Oskari Lahtinen

Oskari, Viljami ja Michelle Larva keskustelevat monisuhteisuudesta. Uutisosiossa lintuinfluenssasta ja RFK:sta.

Mielestämme-podcast Spotifyssa
Mielestämme-podcast Apple podcasteissa

Lainaan tähän alkuun, pitkästi, toista Oskaria Iltalehdessä. Palaan myöhemmin kirjoituksessani siihen, mitä ajattelen hänen näkemyksistään.

”Donald Trumpin uudelleenvalinnan suuri opetus on, ettei oikeistopopulistien menestystä ole ohjannut typerien maalaisrasistien väärä tietoisuus, vaikka moni yhä niin toivoo. Länsimaiden ihmiset aidosti haluavat sitä, mitä populistit tarjoavat.”

”Financial Timesin koostama data todistaa, ettei Trumpin valinta vuonna 2016 radikalisoinut oikeistoa vaan vasemmiston. Demokraatit unohtivat luokan, heittäytyivät kulttuurisesti kauas vasempaan ja työnsivät itse äänestäjänsä pois. Liberaalivasemmistolainen poliittinen oleminen oli juuri niin sietämätöntä ja ylimielistä kuin se näyttikin.”

”Uschanovin esimerkki vasemmiston kelvottomasta pelisilmästä oli nouseva nuorisopoliitikko Paavo Arhinmäki. Arhinmäki paheksui eräässä lehtihaastattelussa sitä, että vasemmistoliittoa kannattavat ”ydinvoiman puolesta taistelevat homofoobikot”, jotka ”äänestävät parisuhde- tai hedelmöityshoitolakia vastaan”. No, enää eivät kannata.”

”Vaikka vasemmisto on pysynyt vajaan 10 prosentin puolueena, sen äänestäjäkunta on vaihtunut 15 vuodessa lähes täysin. Kuvio on mennyt kuten Yhdysvalloissa. Entisestä työväenpuolueesta on tullut hyvyydellään poseeraavan korkeakoulutetun kaupunkilaiseliitin puolue. Samalla työväki on valinnut joukolla konservatiiviset arvot.”

”Vasemmiston uusi puheenjohtaja Minja Koskela on todennäköisesti Suomen paras esimerkki kaikesta siitä, mihin demokraatit kompastuivat. Hän on paatunut moralisti ja pyrkyrimäinen tosikko, joka esittää netissä kiusallisen läpinäkyvästi rentoa älykköä. Perässä kuilun reunaa kohti konttaa opportunistisesti vihreiden seuraava sukupolvi.”

”Trumpin toinen voitto on pöyristyjävasemmiston lopullinen tappio. Jeesustelun, järkyttymisen ja lässytyksen aika on ohitse. Syypäitä on uskallettu löytää peilistä.”

”Financial Timesin mukaan kaupunkilaiset liberaalit puhuvat läpeensä vierasta kieltä, joka karkottaa äänestäjät, sillä kuka nyt ottaisi tosissaan ihmisen joka käyttää tosissaan sanaa ”toksinen”.”

””Wokesta” vaikeneminen Kamala Harrisin tavoin ei enää riitä, vaan sitä pitää alkaa avoimesti vastustaa. Muutoin sen ylilyönneistä ja sekoiluista maksetaan poliittisia lunnaita vielä vuosikaudet – ihan kuin taistolaisuudestakin.”

”Filosofi Gray tiivistää, että rasismin ja seksismin todellinen uhri olikin se edistyksellinen eliitti, joka luuli, että niihin keskittymällä voi päästä valtaan. Samalla he unohtivat oikean politiikan ja hävisivät lopullisesti.”

…

Tänä keväänä kuntavaalit sujuvat varsin toisenlaisissa tunnelmissa kuin 2021, jolloin ei ollut nykyisenlaajuisia sotia Ukrainassa tai Gazassa ja Yhdysvaltojen hallinto ei tuonut mieleen Unkaria tai Venäjää. Eurooppa on siirtynyt eksistentiaalisen poliitikan tilaan: mielessä on päällimmäisenä Venäjän uhka ja oman maan turvallisuus. Uutena huolena on Amerikan epäluotettavuus ja luisuminen epädemokraattisuuteen. Euroopassa kaivataan yhtenäisyyttä ja voimaa. Paikallispolitiikan keskustelut eivät kykene vallitsevassa maailmantilanteessa irrottautumaan laajemmasta kontekstista kuin osin.

Vihreät on ottanut kunta- ja aluevaaleissa tavoitteekseen kilpailla perussuomalaisten kanssa siitä, kumpi saa suuremman kannatuksen. Sen seuraukset ovat olleet puolueelle epäsuotuisat. Asettumalla perussuomalaisten vastakohdaksi vihreät valuu herkästi kulttuurisotaan, jossa on vain häviäjiä. Sen progressiivisen siiven avaukset saavat paljon näkyvyyttä ja voimistavat entisestään kuvaa, että vihreät on intersektionaalisten aktivistien puolue, joka viestii lähinnä ydinkannattajilleen.

Näkisin mieluummin vihreät kilpailemassa kokoomuksen kanssa siitä, kumpi on aikuisten puolue. Kumpi on vastuullisempi, tekee hyödyllisempiä avauksia Euroopan turvallisuuskeskustelussa, keksii markkinoille parempaa käyttöä hallinnossa tai rakentaa parempia argumentteja liberaalin demokratian ja oikeusvaltion puolustamiseksi. Näin tekisi pääministeripaikan jollain aikavälillä haluavan yleispuolueen johto.

Kilpailu perussuomalaisten kanssa on kuin perheen lasten välinen kinastelu siitä, kumpi pääsee autossa eteen istumaan. Pikavilkaisulla persut twiittaavat tällä hetkellä ”ideologisen hubbabubban” poistamisesta kouluista ja oikeudesta suomea puhuviin hoitajiin. En kiistä pointtia molemmissa, mutta kyseessä ovat toissijaiset fokukset, ja muotoilujen tarkoitus on aktivoida äänestäjiä kulttuurisotaan herättelemällä kiukkua progressiivisia poliitikkoja kohtaan.

Samaan aikaan Vihreät on päättänyt, että kolme viikkoa ennen vaaleja on oikea aika leimata äänestäjät rasisteiksi. Pyysin GPT:tä poimimaan maita eri puolilta planeettaa ja arvioimaan, kuinka rasistisia ne ovat välillä 0-100. Sain tällaisen listan:

Lopputulemana GPT arvioi näin:

Suomessa on jonkin verran rasismia. Afrikkalaistaustaiset ihmiset ovat raportoineet kokevansa Suomessa enemmän rasismia kuin Euroopassa keskimäärin. Tutkimuksessa ulkomaalaistaustaisilla nimillä oli Suomessa vaikeampi saada kutsua työhaastatteluun. Saman tutkimuksen tuloksissa myös sukupuolen osalta miehiin kohdistuva syrjintä oli paikoin voimakkaampaa kuin etnisyyden pohjalta tapahtunut. Irakilaiset naiset saivat kutsun kaksi kertaa todennäköisemmin kuin irakilaiset miehet. En ole nähnyt kenenkään nostavan tätä esiin.

Suomi on kuitenkin huomattavan turvallinen ja lainsäädännöltään robusti maa rasismista huolissaan olevan näkökulmasta. Ilmiötä ei ole saatu nollaan, mutta tilanne on parantunut paljon, eikä kukaan vähemmistön edustaja haluaisi palata ajassa edes 2000-luvulle. Kuten GPT:n taulukko antoi viitettä, on myös vaikea löytää vertailumaita, joissa tilanne olisi olennaisesti parempi. Ennemmin moni maa toivoisi olevansa Suomen tilanteessa.

Vihreät näkyy sosiaalisessa mediassa tällä viikolla kuitenkin ”SUOMI ON RASISTINEN MAA. Se ei ole mielipide vaan totuus”-viestillä. Tyyli on sama kuin aiemmassa ”Päivän tieteellinen fakta: SUKUPUOLIA ON ENEMMÄN KUIN KAKSI”-postauksessa. Otetaan väite, jonka voi tulkita monella eri tavalla ja jonka totuus riippuu valitusta tulkintatavasta. Sen jälkeen linjataan, että kyseessä on kiistämätön totuus. Olen jo sanonut mitä tällainen viestintätapa nähdäkseni tekee tiedepuolueen maineelle.

