Oskari Lahtinen is a Finnish psychologist and senior researcher. His work has been featured, for example, in The New York Times and Helsingin Sanomat (HS). Oskari’s scientific interests include psychometrics, mindfulness, and AI. He hosts the Mielestämme podcast and in his free time goes on long-distance runs and sings in the ÅSMA choir.
Viimeisen vuoden aikana elämässäni on tapahtunut melko paljon ja päätin kirjoittaa koostavan päivityksen. Käsittelen uskontoa, politiikkaa, tekoälyä ja Yhdysvaltoja.
Uskonto
Liityin kirkkoon 22 vuoden tauon jälkeen. Aloin käydä viikoittain jumalanpalveluksissa tuolloin 2-vuotiaan tyttäreni kanssa. Olen agnostikko kristinuskon yliluonnollisten väitteiden suhteen: en näe hyviä syitä uskoa niitä, mutten myöskään kykene esimerkiksi osoittamaan, ettei jumalaa olisi olemassa. Käytännön tasolla kirkossa käyminen tuntui tuovan elämääni hieman lisäsyvyyttä. Sunnuntaista tuli siis meille kirkkopäivä: lapseni leikki leluilla ja selasi kirjoja, kun itse lauloin virsiä ja kuuntelin saarnoja.
Osin Tuomiokirkon remontista johtuvista syistä käyntimme harvenivat tänä vuonna. Huomasin elämänlaatuni hieman kärsivän tauoista. Ilmeisesti kirkossa tapahtuvalla hiljentymisellä ja seurakuntaan kuulumisen kokemuksella oli todellinen yhteys hyvinvointiini.
Tänään istuimme jumalanpalveluksen ja huomasin tauon jälkeen kirkossa käynnin olleen itselleni maadoittavaa ja tarpeellista. Suuri osa kokemuksessa on meditoinnilla, johon olen vaihtanut virsien laulamisen. Sen ajan jumalanpalveluksesta, jota en käytä tyttärestäni huolehtimiseen, vietän pääosin tässä ja nyt. Tuon huomiota näkemääni, kuulemaani ja tuntemaani, välillä saarnan tai muun toimituksen sisältöä miettien.
Politiikka
Kuvatessani seuraavaksi poliittisen vuoteni tapahtumia, tarkoitukseni on esittää vain henkilökohtainen kokemukseni – ei tyhjentävää totuutta asioista. Tätä blogia lukeneet ovat mahdollisesti laittaneet merkille, että viimeinen vuosi on ollut minulle puoluepoliittisesti tuulinen. Olin 2025 keväällä ehdolla kuntavaaleissa vihreiden listalla. Poliittinen taustani on miltei kokonaan vihreissä: liityin puolueeseen 2016, jolloin kävin myös Lahden puoluekokouksessa, äänestettyäni pääosin vihreitä yli 10 vuotta sitä ennen.
Olen saanut vihreiden ehdokkaana kohtalaisen hyvin ääniä ja loppukaudesta 2017–2021 toimin Turussa puolueen varavaltuutettuna. Olen tukenut puolueen kampanjointia rahallisesti ja osallistunut pienellä panoksella puolueen erään presidentinvaalin strategiankin suunnitteluun. Olen kirjoittanut useita juttuja Verdeen.
Vaikeuteni vihreissä alkoivat viime kuntavaaleissa, kun huomautin puolueen viestinnälle, ettei biologinen sukupuoli ole spektri. Puolueen viestintä ja ohjelmatkin sisälsivät vaalikeväänä muitakin amerikkalaisen intersektionaalisen feminismin (kansankielisesti ”woken”) mukaisia muotoiluja, joita minun oli hyvää syytä olettaa etenkin miesten Suomessa hylkivän. Pyrin tuomaan eri tavoin esiin että puolueen kannattaisi korjata kurssiaan maltillisempaan ja universalistisempaan suuntaan ihmisoikeusasioissa.
Vaalien jälkeen erosin puolueesta, tarkoituksenani liittyä kokoomukseen. Samoihin aikoihin kirjoitin kuitenkin myös esseen sosiaaliliberalismista, joka sai minut pohtimaan hyvinvointivaltion merkitystä. En henkilökohtaisesti koe, että kokoomus haluaisi hyvinvointivaltiosta eroon. Toisaalta en myöskään luota, että kokoomus pyrkisi säilyttämään Suomessa juuri sellaista hyvinvointivaltiota, jota pidän itse hyvänä. Kokoomus on vaalikoneissa minusta oikealle. Minulla ei ole puolueesta juurikaan pahaa sanottavaa ja olisin luultavasti saanut siellä hyvän vastaanoton. Koska siirtymä ei tuntunut luonnolliselta, jätin sen kuitenkin lopulta tekemättä.
Palasin, häntä koipien välissä, vihreisiin. Valtakunnallinen TalousVihreiden järjestö otti minut hyvin vastaan. Halusin selvittää, olisiko minun halutessani mahdollista asettua ehdolle eduskuntavaaleissa. Harkitsin kampanjaa tekoälymurroksen ja hyvinvointivaltion yhteensovittamiseen liittyvillä teemoilla. Ehdokkuuden yksi edellytys oli jäsenyys paikallisyhdistyksessä.
Paikallisen vaalitiimin kanssa keskustellessa selvisi kuitenkin, että ”wokea” arvostelleet kirjoitukseni olivat yhä tuoreina ainakin kahden puolueen paikallisen portinvartijan mielissä. Jäin käsitykseen, että kirjoitukseni olivat loukanneet ihmisiä puolueen kärkipaikkoja myöden. Yleisesti ottaen ”woken” arvostelu oli ongelmallista, koska se on puolueelle ”niin corea”.
Vastasin, ettei minun ollut tarkoitus loukata ketään ja esitin pahoittelut niille, joita olin loukannut. Eduskuntavaalien ehdokassopimus kielsi puolueen linjan arvostelun julkisesti tuntuvan sakon nojalla ja ilmoitin tietysti noudattavani sitä. En ollut tiennyt olevani mahdollisesti sopimuksen kanssa ristiriidassa aiemmissa vaaleissa, koska kukaan ei siihen tuolloin viitannut, enkä muistanut sen tarkkaa sisältöä.
Otin yhteyttä puoluejohtoon kysyäkseni, olivatko he todella loukkaantuneet kirjoituksistani. Kuten ehkä arvata saattoi, siellä koko blogista ei tiedetty mitään. Olin myös saanut kirjoituksista positiivistakin palautetta vihreissä arvostetuilta ihmisiltä. Päättelin että tapaukseni saattoi jossain määrin kytkeytyä puolueen eri valtablokkien väliseen köydenvetoon: osa vihreistä koki identiteettipolitiikan coreksi, osa, mahdollisesti pienempi, halusi siitä eroon.
Puolue alkoi kuitenkin tuntua ympäristönä liian haastavalta paikalta vaalien kannalta, joten peruin mahdollisen ehdokkuuden ja hain vain paikallisen Tieteen ja teknologian vihreiden, Viitteen, jäsenyyttä. Viite hylkäsi hakemuksen. Se oli minulle tälli, joka tuntui ensin yllättävältä ja sitten surulliselta. Koin vihreät poliittiseksi kodikseni ja olin ensin äänestänyt vihreitä ja sitten ollut jäsenenä ja ehdokkaana puolueessa yli 20 vuotta.
Näin päättyi siis urani vihreänä toisinajattelijana. Kun aloitin puolueessa, koin sen painopisteen olevan vielä jossain määrin universalistisessa liberalismissa. Talouspopulismi ja identiteettipolitiikka nousivat erityisesti 2020-luvulla. On klisee sanoa, ettei vihreitä erota enää vasemmistoliitosta. Tiedän monia yksittäisiä vihreitä, jotka eivät sopisi lainkaan vasemmistoliittoon. He eivät kuitenkaan ole vihreiden linjan kannalta kovin keskeisiä ja ainakin puolueen viestinnän valossa minusta näyttää, että puolueen linja on asettunut varsin vasemmistolaiseen asentoon.
