Kategoria: 1

Helsingin Sanomat julkaisi 20.10.2022 jutun sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteita käsitelleestä tutkimuksestani. Tutkimuksessani määrittelin mielipiteitä, jotka korreloivat sen kanssa, kokeeko vastaaja arvomaailmansa olevan “woke”. Tutkimuksen päätulokset olivat että 1) mittari oli aineistossa validi (tästä enemmän alla) ja 2) mittari korreloi negatiivisesti tutkimuksessa mukana olleiden mielenterveysmuuttujien kanssa. HS otsikoi jutun “Kuinka woke olet?” ja liitti jutun kylkeen mittarini pohjalta kehitetyn testin, jota ihmiset sitten täyttivät ja kommentoivat someissa ja foorumeilla.

Näitä kommentteja kävin parhaani mukaan haalimassa ja tarkoitukseni on nyt muodostaa niistä eräänlainen Q&A, jossa kommentoin mittarista, tutkimuksesta ja itsestänikin tehtyjä huomioita. En ole missään someissa (tai edes omista älypuhelinta) ja olen todennäköisesti missannut osan keskustelua. Twitteriä pääsee onneksi lukemaan ilman tunnuksiakin ja tämän lisäksi läheiseni screenshottailivat ja referoivat minulle muita vastaan tulleita kommentteja.

1. “Mittarin väittämät ovat päättömiä – eihän kukaan voi olla samaa/eri mieltä väittämästä x”

Tämä vaikutti olevan yleinen HS:n kommentteihin kirjoittaneen ns. tavallisen ihmisen näkemys. Ihmisten vastaukset väittämiin vaihtelevat voimakkaasti sen mukaan, kuka on täyttämässä kyselyä. Eri ihmiset saavat pisteitä koko mittarin vaihteluväliltä, nollasta maksimiin. Esimerkiksi luonnontieteiden opiskelijat olivat keskimäärin enemmän kuin jokseenkin eri mieltä kaikista mittarin väittämistä. Sosiaalitieteiden opiskelijat olivat näistä väittämistä kuitenkin keskimäärin samaa mieltä.

2. “Mittarin asteikko ei jätä tilaa nyansseille.”

Alkuperäistä mittaria suunnitellessa tämä oli paljon punnittu asia. Koska väitteet ovat mielipiteitä jakavia ja tunteita herättäviä, yksi alkuperäinen huoleni oli, että neutraalin vaihtoehdon antaminen johtaisi sen turvallisuushakuiseen ylikäyttöön – ainahan on helpompaa olla ottamatta kantaa. Sisällytin mittarin uuteen versioon kuitenkin enemmän vastausvaihtoehtoja, koska halusin nähdä miten tämä vaikuttaa mittarin psykometrisiin ominaisuuksiin ja myös, koska useampi ihminen oli niitä ensimmäisen tutkimuksen yhteydessä toivonut. HS kuitenkin päätti julkaista oman testinsä neljällä vaihtoehdolla. Vaikka valinta johti joidenkin vastaajien ärtymiseen, se on psykometrisesti perusteltu valinta, koska mittari on alunperin validoitu neliportaisella vastausasteikolla.

3. “Näillä asenteilla ei ole mitään tekemistä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kanssa.”

Tässä kohdin oikean terminologian valitseminen on vaikeaa. Suuri yleisö alkaa tuntea ilmaisun “woke” merkityksen ja liittää sen Yhdysvalloissa vuosien 2014-2016 aikana yleistyneeseen uuteen diskurssiin, johon liittyvät mikroaggressiot, triggervaroitukset, turvalliset tilat, englanninkielisten persoonapronominien ilmoittaminen cis-sukupuolisten osalta, kulttuurinen appropriaatio, ihmisten etnisyyden nouseminen relevantiksi tekijäksi sosiaalisissa tilanteissa jne. Tätä ennen suurelle yleisölle “sosiaalinen oikeudenmukaisuus” on tarkoittanut ehkäpä enemmän Martin Luther Kingin “värisokeaa”, liberaalia versiota, jossa kaikilla ihmisillä on samat perusoikeudet väriin, seksuaaliseen suuntaukseen tai, enenevästi, sukupuoli-identiteettiin katsomatta.

“Woke” on kuitenkin keskustelun vasemman laidan mielestä loukkaava ilmaisu ja sen käyttäminen merkitsee ihmisen kulttuurisodan osapuoleksi tai sitten pihalla olevaksi juntiksi, joka pelaa äärioikeiston pussiin. Kaikkia miellyttävää ilmaisua en keksinyt, joten valitsin vähemmän loukkaavan “sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteet” silläkin kustannuksella, että moni vastaaja hämmentyy näkemistään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden väitteistä. Käytän itse julkisesti puhuessa nykyisin useammin “sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteet”-diskurssia. Koska se on niin takkuavaa, käytän myös ajoittain ergonomiasyistä sanaa woke, jota en tarkoita pejoratiivisessa mielessä (vaikka näin sen varmasti osa kuulijoista silti tulkitsee).

4. “Wokea ei ole olemassa. Tai jos woke on olemassa, mittari ei mittaa sitä.”

Tyypillisesti kun uusi mittari validoidaan, sen korrelaatiota testataan aiemmin olemassa oleviin mittareihin. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteiden suhteen tällaisia mittareita ei ollut olemassa, joten käytin validointiin vastaajien itsearviota. Kun ihmisiltä kysyttiin “Jos ystäväni kutsuisi minua hyvää tarkoittaen sanalla “woke”, olisin arviosta samaa mieltä – riippumatta siitä hyväksynkö itse termin”, näiden itsearvion ja mittarin välinen korrelaatio oli aineistossa r = .59 ja r = .62 mittarin pitkälle ja lyhyelle versiolle. Hyvän konvergentin validiteetin rajana pidetään r = .5 (Abma, Rovers, & van der Wees, 2016), minkä mittari ylitti kevyesti.

Eli rautalangasta vääntäen, kun ihmisiltä kysytään kuinka woke he ovat, he antavat kysymykseen vastauksen. Ja kun heiltä kysytään mittarini kysymyksiä, pystyn ennustamaan heidän vastauksiaan näihin kysymyksiin kohtalaisella tarkkuudella tietäen ainoastaan, kuinka woke he ovat kertoneet olevansa. Se, minkä ihmiset itse mieltävät wokeksi, on siis melko vahvassa yhteydessä kyselyni taustalla olevaan faktoriin. Mittaamalla kysymyksillä tätä faktoria, mittaan samalla ihmisten woke-itsearvioon linkittynyttä ominaisuutta.

On kuitenkin huomionarvoista, että mittarin validiteetti oli korkeampi yliopistovastaajilla, kuin ei-akateemisilla ihmisillä (joilla r = .39 ja .45 mittarin pitkällä sekä lyhyellä versiolla – toisaalta näitä vastaajia oli vähemmän ja pienempi otoskoko saattaa laskea korrelaatiota). On mielenkiintoista nähdä, minkälainen validiteettiluku HS:n jutun yhteydessä kerätystä aineistosta nousee, jossa otos on paljon suurempi ja kirjavampi, kuin Turun yliopistoon painottuneessa alkuperäisessä tutkimuksessa. On mahdollista, että mittari toimii kunnolla ainoastaan akateemisessa populaatiossa, jolloin sitä täytyisi nimittää Academic Social Justice Attitudes Scale, tms. Kuitenkin ennen kuin HS:n data on sisällä (tällä hetkellä n = hieman yli 5000), on liian aikaista spekuloida asialla.

5. “Kysymykset on muotoiltu monitulkintaisesti, tarkoitushakuisesti tai siten, että vain jonkin poliittisen leirin sisällä oleva voi ymmärtää ne.”

Tutkimuksen itemit (kysymykset) eivät ole millään tapaa täydellisiä. Ne ovat valikoituneet laajemmasta itemipoolista (20 kandidaattia) sen pohjalta, kuinka vahvasti ne latautuivat kyselyn yhteiselle faktorille. Toisin sanoen vastaajien vastauskäyttäytyminen määräsi sen, mitkä itemit lopulliseen mittariin päätyivät. Tämä ei tietenkään tarkoita, että mittarissa nyt olevat itemit eivät voisi olla monitulkintaisia tai tarkoitushakuisia, ainoastaan, että ihmisten vastaukset skaalan itemeihin korreloivat keskenään ja ne muodostavat johdonmukaisen kokonaisuuden, joka korreloi ihmisten woke-itsearvion kanssa.

Kaikki vastaajat eivät ymmärtäneet kaikkia kysymyksiä tai kaikkia kysymysten käsitteitä, mutta kun kyseessä ovat tietyn alakulttuurin asenteet, näin vain lähes väistämättä on. Joissakin uudemmissa kysymyskokelaissa, koskien mikroaggressioita ja turvallisia tiloja, lisäsin kysymyksen yhteyteen suluissa määritelmän kysymyksen keskeiselle käsitteelle.

Olisin voinut myös alkaa avata tarkemmin kysymyksiä tyyliin “[Joidenkin ihmisten mielestä transnaisten (=nainen, jonka sukupuoli-identiteetti ei vastaa hänelle syntymässä annettua) ja cis-naisten (=nainen, jonka sukupuoli-identiteetti vastaa hänelle syntymässä annettua) välinen lihasvoimaero voidaan tulkita epäreiluksi tasapäisen kilpailun kannalta. Toisaalta toisten ihmisten mielestä transnaisten poliittisen tasa-arvon ja ihmisoikeuksien vuoksi heidän tulee saada kilpailla sen sukupuolen sarjassa, johon he itse identifioituvat. Mitä mieltä olet väittämästä:] Transnaiset [jotka kilpailevat cis-naisia vastaan] olympialaisissa eivät edistä naisten oikeuksia.” Uskoisin, että osa kriitikoista pitäisi tämänkaltaisia itemeitä parempina. Oma intuitioni on, että suuripiirteisiä asenteita (ei täsmällisiä propositionaalisia uskomuksia mittaavat) itemit on syytä pitää mahdollisimman lyhyinä, mutta pidän oven avoinna sille, että olen väärässä.

Aion käydä tutkimuksen jälkeen, yhdessä kriittisten apulaisten kanssa, jokaisen kysymyksen läpi ja katsoa, onko sen konkreettisuusastetta, kontekstin selvyyttä, kielellistystä tai muita ominaisuuksia mahdollista parantaa siten, että itemi säilyy riittävän lyhyenä ja ytimekkäänä. Kuten sen nimi kielii, mittarin on tarkoitus mitata asenteita. Asenteet ovat amorfisempia ja ylimalkaisempia kuin täsmälliset uskomukset täsmällisissä konteksteissa. Asenteet todennäköisesti tulevat esiin kohtalaisen hyvin nykyisenlaisillakin, hieman pelkistetyillä itemeillä. Tietysti mikäli faktorilataukset, itemien korrelaatiot tai mallin sopivuus paranevat tarkemmilla kysymyksillä, muokkaan niitä.

Olen nähnyt sosiaalisessa mediassa tai HS:n keskustelussa vain yhden ihmisen tarjoavan konkreettisia parannuksia muutamaan itemiin. Sen sijaan muutama keskusteluun osallistunut arvosteli itemeitä (esim. “yläkoulun ryhmätyötasoisia”) ja joku ilmoittautui menetelmäopettajaksikin, ja kertoi, ettei hyväksyisi opiskelijoiltaan näin huonoja itemeitä. Tämä henkilö ja muut itemikriitikot ovat tervetulleita lähettämään minulle oman näkemyksensä mukaan parempia kysymyksiä – tai konkreettisia parannuksia olemassaoleviin itemeihin – sähköpostiini (polaht@utu.fi).

