Mindfulness, mental health, and attitudes to critical social justice: Interview with psychologist Dr Oskari Lahtinen

Preface by Oskari: I gave an interview to John Barry at Male Psychology magazine. I thought the questions were intersting and covered many topics I haven’t written much about recently so I asked John’s permission to cross post.

This article was originally published in Male Psychology magazine.

May 23 

Written By John Barry

Dr Oskari Lahtinen is a psychologist and Senior Researcher at the INVEST Research Flagship Centre in the University of Turku, which is one of the top universities in Finland. He is an early-years researcher, and specialises in designing and evaluating apps that teach mindfulness and similar skills.

However it’s the other branch of his work that caught my attention recently – social justice attitudes. His recent study of the attitudes of around 5000 adults to social justice (commonly known as ‘woke’) ideas found that – spoiler alert – 85% of men reject them. This result is at odds with how loud the voice of social justice is in the media, so I was very interested to find out more about this study from Dr Lahtinen, who very kindly made time for this while on paternity leave.

John Barry (JB): Congratulations on the birth of your child. Is it a boy or girl? Is it your first one?

Oskari Lahtinen (OL): Thank you, it actually happened a while ago already. Finland is very generous with parental leave for both mothers and fathers, and also generous on when you can take your leave.

JB: My son was born shortly before the UK covid lockdowns started. Although the lockdowns were a nightmare in many ways, I was really glad to be able to spend a lot of time with him in his early years. What is your experience of being a new dad?


OL: I’ve loved it. First days of parental leave felt like a 1.5x improvement on my quality of life coming from ten back-to-back years of university work.

JB: We get two weeks paternity leave in the UK. How much do you get in Finland?

OL: We get a lot. The minimum in the new model amounts to something like 4 months. There are additional months the parents can transfer to the parent who wants to do a longer leave.


JB: Do you have any advice for new dads?

OL: I’m partial to using mindfulness in daily life so I’d say it’s useful to develop the ability to be present with the child when you need to be. It’s not worth as much to say “be present”, more I’d say take time to develop a background level of mindfulness by meditation practice. It’s easier to lift heavy weights if you took the time to train at the gym and it’s easier to be present if you put in your hours of meditation. I find it makes connecting with your loved ones easier, as well as managing emotions that arise when you’re repeatedly woken up in the middle of the night for instance.

JB: With the lack of sleep etc, inevitably things can get stressful. When you get stressed, how do you unwind? Do you use your Tita mindfulness app?

OL: I’ve been practicing meditation for a long time. The app is to help beginners learn mindfulness and I don’t really use it myself, although I’ve done so much testing on it, that it has amounted to using it like I would another app at times. Things can get stressful. I have found though that mindfulness helps a lot. I often feel quite frustrated if I have to get up at the beginning of deep sleep, but have noticed I get calmer and calmer after the initial frustration, even if I don’t get the sleep. Apparently negative emotions and my own (very mild) suffering act as “mindfulness bells”. When I notice I am suffering I almost automatically start paying attention to my breath and being mindful of the experience. Then I relax and don’t mind so much if I don’t get what I want (sleep). Some situations definitely test the parent’s patience, but I’ve been pleasantly surprised how much help meditation has been.

“Mindfulness may have an image problem, which is unfortunate for men, since it’s a cognitive skill that helps you regulate yourself better and have better outcomes in all kinds of life and work situations.”


JB: Men don’t tend to seek talking therapies as much as women do. Have you found a sex difference in uptake of mental health apps, or sex differences in outcomes from using these apps?

OL: Yes, there was a 5:1 (female:male) ratio in who volunteered to use the Tita app. Mindfulness may have an image problem, which is unfortunate for men, since it’s a cognitive skill that helps you regulate yourself better and have better outcomes in all kinds of life and work situations. It really has nothing to do with your sex. Perhaps mindfulness’s brand has been tainted by association with yoga and new age ideas, though, again – I like yoga as well and find it useful for maintaining good health. And I’m very critical of many non-evidence based new age practices.

JB: Do you think there are any downsides of over-reliance on apps and chatbots for therapy rather than seeing a person? I am a clinical hypnotherapist, but take the pragmatic view that if men can’t find a (human) therapist who they feel comfortable talking to (e.g. not feel judged about patriarchy or white privilege or other CSJA views), then therapists can’t complain if men turn to AI.

OL: Yes I do. I think one function of therapy is to offer some kind of “healing” relating to what in psychology have been called attachment relations. I think these relationships are imbued with all kinds of qualities that can’t be expressed in text: nonverbal expressions, intonations, possibly touch, and even smells and the totality of the visual experience and reciprocal interaction of being in the same room. Chatbots can probably replace some percentage of what takes place in face to face therapy, but what is the percentage – 20%, 40%? I don’t think it’s much above 50% at least.

Regarding the second part of your question about strongly ideological therapists, I don’t think that situation is currently very bad in Finland – that is I don’t think our overall therapist population is radicalized in that sense.

JB: You have researched school and university students and the stress they experience. It is very popular these days to say that smartphones are to blame for a lot of their mental health issues. Do you think this suggestion is true? Phones can be good after all, and have apps for educational purposes, mindfulness etc. Does the situation vary by country, perhaps?

OL: I follow our downward slide in the PISA results somewhat closely. Finland was the top country in 2006 and has slid way down since then. Our top 25% in math for instance now scores lower than the average student in 2006. This slide has largely coincided with the arrival and dissemination of smart phones. When I use one, I waste hours per day on stuff that takes me away from my important goals. I don’t know exactly what is causation and correlation in this one, but have solved the problem by swapping the smart phone for a 19 euro Nokia that only takes calls and sends texts. I’ve had it for 2+ years and have not looked back. I find the laptop and a wifi pad (if you need one) are more than enough internet. I don’t use social media at all, unless I absolutely have to. PISA results are not the same as mental health, but both have worsened in the same time span. I do think the new phones offer useful benefits and they would be great tools if they were not designed to prey on the worse parts of human nature and get everyone addicted. But that’s what they (i.e. social media, Youtube, TikTok, etc.) do at the moment and we have to adjust accordingly.

Image: New research regarding critical social justice attitudes.

JB: It’s been suggested that critical social justice attitudes (CSJA), campaigns and regulations can cause a lot of stress. Do you think this might be true? Do you know of any research into this issue? In Perspectives in Male Psychology we speculated that gender quotas in employment might cause stress to men.

OL: Again, things are probably better in Finland than they are on let’s say American campuses. If you are a moderate or even a centre-right academic working in the American Ivy League and your job applications go through DEI vetting and you’re required to present your own antiracism action plans, judged through the lens of a particular ideology, I’m sure that can be stressful. After publishing the CSJA study I don’t know for instance whether I’m still employable by some top universities with the worst FIRE rankings for instance. If I was competing for those jobs, I would find it stressful. Overall though, I would discourage a victim mentality and just focusing on working around obstacles and directing energy in changing the world for the better. Mindfulness is good for stress too, as is family life, doing sports, the outdoors, etc.

JB: Your new research has received a lot of interest. Can you say why you did it and what you found? I am very interested in the sex differences in support for CSJA attitudes, and also the mental health findings.


OL: There was a lot of talk about “woke” in Finland in 2020-2021 but no data on how much of it there was and where in the society we could find it. I wanted to operationalize it and measure it. I did one study at my university where I found out that yes, there was “wokeness” at the university, but it manifested more in certain fields (social sciences for instance) and was definitely more of a female than male phenomenon.

“Evolutionarily speaking, most women are attracted to masculinity and most men to femininity. Therefore moderate masculinity for men and moderate femininity for women are probably qualities that help you to have better close relationships with the opposite sex.”


JB: My research last year found that negative attitudes to masculinity are correlated with worse mental wellbeing. Do you think CSJA attitudes cause mental health issues, or that people with mental health issues are attracted to CSJA attitudes? Or is the relationship more complex than either of those characterisations?

OL: I’m fully open to the causation being either way, both ways, or that both are caused by a third variable. I would guess the causation goes both ways. Mental health problems correlate with having leftist views overall and even people on the left who don’t have much CSJA report worse mental health than people on the right in my data. I haven’t seen your research but I do find it a plausible proposition that viewing masculinity negatively would correlate with worse mental wellbeing. For my own wellbeing, I have found that basic evolutionary tendencies seem to be tightly connected to my wellbeing and I ignore them at my peril. This means sleep, proper nutrition, moving a lot, and taking care of close relationships and my family. Evolutionarily speaking, most women are attracted to masculinity and most men to femininity. Therefore moderate masculinity for men and moderate femininity for women are probably qualities that help you to have better close relationships with the opposite sex. Both can go overboard and you can have toxic masculinity and toxic femininity. I think a critical attitude towards those is probably adaptive. But disliking masculinity in itself will make for a hard life, as 50-80% of our tendencies come from genes and in males those genes heavily direct towards behaviors and preferences that are deemed masculine.

JB: The findings of your paper was based on a sample recruited from universities and readers of Helsingin Sanomat, which is Finland’s largest circulation newspaper. Do you think this had an impact on your findings?

OL: Probably and I discussed it as a limitation in the paper. The paper’s readership is likely to be better educated than rest of the population, as would be for the readership of the New York Times for instance. However, education was not a big factor in the results. The study findings were basically the same in all educational classes. It still might skew the results a little bit, as even the not as educated participants were still readers of Helsingin Sanomat.

“The finding that 60% of women view CSJA [critical social justice attitude] propositions positively, and 85% of men reject CSJA propositions, was an interesting result to see.”


JB: What is the main thing you have learned from your study, or indeed your research overall?

OL: The gender imbalance in “woke”. The finding that 60% of women view CSJA propositions positively, and 85% of men reject CSJA propositions, was an interesting result to see.

Image: New book on mindfulness

JB: It makes you wonder how harmonious a society can be when men and women have such starkly opposing views…?

 

OL: I guess I look at this as an aspect of political polarization. The 85% of men who reject CSJ includes many moderates but also an illiberal fringe of its own, when one moves further and further to the right. In the US this group seems to be larger than in Finland (and perhaps the UK). So on both sides one finds illiberalism of different kinds. The composition of those groups vary from country to country, but it seems the illiberal left includes many more women and the illiberal right many more men. I don’t encounter either group much in real life, but they are all over X and Reddit. To me it seems that commonsensical people who have rich lives outside of online political debates and subscribe to basic western or liberal values can work together, form relationships and start families just fine. In Finland this is still a very large group. The situation may be more dire elsewhere and I would be interested to know how the numbers vary between countries.

JB: Would you like to see your study replicated in other countries? I would be interested in running a replication in the UK

OL: I would love to and please do. I have been contacted by researchers from other countries and I think at least two groups have translated or are translating the scale for their language.

JB: Do you have any new projects coming up that you would like to tell us about?

OL: I have a book on mindfulness coming out in June. If you have readers who speak Finnish or who want to help me out and buy a copy so they can use it to learn Finnish, you can find it here.

Thank you for the interview.
 

