttää suurilta osin Amerikassa viime vuosikymmeninä tapahtuneelta voimakkaalta maanjäristykseltä, jonka jälkijäristys tunnettiin Suomessa 3-4 richteriä miedompana, vuosia myöhemmin. Saimme Suomeen laimean woken ja oikeisto-woken, laimean maahanmuuton (Amerikkaan, mutta erityisesti Ruotsiin verrattuna) ja laimean uusliberalismin. Liberalismi hädin tuskin on kriisissä Suomessa – Yhdysvalloissa kylläkin. Uusliberalismi on luonut esimerkiksi Yhdysvaltoihin individualistisen ja merkityksellisyydeltään tyhjemmän yhteiskunnan, jossa syntyy identiteettiliikkeiden kaltaisia ilmiöitä ihmisten hakiessa mielekästä tapaa vaikuttaa elämiinsä.
Vähemmälle huomiolle tai kirjasta kokonaan pois jäi ainakin tarkka aatehistoriallinen, eri liberalismeja käsittelevä osuus: klassinen liberalismi, sosiaaliliberalismi, uusliberalismi, vasemmistoliberalismi, arvoliberalismi jne. Näihin viitataan, mutta niitä ei nidota osaksi yhtä selkeää narratiivia. Liberalismia ei myöskään käsitelty esimerkiksi Aasian tai Etelä-Amerikan maissa ilmenevänä, vaikka Vihavaisen teksti antoikin Venäjän näkökulmaa. Kaikki aiheet eivät tulleet katetuiksi siitäkään syystä, että tekstit tulivat kirjoittajilta näiden osin itse valitsemista aiheista.
Liberalismin kriisi on mielestäni todellinen, läntinen ilmiö. Voimakkaasti talouttaan uudistaneet uusliberaalit yhteiskunnat kuten Yhdysvallat ja Iso-Britannia kriiseilevät eniten. Karkeasti voisi sanoa, että uusliberalismi, siis markkinoiden maksimaaliseen vapauteen pyrkivä talousliberalismi, on hyödyttänyt näiden yhteiskuntien rikkainta kolmannesta huomattavasti. Kyvykkäistä tietotyöläisistä on tullut uuden meritokratian kuninkaita. Keskimmäinen kolmannes, eli keskiluokka, on joutunut näissä maissa prekaariin asemaan ja joutuu jännittämään terveydenhuollon ja lasten koulutuksen toteutumista. Suuri osa köyhimmästä kolmanneksesta äänestää Trumpia ja haluaa rajat kiinni.
Siinä missä vain rikkain ryhmä hyötyy uusliberalismiin vahvimmin menneissä maissa, sosiaaliliberaaleissa maissa kuten Suomi ja Tanska myös keskiluokka on pysynyt vauhdissa mukana. Vaihtamalla uusliberalismista sosiaaliliberalismiin pelastetaan siis hyvin karkeasti vielä toinen kolmannes väestöä mukaan samaan veneeseen. Köyhin kolmannes ei ole näissä maissa vastaavassa kriisissä kuin Yhdysvalloissa, sillä turvaverkko on merkittävästi vahvempi.
Omassa kirjoituksessani pyrin käsittelemään henkistä syvyyttä, jonka liberalismi jättää koskematta. Kirjoituksen kokonaisuudessaan voi lukea kirjasta ja en toista tässä laajemmin sen sisältöä. Referoin siinä John Rawlsin tietämättömyyden verho -ajatuskokeen ja kirjoitan sosiaaliliberaalista yhteiskunnasta, joka pyrkii olemaan reilu kaikille. Michael Sandel on arvostellut Rawlsin ihmiskuvaa juurtumattomuudesta ja irtonaisuudesta: todellisuudessa ihmiset ovat aina osa jotakin kulttuuria ja yhteisöä sekä joidenkin olosuhteiden tuotteita.
Tuon esiin, että liberalismin tulisi tunnistaa myös ihmisyyden kokemuksellinen puoli, kuten merkityksen, yhteisön ja juurtuneisuuden tarve, eikä rajautua vain poliittisten ja materiaalisten perustarpeiden turvaamiseen. Tätä kysymystä ovat käsitelleet lukuisat historian eksistentialistit ja päätyneet vastauksiin, jotka osin tiivistyvät psykologiassa suosittuun itsemääräytyvyysteoriaan. Sen mukaan ihmiset kaipaavat elämässä kokemusta autonomiasta, kompetenssista sekä yhteydestä muihin.
Liberalismin teoria ei ole yltänyt näihin kysymyksiin asti. Kun perustoimeentulo on turvattu, jää yhä kysymys, kuinka elää hyvää elämää. Liberalismi on luonut länteen sekulaarin tyhjiön ja monilla ihmisillä on vaikeuksia löytää merkityksellinen pohja omalle elämälle. Aiemmin tähän on ollut helposti saatavilla uskontoa ja yhteisöä, mutta individualistisessa kilpailua ja kulutusta painottavassa yhteiskunnassa näiden merkitys on dramaattisesti huvennut. Tiede on omalta osaltaan vienyt uskonnolta elintilan.
Paul Kingsnorthin mukaan läpi ihmiskunnan historian tärkeitä merkityksen tuottavia tekijöitä ovat olleet people, place, prayer ja past. Tutut ja pysyvät ihmiset, tuttu ja pysyvä paikka, yhteys itseä suurempaan ja kokemus siitä, että on osa sukupolvien ketjua. Liberaalien markkinayhteiskuntien muuttoliikkeet, viihdeteknologia ja korostunut individualismi ovat ajaneet monen osalta näiden tekijöiden vaikutuksen minimiin. Kuten kuulemma moni nuori mies viime vuosina, liityin itse toukokuussa uudelleen kirkkoon (jossa käyn lähes joka sunnuntai) kokeakseni omassa elämässäni enemmän yhteyttä muihin ihmisiin ja itseäni suurempiin asioihin, vaikka en pysty uskon loikkia agnostisena tiedeihmisenä tekemäänkään.
Kirkko on tuonut elämääni muiden ihmisten ja jaettujen rituaalien sekä kertomusten kautta merkityksen kokemusta. Samoin hyödyn vuosikymmenien meditaatioharrastuksesta, joka vahvistaa yhteyden kokemusta muiden ihmisten kanssa ja kykyä olla läsnä omassa kokemuksessa. Minua on myös hyödyttänyt evoluutiobiologian ja -psykologian perusmaailmankuvan sisäistäminen, sillä jostain syystä ihmisen eläinluonteen muistaminen ja sukupuolien välisten erojen hahmottaminen tuntuu paikoin selkeyttävän arjessa luovimista.
Nämä mainitsemani tekijät jäävät uusliberaalissa tai sosiaaliliberaalissakin yhteiskunnassa helposti huomiotta. Merkityksen puutetta hukutetaan viihteeseen, videopeleihin, päihteisiin, aktivismiin ja addiktioihin. Mielestäni tulisi kiinnittää enemmän huomiota hyvinvoinnin edellytysten kerrostuneisuuteen. Tarvitsemme hieman uusliberalismia, koska markkinat nyt vain ovat tehokkain tunnettu tapa tuottaa kasvua. Sen päälle tarvitsemme sosiaaliliberalismia turvaverkoksi, koska markkinat voivat olla hyvin julmat ihmiselle, jolla käy huono tuuri. Sosiaaliliberalismin päälle tarvitsemme ymmärrystä merkityksestä, yhteydestä ja eksistentialismista. Tätä kolmatta tasoa voisi kutsua henkiseksi syvyydeksi. Tarvitsemme juurtuneisuutta ja kykyä säädellä tunteita. Näitä voisi opettaa koulussa, kun joku ensin opettaisi niitä opettajille.