Kysymykset ovat tässä vaiheessa olleet nähtävillä useilla psykologian ja muidenkin alojen tutkijoilla ja tutkimusta on pitänyt onnistuneena joukko professoreja sekä tutkimusmenetelmien opettajia. Kysymykset käyttäytyivät Turun yliopiston aineistossa psykometrisesti (korrelaatiot, lataukset, validiteetti, reliabiliteetti, mallin sopivuus) kuten niiden toimivassa mittarissa tulisi. Parannuksille ja rakentavalle kritiikille on siis aina tilaa, mutta erityisesti somessa vastaan tullut kysymysten kategorinen lyttääminen kelvottomiksi ei tässä vaiheessa paranna mittaria tai tutkimuksia.

6. “Tutkimusta ei ole vertaisarvioitu.”

Tutkimusta ei tosiaan ole vertaisarvioitu. Hesarin pyytäessä saada tehdä jutun tutkimuksesta, minun piti päättää suostunko juttuun vai kieltäydynkö, koska tulokset ovat yhä vertaisarviossa. Olen itse joskus aikaisemmin arvostellut Hesaria vertaisarvioimattoman mindfulness-tutkimuksen tulosten julkaisemisesta ja viimeksi (2019) HS:n pyytäessä juttua vielä arviossa olleista mindfulness-tuloksista, kieltäydyin jutusta. Suhtautumiseni aiheeseen ei siis ole ristiriidaton.

Pohdittuani ennakkojulkaisemisen ja vertaisarvion suhdetta uutisointiin, päädyin tällä kertaa lopulta kantaan, että tällaisista tuloksista tiedottaminen on pääasiassa ongelmallista niissä verraten harvinaisissa tilanteissa, joissa tutkijat eivät raportoi rehellisesti löydöksiään (näin oli arvostelemani HS:n jutun yhteydessä). HS julkaisee vain vertaisarvioimattomia tai ennakkojulkaisuun pohjaavia tuloksia ilmeisesti melkoisen usein ja samoin tekee näemmä esimerkiksi Lääkärilehti, vaikka tuoreiden covid-19-tutkimusten osalta.

Aivan riskitöntä tämä ei ole – ainahan vertaisarviossa voi löytyä analyyseistä virheitä. Näitä virheitä voi kuitenkin yhtä lailla löytyä jo julkaistuista tutkimuksista, eikä vertaisarvio yleensä takaa ettei sellaisia olisi. Paras vastalääke tähän on julkaista anonyymit tutkimusaineistonsa avoimen tieteen käytänteiden mukaan avoimesti ja antaa halukkaiden toisintaa omat analyysit, minkä olen viime tutkimuksissani omaksunut käytänteeksi.

Vertaisarvion vaikutus oman tutkimukseni tuloksiin ei pitäisi olla kovin suuri: päätulokset ovat korrelaatioita, keskiarvoeroja ja faktorilatauksia, joiden laskeminen on kohtalaisen helppoa, eivätkä vastaavantyyppiset tunnusluvut ole aiempien julkaisujeni vertaisarvioissa tyypillisesti muuttuneet juuri lainkaan tai lainkaan. Teoriaosuudet saattavat kyllä tulla muokatuiksi, mutta niillä ei ole vaikutusta itse tuloksiin.

Tietysti mikäli vertaisarvio muuttaa kuvaa jollakin tavalla, julkistan tulokset niin kuin ne ovat ja lähetän Hesariin korjauksen perään. Kuriositeettina, unohtaen mittarin hetkeksi, opiskelijoiden mielenterveyttä voi ennustaa melko hyvin pelkästään käyttäen heidän itsearviotaan siitä, kuinka “woke” he ovat (unohtaen hetkeksi koko mittarin). Itsearvio korreloi negatiivisesti mielenterveysmuuttujien kanssa (ahdistus +50,2%, masennus +26,2% ja onnellisuus -6,1%). Tähän kuitenkin liittyy seuraava huomio:

7. “Sukupuolen vaikutusta ei ole huomioitu.”

Tämä palaute johti joihinkin uusiin analyyseihin, siispä kiitos siitä. Sukupuolen vaikutusta ei ollut huomioitu kaikissa analyyseissa ja muutamassa analyysissa sen vaikutus tuloksiin on mielenkiintoinen. Mittarin osalta sukupuolet käyttäytyivät suhteellisen samalla tavoin: naisopiskelijoilla korkea pistemäärä mittarilla oli yhteydessä huonompaan vointiin samansuuntaisesti, mutta pienemmällä efektillä, kuin miehillä (ahdistus: +29,1%, masennus: +22,4% ja onnellisuus -2,6%). Sen sijaan naisopiskelijoiden, tai ylipäätään naisten, woke-itsearvio ei käytännössä ollut yhteydessä lisääntyneeseen ahdistuneisuuteen tai masennukseen, eikä madaltuneeseen onnellisuuteen. Naisilla wokeksi ilmoittautuminen ei siis korreloinut korostuneen ahdistuksen ja masennuksen kanssa samalla tavoin kuin korkeiden pisteiden saaminen mittarista korreloi.

Miehillä kyseinen itsearvio oli sen sijaan voimakkaassa yhteydessä näihin muuttujiin, ja se selittää käytännössä yksin molemmilla sukupuolilla yhdessä havaittavat mielenterveysvaikutukset. Wokeiksi itseään luonnehtivilla miesopiskelijoilla on esimerkiksi n. kaksinkertainen määrä ahdistuneisuutta verrattuna ei-wokeiksi itseään luonnehtiviin miehiin. Jostain syystä naisten kohdalla tämä itsearvio sekä vastaukset mittariin ovat mielenterveysmuuttujin yhteydessä keskenään eri tavoin. Mittari oli silti validi, vaikka tarkasteltava populaatio olisivat yksin naiset (r = .50 ja r = .52 pitkässä ja lyhyessä mittarissa).

8. “Tutkimuksen lähteet ovat problemaattisia.”

Jos kirjoittaisin artikkelin nyt, jättäisin todennäköisesti viittaamatta Pluckrosen ja Lindsayn toissavuonna ilmestyneeseen teokseen. Kirja on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teorian historiikki, mutta myös sen liberaali kritiikki, ja siten asenteellinen. Ilmestyessään kirja sai positiivisen arvion esimerkiksi professori Steven Pinkeriltä, mutta Lindsayn henkilö on sittemmin ryvettynyt erilaisissa Twitter-kohuissa ja olen arvostellut hänen näkemyksiään (julkisestikin) alkuvuodesta 2021 (käytin tuolloin vielä Twitteriä ja twiittasin jotakuinkin “it appears James Lindsay is starting to lose his grip on reality”).

Kyseisen teoksen pääfunktio artikkelissa on taustoittaa väitettä, että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kirjallisuus (critical legal studies/critical race theory, intersektionaalisuus, queer-teoria, post-koloniaalinen teoria jne.) juontuu merkittäviltä osin, muttei eksklusiivisesti, kriittisen teorian ja postmodernismin suuntauksista. Väite ei ole erityisen poleeminen (esim. Judith Butler ja Edward Said saivat merkittävää innoitusta Foucault’lta ja critical race theoryn poikinut critical legal studies on kriittisen teorian haara). Artikkelin tulevissa versioissa viittaan teoksen sijaan alkuperäisiin kirjoittajiin.

Viittaan artikkelissa myös populaarissa mainstreamissa ilmiöstä kirjoittaneisiin tietokirjailijoihin, joista osa on kulttuurisodan osapuolia keskustan oikealta puolelta. Viittaukset ovat mukana luomassa kuvaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteiden käsittelystä sekä esiintymisestä valtavirtakulttuurissa – eivät kertomassa objektiivista totuutta kyseisistä asenteista. Nämäkin viittaukset manuskriptistä voisi todennäköisesti karsia sen seuraavalla muokkauskierroksella – tutkimustulosten tai menetelmäosion kannalta niillä ei ole väliä.

Itemimuodostuksessa olen käyttänyt aikalaislähteitä eri yhteyksistä (ilmiön ympärillä pyörivä media- sekä somekeskustelu, populaarijulkaisut sekä social justice -kirjallisuuden teorialähteet), jotka olen käsiini tuolloin saanut. Kysymysten toimivuus mitataan niiden reliabiliteettina ja validiteettina ja ainakin näiltä osin itemit ovat tähän asti täyttäneet tehtävänsä. Mikäli kuitenkin kysymyksistä on mahdollista karsia asenteellisuutta, mikä parantaa samalla mittarin reliabiliteettia tai validiteettia, otan konkreettiset parannusehdotukset edelleen kiitollisena vastaan.

9. “Kirjoittaja on asenteellinen ja ottanut position kulttuurisodassa.”

On totta, että mielenkiintoni sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteisiin sai alkunsa siitä, että huolestuin (mielestäni)
1) niiden epätieteellisestä lähestymistavasta tiedonmuodostukseen (verifikationismi falsifikationismin sijaan),
2) ihmisten redusoimisesta ihonvärin ja sukupuoli-identiteetin pohjalta eriarvoisesti kohdeltaviin ryhmiin sekä
3) Haidtin ja Lukianoffin “safetyism” nimellä kutsumasta osin performatiivisesta emotionaalisesta hauraudesta, jossa ahdistuksen tunnetta pyritään välttämään kaikin keinoin ja jossa omista tunteista syytetään lähtökohtaisesti muita ihmisiä ja ulkoisia olosuhteita. Suurin osa ihmisten ilmaisemasta herkkyydestä on toki yhä autenttista ja ei-performatiivista. Haidt ja Lukianoff raportoivat ainoastaan, että uudenlainen haurauden alalaji vaikutti yleistyneen 2010-luvun opiskelijapopulaatiossa. Aloin tältä pohjalta lukea ja kuunnella podcasteja sekä audiokirjoja ilmiöstä niistä lähteistä, jotka oli helppo saada käsiin.

Ainakin yksi henkilö lähti hakemaan syitä kiinnostukselleni aiheeseen aikaisemmista elämäntapahtumista sekä perhesuhteistani (veljeni tunnettiin aikanaan voimakkaista sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkemyksistään, mutta maltillisti sitten ilmaisuaan). Näillä tekijöillä voi olla jokin vaikutus, mutta osaltani en ole kokenut niitä kovin voimakkaiksi motivaattoreiksi. Olen ollut asenteeltani ja motivaatioltani suurinpiirtein sellainen kuin nytkin olen, niin kauan kuin muistan. Olen ollut viimeistään lukiosta asti hyvin kiinnostunut perimmäisistä totuuksista ja opiskelin siksi nelisen vuotta melkein pelkkää metodologiaa (matematiikka ja teoreettinen filosofia), ennen kuin aloin kiinnostua käytännön asioista (käytännöllinen etiikka, yhteiskuntafilosofia, psykologia).