Final thoughts
Dr Oskari Lahtinen is undoubtedly a humanitarian and egalitarian who takes a balanced view on issues such as masculinity, education, and mental health. What better person then to highlight for us how unbalanced views about CSJ (woke) attitudes are. It makes you wonder how harmonious a society can be when men and women have such starkly opposing views on popular issues of the day. It also makes you wonder who the media, academia, and most institutions and organisations are representing when they promote woke views. If this is a man’s world then it’s not the average man’s world, that’s for sure.

 

The full text of Dr Lahtinen’s research paper on social justice attitudes can be accessed here for free https://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/CSJAop.13018   His new book on mindfulness will be available soon here https://basambooks.fi/sivu/tuote/onko-mindfulnessista-mihinkaan-/4981115

 

Biography
Oskari Lahtinen is a psychologist (DPsych) from Turku, Finland and works at the INVEST Flagship at the University of Turku. He developed the Tita mindfulness course for schools and his new book on mindfulness is out on June 7th. His research has been featured in the media e.g. The New York Times. When Oskari had free time (before parenthood), he was involved in improvisational theatre and hosted the Mielestämme podcast

Men who self-report as “woke” don’t hold beliefs their female counterparts do

I’ve been thinking about the different groups in the Critical Social Justice Attitude Scale (CSJAS) studies and the scale’s ability to measure what the participants mean when they say they could be described as “woke” by their friend. These participants account for a third of the sample. 18% of men and 48% of women self-reported as “woke”. The CSJAS was validated in part by looking at its correlation with this self-reported “wokeness”.

In medicine, a test’s sensitivity and specificity mean its ability to confirm real positives and negatives and discard false ones. Used as a binary test, the CSJAS can predict whether women are “woke” or not with roughly 80% sensitivity and specificity, and both go up for Gen Z women. It does a particularly good job in predicting which men are not “woke”, with specificity of 97%. Women who say they are “woke” agree with nearly the entirety of the Critical Social Justice Attitude Scale. Women who say they are not “woke” reject everything on the scale except for one item. And men who say they are not “woke” want nothing to do with the statements. There is one group however, who say they are “woke” but clearly mean something else by it than the rest of the sample.

Men in the study who say they are “woke” present a conundrum. The scale doesn’t predict their “wokeness” well as sensitivity is essentially a coin toss with 54.5%. That means that out of the 18% or so of men who say they are “woke”, only little over half actually agree with the CSJAS items more than they disagree with them. Overall, this group doesn’t endorse a single scale item. This statistic sits well with my impression of occasionally seeing some men disparage the scale items as “nonsensical” online. However, “woke” Gen Z women, on average, agreed with every single item on the scale and scale scores somewhat reliably predict “wokeness” in the other 80-90% of study participants.

I’ll repeat the last part: young women who say they are “woke” agree with every single item on the Critical Social Justice Attitudes Scale. And the items can be used to predict whether they self-identify as “woke” or not, as it can be used to predict which men and women self-identify as not “woke”. What do the men who self-identify as “woke”, believe then?

Out of the entire battery of 20 test items there are two items they (barely) endorse: “Transwomen are women.” and “We should have more safe spaces in society.” Barely, as the means fall in the middle of “not agree, not disagree” and “somewhat agree”. What is meant by “woke” then, for this group, seems to be a lukewarm assessment of the entire battery of critical social justice beliefs, that their female counterparts take onboard, and an unenthusiastic endorsement of “transwomen are women” and adding safe spaces.

Seen through this lense, I can see why the CSJAS may appear ludicrous to some men in this group. If you’re not enthusiastic about combating microaggressions or cultural appropriation you are perhaps not going to like a scale that assesses your “wokeness” using these indices. The simplistic formulations may feel like they add insult to injury. Here, I feel like I should repeat the caveat that these items were designed more to capture an attitude, and less to be nuanced truth claims, though it would be great if they did both.

Psychology questionnaire items can sometimes feel frustrating in this way – they can feel like they are belittling the complexity of the measured phenomenon and your rich experience of it. They are just trying to do the least bad job of balancing nuance with succinctness. I’m sure CSJAS is guilty of this. I’ve seen a fair bit of criticism about how the items lack nuance or can be interpreted in different ways, but few have been able to suggest improvements to them, let alone better items. I’ve made a further round of possible improvements on them after the study.

However, as mentioned, the other 80-90% of the study sample seem to be mostly in agreement that yes, what they mean by “woke” is close enough to what the CSJAS has on offer. There is thus a rift between genders in this too (as there is in the prevalence of CSJA between genders) – men self-report as “woke” even when their idea of what that means is very different from women and “non-woke” men. “Wokeness” for “woke” men struggles to acknowledge that “transwomen are women” but for women encompasses a host of beliefs ranging from wanting skin color to be discussed more to decolonizing reading lists and combating microaggressions.

What should a measure maker do with this information? First, I wonder whether this finding is particular to Finland or if it replicates elsewhere. The measure has already been translated to other languages and other studies are planned, so more data may elucidate the question. If this finding is universal, then either critical social justice attitudes are to be defined differently for different groups or we have to wait for the different understandings of the term to converge between, say, left-leaning men and young progressive women.

Critical Social Justice Attitude Study – Q&A

Construction and validation of a scale for assessing critical social justice attitudes” was published in the Scandinavian Journal of Psychology last week. The two part study had 5878 participants representing all age groups, educational backgrounds, and geographical areas of Finland. The main finding was a robust gender difference in critical social justice attitudes. Three out of five women but only one out of seven men responded positively to critical social justice attitude statements. Another finding was that the measure performed well psychometrically. The measure was also correlated with negative mental health outcomes, but not more so than reporting being on the political left, which is a result found by other studies prior to mine.

This study had already been reported on while it was still ongoing. There had been interest in it in Finland, but still I did not expect to have my study, name, or face, plastered over American television. Two days after the study came out it blew up on X and ended up all over the international media. I only gave one interview about the study which was picked up by, among many others, the New York Post, Fox News, and the Daily Mail, which resulted in tens of millions of social media views for the study’s results. These outlets didn’t reach out to me for comments and went their own way in framing the message (“Woke people are unhappy”). Next day I talked to Helsingin Sanomat, where I had complete say on how to describe the study. They also did a great job with custom data graphics. So what was the study about? What follows is a Q&A about what I think are the main areas of interest around the study.

1. What are critical social justice attitudes?

By critical social justice attitudes (CSJA) I mean what is meant with the word “woke”, when it is not used pejoratively.

The study defined CSJA as “a propensity to

1) perceive people foremost as members of identity groups and as being, witting or unwitting, perpetrators or victims of oppression based on the groups’ perceived power differentials; and
2) advocate regulating how or how much people speak and how they act if there is a perceived power differential between speakers, and intervening in action or speech deemed oppressive.

This definition was based on thinking about what many others have written and said about the topic. In the end I think the definition of critical social justice (CSJ) is best captured by two sources: DiAngelo & Sensoy (2017) and Mounk (2023). DiAngelo and Sensoy, advocates of CSJ, offer a definition of it which also includes two parts: 1) a theoretical understanding of group identities based on power differences, and 2) active attempts to change the situation. They phrased it like this:

A critical approach to social justice refers to specific theoretical perspectives that recognize that society is stratified (i.e., divided and unequal) in significant and far-reaching ways along social group lines that include race, class, gender, sexuality, and ability. Critical social justice recognizes inequality as deeply embedded in the fabric of society (i.e., as structural), and actively seeks to change this.

Mounk on the other hand elaborated components of this world view, called “identity synthesis” by him: skepticism about objective truth (from Foucault), discourse analysis for political ends (Said), group essentialism (Spivak), pessimism about Western society (Bell), basing public policy on group identities (Bell), intersectional activism (Crenshaw), and standpoint theory (Crenshaw; the belief that knowledge is situated and members of groups with different power may not be able to properly understand each other). These two definitions together appear to point to terrain that a conceptually valid CSJA measure should attempt to cover.

I refer to the studied phenomenon as critical social justice attitudes most of the time, but for convenience’s sake and in more casual conversation, have also sometimes just used the word “woke”, as it’s one syllable and critical social justice attitudes in Finnish is 18. I do not mean “woke” pejoratively and often put it in quotation marks.

2. How do you know the CSJA scale measures what it is supposed to measure?

In the study I asked the participants “If my friend called me ‘woke’ in good faith, I would agree with them, regardless of whether I approve of the term or not.” The mean for the answers to this question for different groups can be found in the table below under the abbreviation “GS” (global social justice item). Next to it are the CSJA scores from my measure.

As you can see the scores align nicely. For the participants who reported being “woke” or not “woke”, the scale predicted which one they were in 4 out of 5 cases (80.9% – a “useful” test in medicine is >75%). Whatever the CSJA scale measures, then, roughly corresponds to what study participants mean when they report on how “woke” they think they are, when the word is used by a friend in good faith. It’s still worth noting the CSJAS was not designed to be a discrete test but rather a continuous measure. It has low sensitivity for self-described “woke” men. It had the best specificity and sensitivity in women under 30 years old. Thus the CSJAS can perhaps be said to best describe critical social justice attitudes as understood by Gen Z women and that men and women mean different things when they say they are “woke”. For women it means agreeing with the CSJAS and for men it means being lukewarm about it but agreeing with “transwomen are women” and that more safe spaces are needed.

3. What kind of items made it into the measure?

There were 26 candidate items based on CSJ literature, contemporary discourse on media, social media, podcasts etc., and discussions with scale pilot testers. These covered a range of topics from critical race theory and intersectionality to queer theory and various items about intervening in problematic behavior or speech, like microaggressions or cultural appropriation. Some items had problems that were spotted by piloters, myself, or outside commentators and they were discarded from analyses. Other items did not perform well in analyses. However, the final seven items that made it in had robust psychometric properties from reliability and model fit to ability to predict self-reported “wokeness” and not be overly contaminated by neighbouring concepts like left-right and liberal-conservative axes. They also spanned different aspects of how I defined CSJA thoroughly enough:

(r) = reverse item; a, b, c indicates alteration to study wording

Most of these items are likely to be familiar to many people from contemporary political debate. Item 1 takes oppression to be the main explanation for a group difference. Item 2 measures advocacy for decolonizing university reading lists. Item 3 advocates intervening in microaggressions. Item 4 measures attitudes toward a contemporary debate over trans women in sports. Item 5 covers critical race theory’s opposition to color-blindness. Item 6, is a measure of standpoint theory (specifically whether group members have epistemic advantage over members of other groups, based on lived experiences), and may be the least familiar to a general audience. Finally, item 7 advocates (in reverse) intervening in cultural appropriation. These answers measure attitudes towards real world phenomena and they are not meant to have “right” answers.