Kun arvostelin linjamuutosta kirjoituksillani, pyrin puolustamaan sellaisen vihreiden liekkiä, jonka arvaukseni mukaan Osmo Soininvaara, Pekka Sauri tai Jyrki Kasvi olisivat kokeneet omakseen. Tein sen suorapuheisesti ja kirjoituksissani oli mukana turhauman tunnetta. Linjan muuttamisen sijaan tulin polttaneeksi sillat ihmisiin, jotka päättivät kohtalostani puolueen sisällä. Olisin voinut jäädä kirjoittelemaan Verdeen talousvihreänä ja toivoa puolueen löytävän ajatukseni ja muuttavan suuntaansa. Ruuhkavuosia elävänä pienten lasten isänä minulla ei kuitenkaan ole sellaiseen aikaa tai energiaa. Tällä kertaa jouduin oikeasti lähtemään vihreistä.
Koska olin jo luopunut kokoomuksesta, jäljellä oli oikeastaan vain yksi itselleni hyvä vaihtoehto. Hain jäsenyyttä Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen. Antti Lindtmanin demarit vaikuttivat itselleni yllättävän sopivalta ympäristöltä. Puolue oli vaalikoneissa minusta vasemmalle, mutta linjaa oli korjattu Sanna Marinin ajoista kohti keskustaa. Kävin tutustumassa paikallisyhdistykseen ja huomasin hengittäväni demareissa huomattavasti vapaammin kuin vihreissä. Toukokuussa kävin puoluekokouksessa Tampereella. Tätä kirjoittaessa kuulun paikallisyhdistykseen ja virittelen uusia poliittisia ideoita nyt tässä ympäristössä.
Tekoäly
Valmistuin kesäkuussa myös maisteriksi matematiikasta. Opiskelin syventävissä opinnoissa enimmäkseen tekoälyyn liittyviä kursseja ja tein gradun, jossa vertailin kolmea koneoppimismallia toisiinsa. Elämässäni on ollut paljon menossa erityisesti vanhemmuuden saralla, joten käytin graduun yhteensä ehkä noin kaksi viikkoa. Sain kuitenkin kouraan paperit, joilla jatkaa tekoälyaiheen kanssa eteenpäin.
Myös työpaikkani vaihtuu INVEST-lippulaivasta EDUCA-lippulaivaan kesän päätteeksi. Uudessa työssäni olen tekemisissä datan kanssa, joka vaikuttaisi mahdollistavan kahden mielenkiinnonkohteeni yhteensovittamisen. Minua kiinnostaisi selvitellä, minkälainen yhteys vallitsee psykometriikassa tutkittavien latenttien piirteiden ja esimerkiksi kielimallien pohjana olevien transformereiden latenttien representaatioiden välillä. Psykometriikassa siis luodaan mallinnettavasta kohteesta eräänlaista profiilia. Samantapainen mallinnus tekoälypuolella voisi olla uudenlainen tapa katsoa kielimallin ”mustaan laatikkoon”.
En ole tietoinen, että kukaan olisi tutkinut asiaa ja maailmassa on ymmärrettävästi melko vähän ihmisiä, jotka ovat erikoistuneet sekä psykometriikkaan että moderniin tekoälytieteeseen. Jos saan kyseisen tutkimussuunnan pyörimään, saatan raportoida siitä lisää täällä tai Mielestämme-podcastissa.
Olen alkanut kirjoittaa tekoälyaiheesta myös kirjaa. Näen aiheen monella tavoin aikamme määrittävänä kysymyksenä. Se muuttaa valtioita, työelämää, teknologiasuhdettamme ja mahdollisesti ihmisyyttä ja elämän merkityksellisyyttä. Myös tästä minulla voi olla myöhemmin enemmän sanottavaa.
Yhdysvallat
Ensi kuun alussa matkustan viidettä kertaa Yhdysvaltoihin, tällä kertaa todistamaan sen 250. itsenäisyyspäivää. Matkan alla olen reflektoinut suhdettani maahan ja Yhdysvaltain kehityksen suuntaa.
Olen tehnyt reissuun liittyvää henkistä valmistautumista erityisesti kirjojen kautta. Kuuntelen tällä hetkellä American Nations -kirjaa, jossa Yhdysvallat kuvataan 11 melko erillisenä kansakuntana, jotka ovat olleet olemassa sen perustamisesta saakka ja säilyneet sitkeinä nykypäivään. Siten esimerkiksi matkustaessamme muutama vuosi sitten puolisoni kanssa junalla Bostonista New Orleansiin, kuljimme itse asiassa kuuden keskenään erilaisen kansakunnan läpi. Kirja on mielestäni yllättävän selitysvoimainen Yhdysvaltain sisäisten kulttuurierojen osalta ja on muuttanut tapaa, jolla katson maata.
Yhdysvallat on ollut minulle suhteellisen vakaa Euroopan turvallisuuden perimmäinen lukko ja läntisten arvojen puolustaja. Sen perustuslaki kantaa mukanaan valistusajan arvoja ja maan armeija on budjetin osalta ylivertainen kaikkien muiden maiden vastaaviin verrattuna. Lähes kaikki maailman suurimmat tekoälyfirmat pyörivät Yhdysvalloista käsin ja toistaiseksi myös lähes kaikki huippuyliopistot ovat amerikkalaisia. Olen ottanutkantaa nykyisen hallinnon vaikutukseen maan suuntaan. Viimeisen parin vuoden aikana nähty korruptio ja epäpätevyys on ollut ajoittain hankalaa katseltavaa. Toisaalta spontaani reaktioni Iranin ydinohjelmaa vastaan tehtyihin iskuihin viime kesänä oli ”luojan kiitos siellä on Trump vallassa” – pidin iskuja tarpeellisina, enkä uskonut, että Kamala Harris olisi tehnyt niitä.
Nykytilanteessa olen varovaisen optimistinen. Presidentin kannatus on melko matalalla ja näyttää todennäköiseltä, että välivaaleissa nähdään korjausliike. Institutionaalinen Yhdysvallat on toistaiseksi osoittautunut kestävämmäksi kuin katastrofiskenaarioissa. Pidän todennäköisenä, että valtio selviää stressitestistä. Eurooppalainen Nato ja EU ovat yhdentyneet ja ryhdistäytyneet aiempaan verrattuna. Trump ei ole enää suurin huolenaiheeni maailmanpolitiikan suhteen. Pidän suurimpana tuntemattomana tekoälyä.
Oskari ja Matias Heikkilä keskustelevat tekoälyn tilannekuvasta vuonna 2026, hypestä ja todellisuudesta, agenteista, tuottavuuden lisääntymisestä ja tuottavuuden illuusiosta, tekoälyn mukautumisesta arvoihimme (alignment), tulkittavuudesta sekä julkisen sektorin tekoälysiirtymästä.
Kirjoitin viimeksi tekoälystä hyvinvointivaltion kohtalonkysymyksenä ja kuinka Suomen tulisi saada aikaiseksi rakenteet ja tahtotila, joilla Viro ajaa tekoälyasiaa. Tällä kertaa käyn läpi ongelmia, joita Suomen tulee ratkaista liikkuakseen Viron suuntaan.
1. Pääministerin tulisi ottaa asia omakseen
Suomi ei uhkaa epäonnistua tekoälymurroksessa teknisesti, vaan poliittisesti. Viron ex-presidentti Toomas Ilves priorisoi aikanaan valtion digitalisoinnin kaiken muun edelle. Tämän seurauksena Virolla on nyt modernit rakenteet, joihin integroida tuorein tekoäly verrattain pienellä vaivalla. Maan pääministeri tiedotti juuri Viron pyrkivän tekoälyn soveltamisen johtajaksi. Se integroi tekoälymenetelmät kaikille yhteiskunnan sektoreille ja pyrkii kasvattamaan BKT:ta 50% vuoteen 2035 mennessä. Suomessa kukaan ei ole ottanut vastaavaa omistajuutta valtion digitalisoinnin tai tekoälymurrokseen suhteen.
Meillä tekoälymurrosta ratkotaan tällä hetkellä yhteistyöfoorumeilla. Hallinto kartoittaa, melko vaatimattomalla budjetilla, mitä pitäisi tehdä. Tällä viikolla ex-pääministeri Juha Sipilä kuitenkin väläytti tekoälymurrosta ratkaisuna Suomen kestävyysvajeeseen. Seuraavan pääministerin tulisi astua Sipilän raottamasta ovesta.
Tällä hetkellä voi olla vaikea olla optimistinen seuraavan hallituskauden suhteen, sillä ainakaan nykyinen hallitus ei käytännössä keskustele tekoälystä julkisuudessa. Leikkaus- ja veronkorotuspuheen dominanssi kielii, ettei meillä ole vielä eteenpäin vievää visiota. Tekoäly ei kuitenkaan odota.Paineen muuttua tulisi tuntua välittömästi ja sen tulisi tulla valtionhallinnon huipulta. Ilman tätä korjausta alla mainitsemani kohdat ovat toissijaisia.
