Pelkkä audio podcastina: Mielestämme 27: Liberalismin puolustus -kirjan julkkarit
Osallistuin Liberalismin puolustus -kirjaan tekstillä ”Sosiaaliliberalismi disruption aikana”. Kirjoitin kirjasta ”arvion” täällä. Ohessa on video ja audio 5.11. Helsingin Tiedekulmassa järjestetyistä julkkareista.
Tämä on kirja-arvio teoksesta Liberalismin puolustus, jonka yksi kirjoittaja olin. Koska kirjassa on niin lukuisia kirjoittajia ja aiheita, on ehkä helpointa muodostaa nopea kokonaiskuva tiivistämällä, mistä kukin kirjoittaja kirjoitti. Käsiteltyäni näin kirjan luvut syvennyn sen yleisiin teemoihin. Keskityn varsinaisessa arviossa pääasiassa siihen 90+ % kirjasta, jota en itse kirjoittanut. Kommentoin lopuksi kuitenkin yleisemmin liberalismiin liittyviä teemoja ja sen yhteydessä aiheita, joista itse kirjoitin.
Ari Helo toimitti teoksen ja luo ensimmäisessä luvussa lyhyen katsauksen liberalismin historiaan. Helo vertailee kirjoituksessa sosiaalipolitiikan tarpeet huomioivaa liberalismia ja markkinaliberalismia ja käsittelee erityisesti Yhdysvaltojen ja Suomen yhteiskunnallisia eroja. Erityishuomion saa Yhdysvaltojen heikko onnistuminen koulutuksen, terveydenhuollon ja mahdollisuuksien tasa-arvon toteutumisen osalta, Suomeen verrattuna. Helo kuvaa Suomen suhteellisen kokonaisvaltaisesti liberaalina valtiona, joskin käsittelee myös liberalismin vastavoimia, kuten 2020-luvun identiteettipolitiikkaa.
Turun yliopiston tutkija Markus Kantola käy kirjoituksessaan läpi merkittävää tukea, jonka Trumpin poliittinen nousu on saanut arvokonservatiiveilta. Kantola antaa demokraattipuolueelle ja muidenkin maiden keskusta-vasemmistolle melko suoran suosituksen Trumpin voittamiseksi: 1) kuuntele aidosti kaikkia äänestäjiä, 2) sisällytä maltillista arvokonservatismia poliittiseen ohjelmaan, 3) tarjoa vasemmistolaista hyvinvointipolitiikkaa. Uusi Suomi koki reseptin uutisarvoiseksi.
Matti H. Virtanen esittelee suomalaista äärioikeistoa liberalismin vihollisena. Itseäni kuitenkin hämmensi affektiero äärioikeiston ja äärivasemmiston käsittelyissä. Siinä missä vasemmalla esiintyy ”wokellusta” ja ”punavihreää vouhotusta”, Sinimustan liikkeen Tuukka Kuru, joka ainakin Wikipedian mukaan asemoi liikkeensä Saksalaisen kansallissosialismin yhteyteen, kuvataan ”aatehistoriansa lukeneena” ja ”sanavalmiina kaverina”, joka keskustelussa sai kirjoittajan ”miettimään omia arvojaan”.
Kirjoituksessa todetaan myös, ettei Sinimustaa liikettä ”voi pitää väkivaltaisena”. Wikipedia-sivu kuitenkin luettelee lukuisia puoluetta kannattavia ja tukeneita ihmisiä, joilla on kontollaan sekä menneitä että tuoreita väkivaltarikoksia. Kirjoitus myös samastaa Suomen historian 1800-luvun merkkihenkilöitä (”Suomi saa kiittää olemassaolostaan äärioikeistoa”) sekä libertaareja Kurun kaltaisiin uusnatseihin pilaillakseen ”äärioikeisto”-termin monimerkityksellisyydellä.
Jussi K. Niemelän aiheena on perussuomalaiset. Niemelä avaa kirjoituksen toteamalla, että ”kansan, kielen, kulttuurin, elämäntavan ja sivistysperinnön” puolustaminen leimataan nykyisin ”rasismiksi, fasismiksi ja äärioikeistolaisuudeksi” ja että oikea termi perussuomalaisille olisi ”reformistinen laitaoikeisto” tai ”radikaalioikeisto”. Virtasen ja Niemelän kirjoitukset siis puuttuvat kummatkin äärioikeisto-termin käyttöön. Niemelä määrittelee äärioikeiston sijaan perussuomalaiset populistiseksi ja kansallismieliseksi liberaalin demokratian edellytysten puolustajaksi ja vihjaa, että puoluetta sopisi johtamaan Teemu Keskisarja.