4. Why is there such a big difference between the genders when it comes to CSJA?

Love ignites in Gen Z: Girl: “I think I like you! I could talk to you forever about the dead end of capitalism, norm-conscious relationships, and free Palestine!” Boy:”You’re really cute! There are only two sexes. Stop homosexualization! Islam is cancer.” / Ville Ranta, Iltalehti

Here my guess is as good as anyone’s and I’m only reporting the data. There has been a lot of reporting of late of Gen Z men becoming more conservative and women more liberal. Women have traditionally voted for more left-wing parties and men for right-wing. I wouldn’t be surprised if an explanation for this involved increasing time spent in echo chambers on TikTok, Youtube, and X – sources of overall political polarization. Because there is no prior data on CSJA, my study can’t indicate whether the gender gap in CSJA is growing. But now that we have the baseline, it can be monitored, at least in Finland. I’ve been told efforts are already under way to translate the measure into other languages, so hopefully we’ll have data from other countries as well.

5. What can be said about the results involving mental health?

The measure was correlated with anxiety and depression (r = .30 and r = .25). On the other hand, so was self-reporting to be on the political left. The correlations were of a similar magnitude and are, given that the CSJA and being on the left were strongly correlated in the study, likely part of the same picture. As the study was cross-sectional, I make no determination about causality in either direction, or whether a third variable causes the association between political views and mental health. The connection between political views and mental health has been reported in prior studies, and in that way, this study did not break the news. This study was still probably the first one to report the link between CSJ beliefs and mental health per se, and I don’t mind taking credit for it. However, I did not agree with how this result was reported on, as being on the political left was already correlated with worse mental health prior to when “being woke” became a mainstream thing on the left.

6. Why study this topic?

A reporter asked me whether studying this topic will further inflame the culture war. I see the job of science as looking at how the world is like and then providing data for the benefit of the public. If we had a debate on what effects smoking cigarettes or going to the gym had on humans or society, and there were no data to make determinations, the person who supplied accurate data would do a service to everyone. Researchers gather data on political attitudes, opinions, movements and ideologies and the fact that CSJ became so prominent with very little data on it meant that time was ripe for it to be studied empirically and quantitatively. This study or the measure I developed are unlikely to be perfect and that is the way it should be with science. This is the first step towards a better understanding of the phenomenon studied here. New studies and perhaps even new measures will then improve on this one and a literature will grow.

Those were the questions I thought of for now. I may come back and add to this later, and you are also welcome to ask more in the comments or send them to polaht at utu.fi.

Edit: I do think some of the items can still be improved. Here are the wordings I would use if I did a study now. I welcome people to suggest even better wordings.

CSJAS1 Income differences between white and black people are mostly explained by racism.

CSJAS2 (reading list item is the same)

CSJAS3 (microaggression item is the same)

CSJAS4 Trans women should not compete with cis women in sports.

CSJAS5 In general, talking more about the color of people’s skin is not required for advancing human rights.

CSJAS6 In general, a white person cannot understand a black person equally well as another black person.

CSJAS7 (cultural appropriation item is the same)

Edit2: The way my comments were written up in foreign press has created some confusion. For instance, neither I nor the study’s press release discussed mental health results, which I don’t consider central to the study. In several spots the reporters just read the research article on their own and presented their interpretation of it making it look like I said it. Here’s the PsyPost interview in whole:

“1.) Why were you interested in this topic?

I had been paying attention to a development in American universities, where a new discourse on social justice became prevalent in the 2010s. While critical social justice (or intersectional or “woke”) discourse draws mainly from dynamics within American society it has now surfaced in other Western countries as well. The arrival of a critical social justice (often called “woke”) discourse sparked much debate in Finnish media in the last couple of years. This debate was largely data-free and it could thus be considered a worthwhile question to study how prevalent these attitudes are. No reliable and valid instrument existed prior to the study to assess the extent and prevalence of these attitudes in different populations, so I set out to develop one.

2.) What should the average person take away from your study?

Critical social justice attitudes are much more common among women than men. Three out of five women view “woke” ideas positively, but only one out of seven men. This was the case in Finland, at least.

Additional/optional questions:

3.) Was there anything in particular in your findings that surprised you?

The gender divide was probably most surprising to me.

4.) Are there any major caveats?

The studies were quite robust with a sample size above 5000 and good psychometric properties. However, the scale would need to be validated in North American samples in order to know how these attitudes manifest there.

5.) What are your long-term goals for this line of research?

The goal was to measure these attitudes and I accomplished that by creating the scale. I may or may not do more studies with it.

6.) Is there anything else you would like to add?

I encourage colleagues in the US to study the prevalence of these attitudes in the country where they originate from.

7.) What is your official title/affiliation? If you have a website and/or book, I can include link(s) to those as well.”

Title: Senior researcher / Doctor of Psychology / INVEST Flagship at University of Turku, Finland
Website: oskarilahtinen.fi
Book: https://www.suomalainen.com/products/mindfulnessin-lapivalaisu

Critical social justice attitudes


Two studies I conducted in 2022 on critical social justice attitudes were published as a single research article. The studies’ press release summarizes the main findings:

Critical social justice attitudes differ between men and women. Three out of five women responded to critical social justice statements at least somewhat positively. For men the figure was one out of seven.

In two survey studies conducted at University of Turku, covering a total of 5878 participants, a scale was developed to measure participants’ critical social justice (sometimes called “woke”) attitudes. The samples for the studies came from students and staff at the University of Turku (Study 1) and readers of Helsingin Sanomat newspaper (Study 2). The final scale consisted of seven statements covering current topics from cultural appropriation to whether we should talk more about people’s skin color.

In the study, men expressed being somewhat in disagreement with the statements on the scale. Women responded neutrally or cautiously positively to the same statements. The gender difference in scores was more than double, strongly indicating that the attitudes primarily exist among women in Finland: three out of five women responded positively to the scale’s statements, while the corresponding figure for men was one out of seven.

Gender differences recurred across all university disciplines, and for example, scale scores for male humanities students in were closer to Finns Party voters than female humanities students. Those most in agreement with the scale were Left Alliance and Green party voters, female teachers in education and humanities, and female students in social sciences.

The scale was compared with participants’ self-assessed “wokeness” and with their political views, such as positioning on left-right and liberal-conservative axes. The scale closely mirrored participants’ self-assessed “wokeness” and at the same time was sufficiently distinct from their other political opinions. The study was published in the Scandinavian Journal of Psychology and was conducted by Oskari Lahtinen, a senior researcher at the flagship INVEST.

Published stydy: https://onlinelibrary.wiley.com/doi/full/10.1111/sjop.13018

News stories:

New York Post: https://nypost.com/2024/03/17/lifestyle/woke-people-more-likely-to-be-unahppy-anxious-and-depressed-new-study-suggests/

PsyPost: https://www.psypost.org/study-woke-attitudes-linked-to-anxiety-depression-and-a-lack-of-happiness/

Helsingin Sanomat: https://www.hs.fi/kotimaa/turku/art-2000010301828.html

Picture: Women’s Center at UMBC

Kriittisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteista

Vuonna 2022 tekemäni kaksi kriittisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteita käsitellyttä tutkimusta julkaistiin yhtenä tutkimusartikkelina eilen. Tutkimuksien mediatiedote tiivistää päätulokset:

Kriittisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteet eroavat Turun yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan merkittävästi miesten ja naisten välillä. Kolme viidestä naisesta suhtautui väittämiin positiivisesti, kun miehillä vastaava luku oli yksi seitsemästä.

Kahdessa yhteensä 5878 osallistujaa kattaneessa kyselytutkimuksessa muodostettiin mittari, jolla mitattiin tutkittavien kriittisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteita (ts. ”tiedostavuutta” tai ”woke”-asenteita). Tutkimuksien otokset tulivat Turun yliopiston opiskelijoista ja henkilökunnasta (tutkimus 1) sekä Helsingin Sanomien lukijoista (tutkimus 2). Lopullisen mittarin koostivat seitsemän väitettä kattaen ajankohtaisia aiheita kulttuurisesta omimisesta siihen tulisiko ihonväreistä puhua enemmän.

Tutkimuksessa miehet ilmaisivat olevansa jokseenkin eri mieltä mittarin väittämistä. Naiset suhtautuivat samoihin väitteisiin neutraalisti tai varovaisen positiivisesti. Ero sukupuolien välillä oli pistemäärissä yli kaksinkertainen ja antoi vahvaa viitettä siitä, että tiedostavuutta esiintyy Suomessa ensisijassa naisilla: kolme viidestä naisesta suhtautui mittarin väittämiin positiivisesti, kun miehillä vastaava luku oli yksi seitsemästä. 

Sukupuolierot toistuivat kaikilla yliopistoaloilla ja esimerkiksi miespuoliset humanististen alojen opiskelijat olivat vastaamiskäyttäytymiseltään merkittävästi lähempänä perussuomalaisten äänestäjiä kuin naispuolisia humanististen alojen opiskelijoita. Voimakkaimmin mittarin kanssa olivat samaa mieltä vasemmistoliiton ja vihreiden äänestäjät, kasvatustieteiden sekä humanististen alojen naispuoliset opettajat ja sosiaalitieteiden naispuoliset opiskelijat.

Mittaria verrattiin tutkimuksessa tutkittavien itsearvioon siitä, kuinka tiedostavia he kokivat olevansa ja toisaalta heidän ilmaisemiinsa poliittisiin näkemyksiin, kuten sijoittuminen vasemmisto-oikeisto- ja liberaali-konservatiivi -akseleilla. Mittari toisinsi tutkittavien itsearvioita omasta tiedostavuudestaan melko tarkasti ja oli samalla riittävän erillinen näiden muista poliittisista mielipiteistä. Tutkimus julkaistiin Scandinavian Journal of Psychologyssa ja sen toteutti INVEST-lippulaivan erikoistutkija Oskari Lahtinen.

Tutkimusartikkeli: https://onlinelibrary.wiley.com/doi/full/10.1111/sjop.13018

Tutkimus uutisissa:

Helsingin Sanomat: https://www.hs.fi/kotimaa/turku/art-2000010301828.html

New York Post: https://nypost.com/2024/03/17/lifestyle/woke-people-more-likely-to-be-unahppy-anxious-and-depressed-new-study-suggests/

PsyPost: https://www.psypost.org/study-woke-attitudes-linked-to-anxiety-depression-and-a-lack-of-happiness/

Kuva: Women’s Center at UMBC

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteista

Kuva: Ville Ranta / Iltalehti

Helsingin Sanomat julkaisi 20.10.2022 jutun sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteita käsitelleestä tutkimuksestani. Tutkimuksessani määrittelin mielipiteitä, jotka korreloivat sen kanssa, kokeeko vastaaja arvomaailmansa olevan “woke”. Tutkimuksen päätulokset olivat että 1) mittari oli aineistossa validi (tästä enemmän alla) ja 2) mittari korreloi negatiivisesti tutkimuksessa mukana olleiden mielenterveysmuuttujien kanssa. HS otsikoi jutun “Kuinka woke olet?” ja liitti jutun kylkeen mittarini pohjalta kehitetyn testin, jota ihmiset sitten täyttivät ja kommentoivat someissa ja foorumeilla.