Odotan vihreiltä oikeastaan vain yhtä asiaa, mutta se on sen verran iso ”ask”, etten tiedä tulenko sitä koskaan saamaan. Se on alla olevan suorakaiteen keikauttaminen 90 asteella. (Nelikenttä on Hesarin vaalikoneesta ja Atte Harjanteen sijainti jäi kuvittamaan vertailua.)

Karkea arvioni vihreiden viestinnän ja politiikan painopisteistä on kuvattu punaisen suorakaiteen sisään. Nykyisellään painopiste on liberaalissa, tyypillisesti progressiivisessa vasemmistossa. Yleispuolueen asema edellyttäisi, että mukana olisi paljon maltillisia ihmisiä poliittisesta keskustasta ja kunnon edustus liberaalioikeistosta. Tämän porukan tavoittamiseksi puolueen viestinnän tulisi alkaa houkutella heitä. Tätä porukkaa houkuttelisi esimerkiksi juuri kilpailu kokoomuksen, ei perussuomalaisten, kanssa. Jos kokoomukseen keskittyminen tuntuu vievän vihreitä liian oikealle, puolueen olisi myös mahdollista, Soininvaaraa lainatakseni, nokittaa SDP:tä olemalla AY-politiikassa ryvettymätön hyvinvointivaltiota kannattava puolue.

Vaaleihin on tosiaan kolme viikkoa aikaa. Palatakseni Oskari Onniseen, minulla on kalvava huoli, että hän kirjoitti tarkkanäköisimmän tilannekuvan puoluekentästä jo marraskuussa. Onninen kuitenkin kirjoitti pitkälti Amerikan vaalien jälkeisen ensituntuman perusteella, eikä kirjoitusta voi pitää datapohjaisena argumenttina samalla tavalla kuin Ezra Kleinin ja David Shorin tiistaina esittämää loistavaa analyysiä siitä, miksi Yhdysvaltain demokraatit hävisivät viime vaaleissa.

Itselleni tärkein kuva oli tämä, joka kertoo, että äänestäjien luottamus puolueeseen oli mennyttä. Se on iso asia, eikä sitä saa helposti takaisin. Uskon, ettei esimerkiksi vihreissä vielä tiedosteta, kuinka suuri vaikutus amerikkalaisen identiteettipolitiikan tuomisella puolueen viestintään on ollut koulutettujen ihmisten luottamukselle puoluetta kohtaan.

Toinen kiinnostava kuvaaja näytti, että valkoisten äänestäjien preferenssi on pysynyt kahdeksan vuotta suurinpiirtein muuttumattomana. Trump voitti vaalit keikauttamalla valtavan määrän eri vähemmistöihin kuuluvia äänestäjiä, erityisesti latinoita, puolelleen. Yhdysvaltojen etniset vähemmistöt eivät kokeneet vuosien 2016-2024 demokraattien enää edustavan heitä kovin hyvin ja alkoivat etsiä pakoreittejä.

Kolmantena mielenkiintoisena asiana Trump voitti lähes kaikki demografiset ryhmät 18-vuotiaiden ikäluokassa: valkoiset miehet, valkoiset naiset sekä etnisten vähemmistöjen miehet. Tulossa on siis ”tiedostavuuteen” hyvin kyllästynyt ikäluokka, ainakin Yhdysvalloissa.

Neljäntenä huomiona, että sukupuolien välille on revennyt iso kuilu 20-vuotiaissa amerikkalaisissa. Pojat ja tytöt eroavat yli 20 %-yksikköä siinä ketä äänestivät, kun kaikissa muissa ikäluokissa on tasaista.

Viimeisenä kuvaajana vielä asioiden tärkeysjärjestys. Yhdysvalloissa eniten painoi arkinen talous, seuraavaksi eniten turvallisuuspolitiikka.

En tiedä kuinka kunta- ja aluevaalit sujuvat vihreiltä tällä kertaa. Olen muiden tavoin laittanut merkille, että kannatus on laskenut tasaisesti nyt vuosien ajan. Periaatteessa puolueen pitäisi saada epäsuositun hallituksen oppositiona toimimisesta vetoapua. Koska viestinnän painopisteet ovat kuitenkin yhä mitkä ovat, olisin ylltättynyt, jos lasku oltaisiin saatu padottua. Olisi hienoa, jos puolueen ei tarvitsisi käydä aivan pohjalla, ennen kuin viimeisen puolen vuoden aikana esittämäni näkökohdat löytäisivät puolueessa vastaanottoa.

Oskari, Viljami ja Atte Harjanne keskustelevat maskuliinisuudesta ja miehistä. Uutisosiossa puhutaan wokea ja Trumpin puhdistuksia käsitelleestä Oskarin Iltalehti-jutusta.

Mielestämme-podcast Spotifyssa
Mielestämme-podcast Apple podcasteissa

Oskari ja Viljami keskustelevat Elon Muskin hupenevasta omaisuudesta, suomalaisten alkoholinkäytöstä ja psykedeelien tulosta osaksi yhteiskuntaa.

Mielestämme-podcast Spotifyssa
Mielestämme-podcast Apple podcasteissa

Uusi suomalaisten poliittisia asenteita koskeva tutkimukseni on nyt auki ja voit vastata siihen täällä: https://link.webropolsurveys.com/S/86A4BFCEE0114134 Tutkimukseen voi osallistua kuka tahansa yli 15-vuotias. Tutkimuslinkkiä saa jakaa vapaasti ja autat minua, jos jaat tutkimuksen. Yt, Oskari Lahtinen

Mielestämme-podcast muuttuu vaalien alla ajankohtaisohjelmaksi! Luvassa on viikoittaisia jaksoja, joissa Oskari Lahtinen ja Viljami Lampilinna puivat uutisia ja muita ajankohtaisia aiheita. Uutiskatsauksessa puhutaan Zelenskin Valkoisen talon vierailusta ja Saksan vaalituloksesta. Sen jälkeen keskustellaan maahanmuutosta, rasismista ja älypuhelimista.

Mielestämme-podcast Spotifyssa
Mielestämme-podcast Apple podcasteissa

”Tolkun ihminen” on mielestäni viime vuosikymmenen aliarvostetuimpia käsitteitä. Käsitteen tehtävä on tunnistaa polarisoituneen poliittisen keskustelun kaksi ääripäätä ja mennä niiden välistä. Käsitteen kehittänyttä Jyri Paretskoita arvosteltiin aikanaan valheellisen yhtäläisyyden luomisesta näiden ääripäiden välille. On totta, että melkein jokaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa toinen ääripäistä on vaarallisempi.

On samoin totta, että yhteiskunnallisissa keskusteluissa äärilaidassa itse olevat ihmiset eivät usein hahmota edustavansa äärilaitaa. Tolkun ihmisyys on hyvä käsite alleviivaamaan, että vaikka toinen äärilaita olisi paljonkin vaarallisempi, lähes poikkeuksetta toisessakin äärilaidassa toimitaan tavalla, joka hankaloittaa asian ratkaisemista poliittisessa keskustassa, missä suurinta osaa ihmisistä tyydyttävä ratkaisu syntyisi.

Tarkoitan tolkulla siis kykyä hylätä molemmat ääripäät ja löytää niiden väliin jäävästä laajasta maastosta järkevä reitti eteenpäin. Somen algoritmien ja kasvaneen eriarvoisuuden myötä ääripäät ovat voimissaan. Samoin puolueet ovat alkaneet karttaa poliittista keskustaa ja miehittävät omia nurkkauksiaan. Tolkku, kyky kulkea äärilaitojen välistä kohti hyviä lopputuloksia, on alkanut näyttää poliittiselta supervoimalta.