Poliittisia asenteita koskeneissa tutkimuksissani olen kerännyt dataa myös poliittisen väkivallan hyväksymiseen liittyen. Helsingin Sanomien avustuksella saadun suuren otoksen ”woke”-tutkimuksessa vuonna 2022 tilanne näytti yllä olevalta. Asteikolla nollasta neljään, jossa suomalaiset puolueet sekä vasemmalla että oikealla ilmoittivat olevansa keskimäärin 1=”jokseenkin eri mieltä” väitteestä ”Väkivalta poliittisesti vaarallisia ihmisiä kohtaan on mielestäni oikeutettua”. Näin oli myös kuvassa näkymättömien SDP:n, RKP:n ja keskustan osalta. Kuten kuvasta näkyy, vain vasemmistoliitto, ja jossain määrin perussuomalaiset, olivat tosi asiassa aivan lähellä vastausvaihtoehtoa 1 ja muut suhtautuivat kysymykseen sitä nuivemmin. Tarkastellaan samaa kysymystä seuraavaksi vain miehillä.
Miesten osalta nähdään, että jo vuonna 2022 vasemmistoliittoa äänestävät vastaajat suhtautuivat poliittiseen väkivaltaan suopeammin kuin ”jokseenkin eri mieltä”. Muut puolueet olivat yhä tätä vaihtoehtoa ankarampia suhtautumisesssaan. Ennen seuraavaa otostani välissä kuluivat vuodet 2023 ja 2024, joiden aikana Trump yritettiin salamurhata kahdesti ja poliittinen väkivalta nousi ajoittain otsikoihin muiden Yhdysvalloissa tapahtuneiden rikosten myötä. Kotimaassa poliittista väkivaltaa esiintyi ainakin otsikkotasolla yhä vähän, jos lainkaan.
Ennen vuoden 2025 tulosten tulkitsemista on hyvä muistaa, että kyseessä on eri otos. Siinä missä HS:n kautta saadussa datassa oli yli 5000 vastaajaa, tässä oli mukana reilut 600. Otos ei ole satunnainen vaan on valikoitunut vapaaehtoispohjalta INVEST-lippulaivan, poliitikkojen seuraajakuntien sekä poliittisten ryhmien kautta. Se tulee siis merkittävän luottamusvälin kanssa, eikä sen pohjalta voida validisti yleistää koko populaatioon. Katsotaan otosta näillä linsseillä, yhtenä mahdollisena ikkunana asioiden tilaan vuonna 2025.
Tässä otoksessa vasemmistoliiton suhtautuminen poliittiseen väkivaltaan on kivunnut ykkösen yläpuolelle, kun muut puolueet ovat pysyneet siellä, missä olivat aiemmin. Entä miesten tapauksessa?
Kysyttäessä heidän mielipidettään väitteeseen ”Väkivalta poliittisesti vaarallisia ihmisiä kohtaan on mielestäni oikeutettua”, Vasemmistoliittoa kannattavat miesvastaajat ilmoittivat tällä kertaa olevansa lähempänä vaihtoehtoa ”en samaa enkä eri mieltä” kuin ”jokseenkin eri mieltä”. On tosiaan hyvä muistaa, että otoskoko on näiden miesten osalta vain n=39. Vasemmistoliiton otos on aavistuksen nuorempi, kuin muilla puolueilla – keskimäärin kolme-neljäkymppinen. Ero on kuitenkin näilläkin tiedoilla melko dramaattinen ja on mahdollista, että tuloksiin kätkeytyy todellinen signaali siitä, miten mielipiteet poliittista väkivaltaa kohtaan ovat Suomessa kehittymässä.
Prosenteiksi käännettynä tulos tarkoittaa, että otoksessa n. 40% vasemmistoliittoa äänestävistä miehistä ei vastusta poliittista väkivaltaa ”poliittisesti vaarallisia ihmisiä” kohtaan. Vuonna 2022 vastaava luku oli n. 30%. Vasemmistoliitossa laajemmin luvut olivat reilu 20% (2022) ja 30% (2025). Charlie Kirkin murhan yhteydessä esillä oli Yhdysvaltaisen FIRE:n vuoden 2024 raportti, jonka mukaan 34% amerikkalaisyliopistojen opiskelijoista piti väkivallan käyttöä poliittisen puheen estämiseen hyväksyttävänä ainakin ”harvoin”.
Aihe on ajankohtainen ja siitä näkisi mielellään tarkkaa ja kattavaa tutkimusta.
Charlie Kirkin murhan jälkipyykki on saanut monet pohtimaan polarisaatiota Yhdysvalloissa ja keskustelun maininki luo pienen kaiun Suomeenkin. Venäjän aggression myötä turvallisuudesta ja taloudesta huolestuneet suomalaiset ovat siirtäneet ääniään SDP:n ja kokoomuksen taakse, samaan aikaan kun vihreät ja persut eivät saa toisistaan tarpeekseen kulttuurisotasyleilyssä, jossa on vain häviäjiä. Toisena keskustelijana Viljami Lampilinna.
Mainittu:
Yle: ”Vihreiden kannatuksen katoamistemppu: tutkija löytää kaksi syytä” https://yle.fi/a/74-20181639
Oskari Lahtinen: ”Vihreiden tulisi kilpailla kokoomuksen kanssa siitä kumpi on aikuisten puolue” https://tinyurl.com/ye6v4hy4
Liberalismin puolustus: https://tinyurl.com/5bayk4fz
Tein keväällä tutkimuksen, jossa syntyi uusi mittari ”kriittisen oikeiston” asenteille. Kansanomaisempi nimitys näille asenteille on ”woke-oikeisto” – uusi käsite, joka on puhuttanut Yhdysvalloissa alkuvuodesta alkaen ja ylsi tutkimukseni ennakkojulkaisun ilmestymispäivänä Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen asti. Tutkimus on vielä vertaisarvioimaton, mutta sen keskeiset tulokset tuskin dramaattisesti muuttuvat. Luodaan katsaus tuloksiin.
Alkuun on hyvä todeta, että tutkimuksen otos ei ollut satunnainen ja siksi tulosten pohjalta ei voi yleistää koko Suomen populaatioon. 626 osallistujaa tulivat enimmäkseen yliopiston viestintäkanavilta sekä poliittisista someista. Otosta voi kuitenkin katsoa deskriptiivisesti ja erityisesti tarkkailla kuinka mittarit käyttäytyivät tässä aineistossa.
Mittari kysyy missä määrin vastaaja on samaa mieltä krittisen oikeiston asenteita kuvaavista väitteistä, kuten ”Kotimaani väestöä vaihdetaan suunnitellusti”. Mittaria suunnitellessa pyrin tavoittamaan väittämillä 1) ns. katkeran identiteettipolitiikan (identitarian grievance; konservatiivit, valkoiset ja miehet ovat sorrettuja ryhmiä), 2) post-modernin konservatismin (totuus on suhteellista ja vain vallalla ja voittavilla kertomuksilla on merkitystä) ja 3) autoritaarisen nationalismin (hyvä valtias rikkoo sääntöjä, mediat valtion kuristusotteessa) asenneryppään. Taustalla oli yleisempi ajatus, että ”kriittinen” politiikka, eli ”woke”, niin oikealla kuin vasemmalla, perustuu identiteettihierarkioille ja ilmaisunvapauteen puuttumiselle.
