
Yle esitti tubettaja Samettia käsitelleen minidokumentin transhoitojen katumisesta ja transkeskustelu on tällä viikolla käynyt Suomessa hieman tavallista kuumempana. Vaikka transaihe on ollut näkyvästi esillä viime vuosina, olen enimmäkseen pidättäytynyt kommentoimasta sitä. Ajauduin kuitenkin kuntavaaleissa keskustelemaan sukupuoleen liittyvistä aiheista, mikä on tuonut transasiatkin lähemmäs itseäni. Yleisesti ottaen tulokulmani aiheeseen on, että kyseessä on enimmäksen lääketieteen alue. Tällöin menettelytavat määrää tutkimuskirjallisuudesta nouseva vaikuttavuusnäyttö.
En ollut itse juurikaan kahlannut tuota kirjallisuutta, enkä siksikään ole halunnut kommentoida aihetta paljoa. Sametti-keskustelun myötä vilkaisin kuitenkin useita uudempia transtutkimuksia tarkentaakseni käsitystäni siitä, mitä aiheesta nykyisin tiedetään. Opin, että tutkimusten perusteella on edelleen lähes yhtä vaikea saada tarkkaa tietoa transhoitojen vaikutuksista, kuin muutama vuosi sitten hankkiessani aiheesta pohjatietoja. Käyn tässä kirjoituksessa läpi joitakin itseäni eniten kiinnostavia transkysymyksiä ja kuvaan lyhyesti, mitä löysin aiheeseen liittyen.
1. ”80 % lapsista ja nuorista kasvaa ulos dysforiasta”
Muistan lukeneeni tämän väitteen vuosia sitten Wikipediasta ja nuorisolääketieteen professori Riittakerttu Kaltiala ilmaisi sen Puheenaihe-podcastissa. Paras ymmärrykseni asiasta on kuitenkin, ettei tutkimuskirjallisuuden perusteella ole mahdollista tietää kuinka moni lapsi tai nuori kasvaa itsestään ulos dysforiasta. Yleisimmin annetut viitteet 80 % -luvulle ovat peräisin löyhempiä ja vanhempia diagnostisia kriteereitä käyttäneistä tutkimuksista. Niissä on myös ollut transkirjallisuudessa yleiset ongelmat pienten otoskokojen ja tutkittavien kadon kanssa.
Vanhojen tutkimusten populaatiot ovat toisaalta olleet kliinisiä ja menneiltä vuosikymmeniltä, jolloin ei vielä oltu nähty dramaattista nousua biologisten tyttöjen transidentifioitumisessa. Äskettäin nähty moninkertainen äkillisen dysforian esiintymisen lisääntyminen biologisilla tytöillä voi tarkoittaa, että suurempi osa uudesta dysforiasta saattaisi olla ohimenevää. Aiheesta voi varmuudella todeta lähinnä, ettemme tiedä ja tarvitaan lisää sekä parempaa tutkimusta.
2. ”Sukupuolen vahvistava hoito on turvallista”
Tämän väitteen kohdalla on tärkeää eritellä, mistä hoidosta puhutaan. Sosiaalinen transitio sinällään yksin ei aiheuta kenenkään keholle vaurioita, vaikka ohjaakin ihmisen hoitoreitille, jossa suurin osa aloittaa vastakkaisen sukupuolen hormonit. Puberteetin lykkäämisen osalta näyttöä ei ole läheskään tarpeeksi luotettavan riskiarvion tekemiseksi. Blokkereiden tiedetään heikentävän luuntiheyttä ja vaikuttavan keskushermostokehitykseen. Niiden hedelmällisyysvaikutuksia ei tunneta vielä kovin hyvin.
Blokkerit saattavat aiheuttaa mielenterveydellistä helpotusta dysforiasta kärsivälle. Toisaalta ne saattavat myös estää tekemästä kehityksen kannalta tarpeellista identiteettityötä, joka luonnostaan dysforiasta uloskasvavalla osajoukolla nuorista olisi edessään. Ne eivät myöskään ratkaise muita mielenterveysongelmia, joita transhoitoihin hakeutuvilla nuorilla usein on. Tämänkin väitteen kohdalla odotamme siis pitkittäistutkimuksia blokkereiden vaikutuksista, eikä nykyisellään ole mahdollista saada luotettavaa kuvaa hoidon turvallisuudesta.