Ennen kuin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteet alkoivat yleistyä Yhdysvalloissa ja Suomessa, olin vastaavalla tavalla kiinnostunut tiedeyhteisön älyllisesti epärehellisistä ja tabuuntuneista käytänteistä (p-hakkerointi, pöytälaatikkoefekti, valikoiva tulosten hehkuttaminen) ja sitä ennen uskontokritiikistä (kohdistuen erityisesti konservatiiviseen kristinuskoon ja islamiin). Minulla on ollut pienestä asti “keisarilla ei ole vaatteita” ja “speaking truth to power” -luonne ja vaikkapa isälläni on ollut kertoa tästä tarinoita pikkulapsi-iästä asti. Luin nuorella iällä viisi kertaa Robert Pirsigin romaanin Zen ja moottoripyörän kunnossapito ja leimaannuin melko voimakkaasti käsitykseen, että yliopisto on järjen kirkko ja tieteellinen totuus tulee ennen ihmisten tunteita tai muita vinouttavia tekijöitä.

Palaten asenteellisiin lähteisiin: kun aloin lukea sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, monet lähteistäni olivat populaareja ja niiden tekijät positioituneet kulttuurisodan suhteen valistusarvojen ja liberalismin puolelle – he eivät silti olleet välttämättä oikeistolaisia. Monien maailmankuva, kuten omanikin, oli maltillisen vasemmistolainen. Samaan aikaan olin kiinnostunut kyllä ilmiön ymmärtämisestä sille sympaattisemmastakin näkökulmasta ja esimerkiksi kuuntelin useita kertoja Frankfurtin koulukuntaa ja postmodernisteja käsitelleitä jaksoja Philosophize This! -podcastista, jonka tekijä viittaa itseensä määritelmällä “card-carrying Marxist”. Useampi kaverini edustaa poliittiselta ajattelultaan radikaalia vasemmistoa ja olen käynyt heidän kanssaan lukuisia keskusteluja ja väittelyitä liittyen aihepiiriin. Ensimmäiset blogitekstini sosiaalisen oikeudenmukaisuuden aiheista syntyivät tältä pohjalta ja olen siksi viitannut niiden lähteissä lähes ainoastaan populaariin, woke-kriittiseen kirjoittaja- ja puhujakuntaan.

Kun aloin tutkia aihetta akateemisesti vuoden 2021 loppua kohden, aloin laajentaa horisonttejani myös lukumateriaalin suhteen. Lukeminen vaihtui Robin di Angelon, Ibram X. Kendin, Judith Butlerin, Kimberlé Crenshaw’n sekä lukuisien muiden social justice -alojen kirjoittajien teksteihin. Tämä projekti ei ole vielä pitkällä ja jatkuu luultavasti hamaan tulevaisuuteen, sillä kahlattavaa on todella paljon ja materiaali on usein itselleni hyvin raskassoutuista, ristiriitaista sekä empiriaan valikoivasti suhtautuvaa.

Olen siis lähtenyt liikkeelle tietyn ennakkoasenteen kanssa, mutta pyrin immersoimaan itseni vastakkaiselta kannalta asenteelliseen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teoriaan. Tämä ei ole toistaiseksi vaikuttanut peruskompassiini ajattelijana lainkaan. Minulle on yhä tärkeintä
1) tieteellisellä menetelmällä hankittu (ja replikaatiokriisin tiedostava) tieto,
2) avoin keskustelutila ilman tarpeetonta sensuuria,
3) myötätunto ja empatia ulkoryhmiä kohtaan sekä
4) liberaali, värisokea oikeusvaltio.

Ystäväni huomautti tätä kirjoitusta lukiessaan, että postmodernistisen tietokäsityksen yksi peruslähtökohdista on, ettei poliittisesti neutraalia ja puhtaan objektiivisista lähtökohdista nousevaa tietoa voi olla. Kaikilla on asenteensa ja tahtomattaan kaikki tieteentekijätkin ottavat ainakin jonkinlaisen poliittisen position, luultavasti myös kulttuurisodassa. Olen ajatellut vähän samansuuntaisesti ja todennut, että parasta mitä voin tehdä, on olla eksplisiittinen positioistani ja sen jälkeen tieteentekijänä soveltaa varotoimia asenteellisuutta vastaan. Tällaisia ovat esimerkiksi avoimen tieteen käytänteet (ennakkorekisteröinnit ja omien tutkimusaineistojen sekä analyysimenetelmien jakaminen muiden kanssa).

Lähes kaikki tutkijat ovat nähdäkseni suuntaan tai toiseen asenteellisia. Mindfulness-tutkijana olen vielä asenteellisempi kuin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tutkijana. Olen meditoinut yli 20 vuotta ja omistanut elämästäni tuhansia tunteja meditoimiseen sekä pian kymmenen työvuotta osin meditaatiomateriaalien tuottamiseen esimerkiksi koulutusjärjestelmän tarpeisiin. Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi syvän kriittinen katteettomia mindfulness-väitteitä kohtaan ja suhtautuisi epäluuloisesti omia intuitioitani kohtaan. Ennakkorekisteröin lähes kaikki tutkimukset, jotka teen, jotta ihmiset voivat tarkistaa, että olen todella tutkinut, mitä sanon että aion tutkia. Tämä ehkäisee myös replikaatiokriisiin johtaneita ongelmia.

Kun tutkimusryhmä, jossa olin mukana (ei Turun yliopiston ryhmä, jossa nykyisin työskentelen), yritti saada tulosten julkistuspuheissaan mindfulnessin näyttämään paremmalta kuin mitä data todellisuudessa kertoi, otin asian puheeksi ryhmän johtajan kanssa ja kun asia ei ratkennut, lähdin ryhmästä. Samalla itsekriittisyydellä suhtaudun sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteiden tutkimukseen. Ennakkorekisteröin tuoreimman tutkimuksen aiheesta (viime hetkellä) ja pyrin saamaan haltuuni kaiken tutkimukseen kohdistetun kritiikin, jotta voin sen pohjalta korjata tutkimusta.

Jos Hesarin data yllättäen invalidoi mittarini, tai woke korreloikin negatiivisesti ahdistus- ja masennusoireilun kanssa, julkaisen tulokset sellaisinaan ja yritän ymmärtää miksi tulokset olivatkin nyt niin erilaiset. Minut tieteellisistä yhteyksistä tuntevat ihmiset ovat tutustuneet näihin (yli)kriittisiin puoliini vuosien ajan ryhmämme seminaareissa ja voivat todennäköisesti kysyttäessä kertoa tätä epäileville uusille tuttavuuksilleni, millainen olen tutkijana, miten suhtaudun tieteelliseen integriteettiin, ja millä tavoin priorisoin tutkimuksen osoittamaa totuutta muihin, esimerkiksi poliittisiin tavoitteisiin nähden.

Mikäli tutkijan ennakkoasenne estää tutkijaa tutkimasta jotakin aihetta, minun täytyy evätä itseni jatkossa käytännössä kaikista tieteellisistä hankkeista, joihin osallistun, koskien mindfulnessia, itsemyötätuntoa ja mentalisaatiota, yhtä lailla kuin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteita. Useat äärioikeistotutkijat joutuvat luopumaan äärioikeiston tutkimuksesta ja neoliberaalin talouspolitiikan tutkijat joutuvat vaihtamaan kohteensa vaikkapa punkkien levinneisyystutkimukseen – ellei sekin sitten herätä ennakkoasenteita.

10. “Transsukupuolisuudesta kysyminen edistää transfobiaa, sillä kyseessä ei ole mielipideasia.“

Tämä näkemys vesittäisi merkittävän osan maailmassa ylipäätään tehtävää gallup-tutkimusta tilanteissa, joissa kysymykseen liittyy identiteettipoliittinen jännite. Jos homoseksuaalien oikeudet ovat jossakin päin maailmaa uhattuna, tulisiko tuolloin olla selvittämättä, miten paikallisten asenteet jakautuvat kysymyksen suhteen? Esimerkiksi kysyttäessä amerikkalaisilta muslimeilta heidän suhtautumisestaan homoseksuaalisuuteen, saadaan hieman samalla tavoin hajontaa, kun kysyttäessä ihmisiltä mittarin transkysymyksiä. Tulisiko Pew’n lakata kysymästä aiheesta?

Voidaan sanoa, että “transnaiset ovat naisia” tai “transnaiset olympialaisissa eivät edistä naisten oikeuksia” eivät ole mielipideasioita. Kuitenkin kysyttäessä (enimmäkseen akateemisilta) ihmisiltä, saadaan tämännäköiset jakaumat:

Itemit erottelevat vastaajia hyvin, ja tekevät selväksi, että ihmisten mielipiteet liittyen kysyttävään asiaan levittäytyvät koko vaihtoehtojen kirjolle. Kysyttäessä ei-akateemisilta ihmisiltä ensimmäisen kysymyksen jakauma oli jopa merkittävästi vähemmän suvaitsevainen kuin yllä oleva. Ihmiset tulkitsevat nämä väitteet eri tavoin ja myöskin vastaavat niihin eri tavoin. Tulkinta- ja vastauserojen syitä voi selvittää myöhemmällä tutkimuksella. Ystäväni huomautti aiheesta, että kyselytutkimuksessa voi olla myös kiistattoman empiirisesti todistettavia väitteitä, kuten “Suomen valtionvelka on kasvanut keskimäärin enemmän SDP:hen kuin keskustaan tai kokoomukseen kuuluvien pääministerien kausilla 2000-luvulla”. Vastaukset näihinkin kysymyksiin sisältävät väestössä hajontaa ja tutkimuksen kannalta tämä tieto voi olla hyödyllistä.

Ymmärtäisin huolen siitä, että kysymyksiä kysytään, mikäli kyselyn voisi sanoa ohjaavan ihmisiä ääriasenteisiin. Tällöin kuitenkin yhtä lailla pitäisi kantaa huolta, että homoseksuaalisuudesta kysyminen ajaa muslimit homofobiaan tai abortista kysyminen liberaalit konservatiiveiksi. En ole tietoinen evidenssistä väitteelle, että kyselytutkimukset toimisivat näin. Jos joku on, evidenssin voi lähettää minulle.

Henkilökohtaisesti en ole tietääkseni aiemmin kirjoittanut transsukupuolisuudesta riviäkään, enkä muutenkaan osallistunut aiheen tiimoilta kulttuurisotaan. Woke-kritiikkini on kohdistunut “teorian” epätieteelliseen metodologiaan ja Yhdysvalloista tuodun aktivismin vaikutuksiin keskustelutilaan ja nuorten mielenterveyteen (edellä mainittu safetyism ja hauraus) – ei kenenkään henkilökohtaisiin identiteetteihin. Kannatan kaikkien ihmisten poliittista tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia – transihmisten yhtä lailla kuin muiden ihmisten.

Transsukupuolisuuteen liittyvät kysymykset korreloivat voimakkaasti muiden sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteiden, sekä globaalin woke-itemin kanssa, ja siksi ne ovat mukana mittarissa. Kysymysten psykometriset ominaisuudet ja käyttäytyminen aineistossa ovat peräisin ihmisten vastauksista, eivät minulta. Tähän liittyen:

11. “Tutkimus liittää “tiedostavuuden” ja mielenterveysongelmat yhteen”

Tutkimus ei tuota tyhjästä tällaista liitosta – ihmiset ovat vastauksissaan liittäneet nämä asiat toisiinsa raportoimalla samaan aikaan voimakkaita sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteita ja kohonnutta ahdistuneisuutta tai masentuneisuutta. Mittari dokumentoi tämän itseraportoidun asiantilan.