2. Suomessa ollaan varovaisia
Varovaisuus on Suomen poliittisen järjestelmän kulttuurinen ilmiö. Tekoälyyn tutustutaan virkamieskunnassa tunnustelujen, pilottien ja kartoitusten kautta. Eri pilotteja on kymmeniä. Ne vaikuttavat kuitenkin olevan vaihtelevasti yhteensopiva sillisalaatti pitkin hallinnon tasoja, siiloutuneina eri puolille maata. Niiden skaalaaminen voi täten olla haastavaa ja toimivatkin pilotit uhkaavat jäädä paikallisiksi.
Esimerkiksi HUS on ottanut käyttöön tekoälykäytänteitä. On kuitenkin epäselvää, milloin TYKS:issä tai TAYS:issä nähdään vastaavat uudistukset, koska kyseessä on HUS:in uudistus, ei terveydenhuollon. Virossa murroksen toteutus koskee suuria rakenteita, jotka jakavat yhteisen digitaalisen infran: terveydenhuolto, koulutus, julkishallinto ja liike-elämän tukeminen. Skaalautuvuus on käytännössä sisäänrakennettua, kun meillä toimivatkin pilotit uhkaavat jäädä paikallisiksi.
3. Suomen hallintorakenne on hajallaan
Suomessa ei ole yhtä julkista sektoria, jolla tekoäly voitaisiin ottaa käyttöön. Meillä on hyvinvointialueet, valtionhallinto ja yli 300 melko autonomista kuntaa. Kukin puuhaa vähän omaansa ja vuoropuhelu hallinnonalojen välillä on vähäistä. Viro suunnitteli hallintorakenteensa ikään kuin puhtaalta pöydältä Neuvostoliiton hajotessa. Suomessa on rakennettu kerrosta kerroksen päälle.
Kuten Aleksi Kopponen totesi, valtion rakenne on sedimentaarinen ja nopeita muutoksia tapahtuu vain kriisitilanteissa, kun tarve tekemiselle on tarpeeksi vahva. Vaatisi ennennäkemättömän lainsäädäntöprojektin muuntaa Suomen hallinnonrakenteet tekoäly-yhteensopiviksi lyhyessä aikaikkunassa. Suomessa ei myöskään ole yksittäistä tahoa, joka voisi helposti tehdä muutoksen. Tahtotilan tulisi olla yhteinen, kulttuurinen ja, taas, pääministerilähtöinen.
4. Tarvitsemme jaetun teknisen alustan
Virolla on X-Road, jolla virastojen data liikkuu jouhevasti ja ihmiset voivat tunnistautua kerralla kaikkeen datankäsittelyyn. Enin päällekkäisyys on karsittu digitaalisesta asioinnista. Suomen X-road-perustainen Suomi.fi-järjestelmä on otettu hajanaisemmin käyttöön ja digitaalinen asiointi on Suomessa yhä verrattain kömpelöä ja hidasta. Saadaksemme Viron kiinni, tarvitsemme yhteisen alustan. Tekoälymurros edellyttää digitalisaatiota ja seuraavan hallituksen tulisikin tehdä siitä muiden asioiden edelle ajava ykkösprioriteetti.
Tekoälymurros ei oikeastaan ole yksi politiikan alalaji muiden joukossa vaan julkisen sektorin täysremontti. Viro on lähtenyt fiksusti liikkeelle ja johtaa pian Eurooppaa esimerkillään. Meillä keskustelu pyörii edelleen sen ympärillä, tulisiko leikata lisää vai kenties nostaa veroja. Ongelmamme ratkeavat kuitenkin vasta, kun käymme käsiksi niiden rakenteellisiin juurisyihin. Toimiakseen tulevaisuudessa, julkinen sektori tarvitsee uuden toimintalogiikan. Paras ehdokas sellaiseksi on tekoälyä maksimaalisesti hyödyntävä digitaalinen hallinto.
Suomen huoltosuhde (kuvassa) heikkenee jyrkästi. Yhä pienempi joukko veronmaksajia kannattelee kasvavaa määrää julkisia palveluita eniten kuluttavia ihmisiä. Kun työntekijöitä on vähemmän, jokaisen heistä on tuotettava enemmän. Mikään määrä leikkauksia tai veronkorotuksia ei vaikuta uskottavasti muuttavan tämän kuvaajan tilannetta olennaisesti toisenlaiseksi. Tarvittaisiin uuden kertaluvun tuottavuusloikka. Ainoa näköpiirissä oleva lupaava kandidaatti siihen on tekoäly. Kuten Eva Tawasoli taannoin kuitenkin huomautti, tekoäly ei näy Suomen poliittisessa päätöksenteossa tällä hetkellä juuri lainkaan.
Julkisella sektorilla olisi paljon mahdollisuuksia tehostamiseen. Lääkärit ja psykologit käyttävät merkittävän osan työajastaan kirjaamiseen, potilastietojen lukemiseen ja muihin oheistehtäviin, jotka vievät aikaa kliiniseltä työltä, jonka ammattilaisia he ovat. Tekoälytuutorit voisivat mullistaa oppimisen kouluissa ja opettajat voisivat keskittyä niihin oppilaisiin, jotka heitä eniten tarvitsevat. Puolustus hyötyy suuresti tekoälyn tuomasta analyysi- ja laskentatehostuksesta. Lukuisien yritysten on mahdollista pyöriä lähes olemattomilla henkilöstöresursseilla ja kasvattaa Suomen taloutta merkittävästi.
Lupauksen lisäksi tekoäly on hyvinvointivaltiolle ongelma. Mikäli tuottavuusloikka tapahtuu ja esimerkiksi 20% työntekijöistä kykenee lopulta tekemään 100%:n työt, ei ole mitään takeita, että niille 80%, joiden panosta ei enää tarvita, löytyy vastaava määrä uusia, yhtä arvokkaita tehtäviä. Mikäli tietotyöt siirtyvät miljoonille tai miljardeille agenteille, keskimääräisillä ihmisillä ei välttämättä ole prosessille enää hyödyllistä tarjottavaa.
Tilanne muistuttaa hevosten asemaa nelitahtimoottorin synnyn myötä. Suurimmalle osalle hevosista ei enää yksinkertaisesti löytynyt järkevää tekemistä. Vaikka töitä riittäisikin 80%:lle ja vain 20% jäisi ulkopuolelle, sekin olisi historiallinen katastrofi. Great Depression -laman keskellä työttömyys nousi 25%:iin ja aikakausi symboloi sata vuotta myöhemminkin taloudellista synkkyyttä.
Tekoälyn kehittyessä se pystyy tekemään yhä suuremman osuuden töistä. On siis hyvin mahdollista, että jatkuvasti kasvava osa työvoimaa siirtyy hiljalleen katsomon puolelle. Tarvitsemme turvaverkon, joka kykenee kannattelemaan merkittävää osaa väestöstä. Tämän muoto voi olla perustulo, peruspalvelut tai vaikkapa filosofi Will McAskillin kuvaamat ”perusresurssit”. Ilmeinen keino rahoittaa turvaverkko voisi olla tekoälyn kautta saatava tuottavuuslisä.
Tekoälymallien omistamiseen ja rakentamiseen liittyvät rahat kertyvät pitkälti Piilaaksoon ja ehkä Kiinaan. Suomeen tämän lajin vaurautta tuskin on tulossa ja Eurooppaankin vähänlaisesti. Meidän on kuitenkin mahdollista olla ykkösiä tekoälyn varhaisessa soveltamisessa. Tämä vaatisi kuitenkin asenteen ja rakenteiden pikaista päivitystä Tawasolin mainitseman Viron kaltaisiksi: digitaalinen valtio, joka kokeilee ketterästi kaikenlaista, riskeistä huolimatta. Byrokraattinen dinosaurus -tyyppinen Suomi ei pääse tekoälyn kanssa kunnolla vauhtiin, ennen kuin nopeammat ovat jo liian kaukana.