Näitä kommentteja kävin parhaani mukaan haalimassa ja tarkoitukseni on nyt muodostaa niistä eräänlainen Q&A, jossa kommentoin mittarista, tutkimuksesta ja itsestänikin tehtyjä huomioita. En ole missään someissa (tai edes omista älypuhelinta) ja olen todennäköisesti missannut osan keskustelua. Twitteriä pääsee onneksi lukemaan ilman tunnuksiakin ja tämän lisäksi läheiseni screenshottailivat ja referoivat minulle muita vastaan tulleita kommentteja.

1. Mittarin väittämät ovat päättömiä – eihän kukaan voi olla samaa/eri mieltä väittämästä x”

Tämä vaikutti olevan yleinen HS:n kommentteihin kirjoittaneen ns. tavallisen ihmisen näkemys. Ihmisten vastaukset väittämiin vaihtelevat voimakkaasti sen mukaan, kuka on täyttämässä kyselyä. Eri ihmiset saavat pisteitä koko mittarin vaihteluväliltä, nollasta maksimiin. Esimerkiksi luonnontieteiden opiskelijat olivat keskimäärin enemmän kuin jokseenkin eri mieltä kaikista mittarin väittämistä. Sosiaalitieteiden opiskelijat olivat näistä väittämistä kuitenkin keskimäärin samaa mieltä.

2. “Mittarin asteikko ei jätä tilaa nyansseille.”

Alkuperäistä mittaria suunnitellessa tämä oli paljon punnittu asia. Koska väitteet ovat mielipiteitä jakavia ja tunteita herättäviä, yksi alkuperäinen huoleni oli, että neutraalin vaihtoehdon antaminen johtaisi sen turvallisuushakuiseen ylikäyttöön – ainahan on helpompaa olla ottamatta kantaa. Sisällytin mittarin uuteen versioon kuitenkin enemmän vastausvaihtoehtoja, koska halusin nähdä miten tämä vaikuttaa mittarin psykometrisiin ominaisuuksiin ja myös, koska useampi ihminen oli niitä ensimmäisen tutkimuksen yhteydessä toivonut. HS kuitenkin päätti julkaista oman testinsä neljällä vaihtoehdolla. Vaikka valinta johti joidenkin vastaajien ärtymiseen, se on psykometrisesti perusteltu valinta, koska mittari on alunperin validoitu neliportaisella vastausasteikolla.

3. “Näillä asenteilla ei ole mitään tekemistä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kanssa.”

Tässä kohdin oikean terminologian valitseminen on vaikeaa. Suuri yleisö alkaa tuntea ilmaisun “woke” merkityksen ja liittää sen Yhdysvalloissa vuosien 2014-2016 aikana yleistyneeseen uuteen diskurssiin, johon liittyvät mikroaggressiot, triggervaroitukset, turvalliset tilat, englanninkielisten persoonapronominien ilmoittaminen cis-sukupuolisten osalta, kulttuurinen appropriaatio, ihmisten etnisyyden nouseminen relevantiksi tekijäksi sosiaalisissa tilanteissa jne. Tätä ennen suurelle yleisölle “sosiaalinen oikeudenmukaisuus” on tarkoittanut ehkäpä enemmän Martin Luther Kingin “värisokeaa”, liberaalia versiota, jossa kaikilla ihmisillä on samat perusoikeudet väriin, seksuaaliseen suuntaukseen tai, enenevästi, sukupuoli-identiteettiin katsomatta.

“Woke” on kuitenkin keskustelun vasemman laidan mielestä loukkaava ilmaisu ja sen käyttäminen merkitsee ihmisen kulttuurisodan osapuoleksi tai sitten pihalla olevaksi juntiksi, joka pelaa äärioikeiston pussiin. Kaikkia miellyttävää ilmaisua en keksinyt, joten valitsin vähemmän loukkaavan “sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteet” silläkin kustannuksella, että moni vastaaja hämmentyy näkemistään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden väitteistä. Käytän itse julkisesti puhuessa nykyisin useammin “sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteet”-diskurssia. Koska se on niin takkuavaa, käytän myös ajoittain ergonomiasyistä sanaa woke, jota en tarkoita pejoratiivisessa mielessä (vaikka näin sen varmasti osa kuulijoista silti tulkitsee).

4. “Wokea ei ole olemassa. Tai jos woke on olemassa, mittari ei mittaa sitä.”

Tyypillisesti kun uusi mittari validoidaan, sen korrelaatiota testataan aiemmin olemassa oleviin mittareihin. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteiden suhteen tällaisia mittareita ei ollut olemassa, joten käytin validointiin vastaajien itsearviota. Kun ihmisiltä kysyttiin “Jos ystäväni kutsuisi minua hyvää tarkoittaen sanalla “woke”, olisin arviosta samaa mieltä – riippumatta siitä hyväksynkö itse termin”, näiden itsearvion ja mittarin välinen korrelaatio oli aineistossa r = .59 ja r = .62 mittarin pitkälle ja lyhyelle versiolle. Hyvän konvergentin validiteetin rajana pidetään r = .5 (Abma, Rovers, & van der Wees, 2016), minkä mittari ylitti kevyesti.

Eli rautalangasta vääntäen, kun ihmisiltä kysytään kuinka woke he ovat, he antavat kysymykseen vastauksen. Ja kun heiltä kysytään mittarini kysymyksiä, pystyn ennustamaan heidän vastauksiaan näihin kysymyksiin kohtalaisella tarkkuudella tietäen ainoastaan, kuinka woke he ovat kertoneet olevansa. Se, minkä ihmiset itse mieltävät wokeksi, on siis melko vahvassa yhteydessä kyselyni taustalla olevaan faktoriin. Mittaamalla kysymyksillä tätä faktoria, mittaan samalla ihmisten woke-itsearvioon linkittynyttä ominaisuutta.

On kuitenkin huomionarvoista, että mittarin validiteetti oli korkeampi yliopistovastaajilla, kuin ei-akateemisilla ihmisillä (joilla r = .39 ja .45 mittarin pitkällä sekä lyhyellä versiolla – toisaalta näitä vastaajia oli vähemmän ja pienempi otoskoko saattaa laskea korrelaatiota). On mielenkiintoista nähdä, minkälainen validiteettiluku HS:n jutun yhteydessä kerätystä aineistosta nousee, jossa otos on paljon suurempi ja kirjavampi, kuin Turun yliopistoon painottuneessa alkuperäisessä tutkimuksessa. On mahdollista, että mittari toimii kunnolla ainoastaan akateemisessa populaatiossa, jolloin sitä täytyisi nimittää Academic Social Justice Attitudes Scale, tms. Kuitenkin ennen kuin HS:n data on sisällä (tällä hetkellä n = hieman yli 5000), on liian aikaista spekuloida asialla.

5. “Kysymykset on muotoiltu monitulkintaisesti, tarkoitushakuisesti tai siten, että vain jonkin poliittisen leirin sisällä oleva voi ymmärtää ne.”

Tutkimuksen itemit (kysymykset) eivät ole millään tapaa täydellisiä. Ne ovat valikoituneet laajemmasta itemipoolista (20 kandidaattia) sen pohjalta, kuinka vahvasti ne latautuivat kyselyn yhteiselle faktorille. Toisin sanoen vastaajien vastauskäyttäytyminen määräsi sen, mitkä itemit lopulliseen mittariin päätyivät. Tämä ei tietenkään tarkoita, että mittarissa nyt olevat itemit eivät voisi olla monitulkintaisia tai tarkoitushakuisia, ainoastaan, että ihmisten vastaukset skaalan itemeihin korreloivat keskenään ja ne muodostavat johdonmukaisen kokonaisuuden, joka korreloi ihmisten woke-itsearvion kanssa.

Kaikki vastaajat eivät ymmärtäneet kaikkia kysymyksiä tai kaikkia kysymysten käsitteitä, mutta kun kyseessä ovat tietyn alakulttuurin asenteet, näin vain lähes väistämättä on. Joissakin uudemmissa kysymyskokelaissa, koskien mikroaggressioita ja turvallisia tiloja, lisäsin kysymyksen yhteyteen suluissa määritelmän kysymyksen keskeiselle käsitteelle.

Olisin voinut myös alkaa avata tarkemmin kysymyksiä tyyliin “[Joidenkin ihmisten mielestä transnaisten (=nainen, jonka sukupuoli-identiteetti ei vastaa hänelle syntymässä annettua) ja cis-naisten (=nainen, jonka sukupuoli-identiteetti vastaa hänelle syntymässä annettua) välinen lihasvoimaero voidaan tulkita epäreiluksi tasapäisen kilpailun kannalta. Toisaalta toisten ihmisten mielestä transnaisten poliittisen tasa-arvon ja ihmisoikeuksien vuoksi heidän tulee saada kilpailla sen sukupuolen sarjassa, johon he itse identifioituvat. Mitä mieltä olet väittämästä:] Transnaiset [jotka kilpailevat cis-naisia vastaan] olympialaisissa eivät edistä naisten oikeuksia.” Uskoisin, että osa kriitikoista pitäisi tämänkaltaisia itemeitä parempina. Oma intuitioni on, että suuripiirteisiä asenteita (ei täsmällisiä propositionaalisia uskomuksia mittaavat) itemit on syytä pitää mahdollisimman lyhyinä, mutta pidän oven avoinna sille, että olen väärässä.

Aion käydä tutkimuksen jälkeen, yhdessä kriittisten apulaisten kanssa, jokaisen kysymyksen läpi ja katsoa, onko sen konkreettisuusastetta, kontekstin selvyyttä, kielellistystä tai muita ominaisuuksia mahdollista parantaa siten, että itemi säilyy riittävän lyhyenä ja ytimekkäänä. Kuten sen nimi kielii, mittarin on tarkoitus mitata asenteita. Asenteet ovat amorfisempia ja ylimalkaisempia kuin täsmälliset uskomukset täsmällisissä konteksteissa. Asenteet todennäköisesti tulevat esiin kohtalaisen hyvin nykyisenlaisillakin, hieman pelkistetyillä itemeillä. Tietysti mikäli faktorilataukset, itemien korrelaatiot tai mallin sopivuus paranevat tarkemmilla kysymyksillä, muokkaan niitä.

Olen nähnyt sosiaalisessa mediassa tai HS:n keskustelussa vain yhden ihmisen tarjoavan konkreettisia parannuksia muutamaan itemiin. Sen sijaan muutama keskusteluun osallistunut arvosteli itemeitä (esim. “yläkoulun ryhmätyötasoisia”) ja joku ilmoittautui menetelmäopettajaksikin, ja kertoi, ettei hyväksyisi opiskelijoiltaan näin huonoja itemeitä. Tämä henkilö ja muut itemikriitikot ovat tervetulleita lähettämään minulle oman näkemyksensä mukaan parempia kysymyksiä – tai konkreettisia parannuksia olemassaoleviin itemeihin – sähköpostiini (polaht@utu.fi).

Kysymykset ovat tässä vaiheessa olleet nähtävillä useilla psykologian ja muidenkin alojen tutkijoilla ja tutkimusta on pitänyt onnistuneena joukko professoreja sekä tutkimusmenetelmien opettajia. Kysymykset käyttäytyivät Turun yliopiston aineistossa psykometrisesti (korrelaatiot, lataukset, validiteetti, reliabiliteetti, mallin sopivuus) kuten niiden toimivassa mittarissa tulisi. Parannuksille ja rakentavalle kritiikille on siis aina tilaa, mutta erityisesti somessa vastaan tullut kysymysten kategorinen lyttääminen kelvottomiksi ei tässä vaiheessa paranna mittaria tai tutkimuksia.

