Digiloikka yli PISA-kielekkeen

Kun koulutuspolitiikan professori Pasi Sahlbergilta kysyttiin vuonna 2018 miksi Suomen PISA-tulokset olivat heikentyneet, hän nosti selittäjäksi nuorten älypuhelinten käytön. Kotimaisilta asiantuntijoilta Sahlbergin avaus sai tuolloin nuivan vastaanoton ja esimerkiksi kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka kyseenalaisti älypuhelimien käytön ja heikentyneen lukutaidon välisen yhteyden huomauttaen, että monet aikuiset käyttävät älypuhelimiaan uutisten ja kirjojen lukemiseen.

Nyt olemme saaneet lisää PISA-tuloksia ja laskujohde jatkuu. Tulosten heikkeneminen jakautuu epätasaisesti ja keskittyy huonoimmassa asemassa olevaan sosioekonomiseen neljännekseen. Pojista suuri osa on ilmeisesti lakannut lukemasta kirjoja kokonaan. On toki mahdollista, että he ovat vain siirtyneet nauttimaan The Economistinsa ja Aristoteleensä Kindle-laitteiltaan.

Piilaaksossa keskustelu on ehtinyt pidemmälle. Sen valossa kotimainen digiloikkamme näyttää enenevästi Kelju K. Kojootin hyväuskoiselta sukellukselta yli kielekkeen, jota emme edes huomanneet. Kaliforniassa teknologiapomot ovat alkaneet laittaa lapsiaan ihmissuhdetaitoja painottaviin ja ruudut minimoiviin Steiner-kouluihin. Teknologiapomo Chris Anderson arvioi älypuhelimien koukuttavuuden olevan “lähempänä crack-kokaiinia kuin karkkia”. Jotkut piilaaksolaiset ovat käänteisessä digiloikassaan pisteessä, jossa he velvoittavat lapsenvahdit allekirjoittamaan sopimuksia, joissa kielletään laitteiden käyttö töissä ollessa. Centre for Humane Technologyn edustajat kiertävät puhumassa älypuhelinten, somen ja striimausalgoritmien haitoista TED-konferensseissa, podcasteissa ja päämedioissa.

Suuri osa älylaitteiden koukuttavuudesta on hedelmäpelimäistä palkintojen satunnaistamista: ainoa tapa tietää olenko saanut tykkäyksiä tai seuraajia on tarkistaa somea uudelleen ja uudelleen. Koska ilmoitukset punaisine kuvakkeineen koukuttavat, somet tarjoavat niitä yhä vähäpätöisemmin syin (“käypä katsomassa, kaverisi kaveri kommentoi tätä kuvaa”). Toinen ruutuaikaa lisäävä innovaatio on striimauspalveluiden päätös aloittaa automaattisesti toinen video juuri katsotun perään ja suositella videoita käyttäjää mallintavan koneoppimisalgoritmin kautta.

Yhdysvalloissa keskivertoteinin ruutuaika pelkän viihteen parissa (poislukien älylaitteiden koulukäyttö) on tällä hetkellä n. 7 tuntia päivässä. Pienemmillä lapsilla luku on 5 tuntia päivässä. Puolet nuorista kokee olevansa addiktoituneita älypuhelimien käyttöön. Aika kuluu erityisesti niissä appeissa, joiden käyttö kaduttaa jälkikäteen eniten. Alati kasvava osa nuorten ruutuajasta kuluu Youtubessa. Tyypillinen tapa käyttää Youtubea on mennä sivulle katsomaan video ja ajautua suositusten vietävänä katsomaan kolme kertaa enemmän videoita kuin oli tarkoitus.

Sivuhuomiona, Youtuben suositukset ovat vielä äskettäin pyrkineet koukuttamaan laihduttamisesta kiinnostuneen nuoren tarjoamalla hänelle seuraavaksi anoreksiavideoita. Algoritmi on usealla sivustolla havainnut, että lisäämällä suositusten äärimmäisyyttä asteittain, nuori jää sivustolle pidemmäksi aikaa. Kyseinen mekanismi on myös lisännyt poliittista polarisaatiota ympäri planeettaa.