Perussuomalaisten jäsenistö on hyvin kirjavaa ja puolue suhtautuu Euroopan Unioniin melko vihamielisesti. Onko esimerkiksi temppeliherroja somessa aikanaan fanittanut Laura Huhtasaari liberaali? En siis purematta niele puolueen asemointia liberalismin puolustajaksi, vaikka väitteessä osittainen perä onkin. Perussuomalaiset ”kansan varaventtiilinä” (Niemelän termi) on toisaalta kyennyt ensimmäisenä nostamaan esiin epäkohtia, jotka ovat syntyneet esimerkiksi maahanmuuton ja liberaalin demokratian normien yhteentörmäyksistä.
Ari Helo, Jukka Savolainen, Linda Hart ja Jarkko Tontti kirjoittavat kaikki intersektionaalisuuteen ja wokeen liittyvistä teemoista. Tämä jatkumo kirjan keskellä kattaa lähes kolmasosan kirjan sivumäärästä ja voi aihepiiristä piittaamattomalle ihmiselle tuntua liialta. Itselleni tekstien lukeminen oli kuitenkin suhteellisen kiinnostavaa. Kukin niistä kattaa eri alueen liberalismin ja identiteettipolitiikan törmäyksestä. Helo arvostelee intersektionaalista tutkimusmetodologiaa, Savolainen Yhdysvaltain DEI-käytänteitä, Hart sukupuoliaktivismin vaikutuksia vapaaseen tieteelliseen tutkimukseen sekä ilmaisunvapauteen ja Tontti taidekentän uusherännäisyyttä identiteettiteemojen tiimoilta.
Viimeistään Trumpin hallinnon myötä ”woke” on käytännössä kuollut valtavirtakulttuurista. Se elää yhä joissakin instituutioissa ja alakulttuureissa, mutta tuskin missään sen suunta on kohti suurempaa kukoistusta. Itse vihreiden sisäiseen kulttuurisotaan osallistuneena sekä Yhdysvaltain akatemian vallankumouksellisiin piirteisiin törmänneenä pystyn jossain määrin symppaamaan näiden kirjoittajien murheita. Uskon ja toivon kuitenkin, että lähiaikoina, tai jo nyt, nämä kirjoitukset lähinnä dokumentoivat lähihistoriaa. Saimme Trumpin osin Yhdysvalloissa tapahtuneiden identiteettivasemmiston ylilyöntien seurauksena. Jos emme halua lisää nativistista epävakautta oikealta, meidän tulee alkaa näyttää esimerkkiä järkevyydessä vasemmalla ja keskustassa.
Pekka Saurin osuus käsittelee rakentavaa keskustelua demokraattisen päätöksenteon perustana. Tämä habermaslainen prosessi on somen aikakaudella kriisiytynyt X:n täyttyessä disinformaatiosta ja illiberaalista mielipidevaikuttamisesta. Saurin kirjoitus onkin eräänlainen humoristinen ruumiinavaus vuoden 2019 liberalismille. Siinä missä apulaiskaupunginjohtaja Saurilla riitti vielä idealismia somen käytölle organisaatioiden viestinnässä, hän päätyy nyt vain toteamaan, että ehkä somen tarkoitus ei ollutkaan avata keskustelua vaan saada vain koko väestölle kanava, jota pitkin tuutata oma totuutensa maailmaan.
Mika Pantzar, Visa Heinonen ja Ilja Kavonius käsittelevät vapaan markkinatalouden rantautumista Suomeen viime vuosisadan jälkipuoliskolla. Osuus on mahdollisesti kirjan akateemisin. Alun kuivakkuden jälkeen se käsittelee itselleni yllättävän kiinnostavasti läntisen markkinaliberalismin ideologista pohjatyötä Suomessa enimmäkseen Kekkosen aikana.
Seida Sohrabi kuvaa kuinka hänen lähes lukutaidoton perheensä muovautui parissa vuosikymmenissä suomalaisiksi mallikansalaisiksi. Ukrainan sodan alkaessa Sohrabin isä ilmoitti olevansa valmis kuolemaan Suomen puolesta rintamalla. Sohrabin teksti käsittelee maahanmuuttopolitiikkaa ja erityisesti Ruotsia, jossa kotouttamisen ongelmat näkyvät nyt jengisotina ja massasyrjäytymisenä. Sohrabi nostaa esiin kysymyksen siitä, kuinka kotouttaa ihminen, joka ei halua kotoutua. Myös oma kirjoitukseni, joka on kirjassa seuraavana, sivuaa hieman samaa teemaa käsitellessäni sosiaaliliberalismin yhteyttä maahanmuuttoon. Oman kirjoitukseni päähuomion saa kuitenkin ihmisyyden eksistentiaalinen taso, joka helposti liberalismia käsitellessä jää huomiotta.