Leikkisästi voisi siis todeta, että meillä on ratkaistavanamme yhtäältä tekoälyn ”kokoomusongelma” ja toisaalta tekoälyn ”SDP-ongelma”: 1) kuinka olla niin tehokkaita, että voitamme globaalin innovaatiokilpailun, jos ei tekoälyn kehittämisessä, niin sen soveltamisessa ja 2) kuinka tasata tuottavuusloikan tuloja niin, että pidämme kyydistä putoavan, kasvavan ihmisjoukon kiinni hyvässä elämässä. Vihreät on puolueena hyvin asemoitunut yhdistämään näitä kahta tulokulmaa. Jos emme kääri hihoja tekoälyn kaksoisongelman kanssa nyt, luvassa on kiihtyvää jatkoa viime vuosien leikkauksille ja alakulolle.
Oskari ja Jani Kajanoja keskustelevat ADHD:sta, autismikirjosta, omista ”oireistaan”, psykiatrian diagnooseista, Helsingin Sanomien viimeaikaisista autismia ja ADHD:ta käsitelleistä jutuista ja muista aihepiiriin liittyvistä aiheista.
Oskari Lahtinen katsoo tässä artikkelissa joogaa kriittisin silmin – samassa hengessä kuin hän käsitteli meditaatiota kirjassaan Onko mindfulnessista mihinkään?
(Ilmestynyt Joogalehdessä 1/2026)
Suomen Joogalehdessä on kirjoitettu jo muutamaan otteeseen meditaatiota käsitelleestä kirjastani Onko mindfulnessista mihinkään? (Joogalehti 1/2025 ja 3/2025) ja kiitän lehteä kirjalle annetusta palstatilasta. Minulta pyydettiin vielä kirjoitusta, jossa meditaatiota kriittisesti käsitelleen kirjan hengessä luotaisiin katsausta myös joogan puolelle. Sanotaan hyvin lyhyesti kirjoituksen taustatiedoiksi, että olen meditaatiosta elämäntavan nuorena tehnyt ja mindfulness-aiheesta väitellyt psykologian tohtori, joka kriittisestä asenteesta huolimatta pyrkii käyttämään mielen katsomiseen niin paljon aikaa kuin ruuhkavuosihulinassa siihen irtoaa.
Harrastan joogaa, mutta minulla ei ole sen suhteen akateemista asiantuntemusta tai koulutusta, pois lukien MBSR-ohjaajakoulutukseen kuuluva hatha-osuus. Tiedän, että jooga on historialtaan metafyysinen vapautumisperinne ja monelle sen muoto on ensi sijassa kotiharjoitus. Viime vuosina oma joogaharjoitukseni on tapahtunut melkein kokonaan joogakoululla, joten tämä konteksti saa kirjoituksessani päähuomion. En ehkä sillä kata lehden lukijakunnan kokemuksia, mutta ainakin tulen kuvanneeksi, mikä suurelle osalle tavallisia suomalaisia on luultavasti joogaharjoituksen yleisin muoto.
Kirjassani buddhalaisuus, mindfulness ja meditaatio ruoditaan läpi melko kuvia kumartelematta: katson mindfulness-tutkimuskirjallisuutta vähän samanlaisesta näkökulmasta kuin lääketieteellisen hoidon näytönastekatsauksia tekevät ihmiset. Mindfulness hyödyttää ahdistuneita, masentuneita ja stressaantuneita. Sitä voi käyttää kivun oheishoidossa ja unenlaadun parantamiseen. Melkein kaikki aikakauslehdissä kuultavat ja ohjaajakouluttajien mainostamat väitteet hyödyistä sydän- ja verisuonisairauksien hoidossa, aivojen rakenteen muovaamisessa ja immuniteetin parantamisessa taas ovat tällä hetkellä todistamatta.
Tieteen näkökulmasta mindfulness on lupaava mielenterveyshoito, jonka somaattisista hyödyistä odotamme lisätietoa. Meditaation tutkimuskirjallisuuden eräs rajoite on, että se painottuu voimakkaasti kahdeksan viikon kurssin istuneisiin aloittelijoihin, eikä tuhansia tunteja harjoittaneita ammattilaisia ole tutkittu kuin hippusen verran.
Buddha on meditaatiomaailman Aristoteles
Näin ero pitkään harjoittaneen henkilökohtaisen kokemuksen ja tieteellisen näytön välillä voi olla suurehko: henkilökohtaisesti pidän kykyä rauhoittaa hermosto tilauksesta supervoimana. Meditaatioharjoitus on myös muuttanut kokemustani maailmasta ainakin yhden selkeä oivalluksen osalta.
Keskeinen teesi kirjassa on, että meditaatio on mahdollista irrottaa intialaisesta ja buddhalaisesta synnyinkehdostaan ja kuvata sen ilmiökenttä tieteellisen psykologian, lääketieteen ja mielenfilosofian kielillä. Suhtaudun siten psykologina Buddhaan kuten suhtautuisin fyysikkona Aristoteleeseen. Aristoteles oli luonnontieteen pioneeri, mutta ei pääsisi tiedoillaan läpi lukion fysiikan kursseista.
Buddha, väitetysti, sai meditaation teorian hyvään alkuun. Mielestäni tehtävämme on jättää Buddha viimeistään nyt taakse ja seistä hänen hartioillaan, kuten Newton seisoi esifysiikan jättiläisten hartioilla. Rautakautisten kömpelöiden luetteloiden sijaan meidän tulisi kuvata modernilla ja tieteellisesti validilla kielellä, mitä kehossa ja mielessä tapahtuu, kun teemme harjoitteita. Samaa lähestymistä soveltaisin myös joogaan.
Jooga on mielestäni hieno autonomisen hermoston rauhoittamiskeino. Se vahvistaa kehotietoisuutta sekä tasapainoa ja käy usein hyötyliikunnasta sekä välillä urheilusta. Minuun vetoaa joogassa myös kiireetön ympäristö, jossa on luontevaa meditoida läpi harjoituksen.
Kun luet kritiikkiäni joogamaailman outouksia kohtaan, toivon, että muistat, että jooga on minulle rakas harrastus ja olen palannut matolle, on-off, yhtä kauan kuin meditaatiotyynyllekin.
Pidän järkevästi ohjattuun joogaan käytettyä aikaa mahdollisesti parhaana yksittäisenä investointina, jonka ihminen voi elämässään tehdä. Käsittelen nyt kahta ilmiötä, jotka yhdistävät joogaa ja buddhalaisperäistä meditaatioharjoitusta: ensin mystiikan ja sitten läsnäolon osuuksia harjoituksessa.
Mystiikka ja kolme joogityyppiä
Viime vuosina olen ajoittain käynyt erään tavallisen urbaanin joogakoulun tunneilla ja havainnut siellä näkyvän karkeasti ainakin kolmenkaltaisia joogan harjoittajia. Minulla ei tietenkään ole pääsyä kenenkään mieleen enkä voi tietää totuuksia ihmisten motivaatioista tai kokemuksista. Olen toki keskustellut useiden eri harjoittajien ja opettajienkin kanssa. Kirjoitan tässä joka tapauksessa osin arvaillen.
Ensimmäinen ryhmä on ylivoimaisesti suurin ja kattaa ihmisiä, jotka yhtäältä vaikuttavat haluavan parantaa terveyttään ja kehonsa liikkuvuutta, ja toisaalta kaipaavat pysähtymistä kiireen keskellä. Terveysjoogien elämissä ei välttämättä ole joogan ja pilateksen välillä suurta eroa, joskin rauhoittumista hakevat suuntaavat todennäköisemmin hathan tai yinin tunneille.
Tällä ryhmällä voi olla keskimäärin varovaisen positiivinen suhde joogan mukana tuleviin estetiikkaan ja rituaaleihin, mutta enimmäkseen he ottavat shanti-laulut ja kiinalaisen lääketieteen tarinatuokiot olankohautuksella.
Toinen, pienehkö, ryhmä sisältää itseni kaltaisia stressiä sääteleviä tietotyöläisiä, jotka toivoisivat, että opettajat pitäisivät chakrojen ja pranan kaltaiset esilääketieteelliset mallit omana tietonaan ja keskittyisivät ohjaamaan asanoita. Kuten muut, olen tullut joogatunnille hoitamaan kehoani ja mieltäni. Mallini ihmisen kehosta, mielestä ja hyvinvoinnista nojaa kuitenkin lääketieteen ja psykologian käsitteisiin, joita muinaisjoogit eivät tunteneet tai ymmärtäneet.