Addiktiota ajaa käytännössä jokaisen suuren teknologiafirman omaksuma liikemalli, jossa sivusto pyrkii kaappaamaan käyttäjän huomion mahdollisimman pitkäksi aikaa voidakseen myydä hänelle mainoksia. Tässä huomiotaloudeksi kutsutussa liikemallissa asiakkaan huomio on kauppatavara ja yritykset keksivät yhä innovatiivisempia hackeja evolutiivisten heikkouksiemme hyödyntämiseksi.

Wile E. Coyote vs. Wylie Times | Hollywood Hates Me

Ei tarvitse olla koulutuspolitiikan professori ymmärtääkseen, että päivittäinen seitsemän tunnin viihdehakuinen ruutuaika on pois hyvinvoinnista. Evoluutio ei ole vuosituhansien aikana valmistanut lajiamme viettämään seitsemän tuntia päivässä ruutuviihteen kuluttajina, vaan hakemaan yhteyttä toisiin ihmisiin, liikkumaan luonnossa ja puuhaamaan aktiivisesti fyysisen ympäristömme parissa.

Toimittaja Ed Halliwellia lainaten, olemme enenevästi korvaamassa inhimillisen yhteyden kokemisen stimulaatiolla. Kyseinen useille yhä harvinaisempaa herkkua oleva evolutiivinen perustarve ei kuitenkaan ole helposti korvattavissa. Ruutuviihde kylläkin iskee suoraan kiinni ylikuormittuviin dopamiiniratoihimme ja sotkee palkitsemisjärjestelmämme ilmoitusten, tykkäysten, jakojen, seurausten ja snäppistreakien ilotulituksessa. Inhimillisen yhteyden kokemus on keskeinen hyvinvoinnin kannalta ja sen puuttuessa ihminen herkästi addiktoituu (viihteeseen tai päihteisiin) tai masentuu. Mainittu on keskeinen teesi tietokirjailija Johann Harin kiitellyssä teoksessa Lost Connections.

Mitä seuraavaksi? Tulisiko älypuhelimet kerätä pois koulupäivän ajaksi? Tulisiko kouluissa opettaa mindfulnessia ja vanhanaikaisia vuorovaikutustaitoja? Tulisiko koulut velvoittaa selvittämään, parantaako vai heikentääkö uusi teknologia oppimistuloksia? Näin Centre for Humane Technology, mielestäni viisaasti, suosittaa. Mikäli jatkamme kritiikittömän digioptimismin varassa, annamme teknologiafirmojen tehdä päätöksiä lasten koulunkäynnistä vanhempien puolesta. Mielenkiintoista onkin nähdä, mitä maiden PISA-menestykselle tapahtuu, mikäli niiden päättäjät kuuntelevat Piilaaksosta kantautuvaa viestiä.

PISA:n kärkimaa Singaporessa havaittiin jo 2015, että vähiten nettiä koulutyössä käyttävät oppilaat suoriutuivat PISA-kokeesta 30 pistettä paremmin kuin sitä vähintään kerran viikossa käyttävät. Toistaiseksi ei ole mitään empiiristä syytä olettaa, että digiloikka olisi tehnyt kouluista hyviä muussa kuin teknologiafirmojen liikevaihdon kasvattamisessa. Jos haluamme, että lapset voivat paremmin ja pärjäävät paremmin myös PISA:n kaltaisissa osaamisen indekseissä, voimme alkaa miettiä teknologian tehtävää kouluissa uudelleen ja integroida mindfulnessin ja sosiaalisten taitojen opetusta niitä enenevästi tarvitseville nuorille.

Päälähde suureen osaan faktaväitteitä ja analyysia: Centre for Humane Technology
Kojoottikuvien copyright: Warner Bros.

