Kirjani Onko mindfulnessista mihinkään? ilmestyi tällä viikolla ja käsittelee mindfulnessia kriittisestä ja henkilökohtaisesta näkökulmasta. Kirjassa on karkeasti ottaen viisi pääteemaa:
1) meditaatioharjoituksen eri muotojen esittely,
2) mindfulnessin määrittely ja vaikuttavuuden arviointi
3) mindfulnessin hyvien ja huonojen ideoiden vertailu,
4) yksinkertainen opastus mindfulness-harjoittamiseen ja
5) somen ja älypuhelimien kritiikki.
Esittelen nämä teemat lyhyesti tässä kirjoituksessa. Saatan lisätä kirjoitukseen myöhemmin Q&A-osion.
Kirjan alussa on lyhyt elämäkerrallinen osuus, jossa kuvaan syitä, joista ihmiset päätyvät harrastamaan meditaatiota ja kerron, minkälainen kärsimys ajoi minut meditoimaan: pääasiassa ahdistus ja pelot, mutta myös oman identiteetin kanssa työskentely. Oma matkani meditaatioharjoituksen läpi on kestänyt yli kaksikymmentä vuotta ja kattanut vuosien aikana ainakin zeniä, kliinisen psykologian mentalisaatioharjoituksia, MBSR ja MBCT -tyyppisiä sekulaareja harjoituksia, theravadaa (vipassana) ja tiibetinbuddhalaisuutta (dzogchen). Samanaikaisesti olen koko matkan ajan arvioinut mindfulnessia ja meditaatiota kriittisesti tieteellisen näkökulman kautta.
Elämäkerrallisen osuuden jälkeen kirjassa määritellään mitä mindfulness on: huomion itsesäätelyä uteliaalla ja avoimella tavalla. Tämän jälkeen käydään läpi mindfulnessin hyötyjä puoltava ja vastustava tutkimusnäyttö. Kirjassa kiinnitetään erityishuomiota psykologian toistettavuuskriisiin ja sen tuloksia paisuttavaan ja vääristävään vaikutukseen. Toistettavuuskriisin myötä mindfulnessin terveyshyödyt ovat tutkimuksen valossa ohuemmat, kuin mitä tutkijoita ja varsinkin mindfulness-kouluttajia kuuntelemalla olisi voinut jokunen vuosi sitten ajatella. Toisaalta tutkimus perustuu enimmäkseen lyhyisiin mindfulness-kursseihin, eivätkä pitemmän aikavälin, tuhansia tunteja kattavat, harjoitusmäärät näy mindfulnessin vaikuttavuuden efektikoossa.
Kirjassa arvioidaan hyviä ja huonoja ideoita. Puolustan kirjassa ideoiden meritokratiaa. Käsitykseni on, että hyvät ideat nousevat mistä nousevat, eikä ne tuottaneilla kulttuureilla, ihmisillä, tai muilla kontekstuaalisilla ominaisuuksilla ole tulevaisuuden kannalta sen enempää väliä kuin Faradayn kansallisuudella oli fysiikan etenemiselle. Väliä on itse idealla. Nostan kirjassa esiin hyvinä ideoina mm. meditaation keksimisen, sen irroittamisen buddhalaisuudesta ja meditaation tuomisen kaikkeen inhimilliseen elämään, vaikka meditoiva ihminen olisi keskellä kiivasta ja tunteikasta keskustelua sen sijaan että istuisi silmät kiinni lootusasennossa. Arvostelen kirjassa mindfulnessin mukana kulkeneita kulttuurisia ideoita kuten Buddhan täydellisyyttä, tai edes tarpeellisuutta, sekä mindfulness-tutkijoiden halua saada mindfulness näyttämään hyvältä tutkimustuloksia esitellessä.
Puollan kirjassa raakaa ja minimalistista mindfulness-harjoitusta. Harjoitus tarkoittaa huomion pitämistä viidessä aistissa ja mielessä, koko ajan. Se on yksinkertaisesti mindfulnessin jatkuvaa ylläpitämistä elämässä ilman teorioita tai rituaaleja. Tällaista harjoitusta täydentää päivittäinen rauhallisissa oloissa tehty muodollinen harjoitus. Raa’an harjoituksen vastakohdaksi miellän meditaatioharjoituksen, jossa keskeinen huomion (ja usein halun) kohde on buddhalainen elämäntapa tai oman meditaatioharjoituksen jatkuva älyllinen analyysi. Elämäntapa ja analyysi ovat ok, jos ihmisen huomion ylivoimainen pääkohde on läsnäolon ylläpitäminen. Itse lähinnä meditoin, enkä arjessa juuri mieti meditaatioon liittyviä älyllisiä asioita. Näkemykseni on, että yli 90% (ehkä yli 99%) “dharmasta” on kulttuurista painolastia, jota kuljetamme meditaation mukana dogmaattisista syistä, ehkäpä rakastuneina uskonnon tuomiin merkityksellisyyden kokemuksiin, eksistentiaaliseen helpotukseen tai sosiaaliseen yhteisöön. Itse kuljetan raa’an harjoituksen mukana ainoastaan halun ja vastustuksen huomaamista ja mentalisaatiota, eli vuorovaikutuskumppanin mielen epäsuoraa havainnointia.
Kirja ottaa konservatiivisen position älypuhelimiin ja someen. Uskon älypuhelimien ja ehkä somenkin olevan lopulta hyödyllisiä ihmiskunnalle, mutta että nykyisessä huomiotalouden tilanteessa ne tuottavat suurimmalle osalle ihmisistä enemmän haittaa kuin hyötyä. Tällä hetkellä tanssimme mainostajien ja teknologiafirmojen pillin mukaan ja jahtaamme fiksejä, jotka eivät vastaa tarpeisiimme. Älypuhelin ja ehkä somekin olisivat toteutettavissa myös tavalla, joka sopisi yhteen evolutiivisten tarpeidemme kanssa. Sitä odotellessa hyödymme suuresta määrästä mindfulnessia ja digihälyn rajaamisesta. Itse en toistaiseksi käytä niin somea kuin älypuhelimiakaan, sillä minulla on näin nelisen tuntia päivässä enemmän aikaa keskittyä itselleni arvokkaisiin asioihin.
Kirjan julkkareissa käytiin paneelikeskustelu kirjan aiheista. Sen voi kuunnella täällä: Spotify ja Youtube.