Toivoisin opettajien panostavan opiskelussaan anatomiaan ja fysiologiaan sekä esimerkiksi ihmisen tarkkaavaisuuden, hengityksen ja autonomisen hermoston välisiin yhteyksiin, mystiikan ohella tai mieluusti sen sijaan. Jos mystiikan määrää tunnilla voisi säädellä kuten äänenvoimakkuutta vanhoissa autoradioissa, laittaisin sen itse aina nollaan tunnin aluksi. Ensimmäisen ryhmän joogit pitäisivät sen, asteikolla 0-100, ehkä nollan ja kahdenkympin välillä.
Osa joogaohjauksesta eksyy uskomushoitojen puolelle
Tästä päästään kolmanteen ryhmään, jossa arvaukseni mukaan on suurin osa joogaopettajista. Käsitykseni on, että monien ohjaajien elämissä joogalla on ollut transformatiivinen vaikutus. Joissakin tapauksissa harjoitus ja elämäntapa ovat löytyneet hoitamaan kehon tai sielun haavoja. Tämä tuo ihmisiä tyypillisesti meditaatioon, enkä itsekään olisi ehkä syväsukeltanut näihin aiheisiin ilman oman kärsimyksen tuomaa motivaatiota.
Vaikka teen ohjaajista teräviä huomioita, haluan myös sanoa, että olen hyötynyt monien ohjaajien tunneista suuresti silloinkin, kun en ole jakanut heidän maailmankuvallisiaan tai edes ohjauksellisia näkemyksiään. Uskon lähes kaikkien ohjaajien pyrkivän hyvään sen koulutuksen varassa, joka heillä on.
Useilla ohjaajilla vaikuttaa olevan asteittaista viehtyneisyyttä joogan kulttuuriseen estetiikkaan tai muinaisfilosofiaan. Arvaukseni on, että opettajien enemmistö haluaisi pitää mystiikkalukeman oppilaita korkeammalla, joissain tapauksissa huomattavasti korkeammalla. He ovat omaksuneet asanoiden lisäksi kulttuurista käsitelastia, joka on osin pseudotiedettä: usein tunneilla viitatut chakrat eivät ole havaittavissa kudoksina, reseptoreina, solurakenteina tai energiakeskittyminä.
Nadeissa kiertävä prana, ”energia”, kuten siitä joogassa puhutaan, ei ole fysiikan havainnoimaa termodynaamista energiaa ja selittyisi paremmin hengityksen, hermoston ja verenkierron prosesseina. Opettajapuhe näistä käsitteistä viljelee joogasaliin väitteitä, jotka eivät paikannu sellaisinaan anatomiaan ja fysiologiaan, niitä ei voi falsifioida ja niille kuuluu siten sama uskomushoitostatus kuin homeopatialle ja enkeliterapialle.
Tarve sekulaareille ohjaajille
Tähän joku voisi ehdottaa, että menepä sitten niille tunneille, joilla ei ole mystiikkaa. On totta, että osa opettajista tuo esimerkiksi urheilutaustan tai korkeakouluopintojen myötä tunnille biologisesti validia tietämystä ihmiskehon toiminnasta. Tätä ohjaajakuntaa on kuitenkin ollut saatavilla sen verran rajallisesti, että olen löytänyt toistuvasti itseni kuuntelemasta itsevarmalla sävyllä esitettyjä, luennoivia viittauksia metallielementteihin ja energian virtauksiin, ikään kuin ne olisivat psykologiaa tai fysiologiaa eivätkä estetisoitua pseudotiedettä. Osasyy tähän lienee, että suuri osa Suomessa tarjolla olevista opettajakoulutuksista käsittääkseni sisältää edelleen esitieteellisiin malleihin pohjautuvaa filosofiaa.
Opettajien ja opetettavien välillä vaikuttaa itselleni olevan siis eräänlainen tarvekuilu, joka juontanee juurensa joogan historiaan. Uskonnosta alkunsa saanut vapautumisoppi on vaivoin muunnettu sopimaan länsimaisille hyvinvointistudioille, jolloin räikein ritualistinen uskontosisältö on karsittu siitä pois. Shantit, chakrat ja kiinalaisen lääketieteen höpöhöpöt ovat säilyneet rajapintana, jolla opettajat pääsevät tuomaan esiin heille tärkeän elämäntavan irrationaalista kuvastoa ja elämystä tavalla, jonka oppilaiden enemmistö heiltä sietää, vaikkei sitä ehkä itse tunnille toivoisikaan.
Siedän mystiikkaa itsekin – tuon aiheen esiin, koska pyydettiin ja koska tajusin käyneeni vuosikausia joogatunneilla antamatta pseudotiedeflirtistä ikinä palautetta joogakouluille. On siis mahdollista, että patoutunutta turhaumaa on tämän aiheen ympärillä ollut olemassa muuallakin kuin mielessäni. Toinen tunneilla pohtimani aihe liittyy läheisesti meditaatioon: läsnäolo.
Läsnäolo tarkoittaa vain kokemuksen huomaamista sellaisenaan
Meditoin usein joogaharjoituksen läpi. Teen sen tuomalla huomion kokemukseeni ja huomaamalla aistien kautta siihen tulevan tiedon: mitä näkyy, kuuluu, tuntuu, ehkä haisee ja millaisia ajatuksia tulee. Ajatuksien muoto on kokemuksessani usein kuvia tai ääniä, kuten sisäistä puhetta tai musiikkia. Tämä metatietoisuus huomion kohteesta ja laadusta, onko huomio esimerkiksi ahnetta tai välttelevää, kulkee luonnollisesti harjoituksen mukana. Joogatunti kulkee usein läsnäolon tukena, mutta ajoittain haasteeksi läsnäolon ylläpitämiselle tunneilla muodostuvat opettajan pyrkimykset opettaa läsnäoloa.
Välillä ohjaaja mikromanageroi huomion suuntaamista harjoituksessa tai loppumeditaatiossa tavalla, joka asettaa huomion kohteelle ja laadulle vaateita ja odotuksia. Huomio pitää suunnata tiettyyn kohteeseen tietyllä tavalla ja siihen pitää sisältyä esimerkiksi itsen hyväksyminen tai ajateltavia mantralauseita. Kasvoilla tai niiden takana tulee olla puolikas hymynkare.
En muista enää täsmällisiä ohjauslauseita, joita olen tunneilla näihin huomioihin liittyen kuullut – ehkä siksi, että ne toimivat itselleni mindfulness-kelloina, jotka laajentavat huomiota koko kokemukseen ja saavat katsomaan kehon pientä kiristymistä sekä aversiivisia ajatuksia, jotka heräävät reaktiona tähän ohjeistukseen.
Mindfulness-harjoitus ei sisällä puuttumista kokemuksen laatuun. Harjoituksen päämäärä on katsoa kokemusta kuin ulkoa päin ja huomata kokemus sellaisenaan. Mitään ei pyritä erikseen hyväksymään: huonosti nimetty tietoinen, hyväksyvä läsnäolo tarkoittaa vain, että kokemus huomataan riippumatta siitä mitä elementtejä se sisältää. Jos kokemus sisältää ahnetta himoa, käpertyvää pelkoa tai leimuavaa raivoa nämä huomataan osana kokemusta: niihin liittyy tietynlaisia ajatuksia, tietynlainen kehon kokemus ja usein tietynlainen laajempi kokemuksellinen linssi, joka värittää sitä, miltä maailma tuntuu ja miten se näyttäytyy.
Mindfulness-harjoituksessa ei tuoda tietoisuuteen tarkoituksella ylimääräisiä elementtejä, kuten itsen hyväksymistä, odotusta hymynkareelle tai yrityksiä ylhäältä päin muuttaa huomion laatua. Huomion tehtävä on vain huomata, millainen kokemus on ja katsoa tätä huomaamista.
Joogassa annettu meditaatio-ohjaus siis on kokemukseni mukaan kompastellut yrityksiin muuttaa ihmisen kokemusta tai lisätä siihen elementtejä, sen sijaan että sitä vain katsottaisiin sellaisena kuin se on.
Teepussipuhe
Toinen ohjauksen yleinen ongelma on minuuden loitsiminen tyhjästä olevaksi, reifioiminen.
”Olet läsnä juuri sinuna itsenäsi, aidoimpana itsenäsi.”
”Nyt voit miettiä mikä olis just sinulle armollisinta just nyt.”
Joogatunneilla annettu meditaatio-ohjaus pyrkii opettamaan läsnäoloa, mutta tekee sen usein vahvistamalla minuusrakennetta, joka hankaloittaa läsnäoloa.