Timo Vihavainen esittelee liberalismin kannatusta ja edellytyksiä Venäjällä viime vuosisatojen historiassa. Vihavainen kuvaa Putinin vuosien muistuttavan 1800-luvun alun valistuksen vastaista aikakautta maan lähes poikkeuksetta totalitaarisessa historiassa. Kuullessani pessimistiseksi konservatiiviksi mieltämäni Vihavaisen kirjoittajavan tekstin ”Liberalismin puolustus”-kirjaan, minulla oli henkilökohtaisia varauksia. Teksti kuitenkin sekä osin puolusti liberalismia että käsitteli Venäjää terveen kriittisesti ainakin niiltä osin kuin itse kykenen arvioimaan. Lopuksi Matti Vanhanen reflektoi keskustan arvopohjan liberaaliutta ja kotimaisten pääomamarkkinoiden kehitystä.
Jos koostamme teemat, voimme sanoa, että suuren edustuksen kirjassa saivat
1) liberalismin identiteettipoliittiset haastajat,
2) liberaalin demokratian vahvistaminen korkean maahanmuuton yhteiskunnissa,
3) Yhdysvaltain liberalismin virheet ja
4) neutraalisti kuvattu markkinaliberalismi.
Otsikoin tekstin ”jälkijäristys”, sillä itselleni kirjan aihepiiri näyttää suurilta osin Amerikassa viime vuosikymmeninä tapahtuneelta voimakkaalta maanjäristykseltä, jonka jälkijäristys tunnettiin Suomessa 3-4 richteriä miedompana, vuosia myöhemmin. Saimme Suomeen laimean woken ja oikeisto-woken, laimean maahanmuuton (Amerikkaan, mutta erityisesti Ruotsiin verrattuna) ja laimean uusliberalismin. Liberalismi hädin tuskin on kriisissä Suomessa – Yhdysvalloissa kylläkin. Uusliberalismi on luonut esimerkiksi Yhdysvaltoihin individualistisen ja merkityksellisyydeltään tyhjemmän yhteiskunnan, jossa syntyy identiteettiliikkeiden kaltaisia ilmiöitä ihmisten hakiessa mielekästä tapaa vaikuttaa elämiinsä.
Vähemmälle huomiolle tai kirjasta kokonaan pois jäi ainakin tarkka aatehistoriallinen, eri liberalismeja käsittelevä osuus: klassinen liberalismi, sosiaaliliberalismi, uusliberalismi, vasemmistoliberalismi, arvoliberalismi jne. Näihin viitataan, mutta niitä ei nidota osaksi yhtä selkeää narratiivia. Liberalismia ei myöskään käsitelty esimerkiksi Aasian tai Etelä-Amerikan maissa ilmenevänä, vaikka Vihavaisen teksti antoikin Venäjän näkökulmaa. Kaikki aiheet eivät tulleet katetuiksi siitäkään syystä, että tekstit tulivat kirjoittajilta näiden osin itse valitsemista aiheista.
Liberalismin kriisi on mielestäni todellinen, läntinen ilmiö. Voimakkaasti talouttaan uudistaneet uusliberaalit yhteiskunnat kuten Yhdysvallat ja Iso-Britannia kriiseilevät eniten. Karkeasti voisi sanoa, että uusliberalismi, siis markkinoiden maksimaaliseen vapauteen pyrkivä talousliberalismi, on hyödyttänyt näiden yhteiskuntien rikkainta kolmannesta huomattavasti. Kyvykkäistä tietotyöläisistä on tullut uuden meritokratian kuninkaita. Keskimmäinen kolmannes, eli keskiluokka, on joutunut näissä maissa prekaariin asemaan ja joutuu jännittämään terveydenhuollon ja lasten koulutuksen toteutumista. Suuri osa köyhimmästä kolmanneksesta äänestää Trumpia ja haluaa rajat kiinni.
Siinä missä vain rikkain ryhmä hyötyy uusliberalismiin vahvimmin menneissä maissa, sosiaaliliberaaleissa maissa kuten Suomi ja Tanska myös keskiluokka on pysynyt vauhdissa mukana. Vaihtamalla uusliberalismista sosiaaliliberalismiin pelastetaan siis hyvin karkeasti vielä toinen kolmannes väestöä mukaan samaan veneeseen. Köyhin kolmannes ei ole näissä maissa vastaavassa kriisissä kuin Yhdysvalloissa, sillä turvaverkko on merkittävästi vahvempi.