Erityisesti haluaisin itse edistää ”tolkun vihreydeksi” kutsumaani maltillisuutta: vihreää politiikkaa, joka keskittyy perustehtävään ja pitää etäisyyden identiteettipolitiikkaan oikealla JA vasemmalla. Olen vaalien humussa kuullut useita kertoja eri kärkivihreiden toteavan, että persut ja laitaoikeisto käyvät kulttuurisotaansa ja me emme liity asiaan. Meidän tulisi sen sijaan keskittyä tuomaan esiin omaa viestiämme. Olen esitetystä ajatuksesta poliittisena strategiana täysin samaa mieltä. Ongelma kuitenkin on, että suuren yleisön silmissä meidän poliitikkomme sotivat edelleen kulttuurisotaa sen toisena äärilaitana.

Kirjoitin aiemmin siitä, kuinka puolueen tulisi vaaleissa menestyäkseen pyrkiä karistamaan intersektionaalinen feminismi poliitikan yhtenä kärkenä. Vihreissä intersektionaalinen ajattelu on kuitenkin normalisoitunut tavalla, joka tekee siitä keskustelusta haastavaa. Yhtenä esimerkkinä voidaan katsoa puolueen logon alla tehtyä feminismiviestintää viime viikonlopulta:

Intersektionaalinen feminismi on vihreissä niin valtavirtaa, että sanaa ”feminismi” käytetään viittaamaan ainoastaan sen intersektionaaliseen tulkintaan, jossa naiset jakavat valokeilan kaikkien sorrettujen vähemmistöjen kanssa. Feminismin liberaalilla määritelmällä miehen on ollut helppo sanoa ”olen feministi”, tietäen, että näin ilmaisee kannattavansa naisille samoja oikeuksia kuin miehille. Intersektionaaliseksi feministiksi julistautuessaan on vaikea tietää, mitä uskomuksia kehopositiivisuudesta translääketieteeseen eri ihmiset mieltävät sinun kannattavan.

Postaus ojentaa ihmisiä, joille feminismi tarkoittaa esimerkiksi liberaalia, ei intersektionaalista, feminismiä. Yksilöperustaisesti juuri naisten oikeuksia ajava liberaali feminismi on kuitenkin edelleen paljon yleisempää ja suositumpaa kuin intersektionaalisuus. GPT arvioi eri feminismilajien yleisyyttä näin:

Vihreän kuplan ulkopuolella suurin osa äänestäjistä ei kannata intersektionaalista feminismiä. Syitä ovat sen huono maine ja aktivismipainolasti. Ideologiasta tulevat ehkä mieleen Afrikan tähti -kohut ja Amerikan kulttuurisodat. Oikoessaan näkyvästi näiden ihmisten käsitystä feminismistä ja puolustaessaan ihmisten äärimmäisenä pitämää ideologiaa vihreät hankaloittaa omaa vaalityötään.

Palatakseni tolkun vihreyteen, olen vuosien ajan pyrkinyt tuomaan esiin maltillisessa keskustassa tapahtuvan politiikan hyveitä. Erityisen tärkeää on kyetä kiertämään ja ohittamaan juuri identitäärinen politiikka oikeassa ja vasemmassa laidassa. Yhtäältä Trump tekee hirvittävää jälkeä sensuurilistoineen Yhdysvalloissa. Hän ajaa kannattajakuntansa asiaa vapaan tieteen ja maailmanrauhan kustannuksella. Taistelu liberaalin demokratian puolesta on tällä hetkellä pitkälti taistelua Trumpia vastaan.

Toisaalta meidän tulee samalla tunnistaa, kuinka identitäärinen vasemmisto heikentää poliittisen keskustan kykyä toimia, ajaessaan vihreiden kaltaiset fiksujen ihmisten puolueet matalaan kannatukseen ja vaalitappiokierteeseen. Vihreät puolueena on pääministerikelpoinen silloin kun se kykenee fokusoimaan oikeusvaltion puolustamiseen, kompromisseilla etenevään ilmastotyöhön, koulutusjärjestelmän kehittämiseen ja suurvalta Euroopan rakentamiseen. Vihreiden tulisi ensimmäiseksi tiedostaa tämänhetkinen kurssinsa ja miettiä tarkkaan kuinka edetä haluttuun määränpäähän.

Kurssin löytämistä kuvittaa hyvin Sofia Virran viime viikonloppuna pitämä puhe, jossa hän viittasi lapsensa kanssa tekemäänsä hiihtoretkeen. Latua ei oltu aurattu ja Virta totesi, että nyt on aika kääntyä takaisin. Lapsi kuitenkin halusi jatkaa auraamatonta reittiä aina pidemmälle, koska siellä odotti ”taikametsä”. Virta käytti tätä metaforana sille, että ehkä vihreä politiikka sinnikkäästi ajettuna vielä tuottaa sen paremman maailman, jota me kaikki toivomme.

Oma huoleni kuitenkin on, että toistamme vuodesta toiseen samoja virheitä, joille olemme itse sokeita, vuollen joka kerta prosentin pois kannatuksestamme. Sofia Virta, kuten myöskään Li Andersson, ei ole kysyttäessä osannut selittää, miksei johtamansa puolueen kannatus nouse kahdeksasta prosentista. Mitä jos vasemman laidan identiteettipolitiikka sekä vasemmistolaistunut talouspolitiikka ovat se meidän tukkoinen suksilatumme, joita pitkin yritämme vuodesta toiseen päästä taikametsään? Emme ymmärrä, että latu vie vain syvemmälle metsään.

Samoin tulee ymmärtää, että aikuisen tehtävä on luoda realistinen odotus tulevaisuuden suhteen ja edetä selkeällä suunnitelmalla sitä kohti, kuten Virta polulla oli tekemässä. Ideaalisti emme haaskaa poliittista pääomaamme yrittämällä heikkenevästä kannatuksesta huolimatta jatkuvasti taikametsään, mutta emme myöskään kyynisty ja ylikorjaa toiseen suuntaan. Tämä ei onneksi vihreiden nykyisellä melkoisen vasemmistolaisella kokoonpanolla olisi oikein mahdollistakaan.

Osmo Soininvaara mainitsi muistelmissaan, että vihreillä on ollut tapana kattaa laaja kirjo mielipiteitä ja tämä kirjon rikkaus oli poliittinen hyve. Hän arvosteli nykyistä puoluetta samanmielisyyden vaalimisesta. Olen kiinnittänyt itse huomiota, että puolueen kannatuksen laskiessa vihreän vasemman laidan kannatus on laskenut erityisen voimakkaasti. Lähes kaikki vihreät, joiden kannatus nousi kaksien viime eduskuntavaalien välillä ovat edustaneet ehdokkaiden markkinaliberaalia tai maltillista vähemmistöä. Tämä viestii ainakin minulle, että vihreiden tuleva vaalimenestys, jos se on tullakseen, on luultavasti tolkun vihreydessä.

Kuvalähteet:
https://dictionaryblog.cambridge.org/2018/04/25/on-the-other-hand-words-which-express-a-contrast/
https://www.instagram.com/p/DGVY-FIoz2Q/?img_index=1

”There are two things we know about wokeness. One is it doesn’t exist. The other is it’s really good.” totesi ensimmäisen yleisesti käytetyn internetselaimen kehittäjä Marc Andreessen pari vuotta sitten. Sivusin viime kirjoituksessani sitä, onko woke olemassa. Viime aikoina olen kuitenkin ollut enemmän tekemisissä väitteen kanssa, että ”woke” on hyvä juttu. Määritellään woke siis karkeasti intersektionaalisen feminismin Amerikasta Suomeen saapuneina sovelluksina politiikassa ja kulttuurissa. Sitä voidaan kutsua myös vasemman laidan identiteettipolitiikaksi. Tarkemman määritelmän voi katsoa täältä.

Wokessa ei ole kyse mustavalkoisesti huonosta asiasta. Intersektionaalisuuden perushavainto, että eri etuoikeudet (terve, rikas) ja niiden puutteet (sairas, köyhä) vuorovaikuttavat tavoilla, joka ei ole ilmiselvää yksittäisistä ominaisuuksista, on tosi. Tällaisten kysymyksien tutkimukseen sosiaalitieteet ja psykologia ovat vuosikymmenien ajan soveltaneet tilastollisia vuorovaikutustermejä.