Mittari toimi psykometrisesti melko hyvin. Väittämiksi valikoituivat lopulta:
Reilu neljäsosa tutkimuksen osallistujista suhtautui näihin väittämiin enemmän myönteisesti kuin kielteisesti. Kannatus keskittyi voimakkaasti perussuomalaisten (myönteinen suhtautuminen kahdella kolmasosalla) ja kristillisdemokraattien (reilulla puolella) äänestäjiin.
”Woke-oikeistoon” kuuluminen korreloi (heikosti) henkilökohtaisten sorretuksi tulemisen kokemusten kanssa. Se ei korreloinut onnellisuuden tai poliittisen väkivallan oikeutetuksi kokemisen kanssa. Kuriositeettina perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien äänestäjistä kannatti tässä otoksessa suurin osa yhden valtion (Israel) ratkaisua Israelin ja Palestiinan konfliktiin. Vain n. 5 % katsoi Israelin syyllistyneen kansanmurhaan lokakuussa 2023 alkaneessa sodassa.
Samassa tutkimuksessa toisinsin myös aiemmin kehitetyn kriittisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteiden, eli perinteisen ”woken” mittarin validoinnin. Tämän mittarin psykometriset ominaisuudet olivat aineistossa erinomaiset. Kysymysrakenne muuttui aiemmasta tutkimuksesta hieman ja on nyt tällainen:
Kriittisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden väittämät saivat samoin otoksessa reilun neljäsosan kannatuksen ja keskittyivät voimakkaasti vasemmistoliiton (84%) ja vihreiden (77%) äänestäjille. Oikeisto-wokea kannatti näissä ryhmissä 0% ja 2% – samoin vasemmiston ”wokea” kannatti perussuomalaisten ja KD:n äänestäjistä 0% ja 4%. Vasemmiston ”woke”-asenteet korreloivat tässä tutkimuksessa poliittisen väkivallan oikeutuksen kanssa kohtalaisesti (r = .28). Vasemmistoliiton äänestäjistä tässä otoksessa vajaa kolmasosa ei ollut eri mieltä ”väkivalta poliittisesti vaarallisia ihmisiä vastaan on mielestäni oikeutettua” väitteen kanssa – miehistä näin ajatteli jopa 40%.
Kriittisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteet eivät sanottavasti korreloineet onnellisuuden (r = -.09) tai henkilökohtaisten sortokokemusten kanssa. Mittari korreloi voimakkaan negatiivisesti kriittisen oikeiston mittarin kanssa. Vasemmistoliiton ja vihreiden kannattajien keskuudessa esiintyi laaja konsensus Israelin syyllisyydestä kansanmurhaan, näin ajatteli 95% ja 91% puolueiden kannattajista. Kahden valtion ratkaisu sai voimakkaan kannatuksen, joskin vasemmistoliittoa äänestävistä miehistä vajaa viidennes kannatti yhden valtion (Palestiina) ratkaisua.
Lopputulemana ”wokea” voi nyt tutkia sekä vasemmalla että oikealla ja tehtävään on tarjolla on kaksi psykometrisesti validia mittaria, joilla on tutkimuksissa ollut jossain määrin mielenkiintoiset korrelaatit. Henkilökohtaisesti olen yhä agnostikko sen suhteen, missä määrin ”woke right” on lopulta elinkelpoinen ja mielekäs käsite pidemmällä aikavälillä.
Kutsui sitä miten kutsui, tämän otoksen vastaajat ilmaisivat molemmilla laidoilla identiteettipoliittisia asenteita ja halukkuutta säädellä muiden ihmisten ilmaisunvapautta. Vasemmistossa haluttiin lisää turvallisempia tiloja ja pidettiin mikroaggressioihin puuttumista tärkeänä, oikealla osa uskoi että ”konservatiivisten arvojen tulisi määrätä, mitkä ilmaisut ovat sallittuja ja mitkä kiellettyjä”. Näyttää siltä, ettei ”woke” ole vielä kuollut.
Kuva: South Park
Oskari ja Viljami keskustelevat Israelin viime vuosien sodista, kansainvälisestä oikeudesta, reaalipolitiikasta ja kotimaisesta Israel-keskustelusta.
Tämä kirjoitus on vastaus muutamiin Verdessä julkaistun ”Vihreät otti toisen askeleen kohti poliittista keskustaa”-kirjoitukseni kirvoittamiin kommentteihin. En juuri ole someissa, joten vastaan tätä kautta.
Kun puhutaan siitä, onko vihreät vasemmalla, oikealla tai keskellä puolueen riveistä nousee helposti eräänlainen immuunireaktio: vihreät ei ole vasemmalla eikä oikealla vaan edellä. Käytännössä tällä retorisella strategialla sanotaan, ettei vihreitä yksin puolueista tulisi mitata vasemmisto-oikeisto-janalla. Sen sijaan tulisi käyttää vihreyttä (ympäristönsuojelu, ilmastotoimet yms.) sekä mahdollisesti liberaaliutta mittaavia akseleita, joilla vihreät sijoittuvat ”edelle”.
Vasemmistoliitto on vihreitä melko hyvin vastaavalla tavalla ”edellä” vihreydessä ja liberaaliuudessa mitattuna. Näiden kanssa yhtä tärkeä tieto vasemmistoliitosta on sen sijainti vasemmisto-oikeisto-akselilla – onhan se niin voimakkaasti painottunut näistä toiseen laitaan, että ”vasemmisto” on puolueen nimessä asti. Jos puolue muuttuisi yhtäkkiä oikeistoliitoksi ja löytyisi vaalikoneesta oikeistojanalta kokoomuksen alapuolelta, olisi vasemmistoliitolta aikamoista gaslighttausta todeta, ettei tällä oikeisto-vasemmisto -janalla ole nähtävää ja ohjata keskustelu siihen, miten ”edellä” se on.
Vasemmistoliittoon verrattuna vihreät on painottunut lähes yhtä voimakkaasti samaan laitaan ja siten tieto vihreiden sijainnista tällä akselilla on tärkeä miltei kaikille politiikasta kiinnostuneille ihmisille. Mikäli halutaan sisällyttää vielä Hassin (kuvassa) esiin nostama ”oikeudenmukaisuus”, vasemmistoliitto on siitäkin varmasti vähintään yhtä kiinnostunut kuin vihreät ja määrittelee sen vasemmistolaisesti, kuten suurin osa vihreistä.
Jussilan Sofia Virta -argumenttiin (kuvassa) taas voidaan todeta, että puolueen johtajan kyky puhutella suomalaisia ja tämän ideologinen sijoittuminen ovat kaksi erillistä tärkeää asiaa. Katsotaan kahta suurin piirtein yhtä arvoliberaalia ja karismaattista poliittista johtajaa, joiden keskeinen ero on täysin toisistaan poikkeava sijainti oikeisto-vasemmisto-janalla. Sekä Li Andersson että Alexander Stubb puhuttelivat vuoden 2024 vaaleissa suomalaisia vähintään yhtä hyvin kuin Virta kevään 2025 vaalitenteissä. Li Andersson saisi ääniä vasemmistoliiton, ei kokoomuksen johdossa. Stubb saisi ääniä kokoomuksen, ei vasemmistoliiton johdossa. Puolueen menestyksen kannalta sillä, minne sen jäsenistö ja johto sijoittuvat vasemmisto-oikeisto-janalla, on siis olennainen merkitys.
