Suomen huoltosuhde (kuvassa) heikkenee jyrkästi. Yhä pienempi joukko veronmaksajia kannattelee kasvavaa määrää julkisia palveluita eniten kuluttavia ihmisiä. Kun työntekijöitä on vähemmän, jokaisen heistä on tuotettava enemmän. Mikään määrä leikkauksia tai veronkorotuksia ei vaikuta uskottavasti muuttavan tämän kuvaajan tilannetta olennaisesti toisenlaiseksi. Tarvittaisiin uuden kertaluvun tuottavuusloikka. Ainoa näköpiirissä oleva lupaava kandidaatti siihen on tekoäly. Kuten Eva Tawasoli taannoin kuitenkin huomautti, tekoäly ei näy Suomen poliittisessa päätöksenteossa tällä hetkellä juuri lainkaan.
Julkisella sektorilla olisi paljon mahdollisuuksia tehostamiseen. Lääkärit ja psykologit käyttävät merkittävän osan työajastaan kirjaamiseen, potilastietojen lukemiseen ja muihin oheistehtäviin, jotka vievät aikaa kliiniseltä työltä, jonka ammattilaisia he ovat. Tekoälytuutorit voisivat mullistaa oppimisen kouluissa ja opettajat voisivat keskittyä niihin oppilaisiin, jotka heitä eniten tarvitsevat. Puolustus hyötyy suuresti tekoälyn tuomasta analyysi- ja laskentatehostuksesta. Lukuisien yritysten on mahdollista pyöriä lähes olemattomilla henkilöstöresursseilla ja kasvattaa Suomen taloutta merkittävästi.
Lupauksen lisäksi tekoäly on hyvinvointivaltiolle ongelma. Mikäli tuottavuusloikka tapahtuu ja esimerkiksi 20% työntekijöistä kykenee lopulta tekemään 100%:n työt, ei ole mitään takeita, että niille 80%, joiden panosta ei enää tarvita, löytyy vastaava määrä uusia, yhtä arvokkaita tehtäviä. Mikäli tietotyöt siirtyvät miljoonille tai miljardeille agenteille, keskimääräisillä ihmisillä ei välttämättä ole prosessille enää hyödyllistä tarjottavaa.
Tilanne muistuttaa hevosten asemaa nelitahtimoottorin synnyn myötä. Suurimmalle osalle hevosista ei enää yksinkertaisesti löytynyt järkevää tekemistä. Vaikka töitä riittäisikin 80%:lle ja vain 20% jäisi ulkopuolelle, sekin olisi historiallinen katastrofi. Great Depression -laman keskellä työttömyys nousi 25%:iin ja aikakausi symboloi sata vuotta myöhemminkin taloudellista synkkyyttä.
Tekoälyn kehittyessä se pystyy tekemään yhä suuremman osuuden töistä. On siis hyvin mahdollista, että jatkuvasti kasvava osa työvoimaa siirtyy hiljalleen katsomon puolelle. Tarvitsemme turvaverkon, joka kykenee kannattelemaan merkittävää osaa väestöstä. Tämän muoto voi olla perustulo, peruspalvelut tai vaikkapa filosofi Will McAskillin kuvaamat ”perusresurssit”. Ilmeinen keino rahoittaa turvaverkko voisi olla tekoälyn kautta saatava tuottavuuslisä.
Tekoälymallien omistamiseen ja rakentamiseen liittyvät rahat kertyvät pitkälti Piilaaksoon ja ehkä Kiinaan. Suomeen tämän lajin vaurautta tuskin on tulossa ja Eurooppaankin vähänlaisesti. Meidän on kuitenkin mahdollista olla ykkösiä tekoälyn varhaisessa soveltamisessa. Tämä vaatisi kuitenkin asenteen ja rakenteiden pikaista päivitystä Tawasolin mainitseman Viron kaltaisiksi: digitaalinen valtio, joka kokeilee ketterästi kaikenlaista, riskeistä huolimatta. Byrokraattinen dinosaurus -tyyppinen Suomi ei pääse tekoälyn kanssa kunnolla vauhtiin, ennen kuin nopeammat ovat jo liian kaukana.
Leikkisästi voisi siis todeta, että meillä on ratkaistavanamme yhtäältä tekoälyn ”kokoomusongelma” ja toisaalta tekoälyn ”SDP-ongelma”: 1) kuinka olla niin tehokkaita, että voitamme globaalin innovaatiokilpailun, jos ei tekoälyn kehittämisessä, niin sen soveltamisessa ja 2) kuinka tasata tuottavuusloikan tuloja niin, että pidämme kyydistä putoavan, kasvavan ihmisjoukon kiinni hyvässä elämässä. Vihreät on puolueena hyvin asemoitunut yhdistämään näitä kahta tulokulmaa. Jos emme kääri hihoja tekoälyn kaksoisongelman kanssa nyt, luvassa on kiihtyvää jatkoa viime vuosien leikkauksille ja alakulolle.