Mietin tätä kirjoitusta varten woken hyötyjä. On olemassa tutkimusnäyttöä, että Suomessakin tapahtuu systeemistä sortoa esimerkiksi eri etnisten ryhmien työnhaussa. Tällaiset empiirisesti osoitettavissa olevat rakenteellisen rasismin muodot on syytä kaivaa esiin sekä korjata ja korostunut mielenkiinto systeemiseen rasismiin saattaa motivoida tutkijoita työssään. On myös monia identiteettipolitiikan muotoja, jotka ovat tuottaneet eri ryhmille oikeuksia, jotka niille liberaalissa demokratiassa olisi pitänyt alun alkaenkin kuulua, kuten mustien kansalaisoikeudet, me toon tuoma huomio naisiin kohdistuvaan seksuaaliseen häirintään, tasa-arvoinen avioliittolaki sekä esim. lisääntymiskyvyttömyysvaatimuksen poisto translaista.

Samalla voidaan sanoa, että identiteettipolitiikka on tuonut mukanaan merkittäviä ongelmia erityisesti amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Tämä heijastuu etäisesti ja paljon pienemmissä määrin Suomeen. ”Wokeen” liittyy viisi ongelmaa:

1. Yliopistojen politisoituminen

Tutkimusyliopistojen perustehtävä on tutkia aiheita vapaasti ja pelottomasti sekä tuottaa mahdollisimman objektiivista, datapohjaista tietoa mistä tahansa tutkimuskohteesta.

Viime vuosikymmenen aikana monella akateemisella alalla on kuitenkin Yhdysvalloissa nähty liikettä vapaasta tutkimuksesta kohti aktivismia ja esimerkiksi joidenkin Ivy League -yliopistojen laitokset ovat sisällyttäneet tehtäväkuvauksiinsa ”dismantling oppressive systems” (Columbian sosiaalityö) tai ”challenge systemic injustice in health care” (Harvardin lääkis) kaltaisia yliopistojen perustehtävän ulkopuolisia poliittisia tavoitteita. Kehityskulku on tapahtunut käsi kädessä yliopistojen diversity, equity, and inclusion -byrokratian, joka usein on käytännössä intersektionaalisen feminismin HR-sovellus, kasvaessa. Yliopistojen DEI-byrokratia yliopisto- ja laitostasolla, apurahoissa, konferensseissa sekä journalien sisäänottokriteereissä on vinouttanut kannustimia pois siitä mikä on totta ja perusteltua kohti sitä, mikä tuottaa tietynlaisen poliittisen päämäärän.

Aktivismille on paikkansa, mutta tieteen arvokas perustehtävä on tuottaa mahdollisimman objektiivista tietoa ja sen vinoutuessa ihmiskunta kärsii. Viime kädessä leikkaukset alkavat mennä pieleen, lentokoneet putoilla taivaalta ja tietojärjestelmät muuttua helposti hakkeroitaviksi. Todellisen kriisin sattuessa kansalaisten luottamus tieteeseen on heikko, mikäli asiantuntijat eivät ole näyttäytyneet perustehtävään suuntautuneilta, objektiivisuuteen pyrkiviltä, ihmisten tunteita säästämättömiltä, loogisilta, empiiriseen näyttöön sanomansa nojaavilta ammattilaisilta.

Näkökulmien moninaisuus on, osin DEI-palkkauksen vuoksi, kaventunut vuosikymmenien ajan ja joillakin humanistisilla aloilla voi työskennellä viisikymmentä vasemmistolaista tutkijaa yhtä tai jopa nollaa konservatiivia kohden. Tasaisimmat sekoitussuhteet oikiksien ja taloustieteen kaltaisilla aloilla ovat nekin 80%-20% luokkaa. Berkeleyn huippuyliopisto vaati viime vuosikymmenen lopulla biotieteiden työnhakijoilta DEI-suunnitelmia, joiden perusteella se raakasi kolme neljästä ehdokkaasta ulos hakuprosessista ennen kuin katsoi näiden hakemuksia meriittipohjalta.

Huippujournalit, kuten Nature, The Lancet ja Science ovat ilmoittaneet julkaisevansa ainoastaan tutkimuksia, jotka mukautuvat journaleiden DEI-odotuksiin. JAMA edellyttää, että tutkijat ilmoittavat miten heidän tutkimuksensa edistää yhteiskunnallisten erojen tasoittamista (equity), huippujournaleiden editorikuntia on valittu vähemmistöön kuulumisen perusteella ja joitakin artikkeleita on torjuttu vertaisarviossa tai vedetty takaisin, mikäli tutkimusten tulokset eivät ole olleet linjassa sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvien odotusten kanssa. Tutkimuksen argumenttien, evidenssin ja meriittien paino on siis journaleissa vähentynyt ja sen, kuka tutkimuksen on tehnyt, lisääntynyt.

2. On usein tärkeämpää kuka sanoo kuin mitä sanoo

Tätä sanotun näkökulmariippuvaisuutta voidaan kutsua myös positionaalisuudeksi. Arvioidessa ihmisen argumenttia tai meriittejä, katsotaan enenevästi hänen ryhmäjäsenyyksiään (mihin vähemmistöihin ja enemmistöihin ihminen voidaan lukea) ja vähenevästi sanotun substanssia. Näin esimerkiksi aasialaisilta hakijoilta edellytettiin 100-250 pistettä korkeampaa SAT-tulosta Harvardiin päästäkseen kuin tummaihoisilta tai latinohakijoilta ennen affirmative actionin julistamista laittomaksi. Ihmissuhteiden tarkastelu intersektionaalisen linssin läpi saa helposti kiinnittämään huomiota ihmisen identiteettitekijöihin ja siten tämän etuoikeuksiin. Mikäli nämä ovat voimakkaasti mielessä keskustelun aikana, pointit keskustelussa kuullaan helposti eri tasoisina riippuen siitä kuka puhuu.

3. Jaetun ihmisyyden kokemuksen heikkeneminen

Ihmisten katsomisesta ryhmäjäsenyyksien ja valtasuhteiden kautta seuraa myös helposti, että eri ryhmien välillä on helppo nähdä konfliktia ja jännitteitä. Liberaali demokratia on perustunut pitkään jaetun ihmisyyden kokemukselle: tasa-arvon edistyminen tarkoittaa, että kaikki saavat samat oikeudet ihonväriin, sukupuolitekijöihin ja muihin identiteettiominaisuuksiin katsomatta. Näin esimerkiksi valtion kansalaisten on helpompi vetää yhtä köyttä ja tehdä kompromisseja heitä koskevissa päätöksissä. Ryhmäjäsenyyksiin keskittyminen kuitenkin jakaa ihmiset helposti keskenään riiteleviin ryhmiin ja Obaman lausahdus ”The forces that divide us are not as strong as those that unite us.” unohtuu.

4. Oman toimijuuden heikkeneminen

Sanotaan, että joku katsoo elämää sortajia ja sorrettuja korostavan maailmankatsomuksen kautta ja uskoo rakenteellisen syrjinnän aiheuttavan suuren osan yhteiskunnan ongelmista. Joku voi myös omaksua itse uhrimentaliteetin suhteessa systeemiseksi koettuun sortoon. Tällöin usko yksilöiden mahdollisuuksiin muuttaa maailmaa voi alkaa heiketä. Katsotaan uskomuksen ”muut ihmiset tai rakenteet ovat hyvinvoinnistani vastuussa itseäni enemmän” korrelaatioita ahdistuneisuuden, masentuneisuuden, ja onnellisuuden kanssa. Nähdään että uskomuksen korrelaatiot mielenterveyteen ovat melko negatiiviset. Erityisen suuri korrelaatio nähdään kuitenkin tämän uskomuksen sekä vastaajan ”woke-pisteiden” kanssa.

5. Ylilyöntien vaikutus politiikan oikealla laidalla

Vuosia ennen Trumpin uudelleenvalintaa osa englantia puhuvan maailman woke-kriitikoista alkoi ennakoida tulevaa vastareaktiota Yhdysvalloissa nähtyyn woken nousuun, joka kulminoitui kesän 2020 protesteihin. Nyt tällainen ”backlash” on käynnissä ja jälki Yhdysvaltain hallinnossa ja maan demokratian tulevaisuuden kannalta on ennennäkemätöntä. Ei ole mielestäni kohtuutonta argumentoida, että vasemmalla kahdeksan vuoden aikana nähdyt ylilyönnit siivittivät Trumpin paluuta valtaan.