6. “Tutkimusta ei ole vertaisarvioitu.”

Tutkimusta ei tosiaan ole vertaisarvioitu. Hesarin pyytäessä saada tehdä jutun tutkimuksesta, minun piti päättää suostunko juttuun vai kieltäydynkö, koska tulokset ovat yhä vertaisarviossa. Olen itse joskus aikaisemmin arvostellut Hesaria vertaisarvioimattoman mindfulness-tutkimuksen tulosten julkaisemisesta ja viimeksi (2019) HS:n pyytäessä juttua vielä arviossa olleista mindfulness-tuloksista, kieltäydyin jutusta. Suhtautumiseni aiheeseen ei siis ole ristiriidaton.

Pohdittuani ennakkojulkaisemisen ja vertaisarvion suhdetta uutisointiin, päädyin tällä kertaa lopulta kantaan, että tällaisista tuloksista tiedottaminen on pääasiassa ongelmallista niissä verraten harvinaisissa tilanteissa, joissa tutkijat eivät raportoi rehellisesti löydöksiään (näin oli arvostelemani HS:n jutun yhteydessä). HS julkaisee vain vertaisarvioimattomia tai ennakkojulkaisuun pohjaavia tuloksia ilmeisesti melkoisen usein ja samoin tekee näemmä esimerkiksi Lääkärilehti, vaikka tuoreiden covid-19-tutkimusten osalta.

Aivan riskitöntä tämä ei ole – ainahan vertaisarviossa voi löytyä analyyseistä virheitä. Näitä virheitä voi kuitenkin yhtä lailla löytyä jo julkaistuista tutkimuksista, eikä vertaisarvio yleensä takaa ettei sellaisia olisi. Paras vastalääke tähän on julkaista anonyymit tutkimusaineistonsa avoimen tieteen käytänteiden mukaan avoimesti ja antaa halukkaiden toisintaa omat analyysit, minkä olen viime tutkimuksissani omaksunut käytänteeksi.

Vertaisarvion vaikutus oman tutkimukseni tuloksiin ei pitäisi olla kovin suuri: päätulokset ovat korrelaatioita, keskiarvoeroja ja faktorilatauksia, joiden laskeminen on kohtalaisen helppoa, eivätkä vastaavantyyppiset tunnusluvut ole aiempien julkaisujeni vertaisarvioissa tyypillisesti muuttuneet juuri lainkaan tai lainkaan. Teoriaosuudet saattavat kyllä tulla muokatuiksi, mutta niillä ei ole vaikutusta itse tuloksiin.

Tietysti mikäli vertaisarvio muuttaa kuvaa jollakin tavalla, julkistan tulokset niin kuin ne ovat ja lähetän Hesariin korjauksen perään. Kuriositeettina, unohtaen mittarin hetkeksi, opiskelijoiden mielenterveyttä voi ennustaa melko hyvin pelkästään käyttäen heidän itsearviotaan siitä, kuinka “woke” he ovat (unohtaen hetkeksi koko mittarin). Itsearvio korreloi negatiivisesti mielenterveysmuuttujien kanssa (ahdistus +50,2%, masennus +26,2% ja onnellisuus -6,1%). Tähän kuitenkin liittyy seuraava huomio:

7. “Sukupuolen vaikutusta ei ole huomioitu.”

Tämä palaute johti joihinkin uusiin analyyseihin, siispä kiitos siitä. Sukupuolen vaikutusta ei ollut huomioitu kaikissa analyyseissa ja muutamassa analyysissa sen vaikutus tuloksiin on mielenkiintoinen. Mittarin osalta sukupuolet käyttäytyivät suhteellisen samalla tavoin: naisopiskelijoilla korkea pistemäärä mittarilla oli yhteydessä huonompaan vointiin samansuuntaisesti, mutta pienemmällä efektillä, kuin miehillä (ahdistus: +29,1%, masennus: +22,4% ja onnellisuus -2,6%). Sen sijaan naisopiskelijoiden, tai ylipäätään naisten, woke-itsearvio ei käytännössä ollut yhteydessä lisääntyneeseen ahdistuneisuuteen tai masennukseen, eikä madaltuneeseen onnellisuuteen. Naisilla wokeksi ilmoittautuminen ei siis korreloinut korostuneen ahdistuksen ja masennuksen kanssa samalla tavoin kuin korkeiden pisteiden saaminen mittarista korreloi.

Miehillä kyseinen itsearvio oli sen sijaan voimakkaassa yhteydessä näihin muuttujiin, ja se selittää käytännössä yksin molemmilla sukupuolilla yhdessä havaittavat mielenterveysvaikutukset. Wokeiksi itseään luonnehtivilla miesopiskelijoilla on esimerkiksi n. kaksinkertainen määrä ahdistuneisuutta verrattuna ei-wokeiksi itseään luonnehtiviin miehiin. Jostain syystä naisten kohdalla tämä itsearvio sekä vastaukset mittariin ovat mielenterveysmuuttujin yhteydessä keskenään eri tavoin. Mittari oli silti validi, vaikka tarkasteltava populaatio olisivat yksin naiset (r = .50 ja r = .52 pitkässä ja lyhyessä mittarissa).

8. “Tutkimuksen lähteet ovat problemaattisia.”

Jos kirjoittaisin artikkelin nyt, jättäisin todennäköisesti viittaamatta Pluckrosen ja Lindsayn toissavuonna ilmestyneeseen teokseen. Kirja on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teorian historiikki, mutta myös sen liberaali kritiikki, ja siten asenteellinen. Ilmestyessään kirja sai positiivisen arvion esimerkiksi professori Steven Pinkeriltä, mutta Lindsayn henkilö on sittemmin ryvettynyt erilaisissa Twitter-kohuissa ja olen arvostellut hänen näkemyksiään (julkisestikin) alkuvuodesta 2021 (käytin tuolloin vielä Twitteriä ja twiittasin jotakuinkin “it appears James Lindsay is starting to lose his grip on reality”).

Kyseisen teoksen pääfunktio artikkelissa on taustoittaa väitettä, että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kirjallisuus (critical legal studies/critical race theory, intersektionaalisuus, queer-teoria, post-koloniaalinen teoria jne.) juontuu merkittäviltä osin, muttei eksklusiivisesti, kriittisen teorian ja postmodernismin suuntauksista. Väite ei ole erityisen poleeminen (esim. Judith Butler ja Edward Said saivat merkittävää innoitusta Foucault’lta ja critical race theoryn poikinut critical legal studies on kriittisen teorian haara). Artikkelin tulevissa versioissa viittaan teoksen sijaan alkuperäisiin kirjoittajiin.

Viittaan artikkelissa myös populaarissa mainstreamissa ilmiöstä kirjoittaneisiin tietokirjailijoihin, joista osa on kulttuurisodan osapuolia keskustan oikealta puolelta. Viittaukset ovat mukana luomassa kuvaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteiden käsittelystä sekä esiintymisestä valtavirtakulttuurissa – eivät kertomassa objektiivista totuutta kyseisistä asenteista. Nämäkin viittaukset manuskriptistä voisi todennäköisesti karsia sen seuraavalla muokkauskierroksella – tutkimustulosten tai menetelmäosion kannalta niillä ei ole väliä.

Itemimuodostuksessa olen käyttänyt aikalaislähteitä eri yhteyksistä (ilmiön ympärillä pyörivä media- sekä somekeskustelu, populaarijulkaisut sekä social justice -kirjallisuuden teorialähteet), jotka olen käsiini tuolloin saanut. Kysymysten toimivuus mitataan niiden reliabiliteettina ja validiteettina ja ainakin näiltä osin itemit ovat tähän asti täyttäneet tehtävänsä. Mikäli kuitenkin kysymyksistä on mahdollista karsia asenteellisuutta, mikä parantaa samalla mittarin reliabiliteettia tai validiteettia, otan konkreettiset parannusehdotukset edelleen kiitollisena vastaan.

9. “Kirjoittaja on asenteellinen ja ottanut position kulttuurisodassa.”

On totta, että mielenkiintoni sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteisiin sai alkunsa siitä, että huolestuin (mielestäni)
1) niiden epätieteellisestä lähestymistavasta tiedonmuodostukseen (verifikationismi falsifikationismin sijaan),
2) ihmisten redusoimisesta ihonvärin ja sukupuoli-identiteetin pohjalta eriarvoisesti kohdeltaviin ryhmiin sekä
3) Haidtin ja Lukianoffin “safetyism” nimellä kutsumasta osin performatiivisesta emotionaalisesta hauraudesta, jossa ahdistuksen tunnetta pyritään välttämään kaikin keinoin ja jossa omista tunteista syytetään lähtökohtaisesti muita ihmisiä ja ulkoisia olosuhteita. Suurin osa ihmisten ilmaisemasta herkkyydestä on toki yhä autenttista ja ei-performatiivista. Haidt ja Lukianoff raportoivat ainoastaan, että uudenlainen haurauden alalaji vaikutti yleistyneen 2010-luvun opiskelijapopulaatiossa. Aloin tältä pohjalta lukea ja kuunnella podcasteja sekä audiokirjoja ilmiöstä niistä lähteistä, jotka oli helppo saada käsiin.

Ainakin yksi henkilö lähti hakemaan syitä kiinnostukselleni aiheeseen aikaisemmista elämäntapahtumista sekä perhesuhteistani (veljeni tunnettiin aikanaan voimakkaista sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkemyksistään, mutta maltillisti sitten ilmaisuaan). Näillä tekijöillä voi olla jokin vaikutus, mutta osaltani en ole kokenut niitä kovin voimakkaiksi motivaattoreiksi. Olen ollut asenteeltani ja motivaatioltani suurinpiirtein sellainen kuin nytkin olen, niin kauan kuin muistan. Olen ollut viimeistään lukiosta asti hyvin kiinnostunut perimmäisistä totuuksista ja opiskelin siksi nelisen vuotta melkein pelkkää metodologiaa (matematiikka ja teoreettinen filosofia), ennen kuin aloin kiinnostua käytännön asioista (käytännöllinen etiikka, yhteiskuntafilosofia, psykologia).

Ennen kuin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteet alkoivat yleistyä Yhdysvalloissa ja Suomessa, olin vastaavalla tavalla kiinnostunut tiedeyhteisön älyllisesti epärehellisistä ja tabuuntuneista käytänteistä (p-hakkerointi, pöytälaatikkoefekti, valikoiva tulosten hehkuttaminen) ja sitä ennen uskontokritiikistä (kohdistuen erityisesti konservatiiviseen kristinuskoon ja islamiin). Minulla on ollut pienestä asti “keisarilla ei ole vaatteita” ja “speaking truth to power” -luonne ja vaikkapa isälläni on ollut kertoa tästä tarinoita pikkulapsi-iästä asti. Luin nuorella iällä viisi kertaa Robert Pirsigin romaanin Zen ja moottoripyörän kunnossapito ja leimaannuin melko voimakkaasti käsitykseen, että yliopisto on järjen kirkko ja tieteellinen totuus tulee ennen ihmisten tunteita tai muita vinouttavia tekijöitä.