Lisäksi on hyvä muistaa, että vaikka “woke” korreloisi kokonaisuutena negatiivisesti mielenterveyden kanssa ja vaikka jokin kysymys korreloisi woken kanssa, se ei tarkoita, että kysymykseen tietyllä tavalla vastaaminen tarkoittaisi vastauksen olevan aina yhteydessä esimerkiksi masennukseen tai matalampaan onnellisuuteen. Esimerkiksi “transnaiset ovat naisia”-kysymykseen myöntävällä tavalla vastaaminen on mittarin kysymyksistä vähiten yhteydessä masennukseen ja ei käytännössä lainkaan yhteydessä onnellisuuteen. Kuitenkin myöntävä vastaus “transnaiset ovat naisia”-kysymykseen korreloi woke-itemin kanssa kaikkein voimakkaimmin mittarin kysymyksistä, eli indikoi vahvinta myötämielisyyttä sen kanssa, jos tuttu arvioisi vastaajaa “wokeksi”. “Tiedostavuuden” eri aspektit ovat siis todennäköisesti eri tavoin suhteessa mielenterveysmuuttujiin.

Toisaalta esimerkiksi Ibram X. Kendiltä nostetun “jokainen teko on joko rasistinen tai antirasistinen eikä muita vaihtoehtoja ole”-väitteen uskominen on mittarin kysymyksistä selkeästi vahvimmin yhteydessä vastaajan matalaan onnellisuuteen. Jokainen mittarin yksittäinen väittämä on myös yhteydessä itseraportoituun ahdistuneisuuteen (pienimmät korrelaatiot r = .11 ja r =.16 pitkässä ja lyhyessä mittarissa), eli aineiston pohjalta ei voida sanoa, että mikään mittarin uskomus oli hyvinvoinnin suhteen neutraali, joskin “transnaiset ovat naisia” on lähes tällainen kun tarkastellaan vain naisten vastauksia.

12. “Teema kuuluu yhteiskuntatieteiden alaan, eikä kirjoittaja psykologina ole aiheen asiantuntija.”

Tämä on varmasti osittain totta ja olen joutunut kerryttämään asiantuntemusta aiheesta aika lennosta. Ihmisten asenteiden sekä mielenterveysmuuttujien osalta tutkimus toki on psykologian alaan kuuluvaa. Olen saanut yhteistyötarjouksia HS:n jutun myötä ja jatkan tutkimustyötä ainakin yhden yhteiskuntatieteilijän kanssa, jolla on parempi ammatillinen viritys relevantin tutkimuksen koluamiseen. Mainitaan nyt vielä kuitenkin, että minulla oli opiskelijana tosiaan peräkkäin kolme eri pääainetta (matematiikka, filosofia ja psykologia), joista luin matematiikkaa kandivaiheeseen ja filosofiaa maisterivaiheeseen asti.

Filosofian opinnoissa luin myöhemmin yhteiskuntafilosofiaa, etiikkaa ja mannermaista filosofiaakin jonkin verran ja kandini oli yhteiskuntafilosofian/etiikan alalta. Nämä eivät juuri valmista purematta nielemään Robin di Angelon, Ibram X. Kendin tai critical race theoryn kirjoittajien materiaaleja, ja totta puhuen lukeneisuuteni esimerkiksi kriittisessä teoriassa on hankkeeseen lähtiessä ollut lähes olematonta. Väite, ettei alan x henkilö voisi tutkia alaa y on melko heikolla pohjalla – moni hedelmällinen löydös tieteen historiassa on syntynyt, kun matemaatikko on kiinnostunut fysiikasta tai biologi psykologiasta.

13.1. “Tutkija kirjoittaa kommunismista sekä marxismista ja olkiukkoilee sadoista sukupuolista.”

13.2. “Tutkija on uponnut pandemian aikana kulttuurimarxismin ja critical race theoryn vastustamisen syviin vesiin.”

13.3. “Tutkija vastustaa masennuksen ja psykoosien lääkehoitoa.”

Tähän keräsin sattumalta tutkalleni osuneita erilaisia väitteitä siitä, mitä uskon todeksi ja minkälaisia implikaatioita vedän näistä oletetuista uskomuksistani. Yllä olevat ovat valikoitu otos suuremmasta joukosta omiin silmiini melko villejä ja laukalle lähteviä spekulaatioita – otin tähän mukaan vain sellaisia, jotka tekevät suoria viittauksia johonkin kirjoittamaani. Oli osittain surullista nähdä, miten nopeasti jotkut muodostavat internetissä viholliskuvan ihmisestä, jota eivät tunne henkilökohtaisesti ja jonka ajatteluun ovat perehtyneet hyvin pintapuolisesti. Nämä kommentit tulivat yhdeltä ja samalta henkilöltä, mutta mahdollisesti tuhansien ihmisten yleisölle – siksi koen tarvetta sanoa niistäkin jotakin. Tämä kohta ja etenkin kohta 14. nysväävät tutkimukseni ja sen metodologian kannalta epäolennaisissa aiheissa, joten jos sinua kiinnosti lähinnä HS:n juttu ja siihen liittyvät pointit, voit hypätä näiden yli.

En ole varma, olenko koskaan elämässäni käyttänyt ilmaisua “kulttuurimarxismi”. Ainakaan en löydä sanaa blogistani. Hakutoiminnolla löysin TeaK goes woke -kirjoituksesta yhden lauseen, jossa sanat “marxismi” ja “kulttuuri” esiintyivät kerran yhdessä: “Kun kommunistinen vallankumous ei tapahtunut Saksassa tai Iso-Britanniassa, joukko filosofeja (mm. Adorno, Horkheimer ja Marcuse, ns. Frankfurtin koulukunta) sovitti marxismin uudelleen kulttuurin kentälle ja kutsui sitä kriittiseksi teoriaksi. “

Yllä olevan väitteen muoto on pelkistetty, mutta sen substanssin voi tarkistaa Wikipediasta. Se on yleisesti hyväksytyn ja dokumentoidun maailmanhistorian yksi tapahtuma. Olennaisesti, se on eri asia kuin samankuuloisella nimellä kulkeva, vaikkapa Anders Breivikin kannattama, salaliittoteoria. Kyseinen salaliittoteoria on kuulostanut minulle huuruiselta lööperiltä, niin kuin kaikki muutkin äärioikeiston salaliittoteoriat, joista olen kuullut.

Sana “kommunismi” löytyi samoin tekstistä kerran ja tuosta samasta lauseesta (“kommunistinen vallankumous”). Tämäkin on historiallinen tapahtuma ja löytyy Wikipediasta muodossa “The scholars were especially influenced by the Communists’ failed German Revolution of 1918–19 (which Marx predicted)”. Minulla ei ole ollut aiheeseen muuta mielenkiintoa ja en käytä tyypillisenä päivänä hetkeäkään ajastani kommunismin tai Marxin miettimiseen, ellei hän tule vastaan lukemani social justice -kirjallisuuden lähteissä tai jonkun muun mainitsemana.

Mitä tulee satoihin sukupuoliin – käsitykseni on ollut, että tämä on joidenkin ihmisten arvio siitä, montako sosiaalista sukupuolta on olemassa. Muistelen lukeneeni Turun ylioppilaslehdestä joskus väittelyn, jossa sukupuolentutkija puolusti täsmälleen tätä positiota ja juttuun haastateltu biologi vastusti. Jos googletan “number of genders”, ensimmäisenä tulee medicinenet.comin artikkeli “What are the other 72 genders?”, joka alkaa “Beyond male and female, there are 72 other genders”. En tiennyt että tämä väite on olkiukko – elin käsityksessä, että kohtalainen osa ihmisiä uskoo sukupuolien määrän olevan kymmenissä tai sadoissa. Mikään omassa ajattelussani ei rakennu sen varaan, paljonko sukupuolia eri puolilla mielipidekarttaa uskotaan olevan ja mikäli väite on olkiukko, sen karistaminen käy kivuttomasti.

Psykiatrian hoitosuositukset ovat tangentti kaikkeen ylläolevaan, mutta siitä voisi ehkä todeta, että melkein kaikki aiheeseen liittyvä relevantti ajatteluni, kirjallisuuskatsausten koluaminen ja keskustelut lääkäri- ja psykologikavereideni ja kollegoideni (tuohon aikaan kaikki eivät olleet vielä valmistuneet) kanssa ovat tapahtuneet n. vuosien 2014 ja 2017 välillä. Tämän jälkeen teimme kyllä aiheesta muutaman podcast-jakson psykiatrian evalin ja lääketieteen tohtori Jani Kajanojan kanssa.

SSRI-lääkkeisiin liittyen tyypillinen näkemys aiheen tutkijoiden parissa on jotakuinkin, että 40 prosenttia ihmisistä paranee masennuksesta plasebolla ja 50 prosenttia lääkkeillä. Tätä 10 prosenttiyksikön eroa nakertaa, että
1) vakavaan masennukseen annettavat suuremmat annoskoot murtavat melko helposti masennuslääketutkimuksen sokkoasetelman,
2) replikaatiokriisistä johtuen positiiviset tulokset ovat tutkimuksessa yliraportoituja ja
3) lääkkeiden vaikuttavuusnäytön taustalla on teollisuuden (ymmärrettävä) taloudellinen intressi, joka näkyy pienissä epäluotettavuustekijöissä pitkin kirjallisuutta ja on osin dokumentoitu esimerkiksi Harvardin korruptiotutkimuskeskuksen raporttiin “Psychiatry Under the Influence”. SSRI:t toimivat todennäköisesti aivan pienen inan paremmin kuin plasebo, mutta ne myös aiheuttavat moneen kertaan dokumentoituja (ja pakkausselosteista löytyviä) sivuvaikutuksia sekä aiheuttavat osalle käyttäjistä lopetusoireita, jolloin tulee punnita tämän pienen hyödyn sekä ennakoitujen haittojen välinen hyötysuhde.

Antipsykoottien vaikuttavuuskirjallisuus on tilkkutäkki, jonka pohjalta hoitosuosituksien muodostaminen on äärimmäisen haastavaa. Huomionarvoisesti en ole tietääkseni missään sanonut, että antipsykoottien käytön tulisi olla nollassa. On näyttöä, että antipsykootit auttavat skitsofrenian puhkeamisen alkuvaiheessa. Sen jälkeen näyttö muuttuu hyvin ristiriitaiseksi ja antipsykoottien sivuvaikutukset ovat monin verroin voimakkaammat kuin SSRI-lääkkeiden. Randomisoitujen kontrollitutkimusten ongelmana on, muun muassa että
1) sokkoasetelma ei ole toteutunut hyvin suurimmassa osassa, jos yhdessäkään tutkimuksessa, koska neuroleptien sivuvaikutukset ovat niin järeät ja potilaat tai kliinikot arvaavat kummassa treatment armissa potilaat ovat ja
2) tutkittavat ovat usein valmiiksi antipsykoottilääkityksellä ja sen katkaiseminen plaseboryhmään sijoittamista varten johtaa monilla vaikeisiin sivuvaikutuksiin.

WHO:n tutkimukset psykoosien etenemisestä köyhissä maissa ja lännessä ovat indikoineet, että paranemisaste köyhissä maissa (tyypillisesti ei antipsykootteja) on ollut länteen (tyypillisesti antipsykootit) verrattuna noin kaksinkertainen. Samansuuntaisia tuloksia on saatu muista lääkkeettömistä hoidoista, kuten Keroputaan mallista (Open Dialogue), jossa sielläkin osa potilaista startataan mahdollisimman lyhytkestoiselle antipsykoottikuurille psykoosin alkuhoidoksi.