Kuvitellaan kaksi skenaariota, (A) Bidenin neljä vuotta sujuvat Obamalta tutun sentristisen, lähes talousoikeistolaisen ja tiukan rajapolitiikan demokraattihallinnon merkeissä, ja presidentin Obama tapaan arvostellessa itse wokea ja (B) mitä todellisuudessa tapahtui Trumpin (2017-2021) ja Bidenin (2021-2025) kausien aikana Yhdysvaltain vasemmistossa. Olen tuskin ainoa, joka uskoo, että skenaariossa (A) Trumpin kaltaisen kulttuurisotamoukarin mahdollisuus tulla valituksi on huomattavasti pienempi kuin skenaariossa (B).

Näistä syistä en pidä wokeksi kutsutun identiteettipolitiikan nousua toivottuna ilmiönä. Henkilökohtaisesti pidän Trumpin valtaannousua kokonaisuutena katsoen Yhdysvaltain oman elämäni aikaisen poliittisen historian suurimpana katastrofina. Koen myös Yhdysvallat itselleni läheiseksi maaksi ja olen käynyt siellä useita kertoja. Yhdysvaltain sisä- ja ulkopoliittisen integriteetin heikkeneminen on ollut useaan otteeseen kivuliasta seurattavaa ja vastuutan siitä itse tällä hetkellä ainakin sosiaalisen median polarisoivaa vaikutusta ja niitä ihmisiä, jotka vasemmalla ja oikealla tarttuivat syöttiin ja ajoivat maan kilpailevien äärilaitojen spiraaliin. Vastuutus ei kuitenkaan ratkaise ongelmaa. Äärilaitojen hidas hylkääminen ja keskelle siirtyminen sen sijaan voi ratkaista.

Kuvalähteet: https://www.meig.ch/highlight-36-2023-ilos-global-coalition-for-social-justice-a-new-governance-initiative-that-can-bring-policy-coherence-to-the-social-justice-debate/
https://ydrf.org.uk/2021/09/19/privilege-wheel
https://www.rferl.org/a/obama-signs-law-restructuring-us-international-media-voa-rferl-board-governors/28194511.html
https://www.scmp.com/news/asia/east-asia/article/2118878/fiery-speech-donald-trump-calls-north-korea-hell-says-us-has

Heti alkuun teen kirjoituksilleni nykyisellään tarpeellisen disclaimerin, että pyrin auttamaan vihreitä voittamaan seuraavat tai niitä seuraavat vaalit. Haluan puolueen saavan mahdollisimman paljon ääniä mahdollisimman laajalta äänestäjäpohjalta. Koen että kurssi hyötyy pienistä tölväisyistä keskemmäs ja koska niitä tulee niin vähän muualta, ja koska puolueesta moni kuitenkin ilmaisee minulle tukea privaatisti korkeammaltakin organisaatiosta, jatkan valitsemallani linjalla. Tarkoitukseni ei ole tölviä itseäni ulos puolueesta tai menettää kelpoisuuttani asettua ehdolle – haluan jatkaa riveissä ja haluan vaikuttaa asioihin kampanjoinnin tasolla.

Olen seurannut puolueeni vaaleja edeltävää viestintää nyt pari kuukautta. Olen silmäillyt enimmäkseen instagramia, mutta myös selannut ohjelmia ja jutellut aktiivien kanssa. Enimmäkseen kuva puolueesta on Marinin hallituksen ajan vihreitä luonnehtiva: aika vasemmistolaista talouspolitiikkaa, mutta myös paljon asiapitoista viestintää erityisesti itselleni eniten näkyviltä Turun vihreiltä. Tsemppihenki on vahva. Samalla olen huomannut, että joka päivä tutkalleni osuu jokin suhteellisen tarpeeton poliittinen oletus, jonka arvelen ärsyttävän suurta enemmistöä äänestäjistä, ja jota suuri yleisö kutsuisi wokeksi.

Aiheesta keskusteleminen tuntuu jälleen yhdeltä sukellukselta Pandoran lippaaseen, sillä puolueen taholta tuli äskettäin instagramissa myös selkeää viestiä, että wokesta puhuminen on äärioikeiston hommaa eikä ”aivan fiksujen tyyppien” tulisi mennä halpaan. Lainaan tässä puoluesihteeri Anna Moringin tuoretta instapäivitystä, joka sai pari sataa tykkäystä ja peukut puolueen kahdelta viime puheenjohtajalta (Ohisalo ja Suomela).

Moring arvostelee päivityksessä kirjailija Joonas Konstigin kolumnia ”Sukupolvi X kyllästyi wokeen”. Hän kirjoitti myös, ettei sensuurilla ole mitään tekemistä tasa-arvon edistämisen kanssa ja lainasi kuvan Ylen julkaisemasta kolumnista (kuva alla). Konstig kommentoi tapaa, jolla ikäluokista juuri sukupolvi X äänesti kokonaisuutena Trumpia kymmenen prosentin marginaalilla.

Herää kysymys, jos Konstig olisi käyttänyt ilmaisua ”vasemmiston viime vuosien Yhdysvalloista omaksuttu identiteettipolitiikka”, ”intersektionaalisen feminismin soveltamisen ylilyönnit”, ”yksinkertaistavan sortaja-sorrettu-asetelman toistuva sovittaminen yhteiskunnalliseen kanssakäymiseen”, tai ”tiedostavuus” ja tehnyt saman pointin, olisiko mitään keskustelua tai rikettä ollut. Kaikki nuo ilmaisut viittaavat samaan asiaan, jonka alle suuri yleisö karkeasti mieltää kuuluvan ihonvärien ylikorostamisen, identiteettiryhmien valtasuhteiden arvioimisen, kulttuurisen omimisen ja mikroaggressioiden arvostelun sekä sukupuoleen liittyvien käsitteiden problematisoimisen. Liittyykö Moringin argumentti pelkkään sanavalintaan?

On aika paljon nopempaa ja helpompaa sanoa ”woke” kuin käydä läpi rimpsut, joita yllä kirjoitin. Sanaa ei käytä vain äärioikeisto: sitä käyttävät myös oikeisto, poliittinen keskusta ja ei-identitäärinen vasemmisto keskustellessaan identitäärisen vasemmiston ylilyönneistä. Woke, eli valveilla olo systeemisen sorron suhteen, tarkoitti hyvää asiaa kunnes menetti maineensa aktivistien saatua paljon some- ja medianäkyvyyttä.

Kun tutkalle osuu tarpeeksi monta ylilyöntiä, joissa ilmaisumuotona on tietynlainen ideologinen jargon, heikkenee silloin helposti myös luottamus samaa ideologista jargonia ilmaisussaan käyttäviin poliitikkoihin. Woke-ajattelu oli myös osa viime vaalitappion jälkeen käydyn itsereflektion sanavarastoa.

Tarkoitus ei ole kiistää, etteikö woke-sanaa käytettäisi myös tyhmästi tarkoittamaan ilmiöitä ilmastonmuutoksesta kasvisruokaan. Samoin käytetään sanoja kommunismi ja fasismi myös yhteyksissä, joissa ne selvästi eivät viittaa varsinaiseen kommunismiin ja fasismiin. Se ei millään tavalla poista näiden sanojen alkuperäisen viitealueen validiutta.

Woke-politiikan maineen vieneitä ylilyöntejä ovat olleet esimerkiksi poliisirahoituksen poistamiseen pyrkinyt ”defund the police”-kampanjointi, joka johti rikollisuuden jyrkkään nousuun Yhdysvalloissa. Ylilyönti oli myös aktivistien yliopistoihin ja osin mediaankin näkyvästi ajama, latinoiden itsensä tyrmäämä, ”latinx”-termi. ”Kulttuurisen omimisen” vuoksi taas on milloin vaadittu halloween-asujen sensurointia, milloin käyty satojen tuhansien Twitter-käyttäjien voimin kiinalaista prom-pukua käyttäneen teinin kimppuun ja milloin puitu Chisun hiuksia.