Palaten asenteellisiin lähteisiin: kun aloin lukea sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, monet lähteistäni olivat populaareja ja niiden tekijät positioituneet kulttuurisodan suhteen valistusarvojen ja liberalismin puolelle – he eivät silti olleet välttämättä oikeistolaisia. Monien maailmankuva, kuten omanikin, oli maltillisen vasemmistolainen. Samaan aikaan olin kiinnostunut kyllä ilmiön ymmärtämisestä sille sympaattisemmastakin näkökulmasta ja esimerkiksi kuuntelin useita kertoja Frankfurtin koulukuntaa ja postmodernisteja käsitelleitä jaksoja Philosophize This! -podcastista, jonka tekijä viittaa itseensä määritelmällä “card-carrying Marxist”. Useampi kaverini edustaa poliittiselta ajattelultaan radikaalia vasemmistoa ja olen käynyt heidän kanssaan lukuisia keskusteluja ja väittelyitä liittyen aihepiiriin. Ensimmäiset blogitekstini sosiaalisen oikeudenmukaisuuden aiheista syntyivät tältä pohjalta ja olen siksi viitannut niiden lähteissä lähes ainoastaan populaariin, woke-kriittiseen kirjoittaja- ja puhujakuntaan.

Kun aloin tutkia aihetta akateemisesti vuoden 2021 loppua kohden, aloin laajentaa horisonttejani myös lukumateriaalin suhteen. Lukeminen vaihtui Robin di Angelon, Ibram X. Kendin, Judith Butlerin, Kimberlé Crenshaw’n sekä lukuisien muiden social justice -alojen kirjoittajien teksteihin. Tämä projekti ei ole vielä pitkällä ja jatkuu luultavasti hamaan tulevaisuuteen, sillä kahlattavaa on todella paljon ja materiaali on usein itselleni hyvin raskassoutuista, ristiriitaista sekä empiriaan valikoivasti suhtautuvaa.

Olen siis lähtenyt liikkeelle tietyn ennakkoasenteen kanssa, mutta pyrin immersoimaan itseni vastakkaiselta kannalta asenteelliseen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teoriaan. Tämä ei ole toistaiseksi vaikuttanut peruskompassiini ajattelijana lainkaan. Minulle on yhä tärkeintä
1) tieteellisellä menetelmällä hankittu (ja replikaatiokriisin tiedostava) tieto,
2) avoin keskustelutila ilman tarpeetonta sensuuria,
3) myötätunto ja empatia ulkoryhmiä kohtaan sekä
4) liberaali, värisokea oikeusvaltio.

Ystäväni huomautti tätä kirjoitusta lukiessaan, että postmodernistisen tietokäsityksen yksi peruslähtökohdista on, ettei poliittisesti neutraalia ja puhtaan objektiivisista lähtökohdista nousevaa tietoa voi olla. Kaikilla on asenteensa ja tahtomattaan kaikki tieteentekijätkin ottavat ainakin jonkinlaisen poliittisen position, luultavasti myös kulttuurisodassa. Olen ajatellut vähän samansuuntaisesti ja todennut, että parasta mitä voin tehdä, on olla eksplisiittinen positioistani ja sen jälkeen tieteentekijänä soveltaa varotoimia asenteellisuutta vastaan. Tällaisia ovat esimerkiksi avoimen tieteen käytänteet (ennakkorekisteröinnit ja omien tutkimusaineistojen sekä analyysimenetelmien jakaminen muiden kanssa).

Lähes kaikki tutkijat ovat nähdäkseni suuntaan tai toiseen asenteellisia. Mindfulness-tutkijana olen vielä asenteellisempi kuin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tutkijana. Olen meditoinut yli 20 vuotta ja omistanut elämästäni tuhansia tunteja meditoimiseen sekä pian kymmenen työvuotta osin meditaatiomateriaalien tuottamiseen esimerkiksi koulutusjärjestelmän tarpeisiin. Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi syvän kriittinen katteettomia mindfulness-väitteitä kohtaan ja suhtautuisi epäluuloisesti omia intuitioitani kohtaan. Ennakkorekisteröin lähes kaikki tutkimukset, jotka teen, jotta ihmiset voivat tarkistaa, että olen todella tutkinut, mitä sanon että aion tutkia. Tämä ehkäisee myös replikaatiokriisiin johtaneita ongelmia.

Kun tutkimusryhmä, jossa olin mukana (ei Turun yliopiston ryhmä, jossa nykyisin työskentelen), yritti saada tulosten julkistuspuheissaan mindfulnessin näyttämään paremmalta kuin mitä data todellisuudessa kertoi, otin asian puheeksi ryhmän johtajan kanssa ja kun asia ei ratkennut, lähdin ryhmästä. Samalla itsekriittisyydellä suhtaudun sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteiden tutkimukseen. Ennakkorekisteröin tuoreimman tutkimuksen aiheesta (viime hetkellä) ja pyrin saamaan haltuuni kaiken tutkimukseen kohdistetun kritiikin, jotta voin sen pohjalta korjata tutkimusta.

Jos Hesarin data yllättäen invalidoi mittarini, tai woke korreloikin negatiivisesti ahdistus- ja masennusoireilun kanssa, julkaisen tulokset sellaisinaan ja yritän ymmärtää miksi tulokset olivatkin nyt niin erilaiset. Minut tieteellisistä yhteyksistä tuntevat ihmiset ovat tutustuneet näihin (yli)kriittisiin puoliini vuosien ajan ryhmämme seminaareissa ja voivat todennäköisesti kysyttäessä kertoa tätä epäileville uusille tuttavuuksilleni, millainen olen tutkijana, miten suhtaudun tieteelliseen integriteettiin, ja millä tavoin priorisoin tutkimuksen osoittamaa totuutta muihin, esimerkiksi poliittisiin tavoitteisiin nähden.

Mikäli tutkijan ennakkoasenne estää tutkijaa tutkimasta jotakin aihetta, minun täytyy evätä itseni jatkossa käytännössä kaikista tieteellisistä hankkeista, joihin osallistun, koskien mindfulnessia, itsemyötätuntoa ja mentalisaatiota, yhtä lailla kuin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteita. Useat äärioikeistotutkijat joutuvat luopumaan äärioikeiston tutkimuksesta ja neoliberaalin talouspolitiikan tutkijat joutuvat vaihtamaan kohteensa vaikkapa punkkien levinneisyystutkimukseen – ellei sekin sitten herätä ennakkoasenteita.

10. “Transsukupuolisuudesta kysyminen edistää transfobiaa, sillä kyseessä ei ole mielipideasia.

Tämä näkemys vesittäisi merkittävän osan maailmassa ylipäätään tehtävää gallup-tutkimusta tilanteissa, joissa kysymykseen liittyy identiteettipoliittinen jännite. Jos homoseksuaalien oikeudet ovat jossakin päin maailmaa uhattuna, tulisiko tuolloin olla selvittämättä, miten paikallisten asenteet jakautuvat kysymyksen suhteen? Esimerkiksi kysyttäessä amerikkalaisilta muslimeilta heidän suhtautumisestaan homoseksuaalisuuteen, saadaan hieman samalla tavoin hajontaa, kun kysyttäessä ihmisiltä mittarin transkysymyksiä. Tulisiko Pew’n lakata kysymästä aiheesta?

Voidaan sanoa, että “transnaiset ovat naisia” tai “transnaiset olympialaisissa eivät edistä naisten oikeuksia” eivät ole mielipideasioita. Kuitenkin kysyttäessä (enimmäkseen akateemisilta) ihmisiltä, saadaan tämännäköiset jakaumat:

Itemit erottelevat vastaajia hyvin, ja tekevät selväksi, että ihmisten mielipiteet liittyen kysyttävään asiaan levittäytyvät koko vaihtoehtojen kirjolle. Kysyttäessä ei-akateemisilta ihmisiltä ensimmäisen kysymyksen jakauma oli jopa merkittävästi vähemmän suvaitsevainen kuin yllä oleva. Ihmiset tulkitsevat nämä väitteet eri tavoin ja myöskin vastaavat niihin eri tavoin. Tulkinta- ja vastauserojen syitä voi selvittää myöhemmällä tutkimuksella. Ystäväni huomautti aiheesta, että kyselytutkimuksessa voi olla myös kiistattoman empiirisesti todistettavia väitteitä, kuten “Suomen valtionvelka on kasvanut keskimäärin enemmän SDP:hen kuin keskustaan tai kokoomukseen kuuluvien pääministerien kausilla 2000-luvulla”. Vastaukset näihinkin kysymyksiin sisältävät väestössä hajontaa ja tutkimuksen kannalta tämä tieto voi olla hyödyllistä.

Ymmärtäisin huolen siitä, että kysymyksiä kysytään, mikäli kyselyn voisi sanoa ohjaavan ihmisiä ääriasenteisiin. Tällöin kuitenkin yhtä lailla pitäisi kantaa huolta, että homoseksuaalisuudesta kysyminen ajaa muslimit homofobiaan tai abortista kysyminen liberaalit konservatiiveiksi. En ole tietoinen evidenssistä väitteelle, että kyselytutkimukset toimisivat näin. Jos joku on, evidenssin voi lähettää minulle.

Henkilökohtaisesti en ole tietääkseni aiemmin kirjoittanut transsukupuolisuudesta riviäkään, enkä muutenkaan osallistunut aiheen tiimoilta kulttuurisotaan. Woke-kritiikkini on kohdistunut “teorian” epätieteelliseen metodologiaan ja Yhdysvalloista tuodun aktivismin vaikutuksiin keskustelutilaan ja nuorten mielenterveyteen (edellä mainittu safetyism ja hauraus) – ei kenenkään henkilökohtaisiin identiteetteihin. Kannatan kaikkien ihmisten poliittista tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia – transihmisten yhtä lailla kuin muiden ihmisten.

Transsukupuolisuuteen liittyvät kysymykset korreloivat voimakkaasti muiden sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteiden, sekä globaalin woke-itemin kanssa, ja siksi ne ovat mukana mittarissa. Kysymysten psykometriset ominaisuudet ja käyttäytyminen aineistossa ovat peräisin ihmisten vastauksista, eivät minulta. Tähän liittyen:

11. “Tutkimus liittää “tiedostavuuden” ja mielenterveysongelmat yhteen”

Tutkimus ei tuota tyhjästä tällaista liitosta – ihmiset ovat vastauksissaan liittäneet nämä asiat toisiinsa raportoimalla samaan aikaan voimakkaita sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteita ja kohonnutta ahdistuneisuutta tai masentuneisuutta. Mittari dokumentoi tämän itseraportoidun asiantilan.