Omassa kirjoituksessani pyrin käsittelemään henkistä syvyyttä, jonka liberalismi jättää koskematta. Kirjoituksen kokonaisuudessaan voi lukea kirjasta ja en toista tässä laajemmin sen sisältöä. Referoin siinä John Rawlsin tietämättömyyden verho -ajatuskokeen ja kirjoitan sosiaaliliberaalista yhteiskunnasta, joka pyrkii olemaan reilu kaikille. Michael Sandel on arvostellut Rawlsin ihmiskuvaa juurtumattomuudesta ja irtonaisuudesta: todellisuudessa ihmiset ovat aina osa jotakin kulttuuria ja yhteisöä sekä joidenkin olosuhteiden tuotteita.
Tuon esiin, että liberalismin tulisi tunnistaa myös ihmisyyden kokemuksellinen puoli, kuten merkityksen, yhteisön ja juurtuneisuuden tarve, eikä rajautua vain poliittisten ja materiaalisten perustarpeiden turvaamiseen. Tätä kysymystä ovat käsitelleet lukuisat historian eksistentialistit ja päätyneet vastauksiin, jotka osin tiivistyvät psykologiassa suosittuun itsemääräytyvyysteoriaan. Sen mukaan ihmiset kaipaavat elämässä kokemusta autonomiasta, kompetenssista sekä yhteydestä muihin.
Liberalismin teoria ei ole yltänyt näihin kysymyksiin asti. Kun perustoimeentulo on turvattu, jää yhä kysymys, kuinka elää hyvää elämää. Liberalismi on luonut länteen sekulaarin tyhjiön ja monilla ihmisillä on vaikeuksia löytää merkityksellinen pohja omalle elämälle. Aiemmin tähän on ollut helposti saatavilla uskontoa ja yhteisöä, mutta individualistisessa kilpailua ja kulutusta painottavassa yhteiskunnassa näiden merkitys on dramaattisesti huvennut. Tiede on omalta osaltaan vienyt uskonnolta elintilan.
Paul Kingsnorthin mukaan läpi ihmiskunnan historian tärkeitä merkityksen tuottavia tekijöitä ovat olleet people, place, prayer ja past. Tutut ja pysyvät ihmiset, tuttu ja pysyvä paikka, yhteys itseä suurempaan ja kokemus siitä, että on osa sukupolvien ketjua. Liberaalien markkinayhteiskuntien muuttoliikkeet, viihdeteknologia ja korostunut individualismi ovat ajaneet monen osalta näiden tekijöiden vaikutuksen minimiin. Kuten kuulemma moni nuori mies viime vuosina, liityin itse toukokuussa uudelleen kirkkoon (jossa käyn lähes joka sunnuntai) kokeakseni omassa elämässäni enemmän yhteyttä muihin ihmisiin ja itseäni suurempiin asioihin, vaikka en pysty uskon loikkia agnostisena tiedeihmisenä tekemäänkään.
Kirkko on tuonut elämääni muiden ihmisten ja jaettujen rituaalien sekä kertomusten kautta merkityksen kokemusta. Samoin hyödyn vuosikymmenien meditaatioharrastuksesta, joka vahvistaa yhteyden kokemusta muiden ihmisten kanssa ja kykyä olla läsnä omassa kokemuksessa. Minua on myös hyödyttänyt evoluutiobiologian ja -psykologian perusmaailmankuvan sisäistäminen, sillä jostain syystä ihmisen eläinluonteen muistaminen ja sukupuolien välisten erojen hahmottaminen tuntuu paikoin selkeyttävän arjessa luovimista.
Nämä mainitsemani tekijät jäävät uusliberaalissa tai sosiaaliliberaalissakin yhteiskunnassa helposti huomiotta. Merkityksen puutetta hukutetaan viihteeseen, videopeleihin, päihteisiin, aktivismiin ja addiktioihin. Mielestäni tulisi kiinnittää enemmän huomiota hyvinvoinnin edellytysten kerrostuneisuuteen. Tarvitsemme hieman uusliberalismia, koska markkinat nyt vain ovat tehokkain tunnettu tapa tuottaa kasvua. Sen päälle tarvitsemme sosiaaliliberalismia turvaverkoksi, koska markkinat voivat olla hyvin julmat ihmiselle, jolla käy huono tuuri. Sosiaaliliberalismin päälle tarvitsemme ymmärrystä merkityksestä, yhteydestä ja eksistentialismista. Tätä kolmatta tasoa voisi kutsua henkiseksi syvyydeksi. Tarvitsemme juurtuneisuutta ja kykyä säädellä tunteita. Näitä voisi opettaa koulussa, kun joku ensin opettaisi niitä opettajille.