Vihreät ei ole 90-prosenttisesti vasemmalla eikä 10-prosenttisesti oikealla vaan edellä
Tämän retorisen työkalun, ”vihreät ei ole vasemmalla eikä oikealla vaan edellä” soveltamisen käytännön seuraus on, että keskustelu puolueen linjasta hankaloituu. Puolue sijaitsee nelikentillä enimmäkseen, karkeasti sanoen 90-prosenttisesti, vasemmistoliberaalissa neljänneksessä. Sen ulkopuolella on ehdokkaita, mutta heidän määränsä on moninkertaisesti pienempi. He ovat edustaneet 2020-luvun alun vihreissä käytännössä poikkeusta sääntöön. Nämä ehdokkaat ovat kuitenkin viime aikoina lisänneet kannatustaan sekä äänestäjien että puolueväen keskuudessa, mikä näkyy vihreiden puoluekokouksen tuoreissa nimityksissä.
Samankaltainen tilanne nähtiin perussuomalaisissa viime vuosikymmenellä. Timo Soinin perussuomalaiset oli painopisteeltään vasemmistolainen. Halla-ahon kaudella perussuomalaiset liikkui osaksi oikeistoa. Olisi ollut perussuomalaisilta retorinen bluffi hiljentää keskustelu sanomalla ”perussuomalaiset eivät ole vasemmalla tai oikealla vaan takana”. Samoin on vihreiltä retorinen bluffi sulkea keskustelusta pois akseli, jolla puolueen sisällä käydään valtataistelua.
Suuri enemmistö vihreistä sijoittuu vasemmistoon. Tällöin vasemmisto-oikeisto-janan merkityksen lyttääminen muistuttaa tapaa, jolla kokoomuksen kaltaisia oikeistopuolueita syytetään niiden tavasta kuvata muut puolueet ”ideologisina” samalla kun puolueelle itselleen tärkeät ideologiat liberalismi ja kapitalismi esitetään maalaisjärjenkaltaisina epäideologisina itsestäänselvyyksinä.
Loppuun vielä tiedoksi, että käyn tätä keskustelua nyt tosiaan vihreiden ulkopuolelta. Erosin puolueesta jo ennen puoluekokousta. Maailmankuvani on sinivihreyden tai talousvihreyden osalta ennallaan ja toivon yhä vihreille menestystä, vaikka kriittisiä huomioita teenkin.
Puoluekokouksen jälkeen voidaan todeta, että vihreiden kevään vaaleissa alkanut liike kohti poliittista keskustaa jatkaa kulkuaan. Profiilin laajentamista kohti maltillista keskustaa ovat peräänkuuluttaneet viime aikoina lukuisat mediat ja näkyvimmän muotonsa argumentti sai Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (2.6.2025). Keskustaan siirtymistä ovat samoin toivoneet valtakunnallisesti näkyvät vihreiden takavuosien suuruudet kuten Osmo Soininvaara ja Pekka Sauri. Mitä puoluekokouksen henkilövalinnat sitten kertovat vihreiden liikeradasta?
Varapuheenjohtajavaaliin latautui eniten sekä jäsenistön että median huomiota. Paikkoja oli tarjolla kolme ja ehdokkaita viisi. Shawn Huff ja Allu Pyhälammi edustivat linjaltaan liberaalia keskustaa siinä missä Jenni Pitko, Silja Keränen sekä Perttu Jussila nelikentän punavihreää kulmaa. Ainoaa ehdolla ollutta kansanedustajaa Pitkoa pidettiin etukäteen melko varmana läpimenijän, kuten hän olikin. Kahden muun paikan kohtalo sen sijaan antoi taas pienen kurkistuksen vihreiden poliittiseen tulevaisuuteen.
Allu Pyhälammi yllätti ainakin allekirjoittaneen ja pyyhälsi heti ensimmäisellä äänestyskierroksella yli äänikynnyksen. Pyhälammi on tehnyt näkyvän ja mittavan kenttätyön. Hän on ilmeisen arvostettu ja pidetty henkilö puolueorganisaatiossa. Vaaleilla ansaittua mandaattia hänellä sen sijaan ei ollut – Pyhälammin äänisaaliit sekä kunta- että aluevaaleissa olivat vaatimattomat. Samaa ei voi sanoa Perttu Jussilasta, jolla on eri someissa kymmeniä tuhansia seuraajia ja alla huomattava viimeaikainen vaalimenestys. Jussila sijoittui jäsenistön rankingissa kuitenkin vasta neljänneksi.
Jussila on profiloitunut kärkkäänä punavihreän maailmankuvan edustajana ja harjoittaa sosiaalisessa mediassa sekä podcasteissa usein pisteliästä kommentointia eri mieltä olevien suuntaan. Tällä saa samanmielisten suosion, mutta liittolaisuuksien rakentamista keskelle tai oikealle se ei ehkä tee helpoksi. Pyhälammi on sen sijaan ainakin itselleni näkynyt kaikkia tsemppaavana sillanrakentajana. On vaikea sanoa missä määrin ero menestyksessä määräytyi tyyliseikkojen ja missä määrin maailmankuvan pohjalta, mutta lopputulema oli joka tapauksessa, että Pyhälammi kuittasi näkyvän voiton varapuheenjohtajakisassa.
Kolmannen paikan otti samoin selkeällä kaulalla Jussilaan toinen keskustaliberaali Shawn Huff, jonka henkilökohtaiset äänimäärät ovat olleet kovassa nosteessa viime vaaleissa. Keränen tuli vaalissa viidenneksi. Näin varapuheenjohtajavaalissa paikat menivät ainoalle kansanedustajalle ja kahdelle liberaalille sentristille.
Samanlainen ilmiö nähtiin myöhemmin myös puoluevaltuuston puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan vaaleissa. Oikeistoliberaali Heidi Aaltonen voitti puheenjohtajavaalissa täpärästi oikeistoliberaalin Antti ”Jogi” Poikolan, joka tuli myöhemmin valituksi varapuheenjohtajaksi. Liberaalia keskustaa edustava Pyry Väre valittiin toiseksi varapuheenjohtajaksi.
Kun muistetaan, että Sofia Virta edustaa pohjimmiltaan nelikentän markkinaliberaalia lohkoa voidaan todeta, että puoluetta johtaa nyt vihreiden mittapuulla varsin maltillinen joukko ihmisiä, joilla alkaa olla edellytykset asemoida vihreät uudelleen poliittiseen keskustaan ja houkutella äänestäjiä SDP:ltä sekä kokoomukselta. Olemme nyt nähneet heikkoja signaaleja vihreiden suunnanmuutoksesta. Nähtäväksi jää, voimistuvatko signaalit.
Julkaistu Verdessä 11.6.2025
Vihreiden puoluekokous on tulevana viikonloppuna Hämeenlinnassa. Puheenjohtaja Sofia Virralle ei ilmoittautunut haastajia, joten johto säilyy samana. En ole ollut asiasta innoissani, mutta toisaalta Virta ei myöskään ole huonoimmasta päästä kuviteltavissa olevia puheenjohtajia. Lyhyesti Virta on mielestäni sortunut talouspopulismiin ja kieltänyt legitimiteetin käytännössä kaikilta leikkauksilta, vaikka talouden sopeutustarve on ollut kova.
Virran lastensuojelupainotteinen ulosanti on mahdollisesti kaventanut suuren yleisön kuvaa vihreiden prioriteeteistä. Lisäksi Virran retorinen tyyli on omaan makuuni maadoittumaton ja paikoin epätarkka. Se varmasti jakaa mielipiteitä, mutta arvaukseni on, että monet äänestäjät voisivat kaivata rauhallisempaa esiintymistä. Esiintymistyyleissä on isoa inhimillistä vaihtelua, mutta puoluejohtajaa arvioidaan väkisin tämän karisman perusteella. Virralla toki on myös karismaa, mutta puhetapa ei sitä lisää.