Jäitä hattuun mindfulness-uutisoinnissa

Jäitä hattuun mindfulness-uutisoinnissa (mielipidekirjoitus HS:iin)

Alkusana (15.9.2020; HS:n kanssa käydyn lyhyen kirjeenvaihdon jälkeen)
On ensisijassa tutkijan vastuulla ilmoittaa toimittajalle totuudenmukaisia tietoja, jotka ovat peräisin tutkimuksista, joissa on luotettava metodologia. Mikäli tutkija ilmoittaa toimittajille tietoja, jotka eivät ole totuudenmukaisia tai jotka perustuvat epäluotettavaan metodologiaan (esim. tutkimuksessa ei ole käytetty verrokkiryhmää), tai jättää korjaamatta artikkeliin päätyviä tällaisia tietoja, vastuu on ensi sijassa tutkijalla. Alkuperäisessä kirjoituksessani luultavasti vastuutin liikaa HS:ia ja liian vähän tässä tapauksessa vastuullisia tutkijoita.

Alkuperäinen kirjoitus:

Mindfulnessia koskevan julkisen keskustelun tulisi edetä tieteellinen näyttö edellä. Syksyllä 2017 HS raportoi Terve oppiva mieli -hankkeen tuolloin vertaisarvioimattoman tutkimuksen tuloksia otsikolla ”Yksinkertaiset aivoharjoitukset mullistivat lasten käytöksen”.

Vertaisarvion jälkeen samat tulokset esitettiin syksyllä 2019 Journal of Affective Disorders -lehdessä toteamalla ”konsistentteja vaikutuksia ei havaittu”. Tärkeä syy ilmaisun maltillistumiseen lienee, että tulokset julkistettiin 2017 Suomessa (tallenne: https://bit.ly/34UnFYn) verraten vain rentoutusohjelmaan. Tällöin jätettiin – tutkimusetiikan kannalta perin juurin kyseenalaisella tavalla – mainitsematta, että kun verrataan tutkimuksessa myös tarkasteltuun hoidotta jäävään ryhmään, mindfulnessin edut hupenevat lähes olemattomiin.

Osa HS:n alleviivaamista tuloksista oli peräisin datasta, jossa kontrolliryhmää ei ollut käytetty lainkaan. Pelkästään kontrolliryhmien huolellinen huomiointi parantaisi HS:n mindfulness-uutisointia huomattavasti. Hyödyt tulisi aina ilmoittaa suhteessa verrokeihin, jotka eivät ole meditoineet. Muutoin ei voida tietää aiheutuuko esim. parempi uni tai lisääntynyt myötätunto mindfulnessista vai jostakin muusta. On jopa mahdollista, että henkilön uni olisi parantunut vielä enemmän, jos hän ei olisi osallistunut mindfulness-koulutukseen lainkaan.

Yllä todettu ei tarkoita, etteikö mindfulness olisi yleisesti ottaen hyödyllistä ja avuksi masennuksesta tai ahdistuneisuudesta kärsiville sekä kroonisen kivun kanssa pärjäämiseen. Aikuisväestön parissa näistä hyödyistä on hyvä näyttö ja lastenkin kanssa alustavat tulokset ovat lupaavia. Mindfulnessin hyötyjen uutisointi on kuitenkin vuosia ollut roimasti edellä näytönastetta.

Alan johtavat tutkijat (Davidson & Goleman, 2017) pitävät n. yhtä prosenttia mindfulness-tutkimuskirjallisuudesta metodologisesti kelvollisena. Mindfulness-tutkimuksen uutisoinnissa tulisikin edetä konservatiivisesti keskittyen vertaisarvioituihin ja mielellään tasokkaiden lehtien meta-analyyseissä ilmeneviin tuloksiin. Hiljaa hyvä tulee.

Oskari Lahtinen
tohtorikoulutettava
INVEST-lippulaiva / Psykologia, Turun yliopisto
(lähetetty HS Mielipide -palstalle 11.11.2019; muokattu 12.8.2020)

image: earthbath

Alt-Skylla ja Post-Kharybdis

Kuvahaun tulos haulle scylla charybdis

Välimeri kimmeltää Auringossa. Odysseuksen laiva lipuu kohti Messinansalmea. Salmen oikealla ja vasemmalla laidalla vaanivat pahamaineiset hirviöt, Skylla ja Kharybdis. Ensimmäisellä on kuusi päätä ja se syö varmuudella kuusi miestä. Toinen taas luo syöverin, joka voi upottaa koko laivan. Samaan aikaan vuotava laiva nimeltä Sosiaalidemokratia Suomi lähestyy 2020-lukua. Oikealla ja vasemmalla laidalla varjoissa mylvii taas monstereita — tällä kertaa nimiltään Alt-Skylla ja Post-Kharybdis.