Sen sijaan, että ohjattaisiin tuomaan huomio suoraan havaintoon, toistuva puhe itsestä, aidosta minuudesta ja minän tarpeista luo todeksi minuuden, jota itseasiassa raa’an havainnon tasolla ei ole olemassa. Tätä kokemuksen perusasiaa on vaikea huomata, jos kannustava teepussipuhe (nimetty Yogi-teen aforismilauseiden mukaan) jatkuvasti pyrkii reifioimaan minän olevaksi.
Olen myös havainnut, että opettajat, jotka eniten sanovat ”voit kuunnella mikä sinua kutsuu tänään”, ”huomataan lempeydellä”, ”katsotaan, voidaanko olla armollisia” -tyylisiä lauseita osana ohjausta, useimmin antavat kuvan kireästä henkilökohtaisesta kokemuksesta, perfektionismista, kontrollin tarpeesta tai suoritusorientaatiosta harjoituksessa.
Tässä kokemuksen ohjaaminen toiseksi kuin se on, yhdistyy minuuden ylikorostamiseen muodostaen läsnäolosta etääntyneen sotkun.
Kirein mikrolihaksin lausutut itsemyötätunto-teepussilauseet kuulostavat ajoittain omiin korviini ohjaajan itsesäätelypuheelta. Ohjaajan ja sitä myöten ohjattavan todellinen sulaminen harjoituksessa tapahtuisi huomaamalla, että kokemus on itse asiassa jatkuvien pienten tai suurien halujen ja vastustusten sävyttämää: halua saada aikaan rento ja rauhallinen kokemus, ahneutta tätä kokemusta kohtaan ja aversiota virheiden tekemiseen harjoituksessa tai ohjauksessa.
Näissä tilanteissa teen oman meditaatio-ohjauksen, ja harjoitus jatkuu, mutta ilman tätä kurssin korjausta päätyisin kokemukseni kanssa helposti ajatuksiin samastuneeseen ja ahneuden tai vastustuksen värittämään tilaan.
Flow ei ole läsnäoloa
Läsnäolon ylläpitäminen on yksinkertaista, kun sen ymmärtää – tämä ymmärtäminen tuntuu kuitenkin vievän ihmisiltä vuosia tai koko elämän. Toiston vuoksi vielä: läsnäolossa kaikki alkaa aina kokemuksen huomaamisesta sellaisenaan tässä ja nyt. Se ei ole tämän monimutkaisempaa.
Tehtäväksemme jää vain kyetä huomata huomion kohde ja huomion laatu sellaisina kuin ne todella ovat. Usein halut ja vastustukset ovat osa linssiä, jolla katsomme maailmaa ja niiden näkeminen vaatii metatietoisuutta, joka kehittyy vain harjoittelemalla. Läsnäoloa estää siis usein haaste itse kokemusta katsovan linssin huomaamisessa: kokemusta värittää päivän aikana useita kertoja halu tai vastustus, jota emme huomaa, vaikka olisimme muuten ”läsnä”. Tästä syystä esimerkiksi flow ei ole läsnäoloa siten kuin mindfulness on.
Kokiessaan flow’ta ihminen saattaa olla joogaamassa, mutta toisaalta hän voi yhtä hyvin olla pelaamassa videopelejä ahneen, lisää dopamiinia haluavan linssin värittäessä kokemusta. Flow-tilassa ihminen on sulautunut huomion kohteeseen ja huomion laadusta ei välttämättä ole tietoisuutta. Eroa selkeyttää ehkä huomio, että koirat ovat yleensä 100 % flow-tilassa ja 0 % mindful-tilassa.
Osasyy joogassa ohjattavan meditaation ja mindfulness-harjoituksen eroon tulee todennäköisesti joogan ja buddhalaisuuden taustatraditioiden eroista. En tunne joogameditaatiota yhtä hyvin kuin buddhalaista vastinetta, mutta käsitykseni on, että joogan meditaation eräänä päämääränä on todellisen itsen (atman) löytäminen, kun taas buddhalaisuudessa meditaatio tähtää itsen tyhjyyden huomaamiseen. Kun itseä etsii tarpeeksi, huomaa, ettei sitä ole välittömässä kokemuksessa olemassa kuin kertomusten jareifikaation tasolla.
Opetettava meditaatio on joogassa tyypillisesti keskittymisharjoitusta, samadhia, jossa huomiota pidetään tarkasti yksittäisissä kohteissa. Useissa buddhalaisissa harjoitustyypeissä, kuten vipassanassa, huomataan kokemus sellaisenaan ilman että huomion piiristä erikseen rajataan asioita sisään tai ulos. Toki myös buddhalaiset harjoittavat samadhia ja keskittymiskyky on laajemman läsnäolon syntymistä tukeva taito. Meditaatiolla viittaan itse kuitenkin harjoitukseen, jossa kokemus huomataan sellaisenaan.
Lopuksi, olemme kaikki vain ihmisiä: ohjaajat, ohjattavat, meditoijat, gurut ja aloittelijat. Toimimme sen ohjeistuksen varassa, joka meillä kulloinkin on ja suurin osa meistä koittaa tehdä maailmassa hyvää sen pohjalta. Heitän nämä kokemukseni ja ajatukseni tähän toivomuskaivoon kuitenkin nyt siltä varalta, että jokin pieni asia joidenkin ihmisten suhteessa mystiikkaan tai läsnäoloon niiden osalta vähän liikahtaisi. Palautetta saa laittaa osoitteeseen etunimi piste sukunimi at utu piste fi.
Kirjoittaja on psykologian tohtori, joka toimii tutkijana Turun yliopistossa.
Voidakseen hyvin ihmisen tulee voida kokea toimijuuden tunnetta, kirjoittaa psykologian tutkija Oskari Lahtinen. Toimijuutta rakennetaan muun muassa henkilökohtaisesta kaistatilasta huolehtimalla ja se on sekä ihmisen että yhteiskunnan vastuulla. Mielenterveys syntyy toimijuuden lisäksi laaja-alaisesta ennaltaehkäisystä, joka rakentuu hyville päätöksille niin henkilökohtaisissa elämissämme kuin yhteiskunnassa.
Uuden vuoden pyörähtäessä käyntiin moni pysähtyy hetkeksi katsomaan sisäänpäin. Arvioimme elämiämme ja etsimme asioita, joita parantaa uuden vuoden lupauksin. Joku aloittaa tipattoman, toinen lähtee lenkille. Lupasin itse tänä vuonna alkaa mennä kymmeneltä nukkumaan, koska unen sanotaan olevan ihmisen terveyden tärkeimpiä määrittäjiä. Hieman yllättäen uniparannuksen myötä olen myös tullut lisänneeksi huomattavasti mindfulness-harjoituksen osuutta ruuhkavuosien repimissä päivissäni. Kasvava läsnäolo taas on ruokkinut pieniä parannuksia muissa tavoissa.
Kirjoitukseni aloituksesta voisi saada kuvan, että mielenterveys lepää lukijan omissa käsissä. Teet vain hyvät uuden vuoden lupaukset ja siitä lähtee. Tämä on kuin onkin mielestäni hyvä asenne mielenterveyteen. Se ei kuitenkaan huomioi asian rakenteellista puolta. Karkeasti pelkistäen hyvän mielenterveyden rakennuspalikat ovat uni, liikunta, ravinto, hyvät ihmissuhteet sekä esimerkiksi mindfulnessin kaltainen stressiä lievittävä itsesäätely, tietysti. Näillä tiedoilla ei kuitenkaan tee paljoa, jos yhteiskunnan rakenteet työntävät täysillä vastakkaiseen suuntaan.
Vaikka itse väkerretty puhelimen taustakuva kehottaisi ”rauhoittamaan, vähentämään, hidastamaan ja lepäämään”, pomo voi käskeä tekemään kovempaa, enemmän ja nopeammin. Jos töissä pärjääminen ja leivässä pysyminen edellyttää väliin jätettyä lounasta, läppäri sylissä valvottua yötä ja hyötyliikunnan korvaamista seuraavan aamun powerpointin viime hetken kasaan suhaamisella, omat arvot ja jopa huutavat tarpeet jäävät helposti kakkoseksi.