Virran lisäksi myöskään puoluesihteeri Anna Moringille ei ilmaantunut haastajia. Moringilla on ollut hoidettavanaan monipuolinen organisatorinen ja hallinnollinen tehtävä ja hän on ollut siinä ilmeisen pidetty. Moring on myös sukupuolentutkimuksen tohtori, joka itselleni on näkynyt erityisesti hänen tavassaan pyrkiä vaientamaan keskustelu vihreiden identiteettipoliittisen hölmöilyn osalta. Niiltä osin uskon hänen hankaloittavan vihreiden pyrkimyksiä yleispuolueeksi, koska esimerkiksi itseni on ollut haastavampaa käydä vihreissä keskustelua woke-yliluonneistä kun puoluesihteeri on linjannut päinvastaiseen suuntaan.
Virta ja Moring siis jatkavat, mutta varapuheenjohtajisto menee suurilta osin tai kokonaan uusiksi. Helsingin Sanomat julkaisi tällä viikolla vihreitä käsitelleen pääkirjoituksen otsikolla ”Vihreät tyytyvät puolueen kutistumiseen”. Sen tarjoama diagnoosi on mielestäni oikea:
”Näyttääkin siltä, että puolueella on uskollinen peruskannattajajoukko, mutta sen ulkopuolelle vihreät eivät juuri kykene nykyisellään laajentumaan.”
”Viimeaikaisten tulosten perusteella näyttää siltä, että punavihreästä kuplasta vihreät on ottanut sen, mikä nyt on saatavissa.”
”Virran valinnan kaksi vuotta sitten ajateltiin johtavan siihen, että vihreissä yritettäisiin murtautua kuplasta ulos kohti porvarillisesti ajattelevia, ympäristötietoisia ja arvoliberaaleja äänestäjiä. Heitä voisi olla saavutettavissa etenkin siksi, että osalle kokoomuksen äänestäjistä nykyinen oikeistopolitiikka on käynyt liian konservatiiviseksi hallituskumppani perussuomalaisten myötä. Vihreille voisi olla nykyistä suurempaa tilausta, mutta se vaatisi sitä, mistä puolueessa on vuosikausia puhuttu: mukavuusalueilta poistumista, selkeämpää talouspolitiikan linjaa, kapean julkikuvan laajentamista.”
HS muotoili saman, mitä olen kirjoitellut vihreistä oikeastaan jo vuosien ajan. Vihreät ei siis vaihda puheenjohtajaa, mutta varapuheenjohtajistoon tulisi saada henkilöitä, jotka houkuttelevat paikalle porvarillisesti ajattelevia arvoliberaaleja. Pitäisi poistua mukavuusalueelta (oikeistoliberaaliin ja sentristiseen suuntaan), vetää selkeää linjaa talouspolitiikassa ja laajentaa julkikuvaa siitä punavihreästä kuplasta, jonne ollaan vuosien aikana valuttu.
Näiden kriteerien käyttö kuitenkin sulkee varapj-ehdokkaista pois oikeastaan kaikki muut paitsi Shawn Huffin ja ehkä Allu Pyhälammin. Perttu Jussila on tukevasti punavihreää nurkkaa, Silja Keränen melko samoilla sijanneilla (vaikka maaseudun kautta profiloituukin), kuten on myös kansanedustaja Jenni Pitko, jonka valintaa yhdeksi vara-pj:ksi pidetään melko varmana. Näin ollen minun endorsaukseni olisi Shawn Huff-Allu Pyhälammi-Jenni Pitko -kolmikko.
Kirjoitan olisi, koska en oikeastaan toivo kenenkään heistä päätyvän vihreiden johtoon. Jenni Pitko tuo lisää punavihreyttä punavihreyden jatkoksi, Allu Pyhälammilla ei ole juuri minkäänlaista vaaleissa ansaittua mandaattia (sijoitus Lahdessa sama kuin minulla Turussa) ja Shawn Huff on ainakin aiemmin tuonut näkyvästi Suomessa esiin identiteettipolitiikkaa ja Black Lives Matter -liikettä. Itse olen toivonut wokeilun kaukaa kiertävää, maltillista vihreää puoluetta, johon on helppo palata kokoomuksesta ja SDP:stä.
Shawn Huff sijoittuu vasemmiston ja oikeiston väliin ja hänen kannatuksensa on nosteessa. On myös mahdollista, että identiteettipoliittisten trendien hiipuessa hänenkin mielipiteensä elävät ajassa. Pelkästään yllä mainituilla meriiteillä toivon hänen tulevan valituksi varapj:ksi. Muiden paikkojen osalta minulle on melkein yhdentekevää, mitä tapahtuu. Muilta osin, paitsi että uskoisin Perttu Jussilan mahdollisen valinnan hankaloittavan vihreiden tilannetta entisestään.
Jussilalla on mandaattia ja paljon seuraajia. Jussilan yleisö edustaa kuitenkin lähes kokonaan punavihreitä, joilta Hesarinkaan mielestä ei merkittävästi irtoa ääniä. Vihreät on jo nyt profiloitunut aivan liikaa punavihreäksi puolueeksi ja karkottanut oikeistovihreät pois. Esim. Soininvaara on ilmaissut huolta myös vihreiden naisistumisesta. Jussila taas on sanonut ostaneensa Facebookissa mainosnäkyvyyttä ainoastaan naisilta. Pidän myös Jussilan ilmaisutyyliä polarisoivana ja usein melko pisteliäänä, mikä ei myöskään rakenna siltoja keskelle tai oikealle.
Olen kuitenkin lopulta neutraali lopputuleman suhteen, koska jätin jo oman eroanomukseni puolueelle. Seuraan vihreiden käänteitä jatkossa toisella silmällä katsomosta.
Olen ajatellut olevani vihreiden ja kokoomuksen välissä. Koska olen kuulunut (täpärästi) mieluummin vihreisiin kuin kokoomukseen, olen koettanut tehdä työtä sen eteen, että puolue liikkuisi suuntaani. Se työ on kuitenkin tuntunut melko tehottomalta. Olen myös havainnut, että olen todennäköisesti lähempänä kokoomusta kuin vihreitä, vaikka käytännössä koko kokoomus onkin vaalikoneissa minusta oikealle. Kokoomuksessa olisin hyvinvointivaltiota puolustava vassari. Sekin kuitenkin tuntuu paremmalta kuin olla änkyräkonservatiivi vihreissä. Totuus on, etten ole kumpaakaan – Suomen poliittiselta kentältä vain puuttuu puolue sille positiolle, jossa olen: urbaanissa, maltillisessa keskustassa.
Koin vihreissä jatkuvaa kitkaa puolueen progressiivisten ylilyöntien suhteen. Vaalien aikaan tuntui, että jatkuvalla syötöllä viestittiin positioita, joita pidin vaalien kannalta itsetuhoisina ja joiden uskoin ajavan pois koulutettuja miesäänestäjiä: (päivän tieteellinen fakta:) biologinen sukupuoli on spektri, (se ei ole mielipide vaan totuus:) SUOMI ON RASISTINEN MAA tai
Jos kuulin vaalien alla mitään liittyen vihreisiin ja transaiheeseen, se liittyi tyypillisesti vihreiden kirjaukseen tarjota alaikäisille puberteetin lykkäävää hoitoa ja lisäykseen, etteivät mielenterveysongelmat saa olla tälle este. Tässä astutaan hoitosuosituksia tutkimusnäyttöpohjalta tekevien lääkäreiden varpaille.