Alt-Skyllan kuusi päätä lähestyvät Sosiaalidemokratia Suomea pommittamalla miehistön puhelimia viesteillä. Niihin saapuu loputtomasti kirjoituksia, videoita ja meemejä. Kullakin päällä on Suomelle jokin luolamiesvaistoa kutkuttava väite: Suomen pitäisi olla rajoiltaan tiivis kansallisvaltio. Suomen pitäisi olla valkoinen kansallisvaltio. Vain valkoisilla suomalaisilla on jakamaton ihmisarvo. Suomen tulee kiertää kaukaa kansainvälinen yhteistyö, sillä kansainvälisyys on juutalainen salaliitto. Vahva johtaja voi tarvittaessa alkaa hallita oikeuslaitosta ja viestimiä. Katupartioita tarvitaan takaamaan turvallisuus.

Vasemalla Post-Kharybdis nielee salmesta veden ja niellessään paljastaa sisuskalunsa. Sisuskalut punoittavat kiukkuisina. Jokaisella niistä on oma identiteettinsä ja jokainen niistä kokee, että sitä on sorrettu. Syypää niiden ahdinkoon on jokin muu elin, joka vei ravinteet minulta maksana tai minulta munuaisena tai minulta keuhkona. Alati uudelleen ne muistuttavat tästä itseään ja toisiaan.

Elimiä tyynnyttääkseen Post-Kharybdis nielee salmesta veden. Vedettömässä salmessa vedenelävät eivät voi hengittää. Ne eivät voi puhua toisilleen eivätkä ne voi puhua Kharybdikselle. Tämä on Kharybdikselle mieluisaa, sillä Post-Kharybdis ei pidä puheesta. Puhe voi olla väkivaltaa. Puhe voi välittää vaarallisia ideoita. Vaaralliset puhujat voivat lumota hyödyllisistä hölmöistä itselleen seuraajia. Tarpeeksi vaarallisen puheen voi jopa lopettaa lyömällä puhujaa. Nielemällä veden, Post-Kharybdis nielee puheelta tilan.

Ajautuessaan salmeen, purukumilla tilkitty Sosiaalidemokratia Suomi pysyy yhä pinnalla. Sillä on yhä joitakin valtteja, jotka moni muu laiva on osin jo hukannut. Osa näistä muista laivoista on Alt-Skyllan luolassa tai Post-Kharybdiksen vatsasssa.

Sosiaalidemokratia Suomi ottaa yhä kurssinsa viime kädessä hyödyntäen tiedettä ja kouluttaa miehistönsä huolella. Moni seilori ei opi, moni ei pidä tieteestä ja moni mutisee laivan käytävillä. Mutina ei ole kuitenkaan vielä kärjistynyt kapinaksi ja kurssi määrätään yhä empiiristen havaintojen ja loogisen päättelyn pohjalta. Muutama laiva yritti suunnistaa teelehdistä tai eletyn kokemuksen pohjalta — ne päätyivät karille.

Toiseksi, kun tunteet kuumenevat laivassa, miehistö käy keskustelua. Kaikki kutsutaan kannelle ratkaisemaan haasteet. Osa miehistöstä rähjää ja kiroilee, osa ei ymmärrä argumentaatiota, osa haluaisi olla puhelimella. Suurin osa pystyy kuitenkin yhä kohtaamaan toisensa, luottaen keskustelukumppanin kunnollisuuteen ja haluun ymmärtää — vaikkei sitä kaikilla olisikaan. Näin kurssi saadaan yhä muodostettua eikä laiva päädy karikkoon.