Näkemykseni, että nämä lääkkeet ovat “enimmäkseen käyttökelvoton yhdistelmä plaseboa ja sivuvaikutuksia” oli poleemiseesti ilmaistu. Jos kirjoittaisin kirjoituksen uudestaan, nyansoisin väitettä enemmän. “Enimmäkseen käyttökelvoton” saattaa olla liian voimakas ilmaisu. Karkeasti ottaen väite ei tutkimusnäytön valossa ole katteeton. Ainakaan SSRI-lääkkeiden osalta näkemys ei tietääkseni myöskään ole kovin harvinainen ammattikuntani keskuudessa – erityisesti niiden, jotka ovat aiheen tutkimuskirjallisuutta itse kahlanneet.

SSRI-lääkkeiden tehosta oli Suomen psykologien keskuudessa jo opiskeluaikanani aktiivinen, vuosia kestänyt debatti ja ammattikunnastamme löytyy itseäni kunnioitetumpia ihmisiä, joilla on minua voimakkaampia näkemyksiä niiden toimivuudesta. Psykiatrien/psykiatrian evalien parissakaan tällainen ajattelu ei ole ennenkuulumatonta, joskin kliinisen työn realiteetit painavat siellä monien asenteissa paljon enemmän – jollakin potilaita kuitenkin tarvitsee hoitaa, ja Käypä hoito -suosituksissa lääkehoito painottuu enemmän kuin psykologien fantasioissa.

Tämä ei tarkoita, että minä tai joku muu haluaisi poistaa kaikki psyykelääkkeet mielenterveyshoidosta. Väittämän funktio on ilmaista syvää turhaumaa psykiatrian nykytilaan ja motivaatiota etsiä parempia keinoja hoitaa ongelmia, joiden kanssa potilaat tällä hetkellä jäävät usein ilman toimivaa apua.

Nämä huomiot tehnyt kirjoittaja arvosteli bloggauksiani lukuisista muistakin asioista, muun muassa siitä, että “Kuinka voida hyvin”-kirjoituksessa ilmaistu kritiikki länsimaisen elämäntavan aspekteja (niiltä osin kun ravinto, uni, lepo, liikkumisen määrä sekä sosiaaliset tarpeet kuten kosketus, nähdyksi ja ymmärretyksi tuleminen, oikeus haavoittuvaisuuteen jne. jäävät monella toteutumatta niin hyvin kuin evoluutiossa muovautuneet perustarpeemme vaatisivat) kohtaan on etuoikeuspuhetta, sillä vähemmistöjen ihmisarvo ja lainsuoja toteutuvat nyt paremmin kuin aiemmin. Tämä on mielestäni melko villi non sequitur. Voimme varmaan olla samaa mieltä, että on samaan aikaan mahdollista arvostella nykyhetkeä sen puutteista samalla kun arvostaa sitä, että asiat ovat nyt paremmin kuin aiemmin? Ajattelen, että 2022 on ihmiskunnan historian paras vuosi, vaikken somepoteroita, roskaruokaa tai emotionaalista yksinäisyyttä fanitakaan. Tämä elämänlaatuun liittyvä huomio ei tosin kata ilmastonmuutoksen tai massasukupuuton mahdollisesti mukanaan tuomia seurauksia tulevaisuudessa.

14. “On ehkä hyvä, ettei hän enää ole vihreiden valtuustoryhmässä.”

Tähän kommenttiin vastaaminen menee osin henkilökohtaisen tunnekokemukseni puolelle ja pelkistä asiaväitteistä kiinnostunut voi hypätä tämän kohdan yli. Olin hieman pettynyt nähdessäni tämän yhdeltä vihreältä, jonka kanssa olen ollut useita kertoja samoissa tilaisuuksissa, mutta emme ole kai ikinä jutelleet. Onko näin siksi, että kirjoitin social justice -aktivismin ongelmista? Vai siksi, että tutkin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteita yliopistolla? Jos ensimmäinen, on ehkä hyvä todeta, että kirjoituksiani jakoivat ja peukuttivat tuolloin useat ihmiset, jotka ovat omien alojensa johtavia tutkijoita yliopistomaailmassa ja joista osa äänestää vihreitä. Olisiko hyvä, jos hekin pakkaisivat kimpsunsa ja vaihtaisivat vihreistä demareihin tai kokoomukseen? Onko vihreät puolue, jossa ei ole hyväksyttävää käydä kriittistä keskustelua sosiaalisen oikeudenmukaisuuden aktivismista sen nykymuodossa?

Jos taas aiheen tutkimus on ongelma, en ymmärrä mille vihreiden asema tiedemyönteisenä puolueena nojaa. Olen tarttunut uuteen tutkimusaiheeseen, jonka osalta ymmärrykseni ja osaamiseni ei ole täydellistä, mutta kehittyy koko ajan ja yhteistyöverkostoni laajenee. Aiempi tutkimukseni on osoittanut, että kykenen tieteellisesti korkealaatuiseen jälkeen – sain kuitenkin viime vuonna väitöskirjastani laudaturin ja se palkittiin yliopiston parhaana (tosin jaetusti). Olen opettanut yliopistolla tilastotiedettä ja tutkimusmenetelmiä. Filosofian sekä psykologian koulutuksen puolesta testaan usein ajatteluani kognitiivisten vääristymien ja muiden sudenkuoppien osalta – myös hakemalla jatkuvaa kritiikkiä lähipiirini ideologisilta toisinajattelijoilta sekä nyt laajemmin kaikilta, jotka näkivät HS:n jutun. Onko tämä liian kapeakatseista tai tieteenvastaista vihreisiin..?

Tämä viimeinen kommentti valtuustoryhmästä lähtemisestä meni, kuten ehkä näkyy, minulla vähän tunteisiin. Vaikka palloilen poliittisen keskustan ympärillä sympaten välillä vihreitä, välillä demareita ja välillä kokoomusta, olen äänestänyt kahdenkymmenen vuoden ajan lähes kaikissa vaaleissa vihreitä ja myös käyttänyt jonkin verran energiaa puolueen tavoitteiden edistämiseen. Mikään ei ole niiltä osin muuttunut ja toivon todella, että minulle on poliittisen kentän sillä laidalla yhä tilaa, vaikka en syleile nykyistä jenkkityylistä identiteettipolitiikkaa ja teen aiheesta tutkimusta. Minkä tahansa ajatteluni sudenkuopan saa haastaa ja keskustelen tarvittaessa kyllä miltei kenen tahansa ihmisen kanssa, joka haluaa esittää vasta-argumentteja näkemyksiini, kunhan hänen oma ajattelunsa ei tule aivan fringeimmästä marginaalista (1-2% kummassakin poliittisessa laidassa).

Muuten olin saamastani palautteesta ja kritiikistä hyvilläni ja olen onnistunut jo parantamaan mittaria ja artikkelin tulevaa versiota, sekä korjaamaan muutamia huolimattomuusvirheitä manuskriptistä sen ansiosta. Kiitos siis kaikille palautteesta. Lisää saa lähettää perään. Vielä on yksi substanssipalaute syynättävänä:

15. “Tyyppi näyttää melkoisesti Stifleriltä.”

Tästä voisi periaatteessa loukkaantua tutkijoihin kohdistuvana vihapuheena, mutta kieltämättä noissa on samaa näköä. Pakko kyllä sanoa, että olen nykyään vanhemman näköinen ja silmälasit päässä näytän korkeintaan nörtiltä, vanhenevalta Stifleriltä.

Lähde: Tiede-lehti, 11/2022

Oskari Lahtinen on turkulainen psykologi (PsT) ja työskentelee Turun yliopiston INVEST-lippulaivassa. Oskarin mindfulnessia käsittelevä kriittinen ja henkilökohtainen kirja Mindfulnessin läpivalaisu ilmestyy keväällä 2024 ja sen voi jo tilata ennakkoon. Oskari on kehittänyt lukioissa sekä ammattikouluissa käytettävän Tita-mindfulnesskurssin. Oskarin tutkimusta on esitelty esimerkiksi tässä Hesarin jutussa. Vapaa-ajallaan Oskari säveltää ja soittaa Tomato Tomato-yhtyeessä, laulaa ÅSMA-kuorossa ja saattaa vielä joskus palata juontamaan Mielestämme-podcastia.

Nyt kun some-Suomen julkinen keskustelu käy taas kuumana wokenessin ympärillä, on hyvä muistuttaa mistä ilmiössä juuritasolla on kyse. Twitteristä ei ole tällä hetkellä vaikea löytää kotimaisia akateemisia ihmisiä, erityisesti humanistisilta aloilta, joille tuntuu olevan ilmeisen vaikea ymmärtää, minkälaisen ideologian ajureiksi he värväytyvät ilmoittautuessaan wokeiksi.

Siispä hyvät hyvää tarkoittavat kollegat: wokeness ei ole suvaitsevaisuutta. Taustoitin aihetta aiemmin täällä. Tässä tiivistetysti seitsemän syytä miksi tieteellistä ajattelua tai kansalaisvapauksia arvostava ihminen voi haluta kiertää wokenessin kaukaa:

1. Wokeness on epätieteellistä

Tieteellinen metodi toimii olettamalla jotakin todeksi ja etsimällä sitten oletukselle sen vääräksi osoittavia tekijöitä empiirisesti havaittavasta maailmasta. Väitteet, joita ei saa helposti falsifioitua vahvistuvat vuosien saatossa. Tästä syystä annamme evoluutioteorian oikeellisuudelle suuren todennäköisyyden ja sivuutamme kreationismin. Wokeness esim. olettaa ryhmien välisten erojen syyksi aina lähtökohtaisesti sorron, sen sijaan että tutkisi empiirisesti mistä tekijöistä ne eri tapauksissa johtuvat.

2. Wokeness essentialisoi rotuja

Wokeness on pullollaan kirjoituksia “valkoisuudesta” ja erilaisista ikävistä attribuuteista, joita valkoisuuteen liittyy. Nämä ulotetaan sitten kattamaan kaikki ihmiset, joiden ihon melaniinin voi silmämääräisesti arvioida tietylle viitevälille. Samanlaista järkeilyä ovat historiassa harrastaneet lähinnä rasistit ja eugeenikot.

On absurdia, että tällainen ajattelutapa voi nauttia minkäänlaista suosiota korkeakoulutettujen parissa ja että esim. TeaK on katsonut tarpeelliseksi kurssittaa opiskelijoitaan Valkoisuudesta 1 ja 2 -opintojaksoilla. Kurssisisällöt, joita olen aiheesta kirjoitettuani viestilaatikkooni saanut, kattavat antitieteellistä rotuajattelua suoraan Robin DiAngelon ja muiden modernien rotuessentialistien bestsellereistä.

3. Wokeness ei pyri myötätuntoon tai empatiaan

Wokeness on pelkkää keppiä, ei porkkanaa. Retoriikka on problematisointia, syyttelyä ja cancelointia. Myötätunto ja empatia loistavat poissaolollaan sekä wokeista alkuteksteistä, että aktivistien ulosannista. Woken retorisen tilan ympärillä vallitsee tyypillisesti pelon ja arkuuden ilmapiiri ja aktivistit itsekin pelkäävät sanovansa asiat väärin, antavansa tilaa vahingolliselle puhujalle tai haittaavansa muiden työtä aktivismin kentällä.