Lisäksi on hyvä muistaa, että vaikka “woke” korreloisi kokonaisuutena negatiivisesti mielenterveyden kanssa ja vaikka jokin kysymys korreloisi woken kanssa, se ei tarkoita, että kysymykseen tietyllä tavalla vastaaminen tarkoittaisi vastauksen olevan aina yhteydessä esimerkiksi masennukseen tai matalampaan onnellisuuteen. Esimerkiksi “transnaiset ovat naisia”-kysymykseen myöntävällä tavalla vastaaminen on mittarin kysymyksistä vähiten yhteydessä masennukseen ja ei käytännössä lainkaan yhteydessä onnellisuuteen. Kuitenkin myöntävä vastaus “transnaiset ovat naisia”-kysymykseen korreloi woke-itemin kanssa kaikkein voimakkaimmin mittarin kysymyksistä, eli indikoi vahvinta myötämielisyyttä sen kanssa, jos tuttu arvioisi vastaajaa “wokeksi”. “Tiedostavuuden” eri aspektit ovat siis todennäköisesti eri tavoin suhteessa mielenterveysmuuttujiin.

Toisaalta esimerkiksi Ibram X. Kendiltä nostetun “jokainen teko on joko rasistinen tai antirasistinen eikä muita vaihtoehtoja ole”-väitteen uskominen on mittarin kysymyksistä selkeästi vahvimmin yhteydessä vastaajan matalaan onnellisuuteen. Jokainen mittarin yksittäinen väittämä on myös yhteydessä itseraportoituun ahdistuneisuuteen (pienimmät korrelaatiot r = .11 ja r =.16 pitkässä ja lyhyessä mittarissa), eli aineiston pohjalta ei voida sanoa, että mikään mittarin uskomus oli hyvinvoinnin suhteen neutraali, joskin “transnaiset ovat naisia” on lähes tällainen kun tarkastellaan vain naisten vastauksia.

12. “Teema kuuluu yhteiskuntatieteiden alaan, eikä kirjoittaja psykologina ole aiheen asiantuntija.”

Tämä on varmasti osittain totta ja olen joutunut kerryttämään asiantuntemusta aiheesta aika lennosta. Ihmisten asenteiden sekä mielenterveysmuuttujien osalta tutkimus toki on psykologian alaan kuuluvaa. Olen saanut yhteistyötarjouksia HS:n jutun myötä ja jatkan tutkimustyötä ainakin yhden yhteiskuntatieteilijän kanssa, jolla on parempi ammatillinen viritys relevantin tutkimuksen koluamiseen. Mainitaan nyt vielä kuitenkin, että minulla oli opiskelijana tosiaan peräkkäin kolme eri pääainetta (matematiikka, filosofia ja psykologia), joista luin matematiikkaa kandivaiheeseen ja filosofiaa maisterivaiheeseen asti.

Filosofian opinnoissa luin myöhemmin yhteiskuntafilosofiaa, etiikkaa ja mannermaista filosofiaakin jonkin verran ja kandini oli yhteiskuntafilosofian/etiikan alalta. Nämä eivät juuri valmista purematta nielemään Robin di Angelon, Ibram X. Kendin tai critical race theoryn kirjoittajien materiaaleja, ja totta puhuen lukeneisuuteni esimerkiksi kriittisessä teoriassa on hankkeeseen lähtiessä ollut lähes olematonta. Väite, ettei alan x henkilö voisi tutkia alaa y on melko heikolla pohjalla – moni hedelmällinen löydös tieteen historiassa on syntynyt, kun matemaatikko on kiinnostunut fysiikasta tai biologi psykologiasta.

13.1. “Tutkija kirjoittaa kommunismista sekä marxismista ja olkiukkoilee sadoista sukupuolista.”

13.2. “Tutkija on uponnut pandemian aikana kulttuurimarxismin ja critical race theoryn vastustamisen syviin vesiin.”

13.3. “Tutkija vastustaa masennuksen ja psykoosien lääkehoitoa.”

Tähän keräsin sattumalta tutkalleni osuneita erilaisia väitteitä siitä, mitä uskon todeksi ja minkälaisia implikaatioita vedän näistä oletetuista uskomuksistani. Yllä olevat ovat valikoitu otos suuremmasta joukosta omiin silmiini melko villejä ja laukalle lähteviä spekulaatioita – otin tähän mukaan vain sellaisia, jotka tekevät suoria viittauksia johonkin kirjoittamaani. Oli osittain surullista nähdä, miten nopeasti jotkut muodostavat internetissä viholliskuvan ihmisestä, jota eivät tunne henkilökohtaisesti ja jonka ajatteluun ovat perehtyneet hyvin pintapuolisesti. Nämä kommentit tulivat yhdeltä ja samalta henkilöltä, mutta mahdollisesti tuhansien ihmisten yleisölle – siksi koen tarvetta sanoa niistäkin jotakin. Tämä kohta ja etenkin kohta 14. nysväävät tutkimukseni ja sen metodologian kannalta epäolennaisissa aiheissa, joten jos sinua kiinnosti lähinnä HS:n juttu ja siihen liittyvät pointit, voit hypätä näiden yli.

En ole varma, olenko koskaan elämässäni käyttänyt ilmaisua “kulttuurimarxismi”. Ainakaan en löydä sanaa blogistani. Hakutoiminnolla löysin TeaK goes woke -kirjoituksesta yhden lauseen, jossa sanat “marxismi” ja “kulttuuri” esiintyivät kerran yhdessä: “Kun kommunistinen vallankumous ei tapahtunut Saksassa tai Iso-Britanniassa, joukko filosofeja (mm. Adorno, Horkheimer ja Marcuse, ns. Frankfurtin koulukunta) sovitti marxismin uudelleen kulttuurin kentälle ja kutsui sitä kriittiseksi teoriaksi. “

Yllä olevan väitteen muoto on pelkistetty, mutta sen substanssin voi tarkistaa Wikipediasta. Se on yleisesti hyväksytyn ja dokumentoidun maailmanhistorian yksi tapahtuma. Olennaisesti, se on eri asia kuin samankuuloisella nimellä kulkeva, vaikkapa Anders Breivikin kannattama, salaliittoteoria. Kyseinen salaliittoteoria on kuulostanut minulle huuruiselta lööperiltä, niin kuin kaikki muutkin äärioikeiston salaliittoteoriat, joista olen kuullut.

Sana “kommunismi” löytyi samoin tekstistä kerran ja tuosta samasta lauseesta (“kommunistinen vallankumous”). Tämäkin on historiallinen tapahtuma ja löytyy Wikipediasta muodossa “The scholars were especially influenced by the Communists’ failed German Revolution of 1918–19 (which Marx predicted)”. Minulla ei ole ollut aiheeseen muuta mielenkiintoa ja en käytä tyypillisenä päivänä hetkeäkään ajastani kommunismin tai Marxin miettimiseen, ellei hän tule vastaan lukemani social justice -kirjallisuuden lähteissä tai jonkun muun mainitsemana.

Mitä tulee satoihin sukupuoliin – käsitykseni on ollut, että tämä on joidenkin ihmisten arvio siitä, montako sosiaalista sukupuolta on olemassa. Muistelen lukeneeni Turun ylioppilaslehdestä joskus väittelyn, jossa sukupuolentutkija puolusti täsmälleen tätä positiota ja juttuun haastateltu biologi vastusti. Jos googletan “number of genders”, ensimmäisenä tulee medicinenet.comin artikkeli “What are the other 72 genders?”, joka alkaa “Beyond male and female, there are 72 other genders”. En tiennyt että tämä väite on olkiukko – elin käsityksessä, että kohtalainen osa ihmisiä uskoo sukupuolien määrän olevan kymmenissä tai sadoissa. Mikään omassa ajattelussani ei rakennu sen varaan, paljonko sukupuolia eri puolilla mielipidekarttaa uskotaan olevan ja mikäli väite on olkiukko, sen karistaminen käy kivuttomasti.

Psykiatrian hoitosuositukset ovat tangentti kaikkeen ylläolevaan, mutta siitä voisi ehkä todeta, että melkein kaikki aiheeseen liittyvä relevantti ajatteluni, kirjallisuuskatsausten koluaminen ja keskustelut lääkäri- ja psykologikavereideni ja kollegoideni (tuohon aikaan kaikki eivät olleet vielä valmistuneet) kanssa ovat tapahtuneet n. vuosien 2014 ja 2017 välillä. Tämän jälkeen teimme kyllä aiheesta muutaman podcast-jakson psykiatrian evalin ja lääketieteen tohtori Jani Kajanojan kanssa.

SSRI-lääkkeisiin liittyen tyypillinen näkemys aiheen tutkijoiden parissa on jotakuinkin, että 40 prosenttia ihmisistä paranee masennuksesta plasebolla ja 50 prosenttia lääkkeillä. Tätä 10 prosenttiyksikön eroa nakertaa, että
1) vakavaan masennukseen annettavat suuremmat annoskoot murtavat melko helposti masennuslääketutkimuksen sokkoasetelman,
2) replikaatiokriisistä johtuen positiiviset tulokset ovat tutkimuksessa yliraportoituja ja
3) lääkkeiden vaikuttavuusnäytön taustalla on teollisuuden (ymmärrettävä) taloudellinen intressi, joka näkyy pienissä epäluotettavuustekijöissä pitkin kirjallisuutta ja on osin dokumentoitu esimerkiksi Harvardin korruptiotutkimuskeskuksen raporttiin “Psychiatry Under the Influence”. SSRI:t toimivat todennäköisesti aivan pienen inan paremmin kuin plasebo, mutta ne myös aiheuttavat moneen kertaan dokumentoituja (ja pakkausselosteista löytyviä) sivuvaikutuksia sekä aiheuttavat osalle käyttäjistä lopetusoireita, jolloin tulee punnita tämän pienen hyödyn sekä ennakoitujen haittojen välinen hyötysuhde.

Antipsykoottien vaikuttavuuskirjallisuus on tilkkutäkki, jonka pohjalta hoitosuosituksien muodostaminen on äärimmäisen haastavaa. Huomionarvoisesti en ole tietääkseni missään sanonut, että antipsykoottien käytön tulisi olla nollassa. On näyttöä, että antipsykootit auttavat skitsofrenian puhkeamisen alkuvaiheessa. Sen jälkeen näyttö muuttuu hyvin ristiriitaiseksi ja antipsykoottien sivuvaikutukset ovat monin verroin voimakkaammat kuin SSRI-lääkkeiden. Randomisoitujen kontrollitutkimusten ongelmana on, muun muassa että
1) sokkoasetelma ei ole toteutunut hyvin suurimmassa osassa, jos yhdessäkään tutkimuksessa, koska neuroleptien sivuvaikutukset ovat niin järeät ja potilaat tai kliinikot arvaavat kummassa treatment armissa potilaat ovat ja
2) tutkittavat ovat usein valmiiksi antipsykoottilääkityksellä ja sen katkaiseminen plaseboryhmään sijoittamista varten johtaa monilla vaikeisiin sivuvaikutuksiin.