Kolmanneksi, kaikilla laivaan astuneilla on samat oikeudet. Jos joku sössii, rangaistus on sama riippumatta siitä oliko kyseessä kapteeni tai aironkäyttäjä. Aina asiat eivät toimi ja välillä kapteeni mystisesti pääsee lievemmällä rangaistuksella käyttäydyttyään huonosti, mutta suurin osa miehistöä huomaa tällöinkin, että lain pitäisi toimia paremmin ja yrittää vaikuttaa asiaan.

Neljänneksi, laivalaisten hyvinvoinnista huolehditaan yhteisellä kassalla, johon kukin maksaa kykynsä mukaisesti. Moni varakkaampi seilori yrittää kiertää maksuvastuutaan, mutta suurimman osan pyrkimys on varmistaa, että kassa on kaikille reilu.

Mikäli laiva onnistuu luovimaan hirviöiden välistä, se ei suinkaan ole selvillä vesillä. On mahdollista, että ympäristö tuhoutuu ja hirmumyrsky upottaa laivan. Koko miehistö voi kuolla ärhäkkään virukseen. Laivan komentokeskus voi kehittää superälykkään tietoisuuden ja ottaa laivan haltuunsa. Jotta näitä haasteita voidaan yrittää ratkaista, on kuitenkin olennaisen tärkeää kyetä tekemään ensin kansallista ja sitten globaalia yhteistyötä empiirisen näytön pohjalta.

Karistaen lopuksi laivametaforan en näe, kuinka nykyiset trendit poliittisen kentän laidoilla auttavat yhteistyön tekemisessä. Ja ilman yhteistyötä olemme taatusti tuomittuja. Pidän poliittisen kentän laitoja epäsymmetrisinä. Oikean laidan identiteettipolitiikka olisi institutionaalista valtaa saadessaan paljon vasenta vaarallisempaa ja ensimmäiset alt-right kansanedustajat ovat Suomessakin totta.

Vaara oikealta ei kuitenkaan saa vasenta näyttämään houkuttelevammalta. Käsitykseni lajin edistyksestä kattaa ihmisten paranevat kyvyt puhua toisilleen, tehdä yhteistyötä, keskittyä asioiden rakentaviin puoliin ja pyrkiä empatiaan jokaista ihmistä kohtaan tämän väristä, sukupuolesta tai suuntauksesta riippumatta. Ihmiset alati pienempiin poteroihin pilkkova, sortotarinat fokuksessa pitävä ja puhekäytänteitä vahtiva identiteettipolitiikka ei voi olla paras työkalu, joka meillä on tähän saatavilla.

Globaalien ongelmien ratkomiseen tarvittavat laajat koalitiot tulevat väistämättä sisältämään etuoikeuksilleen sokeita taviksia. Olisi hienoa, jos vasemmisto silti olisi näissä koalitioissa mukana. Ilmastonmuutoksen tapauksessa toki koko poliittinen oikeisto keskustaa myöden näyttää ongelmalliselta — ilmiötä ajaa elinkeinoelämävetoinen kulutuskapitalismi ja yhteistyötä torppaa persuvetoinen nationalismi. Ehkä itselleni näyttää nyt siltä, että paras kaista eteenpäin luovimiselle on poliittisen keskustan vasemmalla puolella — kaukana identiteettipolitiikan syövereistä, mutta kuitenkin piitaten siitä että jokainen ihminen pysyy laivassa ja se saadaan vietyä ehjänä seuraaville vuosikymmenille.

Noustaan Buddhan olkapäille

Isaac Newton laittoi aikanaan fysiikan mullin mallin. Monen ensimmäinen assosiaatio Newtonista saattaa olla omenan putoaminen päähän ja tätä seurannut painovoimalain keksiminen. Sen lisäksi, että Newton keksi painovoiman ja tuotti omin päin derivoinnin ja integroinnin perusmenetelmät, hän jätti mekaniikkaan sellaisen vaikutuksen, että lukiolaiset oppivat yhä Newtonin 1600-luvun käsityksiä lähes sellaisinaan ja laskevat voimalaskut newtoneissa.