Tyypillinen kommentti, jonka kuulen esim. yliopistokollegoilta on että he suhtautuvat wokeen kriittisesti, mutteivät uskalla sanoa aiheesta mitään julkisesti. Se ei ole liberaalissa demokratiassa merkki terveestä keskustelutilasta. Terve keskustelutila sisältää ystävällisen yrityksen ymmärtää toista puhujaa, luvan tehdä virheitä ja avoimuuden omien oletusten kumoutumiselle uuden evidenssin valossa.

4. Wokeness vastustaa sananvapautta

Wokenessissa ihmiset järjestyvät sorron hierarkiaan pinnallisten ryhmäjäsenyyksien pohjalta, ja heidän puhetilaansa pyritään sitten tämän mukaisesti rajoittamaan. Tästä seuraa, että aktivistille voi olla luontevaa sanoa esim. että valkoisen miehen tulisi olla hiljaa ja kuunnella ihmistä, jonka iho on jotain muuta sävyä. Tämän sanominen toki mahtuu sananvapauden piiriin, mutta ansaitsee mielestäni tulla kohdelluksi samanlaisella kunnioituksella, kuin ihonvärin pohjalta toisille ihmisille oikeuksia kannattavien ajatukset muulloinkin. Woket melaniinipohjaiset pyrkimykset puuttua kansalaisoikeuksiin tuovat jälleen mieleen lähinnä historian epäonnistuneet kokeilut fasismin kanssa.

5. Wokeness korostaa eroja, ei yhteistä

Wokeness on antiuniversalistista. Martin Luther King muodosti aikanaan laajan rintaman, joka yhdessä pyrki laajentamaan sisäryhmän kattamaan kaikenväriset ihmiset. Wokeness pyrkii rajaamaan sisäryhmät etnisin perustein ja kilpailuttamaan pirstaloituneet faktiot keskenään.

Liberaali demokratia taasen pyrkii häivyttämään tällaiset pinnalliset rajat ja liikkumaan kohti yhteistä tulevaisuutta, jossa ihmisen ihonväri on yhtä relevantti muuttuja kuin hänen hiustensa väri. Ihmisoikeuksien edistyminen on edennyt näin sisäryhmää laajentamalla vuosikymmeniä ja wokeness uhkaa katkaista edistyksen rodullistamalla jokaisen keskustelun.

6. Wokeness nostaa ihmisen silmille katkeran linssin

Wokeness olettaa sorron kaikkialle, missä erilaiset ihmiset kohtaavat. Tällaisella linssillä varustettu ihminen ajautuu sitten helposti konfirmaatiovääristymän ohjaamana etsimään esimerkkejä sorrosta sieltä, missä niitä ei muuten näkisi. Näin jokainen vuorovaikutus ja puheakti muuttuu vaaralliseksi nuorallakävelyksi, ihmisten välinen luottamus heikkenee ja riitaisuus lisääntyy, kuten moni Sannikkaa 19.11. katsellut saattoi laittaa merkille.

7. Woke aktivismi on ristiriidassa psykoterapian mielenterveyskäsityksen kanssa

Kognitiivinen psykoterapia pyrkii auttamaan ihmisiä voimaan paremmin altistamalla ihmisiä hiljalleen ärsykkeille, jotka meitä ahdistavat. Psykoterapiassa ihmiset oppivat myös, että omat tunteet eivät ole muiden ihmisten vastuulla ja että päätöksenteko heikkenee ihmisen ollessa tunteen vallassa. Woket vaatimukset turvallisista tiloista ja trigger-varoituksista ovat pyrkimys saattaa muut ihmiset toimimaan sen pohjalta, miltä aktivisti sanoo että hänestä tuntuu. Aktivistin tunteet ovat kuitenkin keskustellun asian totuuden kannalta yhdentekeviä.

Omasta mielestäni toki on hyvä olla toinen toisillemme ystävällisiä ja pyrkiä olemaan tarpeettomasti loukkaamatta ketään. Maailmassamme on kuitenkin ihmisiä, jotka loukkaantuvat kaikenlaisista tosista väitteistä Maan ei-litteydestä koronarokotteiden tehokkuuteen. Keskustelun toisen osapuolen tunteet eivät siten voi olla pääkriteeri sille mitä toinen osapuoli keskustelussa saa sanoa.

Frank Martela wrote about Yuval Noah Harari’s views on meaning in Psychology Today. In Martela’s view Harari advocates a “scientific nihilism”, “gets meaning wrong”, and would benefit from “kind advice” from William James to “not fear life”. I have read Harari’s relevant books (Sapiens and 21 Lessons) and think Martela’s take on Harari’s views is a major misreading of the worldview of an experienced meditator. However, Harari complicates things by not being explicit about everything one would need to understand to appreciate where he is coming from.

Harari has spent 2 hours each day in vipassana meditation practice and, I recall, takes off for at least a month each year for silent retreat. He’s done so since he was a graduate student at Oxford some twenty years ago. From my lesser experience, and also through working in mindfulness research, I know one aggregates quite a lot of silent experiential wisdom in that time that deeply colors the lens through which one sees the world. Harari does not do a great job in explicitly articulating every detail of his worldview and Martela understandably seems unable to grasp the totality of what is being proposed.

Like Martela writes, Harari does dismantle all big narratives as delusions we humans believe. He takes the knife to religions, ideologies, and then meaning itself. In a world without humans, no-one would wonder about meaning – life would just go on. Neuroscientist Sam Harris has pointed out that no-one was wondering about meaning even some tens of thousands of years ago, though anatomically modern humans were already living recognizable (and naturally “meaningful”) lives on the planet. The illusory nature of free will means we don’t really make choices. We just operate, like all life, based on prior causes and conditions. Thus there is unlikely to be a grand purpose.

If there’s no grand purpose, then maybe there is a subjective benefit from believing in the fiction of meaning? This is what Martela proposes, citing Simone de Beauvoir and her thoughts on looking for meaning in psychology instead of metaphysics. Like other delusions, it is possible experiencing things as meaningful and telling stories about their meaning can result in some positive affect. People who believe in god can derive a sense of security from having a father figure who’s watching, or feeling connected to something larger than themselves. Some people obtain a feeling of safety from the thought of guardian angels following them and their children around. Fictions can soothe.

Martela is not advocating we believe in guardian angels though. In his own words, Martela is a proponent of meaningfulness partly, because it, and free will, feel real enough to him. Any fan of angels (or gentle therapy unicorns) could marshal the same defense of wanting to “believe” fiction: “ok, angels may or may not exist, but the thought of angels makes me happy and they feel real enough for me”.

Martela gives examples and tips on how to find meaning. One can think of people and work that feel meaningful and try to maximize how much one spends time with them or at it. I’m sure Harari would have no problem with these tips. He would just say you don’t need the concept of meaning to enjoy these things: they feel good in the present. Because they feel good, you do more of them. And unlike taking heroin, which might also feel good, they don’t create more suffering.

Of course even tips like this can result in suffering if one has little mindfulness and gets caught up in wanting the company of some people (lobha in Buddhism) and not wanting to do certain kinds of work (dosa). Even when following Martela’s advice, it is thus the quality of your presence of mind which highly influences your happiness and how much ”meaningfulness” you experience.

In any case, this is perhaps why Harari would say he wrote his books – it felt good, and did not add suffering – perhaps it even took out some suffering in the world by reducing confusion in many people’s minds. Maybe he had some stories in his mind about what impact the books would have. But he might as well not have had, and he is unlikely to have made much of these stories, and certainly is unlikely to have spent excessive time in thinking about what meaning his work has. On the contrary Harari credits vipassana meditation, the opposite of storytelling and searching for meaning, for his ability to have sufficient clarity and resilience to write the books in the first place – without his meditation practice they would not have been written, he wrote.

Harari has possibly done himself a disservice by couching his points in only talking about suffering, however. To see the pillars of his worldview clearly, one needs to consider the other end of the suffering spectrum: happiness, wellbeing, and positive feeling. When one decreases suffering, one also increases happiness and wellbeing. This is also important in Buddhism (see for instance the practice of brahmaviharas). Harari does not see the world only in terms of suffering. He would just start from reducing suffering instead of searching for meaning. A corollary of this is increasing well-being in the world.

Martela’s examples of spending more time with people you like, doing good for others, and self-actualization, are all ways of increasing happiness and entirely compatible with Harari’s worldview. Harari would just say the story Martela is telling about these things as meaningful is a fiction, and that one would benefit from recognizing it as fiction for added bandwidth to be present in what is happening right now. The positive affect from spending time with loved ones feels good. The fictional story of what this time with loved ones “means” probably does not add much benefit in the grand scheme of things, at least after one has thought about it a couple of times already.

There are significant downsides to spending too much time thinking about fictions, when one does not realize one’s mind is identified with these thoughts, however. The mind wanders around 50 % of the time for the average person. So much so, that we call this the default mode network of the brain. When the mind wanders, and we don’t notice, we become unhappy. And most of the time we don’t notice – we are immersed in thought. Meaning and happiness on the other hand come from being immersed in present experience, and not being identified with whatever thoughts come to one’s mind. Often these thoughts are unhappy: about what one did in the past or what could go wrong in the future.

A lot of happiness and “meaningfulness” can be obtained by just cutting through the veil of thoughts and connecting with life in the present moment: with the people we love, with nature, and with work. One does not need a story about meaning to experience the positive affect here, one simply needs the ability to be present for experiences when they happen.

As a sidebar, “detachment” (as described by Martela) from suffering is not what is sought by meditating. On the contrary, meditators practice to just notice thought and emotions, and to face experiences like suffering just like they are. Eventually this constant exposure to suffering and other experience will increase one’s ability to endure it. A looser relationship with thoughts and stories makes suffering stick less and so its magnitude tends to diminish. This is not detachment, it is exposure therapy. It tends to lead to less attachment to thinking, concepts, and material things, but this is not detachment from suffering as an experience. Suffering is fully felt, but its absolute amount tends to decrease and the meditators experience of it to generate less resistance and thus less additional suffering.

Often the happiest people on the planet are monks who have spent most time in the present and the least time pondering or believing fictions about meaning. The more one meditates, the looser one’s grip on stories and models becomes. The self, free will, meaning, and such start to feel as tools one can employ for problem solving in the present moment. And they do have a purpose in this: it is occasionally good to think a little bit to set one’s priorities straight – to remind oneself it probably results in more happiness and less suffering to call a loved one instead of playing yet more video games or watching more Netflix. But at its core even thinking about these priorities, compared to just living in the present moment, is empty, hollow, and often addictive.

Conceptual thinking will often only catapult one into getting lost in one’s own thoughts about things like what is meaningful. When that happens, one becomes unhappy and is not experiencing life as meaningful. Had one stayed connected to how life feels like right now, as experiences in consciousness, it would probably have been self-evident and natural to connect with the elder relative, smile at the passerby, or do the chores and actually enjoy immersion in the work, instead of thinking how does vacuuming fit into the grand scheme of meaning.

Thus, a person interested in meaning would probably do themselves the biggest favor to sit some meditation retreats and strengthen the ability to let go of thought and truly experience how it feels like to connect with loved ones or to be immersed in any mundane activity on the level of present experience. This person would be surprised about how much “meaning” on the level of bodily affect there is, without much of a story or need to create subjective meaning as a soothing fiction.