Kokoomuksessa, johon siirryn, tällaista kitkaa ei tule. Sitä voi tulla puolueen pro business -mentaliteetista. Ainakin tällä hetkellä itsestäni tuntuu, että sen kanssa on helpompi elää. Vaikka pidän hyvinvointivaltion puolia enkä ajattele, että suuryritysten edun tulisi sanella valtakunnan politiikkaa, kokoomuksessa tuntuu ainakin olevan aikuisia puikoissa. Voi olla, että illuusioni karisee vielä. Silti, olen valmis tekemään melkoisia kompromisseja vastineeksi maalaisjärjestä, jota en vihreistä kokonaisuutena löytänyt. Tämä ei tarkoita, etteikö vihreissä olisi ollut mahtavia yksittäisiä tyyppejä.
Ehkä sanon vielä sanan siitä, millaista oli käydä kokeilemassa vihreitä vuosina 2024 ja 2025 muutaman vuoden tauon jälkeen. Ensinnäkin tähän kirjoitteluuni puututtiin puolueesta tosiaan kahdelta taholta: ensin paikallisen vaalitiimin johtajan ja sitten erään puolueen johtohenkilön taholta. Vaalitiimihenkilö valisti siitä, ettei puolueen linjan arvostelu ole hyvä strategia listavaalissa, mistä olen hänen kanssaan itse asiassa ihan samaa mieltä.
Puoluejohdosta sen sijaan viesti oli suurin piirtein, ettei haluta puolueen sisäisiä ristiriitoja julkisuuteen vaalien alla ja että minun ei tulisi arvostella ”wokea” vihreissä, koska ihmisoikeustyö on sekä puolueen äänestäjille että ehdokkaille niin tärkeää. Minut ohjattiin sen sijaan keskustelemaan puolueen sisäiseen Discordiin.
Siinä missä enemmistö vihreiden kannattajista ja vielä suurempi enemmistö puolueen menestyvistä poliitikoista on naisia, Discordissa arviolta 80 % aktiivisimmista keskustelijoista oli miehiä ja monella oli tekninen tausta tyypillisesti IT-puolella. Porukka oli omaan makuuni maalaisjärkisempää kuin vihreiden Instagram-päivitykset. Keskustelu ei kuitenkaan vastannut omiin tarpeisiini kovin hyvin: sitä käytiin tiiviissä kuplassa enimmäkseen valtakunnanpolitiikan kannalta sivuroolissa tai täysin katsomossa olevien miesten kesken.
Keskustelin foorumilla päivän tai kaksi. Sain ideoilleni maltillista vastakaikua, mutta selkeä enemmistö Discordinkin vihreistä tuntui hylkivän teesiäni siitä, että amerikkalaistyylisen identiteettipolitiikan rippeet vihreiden mielipiteissä ja viestinnässä ajoivat yhä äänestäjiä pois. Palasin siis kirjoittelemaan blogiini, sillä Suomessa nyt kuitenkin on ilmaisunvapaus – pyrin vain olemaan tarpeettomasti loukkaamatta ketään. Poistin Instagramin pari viikkoa ennen vaaleja, ja olin maailmaan yhteydessä lähinnä kotisivujeni kautta. En kuullut puolueen taholta enää mitään – vihreät eivät luultavasti nähneet tekstejäni, koska ne eivät enää olleet esillä instassa.
Mielikuvani vihreistä on, että puolue antoi viime vuosikymmenen taitteessa pikkusormen ja ehkä nimettömänkin yhdysvaltalaiselle identiteettipolitiikalle. Se ei ole onnistunut täysin palaamaan sotaisaan nykyaikaan, jossa turvallisuus, maalaisjärki ja vastuullinen taloudenpito trendaavat. Vihreissä on paljon järkevää porukkaa, jotka eivät ikinä menneet kunnolla mukaan intersektionaaliseen trendiin, mutta he ovat aliedustettuina pääkallopaikoilla.
Päätin siis lakata lyömästä päätäni seinään ja siirtyä ympäristöön, jossa en ole täysi outlier ja jatkuvasti näkemysteni vuoksi konfliktissa puolueen linjojen kanssa. Sanottakoon, että minulla ei ollut vihreissä tällaista kokemusta vuosina 2016-2019. Polarisaatio oli tuolloin Suomessa maltillisempaa. Kaikesta huolimatta pidän edelleen peukkuja, että vihreät liikkuu kohti poliittista keskustaa ja onnistuu laajentamaan kannattajakuntaansa, vaikka kokoomuksen kustannuksella. Kaikki voittaisivat, jos näin kävisi.
EDIT: päivitys 27.10.2025: Kokoomuksen maksamaton jäsenmaksu odottelee yhä keittiöni pöydällä. Kirjoitettuani Liberalismin puolustus-kirjaan kappaleen sosiaaliliberalismista, olen kokenut enenevästi etäisyyttä kokoomuksen sosiaalipolitiikkaan. Näyttää mahdolliselta, että palaan vielä vihreisiin.
30.4.2025: Teksti on kirjoitettu 25.12.2020. Julkaisen sen uudelleen, koska sivuilleni tulee yhä ihmisiä tämän kirjoituksen perässä. Lyhensin kirjoitusta jonkin verran ja editoin sanan ”wokeness” sanaksi ”woke”. Kirjoituksessa on useita kohtia, jotka ilmaisisin nykyisin eri tavalla, tarkemmin tai en lainkaan, mutta se edustakoon aikaansa.
Aurora Rämön Suomen Kuvalehdessä ilmestynyt artikkeli osoittaa woken viimeistään nyt rantautuneen kotimaiselle kampukselle – riippumatta siitä kuinka suuri osa TeaK:in opiskelijoista tai henkilökunnasta todellisuudessa sen agendaa nykyisin korkeakoulussa ajaa. Artikkelissa ja sitä seuranneessa keskustelussa ei kuitenkaan mielestäni ole kovin selkeästi kuvattu, mikä tämä taideopiskelijat villinnyt ilmiö oikein on. Pyrin avaamaan aiheen relevantteja ideoita tässä kirjoituksessa.
Kutsun TeaK:ia pehmeäksi kohteeksi wokelle, sillä olisin melko yllättynyt, jos ideologia löytäisi älyllisen kodin ensimmäisenä Helsingin tai Turun yliopiston filosofian laitoksilta. Näin siksi, että ainakin Turussa, kokemukseni mukaan, ideologian tekemien väitteiden ja vaatimusten juuret tutkittaisiin niiden totuusarvon, näytön ja taustaoletusten osalta. Wokea deskriptiivisenä tai preskriptiivisenä oppina tarjoavalle opiskelijalle jäisi seminaarissa käteen pelkkä filosofinen luu. Teatterikoululle ideologian kriittiseen arvioon tarvittavat empiirinen tiede ja analyyttinen filosofia ovat vieraampia ja postmodernismi jo valmiiksi erityisasemassa talon sisällä. TeaK ja monet humanistiset laitokset ovat näin älyllisesti aseettomampia hurjia totuusväitteitä tekevän postmodernin sorto-opin edessä.
Wokessa keskeistä on löytää sorrettuja, sortoa ja sortavia rakenteita. Yleinen metodologia tehtävään on tarkastella ryhmiä ja etsiä niiden välisiä eroja lukuisten eri muuttujien suhteen. Wokessa ihmisen identiteetti määräytyy hänen ryhmäjäsenyyksiensä perusteella. Yksilö on näiden ryhmäjäsenyyksien summa: mies, tummaihoinen, cis-sukupuolinen, tervekehoinen, neuroepätyypillinen jne.