Kuitenkin, jos jokin tutkimusryhmä haluaa juuri nyt tutkia kaukaista avaruutta, kehittää uudenlaisen voimalaitoksen tai mullistaa tietokoneiden laskentanopeuden, Newtonin opeilla varustettu fyysikko kykenee lähinnä keittelemään muille kahvia. Tarvitaan suhteellisuusteoriaa, ydinfysiikkaa ja kvanttimekaniikkaa, jotka keksittiin Newtonin kuoleman jälkeen. Ne luotiin Newtonin jättämää älyllistä rakennelmaa hyödyntäen, ”jättiläisten olkapäillä seisten” – aivan kuin Newton kuvasi omaa työskentelyään.

Katsotaan sitten mielen hyvinvoinnin tiedettä. Suuri osa siitä on psykologiaa, mutta palanen siitä on nykyisin myös ns. kontemplatiivista tiedettä – itsetutkiskelun avulla saatua subjektiivista tietoa siitä, kuinka mieli toimii, tunteita säädellään ja hermostoa rauhoitetaan mm. hengittelyn ja huomion suuntaamisen keinoin. Tämän introspektiivisen menetelmän näkyvin kärki yhteiskunnassa tällä hetkellä lienee mindfulness – huomion tarkoituksellinen ja hyväksyvä suuntaaminen tässä ja nyt.

Mindfulnessin harjoittamisesta on joitakin tutkimuksen pohjalta todennäköisiä terveysetuja. Lähinnä harjoitus vähentää masennuksen uusimisriskiä ja lievittää hieman masennusoireita, auttaa ahdistuksessa ja tekee kivun kanssa elämisestä siedettävämpää. Muu näyttö on tällä hetkellä spekulaation tasolla, joskin paikoin lupaavaa. Varmempien tutkimustulosten ohella on kiehtovaa näyttöä suuren osan elämästään meditoineiden munkkien muuntuneista piirteistä ja paremminvoivista aivoista. Moni harrastaja on saattanut kokea omassa elämässään pieniä tai suuria muutoksia positiiviseen suuntaan, jota tiede ei ole vielä osoittanut aukottomasti todeksi.

Käytännössä kaikki tieteellisesti kelpo mindfulnessin vaikuttavuusnäyttö on saatu MBSR- ja MBCT –menetelmillä, joissa ohjaajalta edellytetään perusteellista kouluttautumista vuosien päivittäisen hajoituksen ja säännöllisten meditaatioretriittien (= hiljaista harjoittamista ryhmässä päivien tai viikkojen ajan) muodossa, itse menetelmäkoulutuksen ohella. Koska oman karkean arvioni mukaan ehkä 95 % länsimaisista retriiteistä on buddhalaisessa kontekstissa, mindfulnessin tieteellinen vaikuttavuusnäyttö on kyllästetty buddhalaisuudella, vaikka opettajat eivät sitä eksplisiittisesti tuokaan esiin kursseja ohjatessaan. Istun itsekin ajoittain retriittejä, sillä koen ne erittäin hyödyllisiksi tavoiksi harjoitella mindfulnessia perusteellisesti ja rauhassa.

Olen kuitenkin retriiteillä käydessä törmännyt ilmiöön, jota voisi kutsua Buddhan matalan intensiteetin henkilökultiksi. Päivän harjoittamisen (n. 8 tuntia meditointia) jälkeen kokoonnutaan iltaisin kuulemaan ”dharmapuhe” (dharma = Buddhan opetukset). Opettaja avaa tällöin jotakin esim. mieleen, meditaatioon tai laajempaan elämään liittyvää teemaa tavalla, josta ehkä 85 % on käyttökelpoista mielen hyvinvoinnin tietotaitoa ja loput 15 % sisällön naittamista perinteisiin, 2500 vuotta vanhoihin kirjoituksiin ja Buddhan mahdollisesti sanomiin tai tekemiin asioihin.