Mielenterveys on siis henkilökohtaisen lisäksi systeemistä ja hyvän mielenterveyden syötteitä ovat unen, ravinnon, liikunnan, ihmissuhteiden ja itsesäätelyn lisäksi esimerkiksi työn kuormittavuus ja mielekkyys, varallisuus, terveys ja siihen liittyvät satunnaistekijät, kuluttamamme digitaalinen sisältö, laajemman yhteiskunnan ja maailman vakaus sekä henkilökohtaisen elämän koettu merkityksellisyys. Etenemme maailmassa erilaisista lähtökohdista: joku ponnistaa kultalusikka suussa, toinen trauman kahle nilkassa. Samoin yhteisöt vaikuttavat: vaikka olisit itse säästynyt traumalta, se ei välttämättä auta, jos joka toinen ihminen ympärilläsi oireilee ja tuo taakkansa osaksi sinun elämääsi.
Mielenterveysdiagnoosit kertovat ihmisestä hyvin vähän
Tohtorintutkinnon psykologiassa saavuttaneena kirjoittajana olisi mukava pystyä aloittamaan tällainen mielenterveyttä käsittelevä essee yksinkertaisilla tieteellisillä faktoilla aiheesta. Koska kyseessä kuitenkin on yhtäältä yksilöllinen, toisaalta systeeminen monimutkainen vyyhti syitä ja seurauksia, yksinkertaistavan mallin esittäminen fyysikon, kemistin tai edes biologin itsevarmuudella olisi harhaista tai petollista. Valitettavasti yhteiskunnallisessa keskustelussa mielenterveys kuitenkin typistyy usein matalan resoluution latteuksiin. Mielenterveys-TikTok on kuulemma täynnä kultaa tällä saralla: avokonttorissa työskentely kuormittaa ja/tai et kestä kovia ääniä? Jos vastasit yksi, saatat olla autisti. Kaksi? Ettei sinulla vain olisi ADHD. Tai yleisemmin: onko sinullakin nämä pari piirrettä, jotka lievinä sopivat neljään ihmiseen viidestä oikeissa olosuhteissa? Ota tästä leima.
Influensserien pinnallista sisältöä kuluttavat, diagnoosien perässä juoksevat somehuolestujat muodostavat ilmiön toisen ääripään. He ottavat psykiatrian häiriöiden veteen piirretyt kategoriat tarkkoina ja platonisen ikuisina totuuksina, joista haetaan tietoa itsestä kuin horoskoopeista. Vastalaidalta löytyy taas validin tilastopohjaisen mielenterveystieteen kiistävä, kristalleja kilistelevä ja rokotuksia epäilevä vaihtoehtohoitokansa, jolla on edustajansa samoilla digialustoilla. Tosiasiassa diagnoosit eivät ole mustaa tai valkoista.
Diagnoosijärjestelmä on hämmästyttävän väärinymmärretty yhteiskunnassamme. Diagnoosien tarkoitus on olla hallinnollisia apuvälineitä, ei ontologisia totuuksia ihmisestä. Psykiatria ei valitettavasti ole lääketieteen alana yhtä tarkka tai hyödyllinen kuin sisätaudit tai kirurgia. Se kylläkin kerää ansiokkaasti biologista, tilastoitavaa tietoa tutkimuskohteestaan. Diagnoosit eivät kuitenkaan viittaa ihmisen kehossa objektiivisesti sijaitseviin tauteihin, kuten vaikkapa virologiassa (esim. herpes) tai endokrinologiassa (esim. diabetes).
Psykiatrian diagnooseissa joukko oireita koostaa oireyhtymän. Jos jollakin ihmisellä esiintyy näitä oireita, kutsumme oireita nimellä ”autismikirjo” tai ”ADHD”, mutta mitään objektiivista tautiprosessia (vrt. tuberkuloosi) oireet eivät kätke taakseen. Ne eivät kuvaa tilan syntyä (ns. etiologiaa), eivätkä näy tunnistettavalla tavalla verikokeissa tai aivokuvissa. Diagnoosiluokat kärsivät voimakkaasta päällekkäisyydestä, sekoittuvat toisiinsa, eivätkä kerro ihmisestä syvempää kuin että hänellä on joukko oireita, joita olemme yhdessä sopineet nimittää joksikin häiriöksi. Koska esim. masennuksessa ihmisellä tulee olla viisi oiretta yhdeksästä mahdollisesta, eri masennuksia on 256 ja siten tieto siitä, että ihmisellä ”on masennus”, kertoo ihmisestä verrattain vähän.
Mielenterveysongelmia syntyy ja hoidetaan yhteiskunnan päätöksenteossa
Psykiatrinen sairastaminen tarkoittaa, että ihminen on lähellä ääripäätä piirteissä, joita olemme valinneet tarkastella. Hieman samoin kuin narsismia tutkinut psykologi tunnistaa Donald Trumpissa harvoin nähtävän kliinisen narsismin ääripään, samoin esimerkiksi autismikirjon, ADHD:n tai muiden psykiatrian häiriöiden saralla voimme löytää kunkin piirteen äärilaidasta pienen joukon ihmisiä, joihin diagnostiset kriteerit näyttävät sopivan hämmästyttävän hyvin. Heillä on voimakkaina koko joukko oireita, joiden olemme sopineet lukeutuvan vaikkapa ADHD:n alle.
Voimme sitten auttaa heitä yhteiskunnassa antamalla hallinnollisen diagnoosin, jonka avulla henkilö voi saada tukea, jota yhteiskunta pystyy tarjoamaan. Jollekin tämä tuki voi olla stimulanttilääkitys huomiokyvyn akuuttihoitoon (tosin ADHD-lääkityksen pitkän aikavälin hyödystä varsinkaan lapsilla ei ole hyvää näyttöä ja hoito vaatii siksi jatkuvaa uudelleenarviointia). Suurimpaan osaan diagnooseista psykiatrialla on varsin vähän helpotusta tarjottavana. Ja miksi sillä olisikaan, kun mielenterveys rakentuu pitkälti henkilökohtaisen ja yhteisen yhteispelinä. Yhteiskunnallisten olosuhteiden parantaminen on mielenterveysongelman todellista hoitoa vähintään siinä missä yksilötason psykiatria.
Olemme luisuneet tilanteesta, jossa pieni joukko ihmisiä saa hallinnollisen, ei ontologista totuutta ihmisestä kertovan, diagnoosin tilanteeseen, jossa lähes koko väestö täyttää netistä löytyviä epämääräisiä häiriökriteereitä. Muutama vuosi sitten viitisen kaveriani, joukossa useampi lääkäri, hakeutui lähes samaan aikaan autismikirjon tai ADHD-tutkimuksiin. Käsittääkseni kukaan heistä ei saanut autismikirjon diagnoosia. He tyytyivät tilanteeseen, mutta olisivat voineet halutessaan myös etsiä, kunnes olisi löytynyt kollega, joka olisi suostunut kirjoittamaan itseä miellyttävät paperit. Lähes varmasti tällainen ihminen olisi tullut vastaan ennemmin tai myöhemmin.
Riittävän omistautunut potilas tai vanhempi voi nykyisessä järjestelmässä usein lopulta saada itselleen tai lapselleen diagnoosin, etenkin jos hakeutuu toistuviin yksityisiin arvioihin. Varsinkin netissä tarjottavat mielenterveyden ongelmien tunnusmerkit ovat epäspesifejä, eivätkä falsifioidu hyvin. Seurauksena on tämänkaltaisia Kafka-ansana tunnettuja ilmiöitä:
Jos sinulla on oire x, kyseessä on autismi. Jos sinulta puuttuu oire x, kyseessä on hyvin maskattu autismi. 1–2 prosentin esiintyvyyden ilmiö monistuu ihmisten mielissä kattamaan yli kymmenkertaisen osan väestöä. Psykiatrian diagnooseja kirjoittelevat usein muut kuin psykiatrit ja lääkärikunnan monimuotoisuuden vuoksi osalla on diagnoosikynä herkässä.
ADHD:n diagnoosimäärät Itä-Suomessa ovat olleet viime vuosina otsikoissa. Suomessa vallitsee dramaattinen alueellinen ero siinä, kuinka paljon tiettyjä oireyhtymiä lapsilta löydetään. Nouseva esiintyvyys vaikuttaa selittyvän erityisesti henkilöstön puutteellisella koulutuksella. Turhat neurokirjon tutkimukset kuormittavat moneen kertaan kuritettuja ja kurjistettuja hyvinvointialueita entistä enemmän ja huolestuneiden vanhempien hoitoon pakottamien, ”oireiltaan” normaalin vaihtelun piirissä olevien lasten hoitoprosessit ovat loppujen lopuksi pois siitä rahasta, jolla hoidetaan syöpiä ja leikataan sydämiä, kuten ovat pois myös näiden samojen henkilöiden varsinaisesta hoidosta.