Yksilöllinen identiteetti työnnetään taka-alalle ja yksilön olennaisimmaksi ja kiinnostavimmaksi ominaisuudeksi nostetaan hänen jäsenyytensä erilaisissa pinnallisen samankaltaisuuden ryhmissä, joiden pohjalta häntä voidaan sortaa tai vaihtoehtoisesti nähdä sortajana. Vähemmistöön kuuluminen kertoo wokessa yleensä sortostatuksesta, mikäli enemmistöllä voidaan nähdä olevan enemmän valtaa kuin vähemmistöllä. Eri valta-asemissa olevien ryhmien välisten erojen selitys on lähtökohtaisesti sorto. Jos siis esim. Yhdysvaltain valkoisten tulot ovat korkeammat kuin Yhdysvaltain mustien, syy on itsestäänselvästi sorto, jota tässä tapauksessa kutsutaan rasismiksi.
Rasismin käsite on laajennettu ideologiassa kattamaan suurin osa länsimaiden asukkaista. Rasismilla ei tarkoiteta ensisijassa yksilön toiseen kohdistavaa ennakkoluuloista ja syrjivää suhtautumista, vaan koko järjestelmää, joka tuottaa etnisten ryhmien välille eroja. Rasisti on henkilö, joka osallistuu tämän järjestelmän ylläpitoon. Valkoihoisten osalta rasismin esiintyvyys on tällä määritelmällä 100%. Jokainen valkoihoinen ihminen on rasisti. Mustien osalta esiintyvyys on 0%, koska henkilö, joka voidaan lukea kuuluvaksi ryhmään, jolla on keskimäärin vähemmän valtaa yhteiskunnassa, ei määritelmällisesti voi sortaa ketään. Hän ei siten osallistu sortavaan järjestelmään eikä voi olla rasisti.
Etnisyyksien välisissä suhteissa tällaisen näkökulman vaikutus on siis musertava. Näiltä osin ideologia myös vesittää rasismin käsitteen: ei ole selvää miten kuvata todellisia rasisteja, jos kaikki valkoiset ovat rasisteja. Maailman tarkasteleminen sortosuhteiden kautta tekee woket opinkappaleet omaksuneesta helposti epäluuloisen ja riitaisan. Ideologiaa tukevaa ihmistä opastetaan sovittamaan linssiä, joka saa kaiken inhimillisen kanssakäymisen näkymään ensisijassa sorron näyttämönä. Miltä ideologian soveltaminen näyttää sukupuolien osalta?
Lähtökohtaisesti postmoderni dekonstruktio on purkanut sukupuolet atomeiksi. Se mieltää sukupuolen sosiaaliseksi konstruktioksi ja kategoriat kuten ”mies” ja ”nainen” ovat löyhärajaisia ja olemassa lähinnä kielen tasolla. Sorron tuominen kuvaan muuttaa tilannetta kuitenkin monimutkaisemmaksi. Koska miehillä on ollut historiallisesti enemmän valtaa kuin naisilla, nämä sukupuolet kuitenkin ovat tavallaan olemassa. Niiden välillä on sortosuhde erojen esiintyessä tuloissa tai muissa relevanteissa muuttujissa. Mikäli sukupuolia on useampia – satoja, kuten välillä kuulee esitettävän – sortokalkyyli menee monimutkaisemmaksi. On epäselvää, kuka tällöin tarkalleen ottaen sortaa ketä, mutta sortoa todennäköisesti silti tapahtuu.
Woke syntyi yhdysysvaltalaisissa yliopistoissa 1980-luvun ja 1990-luvun taitteiden tienoilla. Oikeustieteessä sitä kutsuttiin critical race theoryksi ja naistutkimuksessa intersektionaalisuudeksi. Kyseessä on filosofisesti käytännössä sama keitos – toinen korostaa rotua, toinen sukupuolta. Vaikka näillä aloilla on erilliset kirjallisuudet, niiden vaikutus Yhdysvaltojen ja länsimaiden kulttuuriin – mitä kutsutaan nyt wokeksi – on käytännössä sama: yhdistelmä 1) sortoa lähes kaikkialta etsivää ja lähes kaikkialla näkevää, identiteettiominaisuuksiin ihmisiä redusoivaa aktivismia sekä 2) kaiken muun dekonstruktiosta seuraavaa relativismia totuuden ja arvojen suhteen.
Woke siis olettaa asioiden olevan tietyllä tavalla ja etsii niille sitten empiirisiä oikeutuksia. Tämä on vastakohta tieteelle, joka olettaa asioiden olevan tietyllä tavalla ja etsii sitten asioita, jotka kumoaisivat oletuksen. Tiede on falsifikaatioon perustuvaa, woke on verifikationistista. Todennäköisesti osin koska woken metodologia on epätieteellistä, se tarvitsi omat laitokset, joissa tulla sovelletuksi.
Tähän tarkoitukseen syntyivät erinäiset ”Studies”-oppiaineet tai laitokset. Gender Studies, Race Studies, Fat Studies, Disability Studies, Queer Studies. Sen sijaan että aiheita tutkittaisiin kumoamalla hypoteeseja, oletettiin sorto ensin olemassa olevaksi ja pyrittiin sitten löytämään ryhmien välisiä eroja, joiden sanottiin johtuvan sorrosta. Metodologiaa muovasi entisestään woken haara, jota kutsutaan nimellä postcolonial theory. Se pyrkii ”dekolonisoimaan” tutkimusmetodologian ja pitää logiikkaa, empiiristä tiedettä ja matematiikkaa – mielestäni muita ihmisiä kohtaan rasistisesti – valkoisten länsimaisten miesten välineinä. ”Master’s tools will never dismantle the master’s house” totesi Audrey Lorde. Tieteellisen metodologian rinnalle pyrittiin nostamaan ”vaihtoehtoisia tietämisen tapoja” – kansanperintöä, tunnereaktioita ja taikauskoa. ”Research justice”-nimisellä kehotuksella tutkijoita ohjattiin viittaamaan artikkeleihin tieteellisen sisällön sijaan kirjoittajan etnisyyden pohjalta.
Tässä kohtaa lukija saattaa tunnistaa Rämön jutussa kuvatun woken ilmentymän TeaK:issa. Pyrkimykset karsia ja nostaa kirjoittajia etnisyyden pohjalta TeaK:in oppimäärään on yllä kuvattua woke-metodologiaa. Syy opiskelijoiden käytökseen on relativismi miltei kaiken muun paitsi sorron suhteen, joka oletetaan ainoaksi varmuudeksi. Tällöin vääränväristen ihmisten esiintyminen koulun kirjalistoilla on merkki sorrosta ja asia tulee korjata. On sanomattakin selvää, että tämän linssin nostaminen silmille saa maailman näyttämään etnisten ja sukupuolitettujen populaatioiden taistelutantereelta.
Ei ihme, että opiskelijoita ahdistaa. Maailmankuva kuulostaa melko lohduttomalta, varsinkin jos vaikenemalla saa sortorakenteista välittämättömän rasistin leiman. Tämä pelko huonoksi ihmiseksi leimautumisesta faktoista vapain perustein on todennäköisesti woken yhteiskunnallisen leviämisen keskeinen primus motor. Aikana ennen wokea, jolloin sanat kuten “rasisti” olivat merkitykseltään selvempiä, tällaisten leimojen saaminen oli sosiaalisesti tuhoisaa.
Vaikka alle kymmenesosa Yhdysvaltain väestöstä on woke, ideologia on saanut suhteettomasti valtaa. Pyörähdettyään käyntiin Studies-laitoksilla, se seurasi valmistuneiden opiskelijoiden mukana muualle yhteiskuntaan. Koska Studies-koulutus suhtautuu tieteeseen ja logiikkaan epäluuloisesti ja halveksien, loppututkinto Studies-pääaineesta ei luultavasti anna ihmiselle parasta analyyttisen ja kriittisen ajattelun pakettia mukaan työelämään. Merkittävä osa Studies-koulutuksista valmistuneista päätyikin joko byrokraateiksi tai opettamaan wokea paikkoihin, jotka pehmeinä kohteina sallivat sen opettamisen.