References: Yuval Noah Harari: Sapiens and 21 Lessons for the 21st Century; Frank Martela: In Harari’s Sapiens, Meaning of Life Is Just a Delusion; Sam Harris: Mindfulness and Meaning (Waking Up app lesson)

Pic credit: https://www.youtube.com/watch?v=zYVpSegnRyY

Mielenterveys on psykiatriassa ja länsimaiden kulttuurissa laajemmin mielletty enimmäkseen sairauden puuttumisen kautta. Mikäli henkilö ei ole esimerkiksi selvästi ahdistunut, masentunut tai stressaantunut, hänen saatetaan kuvata olevan terve mieleltään. Viime vuosituhannen lopulla esiin noussut positiivinen psykologia otti fokukseensa niin sanotusti mieleltään terveen ihmisen hyvinvoinnin lisäämisen ja kysyi, kuinka muuttaa tavallinen arkipärjääminen kukoistamiseksi (Seligman, 1998).

Osana psykologian avautumista laajemman mielenterveyden käsityksen suuntaan on ollut itämaista perua olevien meditatiivisten harjoitteiden ja niistä seuraavien mielentilojen tutkimus lännessä. Vielä 2005 mindfulness-tutkimuksia oli julkaistu vain joitakin satoja, mutta tämän jälkeen kirjallisuus on kasvanut eksponentiaalisesti ja aihetta käsittelevien tieteellisten artikkelien määrä noussut useisiin tuhansiin julkaisuihin (Goleman & Davidson, 2017). Luku on määrällisesti vertailukelpoinen esimerkiksi nykyisin tehtävän masennuslääketutkimuksen kanssa, mistä voi päätellä mielenkiinnon aihetta kohtaan olevan suurta.

Mindfulness tarkoittaa lyhyesti sanoen sitä, ettei mieli ole eksynyt ajatuksiin. Ollessaan mindful, henkilö on tietoinen siitä mitä näkee, kuulee ja tuntee tässä ja nyt. Ajattelu ei mindfulnessia harjoittaessa lakkaa, mutta ajatukset pyritään huomaamaan niiden saapuessa, eikä niitä lähdetä seuraamaan tästä hetkestä huomion vieviin kehiin. Mieli saattaa vaeltaa menneisyyteen (muistoihin), nykyhetkeen (analyysiin) tai tulevaisuuteen (suunnitelmiin tai huoliin). Kaikki nämä ajatukset vain huomataan samastumatta niihin.

Mindfulnessin hyötyjen tutkimusnäyttö koskee enimmäkseen perinteistä mielenterveyskäsitystä, eli patologian vähenemistä. Suomessa mindfulness on Käypä hoito -suosituksissa masennuksen hoidossa. Vahvin näyttö mindfulnessin vaikutuksista on aikuisilla masennuksen, ahdistuksen ja kivun hoidon välineenä (Goyal ym., 2014). Efektikoot ovat samaa luokkaa kuin psykoterapioilla ja etuja saavutetaan jo lyhyehköillä 8 viikon kursseilla. Näyttöön perustuvat tällaiset kurssit ovat nimeltään MBSR ja MBCT (mindfulness-based stress reduction ja mindfulness-based cognitive therapy). Lapsilla ja nuorilla efektit ovat meta-analyyseissa suurinpiirtein samaa luokkaa kuin aikuisilla, mutta tutkimuksia on tehty vähemmän ja näytönaste siten hieman heikompi (Zoogman ym., 2015).

Mielenkiintoinen kysymys aukeaa mindfulnessin merkityksestä mielenterveydelle positiivisen psykologian mielessä. Tässä vaiheessa mindfulness-tutkimuksen historiaa näyttö kukoistamisvaikutuksista on spekulatiivisempaa kuin patologian parantumisesta. Tämä lienee kuitenkin yleinen syy mindfulnessin suosion taustalla lännessä. Meditaatioappeja on ladattu lännessä kymmeniä, ellei satoja miljoonia kertoja. Vertailuksi meditoivia buddhalaisia on Aasiassa vain joitakin miljoonia. Monella on harjoittamisen taustasyynä todennäköisesti rauhoittuminen arjessa kesken hektisen työpäivän, rajaamista auttava hengähtäminen töiden ja vapaa-ajan välissä, halu olla enemmän läsnä tärkeissä ihmissuhteissa tai pyrkimys parempaan itsesäätelyyn esimerkiksi osana urheiluharrastusta.

Tutkimusnäytön osalta olemme taitekohdassa, jossa tiedämme mindfulnessin olevan suhteellisen lupaava psykiatrinen hoitomenettely. Samalla emme kuitenkaan vielä juuri tiedä, kuinka syvälle hyvinvoinnin tie mindfulnessin kaltaisten menetelmien myötä voi viedä. Äärimmäisen kiinnostavaa osviittaa tulevasta antavat elämänsä meditaatiolle omistaneiden munkkien neuropsykologiset tutkimukset. Aivokuvissa on havaittu yksittäisten koko elämänsä harjoittaneiden munkkien esimerkiksi kykenevän maallikkoon nähden 800 % teholla aivoaktivaatiossa näkyvään empatiaan. Siinä missä ihmiset tyypillisesti huolivat ennakkoon kipukokemusta ja murehtivat sitä sen jo mentyä, munkeilla kivun ennakointi on ollut olematonta ja siitä päästetään välittömästi irti. EEG-aineistoissa munkeilla on havaittu lepotilassa arkikokemus, joka on meille muille harvinainen ja vastaa hetkiä, jolloin koemme oivaltavamme jotakin merkityksellistä (Goleman & Davidson, 2017).

Olemme sivilisaationa vasta avautumassa mindfulnessin ja itämaisen myötätuntokäsityksen kaltaisille ilmiöille, joilla saattaa olla vielä suuri vaikutus käsityksiimme ihmisyydestä ja hyvinvoinnista. Enenevä osa yhteiskunnastamme integroi näitä käytänteitä jo elämäänsä ja esimerkiksi naistenlehtien otsikoista voinee jo päätellä, että jonkinlaiseen suurehkoon tarpeeseen meditaatio tuntuu lännessä kasvavasti vastaavan. INVESTin osalta olemme osallistuneet tähän kehityskulkuun kehittämällä Tita-mindfulness-kurssin, joka Opintokamu-hyvinvointiohjelman osana on nyt saatavilla noin kahdessa kolmasosassa Suomen toisen asteen oppilaitoksia. Seuraamme aktiivisesti, mihin idän ja lännen mielenterveyden saralla näkyvä yhteensulautuma johtaa ja haluamme olla aallon harjalla ohjaamassa Suomea näyttöperusteisesti hyvinvoivaan suuntaan nykyisten kehityskulkujen voimistuessa.

Oskari Lahtinen väittelee alkuvuodesta 2021 psykologiasta aiheenaan mindfulnessin ja myötätunnon vaikutus toisen asteen opiskelijoiden hyvinvointiin. Oskari on kehittänyt Tita-mindfulness-verkkokurssin, joka on saatavilla n. kahdessa kolmasosassa suomalaisia toisen asteen oppilaitoksia.

Kirjoitus on julkaistu alunperin INVEST-lippulaivan blogissa.

Lähteet:

Goleman, D., & Davidson, R. J. (2017). Altered traits: Science reveals how meditation changes your mind, brain, and body. Penguin.
Goyal, M., Singh, S., Sibinga, E. M., Gould, N. F., Rowland-Seymour, A., Sharma, R., … & Ranasinghe, P. D. (2014). Meditation programs for psychological stress and well-being: a systematic review and meta-analysis. JAMA internal medicine, 174(3), 357-368.
Seligman, M. E. (1998). Building human strength: Psychology’s forgotten mission.
Zoogman, S., Goldberg, S. B., Hoyt, W. T., & Miller, L. (2015). Mindfulness interventions with youth: A meta-analysis. Mindfulness, 6(2), 290-302.

Kun koulutuspolitiikan professori Pasi Sahlbergilta kysyttiin vuonna 2018 miksi Suomen PISA-tulokset olivat heikentyneet, hän nosti selittäjäksi nuorten älypuhelinten käytön. Kotimaisilta asiantuntijoilta Sahlbergin avaus sai tuolloin nuivan vastaanoton ja esimerkiksi kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka kyseenalaisti älypuhelimien käytön ja heikentyneen lukutaidon välisen yhteyden huomauttaen, että monet aikuiset käyttävät älypuhelimiaan uutisten ja kirjojen lukemiseen.

Nyt olemme saaneet lisää PISA-tuloksia ja laskujohde jatkuu. Tulosten heikkeneminen jakautuu epätasaisesti ja keskittyy huonoimmassa asemassa olevaan sosioekonomiseen neljännekseen. Pojista suuri osa on ilmeisesti lakannut lukemasta kirjoja kokonaan. On toki mahdollista, että he ovat vain siirtyneet nauttimaan The Economistinsa ja Aristoteleensä Kindle-laitteiltaan.

Piilaaksossa keskustelu on ehtinyt pidemmälle. Sen valossa kotimainen digiloikkamme näyttää enenevästi Kelju K. Kojootin hyväuskoiselta sukellukselta yli kielekkeen, jota emme edes huomanneet. Kaliforniassa teknologiapomot ovat alkaneet laittaa lapsiaan ihmissuhdetaitoja painottaviin ja ruudut minimoiviin Steiner-kouluihin. Teknologiapomo Chris Anderson arvioi älypuhelimien koukuttavuuden olevan “lähempänä crack-kokaiinia kuin karkkia”. Jotkut piilaaksolaiset ovat käänteisessä digiloikassaan pisteessä, jossa he velvoittavat lapsenvahdit allekirjoittamaan sopimuksia, joissa kielletään laitteiden käyttö töissä ollessa. Centre for Humane Technologyn edustajat kiertävät puhumassa älypuhelinten, somen ja striimausalgoritmien haitoista TED-konferensseissa, podcasteissa ja päämedioissa.

Suuri osa älylaitteiden koukuttavuudesta on hedelmäpelimäistä palkintojen satunnaistamista: ainoa tapa tietää olenko saanut tykkäyksiä tai seuraajia on tarkistaa somea uudelleen ja uudelleen. Koska ilmoitukset punaisine kuvakkeineen koukuttavat, somet tarjoavat niitä yhä vähäpätöisemmin syin (“käypä katsomassa, kaverisi kaveri kommentoi tätä kuvaa”). Toinen ruutuaikaa lisäävä innovaatio on striimauspalveluiden päätös aloittaa automaattisesti toinen video juuri katsotun perään ja suositella videoita käyttäjää mallintavan koneoppimisalgoritmin kautta.

Yhdysvalloissa keskivertoteinin ruutuaika pelkän viihteen parissa (poislukien älylaitteiden koulukäyttö) on tällä hetkellä n. 7 tuntia päivässä. Pienemmillä lapsilla luku on 5 tuntia päivässä. Puolet nuorista kokee olevansa addiktoituneita älypuhelimien käyttöön. Aika kuluu erityisesti niissä appeissa, joiden käyttö kaduttaa jälkikäteen eniten. Alati kasvava osa nuorten ruutuajasta kuluu Youtubessa. Tyypillinen tapa käyttää Youtubea on mennä sivulle katsomaan video ja ajautua suositusten vietävänä katsomaan kolme kertaa enemmän videoita kuin oli tarkoitus.