Viimeisessä esimerkissä nykyinen kansanedustaja Fatim Diarra kommentoi Chisun lettejä näin:

Esimerkki on vuodelta 2021 ja on mahdollista, ettei se enää edusta Diarran ajattelua. Se on kuitenkin tyyppiesimerkki siitä, mitä ihmiset tarkoittavat arvostellessaan ”wokea”. Kun ihmiset ilmaisevat woken menneen yli ja äänestävät sitä vastaan, heillä on luultavasti mielessä jotain tämänkaltaista nuhtelua ”valtarakenteiden ymmärtämisestä” samalla, kun etnisiä ryhmiä käsitellään monoliitteina (valkoiset tekevät näin, mustat ja ruskeat näin).

Päivityksessään Moring kirjoitti myös, että ”On varmasti myös ylenmääräistä herkkänahkaisuutta erilaisia tahattomasti huonoja sanavalintoja kohtaan.” Itselläni herää kysymys, eikö sitten woken olemassaolon kiistämisessä ole kyse juuri huonon sanavalinnan (”woke”) arvostelusta? Moring kirjoittaa woken olevan ”äärioikeiston slurri”. Onko ”tiedostavuus” slurri? Se tarkoittaa kuitenkin täsmälleen samaa käsitettä ja molemmat tarkoittavat suurinpiirtein intersektionaalisen feminismin sovelluksia politiikassa ja aktivismissa. Tällainen ilmiö on kuin onkin olemassa ja keskustelua käydään siis vain siitä, millä sanalla ilmiöön saa viitata. Olen itse määritellyt käsitteen formaalimmin tutkimuskäyttöön. Sana woke on monelle vaivattomin tapa viitata tähän mielipideklusteriin, vaikka Sebastian Tynkkyselle se tarkoittaisikin kasvisruokaa.

Katsotaan sitten itse termin ohi puolueen viestintää. Vihreiden somepostaukset ja ohjelmat sisältävät edelleen ylläkuvattuja asenteita. Kirjoitin aiemmin puolueen suhteesta biologiseen sukupuoleen. Esim. vihreiden tuore soteohjelma puhuu ”naisista ja muista kohdullisista”. Osuus väestöstä, joilla on kohtu, mutta eivät identifioitu naisiksi on arviolta viitisen promillea. Heidät voisi huomioida ilmoittamalla tekstin alussa, että sukupuolella viitataan, kuten lääketieteessä tyypillisesti, biologiseen sukupuoleen ja että samalla tunnustetaan sosiaalisen sukupuolen moninaisuus, minkä jälkeen voidaan käyttää termejä miehet ja naiset. GPT kuvasi asiaa näin:

Katsoi asiaa miten katsoi, ”kohdulliset” on uudiskieltä, jota käyttää väestöstä korkeintaan pari prosenttia. Muille se hyppää silmään ja tulee käsitellyksi samaa mentaalista kaistaa latinx:n, BIPOC:in ja LGBTQQIP2SAA+:n kanssa, vähentäen ihmisten luottoa siihen, että vihreillä on äänestäjän etu mielessä soteasioissa. Soteohjelma toteaa myös ”hyvän, asiantuntevan ja oikea-aikaisen hoidon” sisältävän, nykyisiä hoitosuosituksia venyttäen, puberteettia lykkäävän hoidon tarjoamista sukupuoliristiriitaa kokevalle alaikäiselle, mainitsematta ja erittelemättä tämän hoidon saamisen tiukkoja kriteereitä. Ohjelma myös suoraan ylittää hoitosuositukset linjaamalla, etteivät mielenterveysongelmat saa estää hoitoon pääsyä.

Linjaus vaatisi aika järeitä perusteluja vakuuttaakseen näiden alaikäisten vanhemmat hoitosuosituksia paremmin siitä, kuinka terveydenhuollon tulisi potilaita hoitaa. Yleisesti ottaen suosittaisin vihreille 95-5 nyrkkisääntöä: jos jokin poliittinen valinta miellyttää korkeintaan viittä prosenttia äänestäjistä ja etäännyttää jonkin merkittävän osan 95 prosentista äänestäjiä, etsisin vaihtoehtoisia tapoja edistää kyseistä asiaa.

Rasismiin liittyen puolueen viestintä käyttää tyypillisesti ilmaisua ”antirasismi”.

Ilmaisu tuo mukanaan ison ideologisen lastin amerikkalaista kirjallisuutta. Antirasismilla tarkoitetaan tyypillisesti rasismin rakenteellisen muodon löytämistä ja kitkemistä sieltä mistä se kulloinkin löytyy. Kaikki vihreiden tapahtumat ja viestintäkanavat ovat myös turvallisempia tiloja, jotka saapuivat Suomeen Yhdysvalloista vuosikymmenen taitteessa ja tulivat dokumentoiduksi Jonathan Haidtin kirjassa Coddling of the American Mindin kanssa yhdessä mikroaggressioiden ja trigger-varoitusten kanssa uusina nuoren vasemmiston kampus- ja someilmiöinä.

Yllä viitattu vihreiden nuorten sääntölista turvallisemmille tiloille sisältää 16 itemiä ableismista sukupuolen olettamattomuuteen ja oman valta-aseman tunnistamisesta siihen, ettei odoteta muiden jäsentävän ilmaisuaan täydellisesti. Samankaltaiset säännöstöt ovat käytössä myös ylioppilaskunnissa ja siten ainejärjestöillä. Yksilöiden oman kompassin varaan ei jätetä paljoa – hyväksytty käytös sanellaan keskenään ristiriitaisina sääntöinä ylhäältä päin. En voi sille mitään, että minulle tulee tästä kokonaisuutena mieleen Hemulin kieltokyltit Vaarallisessa juhannuksessa.

Enkä usko että olen yksin. Ihminen kuitenkin haluaa kokea itseohjautuvuutta, eikä ylenmääräinen käyttäytymissääntöjen sanelu uppoa kovin hyvin, ellei kyseessä ole armeijan kaltainen pakotetun hierarkinen ympäristö. Amerikan viimeisten neljien tai viisien vaalien perusteella alkaa olla aika hyvää näyttöä, että ihmiset eivät halua identitääriselle vasemmistolle valtaa, eivätkä äänestä sen politiikkaa ajavia ehdokkaita. Yksittäisiä aktivisteja pääsee läpi, mutta laajemman puolueen kannatus kärsii ja spiraloi kohti marginaalia. Tämä ei tarkoita, etteivätkö vihreät, vasemmistoliitto tai SDP voisi taistella kuihtuvasta kymmenen tai viidentoista prosentin siivusta aktivismia haluavia äänestäjiä. Jossain vaiheessa on kuitenkin aiheellista kysyä ”ollaanko nyt käyty tarpeeksi pohjalla?” Pitääkö vaalituloksen alkaa vielä kutosella ennen kuin asiaan herätään?

Sofia Virta on ilmaissut voimakasta taisteluhalua nostaa puolueen kannatusta. Suuntaan siis tämän suoraan hänelle: identiteettipolitiikka ei varmasti selitä vihreiden koko luisua 17 prosentista seitsemään. Mutta woken nousu korreloi ajallisesti täysin puolueen kannatuksen laskuun, ja kuulen itse säännöllisesti sekä miehiltä ja viime aikoina naisiltakin turhaumaa identiteettipolitiikan rooliin vihreissä, jonka pitäisi olla tiedettä puolustava ympäristöpuolue. Suuremmat vasemmistopuolueet ovat jo matkalla kohti keskustaa ja New York Timesinkin mukaan zeitgeist jätti woken taakseen.

Jäämme seuraamaan, mitä kotimaiset, wokelle pikkusormen ja vähän kättäkin antaneet puolueet haluavat tehdä seuraavaksi. Vaikka esimerkkejä puolueessa valtaa saaneista aktivistipositioista voisi luetella pitkään, yleisesti ottaen tuntumani on, että identiteettipolitiikka on lopulta väistymässä vihreissäkin. Sen häntä on kuitenkin pitkä ja kattaa luultavasti vielä muutamat vaalit. Jos haluat nopeuttaa tätä liikettä, äänestä minua Turussa.