Tällaisiksi instituutioiksi osoittautuivat valitettavasti Yhdysvaltain kasvatustieteelliset tiedekunnat, minkä seurauksena opettajankoulutuksesta tuli 1990-luvulla ja 2000-luvulla woken indoktrinaation keskus. Opettajat veivät oppinsa mukanaan kouluihin ja noin viiden vuoden ajan yliopistoissa on istunut sukupolvi opiskelijoita, joille woke on tullut osana peruskoulutusta ja high schoolia. He alkoivat Yhdysvalloissa vaatia safe spaceja ja trigger warningeja (koska kieli on sorron väline) viime vuosikymmenen aikana. Opiskelijat valmistuivat yliopistoista ja veivät aatteen mukanaan mediaan ja suuryrityksiin.
Merkittävä rooli on ollut wokeilla byrokraateilla, jotka ovat muodostaneet instituutioiden ”diversity, equity, and inclusion”-seulan. Näin esimerkiksi akateemisiin tehtäviin Yhdysvalloissa hakeva joutuu usein vastaamaan kysymyksiin siitä, kuinka aikoo edistää antirasismia kampuksella. Vastaukseksi ei riitä se, ettei ole rasisti. Woken määritelmän mukaan jokainen valkoihoinen osallistuu systeemisen rasismin ylläpitoon ja on rasisti, vaikka henkilön koko lähipiiri ja puoliso olisivat eri etnisyyksiä. Hyvä vastaus sisältää suunnitelman ryhmien välisten erojen vähentämisestä, sillä nämä ovat sorron ainoa luotettava indikaattori woke-metodologiassa.
Viimeistään nyt olemme saaneet woken Suomeen. Woke-aktivisteja on ollut jo joitakin vuosia, mutta TeaK-tapaus on ensimmäinen kerta kun omalle tutkalleni osuu kotimaisen instituution luhistuminen woke-vaatimuksiin. Rämön jutun perusteella henkilökunnalla on kohtalaisia vaikeuksia hahmottaa, mitä vaaditaan ja mikä heidän oma jalansijansa on suhteessa vaatimuksiin. Jutussa haastateltu professori kertoo oman sukupolvensa rämpineen läpi postmodernismin ja dekonstruktion päästäkseen irti tekstien tuottajien identiteeteistä. Tämä oli ennen kuin sorto postuloitiin ideologian pilariksi. Sortoa kaikkialta kaivelevat opiskelijat ovat selvästi yllättäneet tavalliseen postmodernismiin tottuneen henkilökunnan pahan kerran.
Opiskelijat arvatenkin seuraavat jenkkikeskustelua somen, Youtuben ja muiden tahojen välityksellä. Yhdysvaltalainen teatteri on tullut woken kaappaamaksi ensimmäisten instituutioiden joukossa vasemmistolaisen positionsa vuoksi ja epäilemättä opiskelijat ottavat suuntansa sieltä. Suosikkimusikaalini Hamilton, joka tietoisesti roolitti mustia ja latinonäyttelijöitä lähes jokaiseen keskeiseen rooliin on joutunut toistuvasti woke-hyökkäysten kohteeksi. Sitä on arvosteltu liiallisesta heteroudesta ja äskettäin siitä että näytelmässä kuvataan problemaattisia, orjia omistaneita Yhdysvaltain founding fatherseja – siitä huolimatta että melkein kaikkia mainittuja valkoisia miehiä näyttelevät pelkät vähemmistöjen edustajat. Vaikka musikaalin luoja Lin-Manuel Miranda on wokeakin wokempi, Hamiltonkaan ei lopulta ollut riittävän woke.
Rima nousee näin koko ajan ja siten vaadittu puritaanisuuden ja mielipiteiden samanlaisuuden aste. Ei ole yllätys, että Rämön jutussa kuvattu TeaK:in opiskelijoiden kokema taiteellinen vapaus on kuihtunut pisteeseen, jossa ainoita hyväksyttäviä linssejä taiteelle ovat ekokatastrofi ja woke. Vertaispaine on hurja voima. Jos olet opiskelija kannattaa kuitenkin katsoa ympärillesi. Wokeja opinkappaleita yhdenmukaisesti toistelevat vertaiset ovat nyt konformistisia zombeja. Ideologia on antitieteellinen ja tulee haihtumaan ajan kanssa ilmaan. Monet sitä kannattaneet lakaisevat vaiheen maton alle vähän kuin aiempien trendien seuraamisen.
On yksi asia dekolonisoida Shakespeare ulos TeaK:in kurssikirjallisuudesta, mutta moniko haluaisi leikkaussalissa nimenomaan sille kirurgille, jonka lääketieteen opinnot on dekolonisoitu sisältämään samoissa suhteissa luonnontieteitä ja vaihtoehtoisia tietämisen tapoja? Onko kansantiedon ja eletyn kokemuksen pohjalta operoiva kirurgi yhtä hyvä kuin dekolonisoinnilta välttynyt? Kummanlaisia ihmisiä haluamme miehittämään lennonjohtoa tai lentämään lentokoneita? Oppimäärien dekolonisointi voi alkaa nopeasti maksaa henkiä, mikäli se leviää TeaK:ista Otaniemeen tai Meilahteen.
Näistäkin syistä TeaK:in henkilökunnan olisi hyvä koota itsensä ja selvittää, miltä arvopohjalta korkeakoulu pyörii. Rämön jutussa mainitussa Haidtin ja Lukianoffin kirjassa kuvataan wokejen opiskelijoiden maailmankuvien ”kolme suurta epätotuutta”: 1) että tunteet kertovat aina totuuden maailmasta, 2) että ahdistusta ja epämukavuutta tulisi aina välttää ja 3) että vikaa tulee etsiä aina itsen ulkopuolelta. Psykologiasta tiedämme hyvin, että ahdistuneisuutta ei hoideta välttämällä vaan altistumalla. Tämä TeaK:in opettajienkin olisi hyvä huomioida.
Woke voidaan nähdä tieteellisen maailmankuvan stressitestinä – kun joukko äänekkäitä ja hieman uhkaavia ihmisiä tuuttaa absoluuttisella varmuudella yhtä totuutta, jolla ei ole tekemistä empiirisen tieteen tai logiikan kanssa, kuinka hyvin oma jalansija kestää? Mikäli hahmottaa liikkeen filosofisen taustan ja sen, mille edistys maailmassa perustuu, koitoksen ei tulisi kellistää yhtäkään korkeakoulutettua ihmistä saati instituutiota. Yhdysvaltain esimerkki kuitenkin osoittaa, että moni taho tulee feilaamaan älyllisen stressitestin.
Empiirinen tiede, logiikka ja totuuden korrespondenssiteoria eivät ole samanlaisia valtteja yliopiston eri tiedekunnissa. Aika näyttää, kuinka laajalle woke leviää. Itse arvaisin, että se ehtii törmätä Yhdysvalloissa omaan mahdottomuuteensa kuluvan vuosikymmenen aikana. Jos näin käy, Suomen lauma-ajattelulle alttiit “kriittiset” opiskelijat todennäköisesti lakaisevat antitieteellisen filosofisen umpikujansa vähin äänin pois näkyvistä.
Go I will. Good relations with the wokies I have.