Sivuhuomiona, Youtuben suositukset ovat vielä äskettäin pyrkineet koukuttamaan laihduttamisesta kiinnostuneen nuoren tarjoamalla hänelle seuraavaksi anoreksiavideoita. Algoritmi on usealla sivustolla havainnut, että lisäämällä suositusten äärimmäisyyttä asteittain, nuori jää sivustolle pidemmäksi aikaa. Kyseinen mekanismi on myös lisännyt poliittista polarisaatiota ympäri planeettaa.

Addiktiota ajaa käytännössä jokaisen suuren teknologiafirman omaksuma liikemalli, jossa sivusto pyrkii kaappaamaan käyttäjän huomion mahdollisimman pitkäksi aikaa voidakseen myydä hänelle mainoksia. Tässä huomiotaloudeksi kutsutussa liikemallissa asiakkaan huomio on kauppatavara ja yritykset keksivät yhä innovatiivisempia hackeja evolutiivisten heikkouksiemme hyödyntämiseksi.

Ei tarvitse olla koulutuspolitiikan professori ymmärtääkseen, että päivittäinen seitsemän tunnin viihdehakuinen ruutuaika on pois hyvinvoinnista. Evoluutio ei ole vuosituhansien aikana valmistanut lajiamme viettämään seitsemän tuntia päivässä ruutuviihteen kuluttajina, vaan hakemaan yhteyttä toisiin ihmisiin, liikkumaan luonnossa ja puuhaamaan aktiivisesti fyysisen ympäristömme parissa.

Toimittaja Ed Halliwellia lainaten, olemme enenevästi korvaamassa inhimillisen yhteyden kokemisen stimulaatiolla. Kyseinen useille yhä harvinaisempaa herkkua oleva evolutiivinen perustarve ei kuitenkaan ole helposti korvattavissa. Ruutuviihde kylläkin iskee suoraan kiinni ylikuormittuviin dopamiiniratoihimme ja sotkee palkitsemisjärjestelmämme ilmoitusten, tykkäysten, jakojen, seurausten ja snäppistreakien ilotulituksessa. Inhimillisen yhteyden kokemus on keskeinen hyvinvoinnin kannalta ja sen puuttuessa ihminen herkästi addiktoituu (viihteeseen tai päihteisiin) tai masentuu. Mainittu on keskeinen teesi tietokirjailija Johann Harin kiitellyssä teoksessa Lost Connections.

Mitä seuraavaksi? Tulisiko älypuhelimet kerätä pois koulupäivän ajaksi? Tulisiko kouluissa opettaa mindfulnessia ja vanhanaikaisia vuorovaikutustaitoja? Tulisiko koulut velvoittaa selvittämään, parantaako vai heikentääkö uusi teknologia oppimistuloksia? Näin Centre for Humane Technology, mielestäni viisaasti, suosittaa. Mikäli jatkamme kritiikittömän digioptimismin varassa, annamme teknologiafirmojen tehdä päätöksiä lasten koulunkäynnistä vanhempien puolesta. Mielenkiintoista onkin nähdä, mitä maiden PISA-menestykselle tapahtuu, mikäli niiden päättäjät kuuntelevat Piilaaksosta kantautuvaa viestiä.

PISA:n kärkimaa Singaporessa havaittiin jo 2015, että vähiten nettiä koulutyössä käyttävät oppilaat suoriutuivat PISA-kokeesta 30 pistettä paremmin kuin sitä vähintään kerran viikossa käyttävät. Toistaiseksi ei ole mitään empiiristä syytä olettaa, että digiloikka olisi tehnyt kouluista hyviä muussa kuin teknologiafirmojen liikevaihdon kasvattamisessa. Jos haluamme, että lapset voivat paremmin ja pärjäävät paremmin myös PISA:n kaltaisissa osaamisen indekseissä, voimme alkaa miettiä teknologian tehtävää kouluissa uudelleen ja integroida mindfulnessin ja sosiaalisten taitojen opetusta niitä enenevästi tarvitseville nuorille.

Päälähde suureen osaan faktaväitteitä ja analyysia: Centre for Humane Technology
Kojoottikuvien copyright: Warner Bros.

Välimeri kimmeltää Auringossa. Odysseuksen laiva lipuu kohti Messinansalmea. Salmen oikealla ja vasemmalla laidalla vaanivat pahamaineiset hirviöt, Skylla ja Kharybdis. Ensimmäisellä on kuusi päätä ja se syö varmuudella kuusi miestä. Toinen taas luo syöverin, joka voi upottaa koko laivan. Samaan aikaan vuotava laiva nimeltä Sosiaalidemokratia Suomi lähestyy 2020-lukua. Oikealla ja vasemmalla laidalla varjoissa mylvii taas monstereita — tällä kertaa nimiltään Alt-Skylla ja Post-Kharybdis.

Alt-Skyllan kuusi päätä lähestyvät Sosiaalidemokratia Suomea pommittamalla miehistön puhelimia viesteillä. Niihin saapuu loputtomasti kirjoituksia, videoita ja meemejä. Kullakin päällä on Suomelle jokin luolamiesvaistoa kutkuttava väite: Suomen pitäisi olla rajoiltaan tiivis kansallisvaltio. Suomen pitäisi olla valkoinen kansallisvaltio. Vain valkoisilla suomalaisilla on jakamaton ihmisarvo. Suomen tulee kiertää kaukaa kansainvälinen yhteistyö, sillä kansainvälisyys on juutalainen salaliitto. Vahva johtaja voi tarvittaessa alkaa hallita oikeuslaitosta ja viestimiä. Katupartioita tarvitaan takaamaan turvallisuus.

Vasemalla Post-Kharybdis nielee salmesta veden ja niellessään paljastaa sisuskalunsa. Sisuskalut punoittavat kiukkuisina. Jokaisella niistä on oma identiteettinsä ja jokainen niistä kokee, että sitä on sorrettu. Syypää niiden ahdinkoon on jokin muu elin, joka vei ravinteet minulta maksana tai minulta munuaisena tai minulta keuhkona. Alati uudelleen ne muistuttavat tästä itseään ja toisiaan.

Elimiä tyynnyttääkseen Post-Kharybdis nielee salmesta veden. Vedettömässä salmessa vedenelävät eivät voi hengittää. Ne eivät voi puhua toisilleen eivätkä ne voi puhua Kharybdikselle. Tämä on Kharybdikselle mieluisaa, sillä Post-Kharybdis ei pidä puheesta. Puhe voi olla väkivaltaa. Puhe voi välittää vaarallisia ideoita. Vaaralliset puhujat voivat lumota hyödyllisistä hölmöistä itselleen seuraajia. Tarpeeksi vaarallisen puheen voi jopa lopettaa lyömällä puhujaa. Nielemällä veden, Post-Kharybdis nielee puheelta tilan.

Ajautuessaan salmeen, purukumilla tilkitty Sosiaalidemokratia Suomi pysyy yhä pinnalla. Sillä on yhä joitakin valtteja, jotka moni muu laiva on osin jo hukannut. Osa näistä muista laivoista on Alt-Skyllan luolassa tai Post-Kharybdiksen vatsasssa.

Sosiaalidemokratia Suomi ottaa yhä kurssinsa viime kädessä hyödyntäen tiedettä ja kouluttaa miehistönsä huolella. Moni seilori ei opi, moni ei pidä tieteestä ja moni mutisee laivan käytävillä. Mutina ei ole kuitenkaan vielä kärjistynyt kapinaksi ja kurssi määrätään yhä empiiristen havaintojen ja loogisen päättelyn pohjalta. Muutama laiva yritti suunnistaa teelehdistä tai eletyn kokemuksen pohjalta — ne päätyivät karille.

Toiseksi, kun tunteet kuumenevat laivassa, miehistö käy keskustelua. Kaikki kutsutaan kannelle ratkaisemaan haasteet. Osa miehistöstä rähjää ja kiroilee, osa ei ymmärrä argumentaatiota, osa haluaisi olla puhelimella. Suurin osa pystyy kuitenkin yhä kohtaamaan toisensa, luottaen keskustelukumppanin kunnollisuuteen ja haluun ymmärtää — vaikkei sitä kaikilla olisikaan. Näin kurssi saadaan yhä muodostettua eikä laiva päädy karikkoon.

Kolmanneksi, kaikilla laivaan astuneilla on samat oikeudet. Jos joku sössii, rangaistus on sama riippumatta siitä oliko kyseessä kapteeni tai aironkäyttäjä. Aina asiat eivät toimi ja välillä kapteeni mystisesti pääsee lievemmällä rangaistuksella käyttäydyttyään huonosti, mutta suurin osa miehistöä huomaa tällöinkin, että lain pitäisi toimia paremmin ja yrittää vaikuttaa asiaan.

Neljänneksi, laivalaisten hyvinvoinnista huolehditaan yhteisellä kassalla, johon kukin maksaa kykynsä mukaisesti. Moni varakkaampi seilori yrittää kiertää maksuvastuutaan, mutta suurimman osan pyrkimys on varmistaa, että kassa on kaikille reilu.

Mikäli laiva onnistuu luovimaan hirviöiden välistä, se ei suinkaan ole selvillä vesillä. On mahdollista, että ympäristö tuhoutuu ja hirmumyrsky upottaa laivan. Koko miehistö voi kuolla ärhäkkään virukseen. Laivan komentokeskus voi kehittää superälykkään tietoisuuden ja ottaa laivan haltuunsa. Jotta näitä haasteita voidaan yrittää ratkaista, on kuitenkin olennaisen tärkeää kyetä tekemään ensin kansallista ja sitten globaalia yhteistyötä empiirisen näytön pohjalta.

Karistaen lopuksi laivametaforan en näe, kuinka nykyiset trendit poliittisen kentän laidoilla auttavat yhteistyön tekemisessä. Ja ilman yhteistyötä olemme taatusti tuomittuja. Pidän poliittisen kentän laitoja epäsymmetrisinä. Oikean laidan identiteettipolitiikka olisi institutionaalista valtaa saadessaan paljon vasenta vaarallisempaa ja ensimmäiset alt-right kansanedustajat ovat Suomessakin totta.

Vaara oikealta ei kuitenkaan saa vasenta näyttämään houkuttelevammalta. Käsitykseni lajin edistyksestä kattaa ihmisten paranevat kyvyt puhua toisilleen, tehdä yhteistyötä, keskittyä asioiden rakentaviin puoliin ja pyrkiä empatiaan jokaista ihmistä kohtaan tämän väristä, sukupuolesta tai suuntauksesta riippumatta. Ihmiset alati pienempiin poteroihin pilkkova, sortotarinat fokuksessa pitävä ja puhekäytänteitä vahtiva identiteettipolitiikka ei voi olla paras työkalu, joka meillä on tähän saatavilla.

Globaalien ongelmien ratkomiseen tarvittavat laajat koalitiot tulevat väistämättä sisältämään etuoikeuksilleen sokeita taviksia. Olisi hienoa, jos vasemmisto silti olisi näissä koalitioissa mukana. Ilmastonmuutoksen tapauksessa toki koko poliittinen oikeisto keskustaa myöden näyttää ongelmalliselta — ilmiötä ajaa elinkeinoelämävetoinen kulutuskapitalismi ja yhteistyötä torppaa persuvetoinen nationalismi. Ehkä itselleni näyttää nyt siltä, että paras kaista eteenpäin luovimiselle on poliittisen keskustan vasemmalla puolella — kaukana identiteettipolitiikan syövereistä, mutta kuitenkin piitaten siitä että jokainen ihminen pysyy laivassa ja se saadaan vietyä ehjänä seuraaville vuosikymmenille.