Kuvalähteet: iStock, Moring, Yle, BBC, Rento feminismiryhmä, Ilta-Sanomat, https://lilaemilia.wordpress.com/2019/06/22/vaarallinen-juhannus-kirja-vs-sarja/, New York Times

Yhdysvalloissa on puitu tällä viikolla Robert F. Kennedyn sopivuutta terveysministeriksi ja podcastit pyrkivät saamaan otetta Make America Healthy Again -agendan eri ulottuvuuksista. Terveyspolitiikka on itselleni lääketieteestä kiinnostuneena psykologina ominta tonttia ja pyrin tässä kampanjassa muotoilemaan tavat, joilla sitä aion edistää. Ensin kuitenkin teen introspektiivisen kertauksen siihen, miksi ja miten itsesäätelystä on tullut elämäni keskeinen asia.

Kun olin lukiossa, minua ahdisti paljon. Minulla oli ollut sitä ennen vaikeuksia koulussa, päihteiden käyttöä ja itsetunto-ongelmia muun muassa pahan aknen vuoksi. Kokeilin erinäköisiä itsehoitomenetelmiä ja tulin aloittaneeksi joogan ja meditaation, joista oli apua. Olen kirjoittanut aiheesta kirjan, jossa yksityiskohtia on enemmän. Kävin myös psykoterapiassa, jonka aikana ahdistus pieneni olemattomaksi. Ajattelin tuolloin terapian auttaneen, mutta jälkikäteen uskon muutoksen tapahtuneen kokonaisvaltaisen elämäntyylin muokkaamisen ansiosta: moni pieni puro muodosti isomman virran.

Tällaisia puroja olivat jälkikäteen katsoen perinteiset uni, ruoka ja liikunta. Niiden sakatessa mikään ei toimi elämässä ja puutteet niissä ovat myös merkittävimpiä mielenterveysongelmien aiheuttajia. Näiden perinteisten terveyden pilarien lisäksi tunnistin kuitenkin kolme muutakin terveyden peruspalasta, joista puhutaan vähemmän ja joista ei viisitoista vuotta sitten puhunut juuri kukaan. Ne ovat kaistatila, kiintymyssuhde ja läsnäolo. Vuosien varrella näistä kuudesta pilarista (uni, ruoka, liikunta, kaistatila, kiintymyssuhde ja läsnäolo) on tullut elämäni pääsisältö: kun huomaan kärsiväni, katson vaistonvaraisesti pilarit läpi ja totean sitten elämäntapaan, yleensä kiireen ja suorittamisen vuoksi, hiipineet puutteet.

Uni, ruoka ja liikunta ovat tuttuja hyvinvoinnin tekijöitä ja moni ihminen myös tietää niistä minua enemmän. Sanon niistä siksi vain olennaisen. Olen huomannut, että perushyvinvointiin riittää unen osalta 1) säännöllisyys (minulla n. 23-7), 2) unihygienia (pimeys ja äänettömyys) ja 3) raukeana nukahtaminen (päivän aikaisen liikunnan ja iltameditaation myötä).

Ruoan suhteen elämänlaatuani paransi tämän vuoden uudenvuoden lupaus, jossa siirryin 400 euron ruokabudjettiin. Tämä vähensi minulta yhden aterian ja sai ostamaan terveelliset raaka-aineet kaupasta sen sijaan että syön usein supersuolaisia, rasvaisia ja kalliita lounaita milloin missäkin etätöiden tauoilla. Syön nyt enimmäkseen täysjyvää, rahkaa, marjoja, pähkinöitä, papuja, kalaa ja valkuaisia – juon valkuaistölkin aamutreenin jälkeen.

Päivän viimeinen ateria tulee jo kolmen-neljän maissa, mikä parantaa yöunien laatua, ja vähentää stressaantuneena tulevaa närästystä, ruoansulatuksen tehtyä työnsä ennen unia. Liikun tekemällä 1-3 tunnin mittaista joogaa viikossa, aamujumppaamalla oman kehon painolla neljä kertaa viikossa, käymällä lenkillä silloin kuin ehdin ja kävelemällä paljon. Useina viikkoina skippaan joogia, syön vähän ohi budjetin, valvon joinain iltoina ja lapset herättävät öisin. Silti kokonaisuutena, ylläolevan mukaan eläminen tekee jo aika hyvän olon arkeen. Tämä olo on kuitenkin mahdollista sabotoida tekemällä huonoja valintoja muiden pilarien alueella: laiminlyömällä kaistatilaa, kiintymyssuhdetta tai läsnäoloa.

Kaistatilalla tarkoitan tilan raivaamista arkeen. Se voi tarkoittaa to-do-listojen raivaamista, siivoamista, velvollisuuksien karsimista ja muun taustalla kuormittavan hälyn pienentämistä. Erityisesti se tarkoittaa kuitenkin nykyarjen suurimman haasteen, digitaalisen viihteen, säätelyä. Digitaalinen viihde, eli älypuhelimen peruspläräily, some, viestiappit, uutiset, videopelit ja striimauspalveluiden katsominen, nielee arviolta kolmanneksen monien nuorten ja vanhempienkin ihmisten päivästä.

Kuluttaessa digitaalista viihdettä aivot saavat jatkuvia, mutta epäsäännöllisiä pieniä dopamiiniannoksia. Ne tuntuvat hyvältä ja opettavat meidät koukkuuntumaan meneillä olevaan toimintaan. Tällöin mieleen tulee herkemmin impulsseja käydä tarkistamassa some, jos siellä olisikin hedelmäpelimäinen epäsäännöllinen tykkäyspalkinto. Huomiokyvyn laatu heikkenee ja lähes jokainen meistä kärsii näin matalan (tai korkean) intensiteetin dopamiiniaddiktiosta ja subkliinisestä huomiokyvyn häiriöstä – kutsuttiin sitä sitten ADHD:ksi tai ei.

Olen digitaalisen viihteen suhteen kuin kaikki muutkin – jään melko helposti koukkuun kaikennäköiseen elämänlaatuani huonontavaan höpölöpöön. Kun kaveri ja tinderdeitti suosittelivat Temppareiden katsomista, päädyin katsomaan sitä kuusi kautta. Olen myös laittanut kymmenen tuhatta tuntiani videopeleihin, speedrunnannut vanhoja Nintendo-pelejä ja kärsinyt läpi älyttömiä kaizoprojekteja.

Tämä on johtanut vuosien varrella erinäisiin periaatepäätöksiin. Samoin kuin jouduin lopettamaan tupakoinnin kokonaan (enkä ole viime vuosina juonut juuri alkoholiakaan), luovuin älypuhelimen käytöstä kokonaan koronarajoitusten päätyttyä. Puhelimen ruutuaikatoiminto näytti minulle koko ajan 4-8 tunnin hukka-aikaa per päivä, enkä yksinkertaisesti kyennyt pitämään käyttöä 1-2 tunnin tienoilla, minkä kanssa olisin vielä ollut sinut. Uskon tämän olevan monelle ihmiselle normi – Suomen yksi näkyvimpiä somekriitikkoja (ja somen käyttäjäjiä) Terapeutti-Villekin on sanonut viettävänsä puhelimella kuusi tuntia päivässä.

Ennen näitä vaaleja pysyttelin myös vuosia poissa somesta. Vaalikaudella olen käyttänyt instaan (10 min/pv), uutisten lukemiseen (10 min/pv) ja videopelaamiseen (15 min/pv) ajastinta. Vain somen kohdalla on tullut lipsumista ja voi olla, että lopulta päädyn luopumaan somesta kuten älypuhelimesta. Vaalikampanja on kuitenkin lähes mahdoton toteuttaa ilman somea.

Poliittisesti ajatellen, järkevintä kaistatilan soveltamista kuntatasolla olisi älypuhelimien käytön rajaaminen kouluissa. Uusi lakiesitys, jota kannatan voimakkaasti, on tuomassa kouluihin kännykkäkiellon elokuussa 2025. Samoin kannatan lasten ja nuorten somen sääntelyä Jonathan Haidtin linjojen mukaisesti.

Kiintymyssuhteella tarkoitan sitä hyvää oloa, jonka sosiaalinen eläin saa läheisistä ihmissuhteista, erityisesti parisuhteesta. On jokaiselle tärkeää tulla ymmärretyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi. Samoin on tärkeää kokea yhteyden tunnetta ainakin yhteen, mieluusti useaan ihmiseen. Yhteyden kokeminen vaatii läsnäoloa, joka ei synny itsestään. Läsnäolo on ollut itselleni harrastus ja elämäntapa vuosikymmeniä, mindfulness-meditaation kautta. Ennen isäksi tulemista meditoin pari kertaa päivässä, yhteensä n. tunnin verran. Lasten myötä määrä on ollut puolen tunnin päälle.