Buddhalaisessa kontekstissa harjoitus esitellään usein jotakuinkin ”tätä ei tarvitse omaksua suoraan, voit testata omassa kokemuksessa toimiiko se”. Evääksi annetaan kuitenkin joukko luokitteluja, hierarkioita ja oppeja: 5 sitä, 7 tätä, 4 tuota ja 8 tällaista. Koska confirmation bias on ihmislajille tyypillinen ilmiö, näihin luokitteluihin sopivia kokemuksia alkaa tällöin herkästi nousta esiin kokemuksessa. Tällöin muut mahdolliset luokittelut, käsitteellistykset tai mallit jäävät väistämättä vähemmälle huomiolle.

Toisin kuin tieteessä, buddhalaisuudessa ei ole olemassa mekanismia, jolla täydentää tai korvata dharmapuheissa tai -kirjoituksissa opetettavaa mallia todellisuudesta, niin että tämä uusi malli päätyisi retriiteille opetettavaksi. Perinteiset opit ovat kokemukseni mukaan usein osuvia, mutta eivät tyhjentävä tai edes paras malli inhimillisestä kokemuksesta saati todellisuudesta – siihen tarvittaisiin kyky muokata oppeja sitä mukaa, kun uudet ”buddhat” (= harjoittajat, psykologit, tieteentekijät) esittävät uusia malleja.

Ennalta annetun mielen mallin lisäksi buddhalaisten oppien kokonaisuuteen kuuluu myös ihan vanhaa kunnon uskontoa isolla uulla. Ei ole erityisen vaikea tehtävä löytää joidenkin (usein ’60-’70-luvun Aasiassa kouluttautuneiden) suosituimpien opettajien dharmapuheista kritiikittömiä viittauksia esimerkiksi jälleensyntymään. Jos opetus pohjautuisi empiiriseen näyttöön, on vaikea nähdä, että tällaiset historialliset metafyysiset painolastit kulkisivat meditaatio-opin mukana. Kuitenkin, moni opetuksista löytyvä elementti (85 %?) on nykyihmisellekin relevantti ja jopa mullistava (esim. persoonallisuudenpiirteiden yllättävä muovautuvaisuus harjoituksen kautta tai tyhjyysopin kokemuksellinen todeksitulo). Siksi opetusten soisikin löytävän muodon, jossa ne tavoittaisivat laajemman joukon ihmisiä.

Länsimaiden mindfulness-buumi osin tuokin jo meditaation tällä tavoin laajan ihmisjoukon saataville. Puuttuu vain se, mikä buddhalaisissa piireissä tunnetaan juuri dharmana: meditoimalla jalostetun psykologisen viisauden kommunikoiminen modernilla kansankielellä suurille joukoille (mielellään meditoivia) ihmisiä.

Koen vanhoihin teksteihin ja perinteisiin nojaavan opetustavan vähän kuin pesuvetenä, jonka mukana lapsi osin menee. Meditaation kautta kehitetty itsesäätelytaito, emotionaalinen joustavuus ja hyvinvointi ovat todellisia ja äärimmäisessä tilauksessa olevia, harvojen saatavilla olevia luksustuotteita nykylännessä. Konteksti, jossa ne tarjoillaan, tuntuu itselleni varmistavan, että ne pysyvätkin harvojen herkkuna. Kynnys lähteä buddhalaiselle retriitille kuuntelemaan dharmapuheita on aivan oikeutetusti korkea melkein jokaisella ei-new-age-piireihin-tietään-löytäneellä taviksella. Ongelma ei ole, että buddhalaista opetusta on saatavilla – ongelma on, että sekulaaria opetusta samoista aiheista ei käytännössä ole, ainakaan intensiivisessä retriittimuodossa. Jon Kabat-Zinn (MBSR) ja Sam Harris (dzogchen-buddhalaisuuden sekularisoiva Waking Up -app) ovat esimerkkejä arvokasta työtä tehneistä pioneereista.

Sovitaan, että Buddha oli jättiläinen – voisimmeko nyt seistä hänen hartioillaan, lakata viittaamasta häneen ja keskittyä siihen, kuinka ihmiskunta saadaan hyötymään meditaation tuomasta korkeammasta elämänlaadusta?

Ps. ”buddhalaisuus” on kirjoituksessa sateenvarjotermi kaikille sen monille alalajeille. Käytän sitä, jotta teksti olisi helpompi lukea ja ymmärtää.