Psykiatrian diagnoosit siis auttavat pientä osaa ihmisistä, mutta paljon suuremmalle joukolle psykiatrialla ei välttämättä ole muuta hyödyllistä tarjottavaa kuin keskustelutukea (jos sitä on tarjolla) tai akuuttivaiheessa hieman auttava lääkitys, jonka pitkän aikavälin hyötyprofiili on vaatimaton tai epäselvä. Suuri joukko ihmisiä, joita psykiatria ei juuri kykene auttamaan, hyötyisi enemmän mielenterveyden oma-aloitteisesta hoidosta, niiltä osin kuin se on mahdollista.
Mielenterveys syntyy toimijuudesta
Palataan uuden vuoden lupauksiin. Oman elämän olosuhteiden parantaminen on todistetusti mahdollista. Melkein kaikilla on kokemusta jostakin jaksosta elämässä, jolloin uni, liikkuminen tai syöminen onnistuivat erityisen hyvin ja mieli oli valoisampi. Ehkä elämässä oli joskus enemmän omiin tarpeisiin vastaavia ihmisiä tai jokin muu asia rakensi arjesta parempaa ja jäi sitten kiireessä pois. Näiden käytänteiden tai olosuhteiden osittainen palauttaminen omaan elämään kysyy toimijuutta.
Psykologian itsemääräytyvyysteorian mukaan ihmisen hyvinvointi rakentuu toimijuuden kokemuksesta, pätevyyden kokemuksesta sekä hyvistä ihmissuhteista. Kun aloitamme liikuntaharrastuksen, jota sitten jatkamme sinnikkäästi, nojaamme toimijuuteemme. Kukaan muu ei tehnyt asiaa puolestamme: olimme proaktiivisia. Samaan aikaan yhteiskunnassa myllää voimia, jotka polkevat toimijuutta, mikäli emme ole varovaisia. Sosiaalinen media ja koukuttavat ruutulaitteet saavat meidät proaktiivisen tilan sijasta reaktiiviseen tilaan: odotamme, että meille näytetään asioita ja reagoimme muiden tekemisiin.
Olen siinä mielessä elänyt poikkeavaa elämää jo vuosien ajan, että luovuin pitkän tuskailun jälkeen älypuhelimestani vuonna 2022. Minulla ei siis neljään vuoteen ole ollut puhelinta, joka toisi netin koko ajan hyppysiini. Tein näin, sillä vietin puhelimella neljästä kahdeksaan tuntia aikaa päivässä. Kun en omista puhelinta, saan nuo tunnit vapaiksi. Yhtäkkiä on ollut aikaa lukea kirjoja ja siivota asuntoa, vaikka pienet lapset pyörivät jaloissa ja kaipaavat läsnäoloa, huomiota ja palvelua. Puhelimesta luopuva voittaa ajan lisäksi takaisin pitkäjänteistä huomiokykyä, jota puhelimen lukemattomat houkutukset ja minuutti minuutilta kehittyvät uutistarinat pitävät pihdeissään ja pirstaloivat.
Puhelin oli siis ainakin omassa elämässäni, kaiken käytön yhteensä huomioiden, taantumuksen voima, joka esti käyttämästä toimijuutta siellä, missä sitä olen elämässäni tarvinnut. Moni lukija tuskin on valmis luopumaan omasta puhelimestaan (vaikka verkkopankit yms. ”välttämättömyydet” toimivatkin pädillä tai läppärillä, vink vink), mutta ehkä säädät vaikka näytön harmaalle houkuttavuuden vähentämiseksi ja vähentääksesi pari tuntia ruutuaikaa päivästäsi? Itselle voi olla ainakin hyödyllistä tietää, kuinka monta tuntia suoratoistovideoihin ja somettamiseen menee päivässä.
Kokemukseni on ollut, että toimijuus alkaa mielen kaistatilasta. Kaistatilaa taas olen saanut vain raivaamalla aggressiivisesti elämästäni ulos ruutulaitteita, rajatonta internetiä, sosiaalista mediaa, videopelejä, kuulokkeet päässä puolilla valoilla ulkona kävelemistä ynnä muita nykyisen digitaalisen viihde- ja suoritusyhteiskunnan elämääni työntyviä lonkeroita. Vapautetulla ajalla on ollut taipumus täyttyä asioilla, jotka vastaavat paremmin arvojani, oli kyse sitten ihmissuhdeajasta, läsnäoloharjoituksesta, urheilusta, musiikin tekemisestä, kirjoittamisesta, tai sitten ihan vanhasta kunnon opiskelusta tai työnteosta.
Se yksilötasosta. Miten tästä päästään yhteiskuntapolitiikkaan ja käytännön seurauksiin? Ensimmäisiä askeleita on paikoin jo otettu länsimaissa: Australia vapautti lapsille huomattavan määrän kaistatilaa kieltämällä sosiaalisen median alle 16-vuotiailta. Suomessa puhelimet on jätetty koulupäivän ajaksi parkkiin. Työpaikoilla voisi ehkä kokeilla vastaavia toimenpiteitä rajoitetusti. Kaistatilasta olisi hyvä saada yleisesti tunnustettu julkishyödyke, ei pelkkä yksilön ominaisuus, jota kaltaiseni oikukkaat yksilöt vaalivat pitkälle viedyillä mielenterveysnörtteilyn kokeiluillaan. Kaikilla pitää olla oikeus kaistatilaan!
Ennaltaehkäisy perustuu hyville päätöksille
Kaistatilan vaalimisen ohella kyse on kuitenkin ennaltaehkäisystä laajemmin. Tällä hetkellä annamme olosuhteiden rikkomille ihmisille heidän tarpeisiinsa vähän-sinnepäin-vastaavia palveluita. Huomion pitäisi kohdistua ensi sijassa itse olosuhteisiin. Yhteiskunnan tulisi rakentua tavalla, joka vaalisi hyvän mielenterveyden rakennuspalikoita. Älypuhelimien ja digiroskan rajaaminen on ehdottomasti hyvä alku ja mielestäni oikea paikka, josta aloittaa. Kaistatilan vaalimisesta pääsemme muihin asioihin, joita vaalia.
Kahdeksan kertaa peräkkäin maailman onnellisimmaksi valitussa Suomessa vallitsee toistaiseksi korkea yhteiskunnallinen luottamus ja verrattain matala polarisaatio. Reagoimme maltillisesti maailman muutoksiin, emmekä mene täysillä mukaan typerimpiin trendeihin. Meidän olisi kuitenkin hyvä enenevästi rakentaa työelämää ja julkista keskustelua, jossa hyvinvoinnin tekijät tunnistetaan ja niitä puolustetaan. Ennaltaehkäisy säästää hoitokuluissa ja siirtää huomiota mielenterveysasioissa oikeaan paikkaan: pois siitä, millä tavoin mieleni voidaan nähdä häiriintyneenä kohti sitä, mitä voin tehdä tilanteeni parantamiseksi, tarvittaessa yhteiskunnan tuella.
Lähti vyyhtiä purkamaan sitten henkilökohtaisen tai systeemin tasolla, haastan lukijan miettimään, mitä tänä vuonna voisimme tehdä suomalaisten ja muiden ihmisten mielenterveyden parantamiseksi. Teemme tänä vuonna lääketieteen tohtori Jani Kajanojan kanssa sarjan podcast-jaksoja mielenterveysaiheista, joita julkaistaan vuoden aikana Mielestämme-podcastissa. Sofia Virta on puheenjohtajakaudellaan ansiokkaasti tuonut huomiota mielenterveyteen liittyviin aiheisiin ja mielestäni vihreiden on hyvä jatkaa kaikkia koskettavan aiheen näkyvästi esilläpitämistä. Yhtä tärkeää on välttää clickbait-näkökulmia ja tuottaa aiheesta viisasta ja pohdittua sisältöä.
Oskari ja Jani Kajanoja keskustelevat psykiatrian diagnostiikasta, hoidoista ja tulevaisuudesta. Jaksossa vastataan kuulijakysymyksiin ja sivutaan mm. psykiatrian filosofiaa, lääkkeiden hyöty- ja haittavaikutuksia sekä psykedeelejä.
Osallistuin Liberalismin puolustus -kirjaan tekstillä ”Sosiaaliliberalismi disruption aikana”. Kirjoitin kirjasta ”arvion” täällä. Ohessa on video ja audio 5.11. Helsingin Tiedekulmassa järjestetyistä julkkareista.