Meditaatio on paras tietämäni tapa rauhoittaa hermosto unille tai nollata sympaattisen hermoston kierrokset keskellä päivää tai töiden jälkeen, siirtyen raukeaan parasympaattiseen tilaan. Läsnäolo myös tuottaa kyvyn kohdata ihmiset tavalla, jossa yhteys omaan kehoon on vahva ja reaktiivisuus matalalla. Reaktiivisuuden vähenemisellä tarkoitan, että mieleen tulevat ärsytys tai addiktiiviset halut tulevat huomatuiksi kokemuksina muiden joukossa, eikä niillä ole yhtä suurta valtaa ohjata käytöstä. Tämä tulee osin kokemuksen parasympaattisesta vakaudesta ja osin valppaasta huomiokyvystä, jonka myötä ajatukset tulevat huomatuiksi ennen kuin ne laukaisevat huoli- tai haluketjuja mielessä.

Läsnäololla on vahva sosiaalinen puoli. Kävin psykologian laitoksella opiskellessani ja työskennellessäni laitoksen läsnäolokurssin (”senssiksen”) seitsemään kertaan, kahdesti opiskelijana ja viidesti ohjaajana. Kyseisellä kurssilla vietetään viikko vuorovaikutuksessa pienryhmän kanssa. Vain tässä ja nyt -kokemuksesta saa puhua, kaikki tunteet tulee ilmaista ja kaikkiin ryhmäläisiin pyritään muodostamaan mahdollisimman aito ja läheinen suhde. Kokemukset kurssilla tekivät kristallinkirkkaaksi, että kiintymyssuhde ja läsnäolo ovat hyvän ihmiselämän perustarpeita.

Moni jää niitä myös vaille: läsnäolo vaatii paitsi harjoittelua, myös tilan raivaamista. Siksi kaistatila on tärkeää ja siksi pohdin, olemmeko vieneet lajiamme sukupolven verran taaksepäin älypuhelimilla ja somella toteuttamamme ihmiskokeen myötä: PISA-tulokset ovat syöksykierteessä, ihmisten kyky keskittyä on romahtanut ja viihteistetty poliittinen draama on polarisoinut meidät pisteeseen, jossa yhteiset asiat näkyvät ”me vastaan ne”-linssien kautta hankaloittaen aikaisempaa Suomen tavaramerkkiä: yhteistyötä poliittisessa keskustassa.

Näiden pilarien esittelyn pointtina on tuoda painopiste terveyspolitiikassa sairauksien hoidosta niiden ehkäisyyn. Jos elämme ensin 50 vuotta aivan pellossa, meidän ei tule yllättyä, jos sydän- ja verisuonitaudit, syövät, neurologiset sairaudet ja huono immuniteetti vaivaavat viimeisillä vuosikymmenillä. Niiden hoitaminen on kallista ja ihmisen elämänlaatu on melko heikko läpi koko elämänkaaren. Ennaltaehkäisyssä mahdollisimman varhainen vaikuttaminen on tehokkainta ja siksi monien toimien tulee tapahtua varhaiskasvatuksessa ja kouluissa. Kirjoittaessani kansansairauksista näin, en tarkoita vähätellä geenien vaikutusta sairastumisessa. Suuri osa ihmisen terveyden laadusta tulee geeneistä – emme vain tällä hetkellä kykene tekemään niille paljoa.

Palatakseni RFK:n MAHA-liikkeeseen: yllä kuvattu painopisteen muutos passivisesta järjestelmän mukana sairastumisesta aktiiviseen oman terveyden ennaltaehkäisevään hoitoon on nähdäkseni sen suurin ansio. Mukana on vaihtoehtohoitojen kannattajia ja rokoteskeptikkoja. Suurin osa kansanliikettä motivoivasta liekistä tulee kuitenkin Yhdysvaltain täydellisestä epäonnistumisesta terveellisen ruoan, liikunnallisen elämäntavan, työ-vapaa-aikatasapainon ja yhteisöllisen kulttuurin tuottamisessa. On vaikea kiistää väitettä, että (roska)ruokateollisuus sairastuttaa kansan, lääketeollisuus myy sille lääkkeet ja molemmat hyötyvät symbioottisesti. Tämän myötä kansa on noussut terveyskapinaan. Jäämme odottamaan sen seurauksia.

Suomessa tilanne on parempi: täällä saa ruokakaupoista huomattavan terveellistä ruokaa, liikkua vaivattomasti ja usein luonnollisissa ympäristöissä, rajata työaikoja ja pitää lomia sekä hyödyntää (Yhdysvaltoja) mittavampaa vapaa-aikaa panostamalla ihmissuhteisiin ja sosiaaliseen aikaan. Näin teoriassa. Monen päivä on kuitenkin väsynyttä digizombeilua yrittäessä selvitä töistä tai lastenhoidosta. Hyvinvointi ei synny itsestään, vaan vaatii mittavaa itsesäätelyyn panostamista. Sen pahin vihollinen nykymaailmassa on todennäköisesti älypuhelin.

Tämä vaatii elämäntavan hienosäätöä, sillä älypuhelin on myös hyvin kätevä laite. Olen itse ratkaissut asian toistaiseksi käyttämällä pakollisiin nettiasioihin läppäriä. Omistan myös pädin, jos jokin juttu ei onnistu ilman sovellusta. Kumpikaan ei toimi ilman wifiä, joten ”menen nettiin” yhä kuin 2000-luvun alussa. Vastaavaan käyttöön voisin varmaankin ottaa tarvittaessa myös vain wifillä toimivan älypuhelimen. Tärkein muuttuja netin suhteen on itselleni tuntunut olevan rajallisuus (vs. rajattomuus): jos laitteella pääsee nettiin milloin vain, kynnys paeta ”tylsyyttä” tai epämukavia tunteita digitaaliseen viihteeseen madaltuu liikaa.

Moni ei varmasti halua mennä näin pitkälle asiassa, kuten moni ei myöskään halua meditoida yli kymmentä minuuttia päivässä (tai lainkaan). Moni ei myöskään halua tai usko voivansa syödä terveellisemmin tai liikkua, ja jokin perustelu on aina ulottuvilla. Haastan kuitenkin katsomaan läheltä omaa elämänlaatua ja tekemään sitten kokeiluja: joko syömään hyvin vaikka yhtenä päivänä viikossa, käymään pari kertaa pitkällä kävelyllä, tai poistumaan someista tai luopumaan älypuhelimesta pariksi kuukaudeksi kokonaan. Sivustaseuraajana olen miettinyt esim. kirjoituksessa mainitun Terapeutti-Villen ruutuaikaa ja arvaillut, missä määrin nyt mediassa näkyvän uupumuksen ja toisiin kanssanedustajiin kohdistetun arvostelun takana voisi piillä laiteaddiktion salakavala vaikutus elämänlaatuun.

Politiikan tasolla voidaan tehdä paljon. Voimme antaa lapsillemme paljon meitä tervehdyttävämmän ympäristön. Kaikki lähtee älylaitteiden käytön rajaamisesta ja usuttamisesta ulos leikkimään. Monet poliittiset päätökset luovat tälle raamit, lähtien kännykkäkiellosta ja liikunnan opetukseen sekä liikuntaympäristöjen luomiseen panostamisesta. Koulun voisi muuttaa alkamaan ainakin tunnin myöhemmin, niin kaikkien kronotyyppien olisi helpompi nukkua kunnolla. Tuon kampanjan aikana esiin lisää poliittisia päätöksiä, joilla kunta ja valtio voivat edistää ihmisten, erityisesti lasten ja nuorten, ennaltaehkäisevää terveydenhoitoa.

Kuvat:
https://anythingyoucanscreen.com/products/make-america-healthy-again-maha
https://in.mashable.com/culture/84182/what-does-anti-aging-diet-look-like-millionaire-ceo-reveals-what-to-eat-and-avoid