3. ”1-2 % transitioituneista katuu”

Samaan tapaan kuin ”80 % dysforiasta menee itsestään ohi”, tämä väite perustuu kouralliseen vanhoja tutkimuksia, joissa on suurehkoja metodologisia puutteita. Miltei kaikissa olemassaolevissa detransitiotutkimuksissa on sekä 1) jäänyt tavoittamatta suuri osa tutkittavasta otoksesta ja 2) käytetty verrattain lyhyitä seuranta-aikoja, jolloin katumus ei välttämättä ole ehtinyt vielä ilmetä. Jos tutkimuksessa on katoa esimerkiksi 30 %, ei voida sulkea pois, etteikö ainakin osa tästä kadosta olisi johtunut juuri katumuksesta. Nämä ihmiset eivät kuitenkaan näy ”1-2 %” arviossa. Tutkimuksia, joissa katoa olisi ollut alle 15 % ja seuranta-aika esimerkiksi 10 vuotta ei ole toistaiseksi lainkaan.
Siten ei ole mahdollista tietää, onko katuvien ihmisten prosentuaalinen osuus esimerkiksi 1 %, 5 %, 10 % tai 20 %. Riittakerttu Kaltiala arvioi luvun olevan 5-10 %. Lisäksi detransitiota on tutkittu erityisesti vuosikymmeniä sitten transitioituneiden ihmisten kohdalla, jolloin transsukupuolisuutta on esiintynyt enimmäkseen biologisilla miehillä. Nykyinen tilanne, jossa 90 % esiintyvyydestä on murrosikäisillä biologisilla tytöillä tuskin vastaa tutkittua kovin hyvin. Täten ei ole riittävästi näyttöä, jotta voitaisiin väittää, kuten esimerkiksi Perttu Jussila sometileillään on tällä viikolla esittänyt, että 1-2 % sukupuolenkorjauksen läpikäyneistä katuu.

Tutkimuksen perusteella ei yksinkertaisesti vielä tiedetä kuinka moni katuu ja 1-2 % on lähes varmasti liian optimistinen arvio luvulle. Kun lääkärit pohtivat, millaisia transhoitoja kenellekin suositetaan, heidän on punnittava hoidosta odotettavia hyötyjä siitä odotettavia haittoja vasten. Oletettavasti koska kummastakaan ei nykykirjallisuuden perusteella saa selkeää kuvaa, on varsinkin lasten ja nuorten kohdalla otettu Suomessa ja enenevästi muissa maissa varovainen linja.
Transkirjallisuus on tutkimuskirjallisuutena melko vaatimattomassa tilassa. Randomisoituja kontrollitutkimuksia ei ole ja pitkittäistutkimuksia vain vähän. Otoskoot ovat usein pieniä ja aihe on kaiken lisäksi poliittisesti kuuma peruna. Tällöin valitettavasti myös esimerkiksi tutkimusta koostavat meta-analyysit ovat melko hyödyttömiä. Tarvitaan paljon enemmän ja paljon parempaa tutkimusta. Esimerkiksi mindfulness-kirjallisuudesta kelvollista on alan johtavien tutkijoiden arvion mukaan ehkä prosentti siitä 10 000 tutkimuksen bulkista, joka viime vuosikymmenen loppua kohden oli julkaistu.
Transtutkimus ei ole kehittynyt metodologisesti edes tuon ajan mindfulness-tutkimuksen tasolle ja sitä koskeva tutkimuskirjallisuus on siten edelleen suuri kysymysmerkki. Koska tiedämme tieteen osalta niin vähän transsukupuolisuudesta ylipäänsä ja koska politiikka käy kuumana aiheen ympärillä, on huomattava riski, että täytämme aukot ideologialla. Osalle progressiivista vasemmistoa voi muodostua houkutus kuvata transhoidot turvallisemmiksi kuin mistä on näyttöä. Transjärjestöt kannustavat tähän suuntaan ja vasemmisto haluaa edistää transihmisten oikeuksia. Osa konservatiivista oikeistoa taas voi haluta luopua empatiasta sekä mielenkiinnosta transihmisten kokemusta kohtaan ja selittää koko transsukupuolisuuden pois yhdistelmänä homoseksuaalisuutta ja mielenterveysongelmia.
On tärkeää säilyttää terve nöyryys sen äärellä, mitä tiedämme ja emme tiedä. Näin on myös aiheellista pidättyä tekemästä voimakkaita väitteitä ”tiede sanoo”-pohjalta. Tällä hetkellä emme tiedä mitä tiede sanoo, erityisesti pitkän aikavälin kysymyksissä. Seurataan tilannetta.