WHO:n tutkimukset psykoosien etenemisestä köyhissä maissa ja lännessä ovat indikoineet, että paranemisaste köyhissä maissa (tyypillisesti ei antipsykootteja) on ollut länteen (tyypillisesti antipsykootit) verrattuna noin kaksinkertainen. Samansuuntaisia tuloksia on saatu muista lääkkeettömistä hoidoista, kuten Keroputaan mallista (Open Dialogue), jossa sielläkin osa potilaista startataan mahdollisimman lyhytkestoiselle antipsykoottikuurille psykoosin alkuhoidoksi.

Näkemykseni, että nämä lääkkeet ovat “enimmäkseen käyttökelvoton yhdistelmä plaseboa ja sivuvaikutuksia” oli poleemiseesti ilmaistu. Jos kirjoittaisin kirjoituksen uudestaan, nyansoisin väitettä enemmän. “Enimmäkseen käyttökelvoton” saattaa olla liian voimakas ilmaisu. Karkeasti ottaen väite ei tutkimusnäytön valossa ole katteeton. Ainakaan SSRI-lääkkeiden osalta näkemys ei tietääkseni myöskään ole kovin harvinainen ammattikuntani keskuudessa – erityisesti niiden, jotka ovat aiheen tutkimuskirjallisuutta itse kahlanneet.

SSRI-lääkkeiden tehosta oli Suomen psykologien keskuudessa jo opiskeluaikanani aktiivinen, vuosia kestänyt debatti ja ammattikunnastamme löytyy itseäni kunnioitetumpia ihmisiä, joilla on minua voimakkaampia näkemyksiä niiden toimivuudesta. Psykiatrien/psykiatrian evalien parissakaan tällainen ajattelu ei ole ennenkuulumatonta, joskin kliinisen työn realiteetit painavat siellä monien asenteissa paljon enemmän – jollakin potilaita kuitenkin tarvitsee hoitaa, ja Käypä hoito -suosituksissa lääkehoito painottuu enemmän kuin psykologien fantasioissa.

Tämä ei tarkoita, että minä tai joku muu haluaisi poistaa kaikki psyykelääkkeet mielenterveyshoidosta. Väittämän funktio on ilmaista syvää turhaumaa psykiatrian nykytilaan ja motivaatiota etsiä parempia keinoja hoitaa ongelmia, joiden kanssa potilaat tällä hetkellä jäävät usein ilman toimivaa apua.

Nämä huomiot tehnyt kirjoittaja arvosteli bloggauksiani lukuisista muistakin asioista, muun muassa siitä, että “Kuinka voida hyvin”-kirjoituksessa ilmaistu kritiikki länsimaisen elämäntavan aspekteja (niiltä osin kun ravinto, uni, lepo, liikkumisen määrä sekä sosiaaliset tarpeet kuten kosketus, nähdyksi ja ymmärretyksi tuleminen, oikeus haavoittuvaisuuteen jne. jäävät monella toteutumatta niin hyvin kuin evoluutiossa muovautuneet perustarpeemme vaatisivat) kohtaan on etuoikeuspuhetta, sillä vähemmistöjen ihmisarvo ja lainsuoja toteutuvat nyt paremmin kuin aiemmin. Tämä on mielestäni melko villi non sequitur. Voimme varmaan olla samaa mieltä, että on samaan aikaan mahdollista arvostella nykyhetkeä sen puutteista samalla kun arvostaa sitä, että asiat ovat nyt paremmin kuin aiemmin? Ajattelen, että 2022 on ihmiskunnan historian paras vuosi, vaikken somepoteroita, roskaruokaa tai emotionaalista yksinäisyyttä fanitakaan. Tämä elämänlaatuun liittyvä huomio ei tosin kata ilmastonmuutoksen tai massasukupuuton mahdollisesti mukanaan tuomia seurauksia tulevaisuudessa.

14. “On ehkä hyvä, ettei hän enää ole vihreiden valtuustoryhmässä.”

Tähän kommenttiin vastaaminen menee osin henkilökohtaisen tunnekokemukseni puolelle ja pelkistä asiaväitteistä kiinnostunut voi hypätä tämän kohdan yli. Olin hieman pettynyt nähdessäni tämän yhdeltä vihreältä, jonka kanssa olen ollut useita kertoja samoissa tilaisuuksissa, mutta emme ole kai ikinä jutelleet. Onko näin siksi, että kirjoitin social justice -aktivismin ongelmista? Vai siksi, että tutkin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteita yliopistolla? Jos ensimmäinen, on ehkä hyvä todeta, että kirjoituksiani jakoivat ja peukuttivat tuolloin useat ihmiset, jotka ovat omien alojensa johtavia tutkijoita yliopistomaailmassa ja joista osa äänestää vihreitä. Olisiko hyvä, jos hekin pakkaisivat kimpsunsa ja vaihtaisivat vihreistä demareihin tai kokoomukseen? Onko vihreät puolue, jossa ei ole hyväksyttävää käydä kriittistä keskustelua sosiaalisen oikeudenmukaisuuden aktivismista sen nykymuodossa?

Jos taas aiheen tutkimus on ongelma, en ymmärrä mille vihreiden asema tiedemyönteisenä puolueena nojaa. Olen tarttunut uuteen tutkimusaiheeseen, jonka osalta ymmärrykseni ja osaamiseni ei ole täydellistä, mutta kehittyy koko ajan ja yhteistyöverkostoni laajenee. Aiempi tutkimukseni on osoittanut, että kykenen tieteellisesti korkealaatuiseen jälkeen – sain kuitenkin viime vuonna väitöskirjastani laudaturin ja se palkittiin yliopiston parhaana (tosin jaetusti). Olen opettanut yliopistolla tilastotiedettä ja tutkimusmenetelmiä. Filosofian sekä psykologian koulutuksen puolesta testaan usein ajatteluani kognitiivisten vääristymien ja muiden sudenkuoppien osalta – myös hakemalla jatkuvaa kritiikkiä lähipiirini ideologisilta toisinajattelijoilta sekä nyt laajemmin kaikilta, jotka näkivät HS:n jutun. Onko tämä liian kapeakatseista tai tieteenvastaista vihreisiin..?

Tämä viimeinen kommentti valtuustoryhmästä lähtemisestä meni, kuten ehkä näkyy, minulla vähän tunteisiin. Vaikka palloilen poliittisen keskustan ympärillä sympaten välillä vihreitä, välillä demareita ja välillä kokoomusta, olen äänestänyt kahdenkymmenen vuoden ajan lähes kaikissa vaaleissa vihreitä ja myös käyttänyt jonkin verran energiaa puolueen tavoitteiden edistämiseen. Mikään ei ole niiltä osin muuttunut ja toivon todella, että minulle on poliittisen kentän sillä laidalla yhä tilaa, vaikka en syleile nykyistä jenkkityylistä identiteettipolitiikkaa ja teen aiheesta tutkimusta. Minkä tahansa ajatteluni sudenkuopan saa haastaa ja keskustelen tarvittaessa kyllä miltei kenen tahansa ihmisen kanssa, joka haluaa esittää vasta-argumentteja näkemyksiini, kunhan hänen oma ajattelunsa ei tule aivan fringeimmästä marginaalista (1-2% kummassakin poliittisessa laidassa).

Muuten olin saamastani palautteesta ja kritiikistä hyvilläni ja olen onnistunut jo parantamaan mittaria ja artikkelin tulevaa versiota, sekä korjaamaan muutamia huolimattomuusvirheitä manuskriptistä sen ansiosta. Kiitos siis kaikille palautteesta. Lisää saa lähettää perään. Vielä on yksi substanssipalaute syynättävänä:

15. “Tyyppi näyttää melkoisesti Stifleriltä.”

Tästä voisi periaatteessa loukkaantua tutkijoihin kohdistuvana vihapuheena, mutta kieltämättä noissa on samaa näköä. Pakko kyllä sanoa, että olen nykyään vanhemman näköinen ja silmälasit päässä näytän korkeintaan nörtiltä, vanhenevalta Stifleriltä.

Oskari Lahtinen


Oskari Lahtinen is a psychologist (DPsych) from Turku, Finland and works at the INVEST Flagship at the University of Turku. Oskari’s critical and personal book on mindfulness, “Onko mindfulnessista mihinkään?” (“Is mindfulness good for something?”), will be published in the spring 2024 and can be pre-ordered. Oskari has developed the Tita mindfulness course for high schools and vocational schools. Oskari’s research has been featured, for example, in The New York Times, Daily Mail, and Helsingin Sanomat (HS). When Oskari had free time (before parenthood), he was involved in improvisational theater, played and composed in Tomato Tomato, sang in the ÅSMA choir, and hosted the Mielestämme podcast.

Oskari Lahtinen on turkulainen psykologi (PsT) ja työskentelee Turun yliopiston INVEST-lippulaivassa. Oskarin mindfulnessia käsittelevä kriittinen ja henkilökohtainen kirja Onko mindfulnessista mihinkään? ilmestyy keväällä 2024 ja sen voi tilata ennakkoon. Oskari on kehittänyt lukioissa sekä ammattikouluissa käytettävän Tita-mindfulnesskurssin. Oskarin tutkimusta on esitelty esimerkiksi tässä Hesarin jutussa ja useissa ulkomaisissa medioissa. Kun Oskarilla oli vapaa-aikaa (ennen vanhemmuutta) hän harrasti improteatteria, soitti ja sävelsi Tomato Tomato-yhtyeessä, lauloi ÅSMA-kuorossa ja juonsi Mielestämme-podcastia.

Wokeness on ristiriidassa tieteellisen metodin, liberaalin demokratian ja psykoterapian mielenterveyskäsityksen kanssa

Nyt kun some-Suomen julkinen keskustelu käy taas kuumana wokenessin ympärillä, on hyvä muistuttaa mistä ilmiössä juuritasolla on kyse. Twitteristä ei ole tällä hetkellä vaikea löytää kotimaisia akateemisia ihmisiä, erityisesti humanistisilta aloilta, joille tuntuu olevan ilmeisen vaikea ymmärtää, minkälaisen ideologian ajureiksi he värväytyvät ilmoittautuessaan wokeiksi.

Siispä hyvät hyvää tarkoittavat kollegat: wokeness ei ole suvaitsevaisuutta. Taustoitin aihetta aiemmin täällä. Tässä tiivistetysti seitsemän syytä miksi tieteellistä ajattelua tai kansalaisvapauksia arvostava ihminen voi haluta kiertää wokenessin kaukaa:

  1. Wokeness on epätieteellistä

Tieteellinen metodi toimii olettamalla jotakin todeksi ja etsimällä sitten oletukselle sen vääräksi osoittavia tekijöitä empiirisesti havaittavasta maailmasta. Väitteet, joita ei saa helposti falsifioitua vahvistuvat vuosien saatossa. Tästä syystä annamme evoluutioteorian oikeellisuudelle suuren todennäköisyyden ja sivuutamme kreationismin. Wokeness esim. olettaa ryhmien välisten erojen syyksi aina lähtökohtaisesti sorron, sen sijaan että tutkisi empiirisesti mistä tekijöistä ne eri tapauksissa johtuvat.

  1. Wokeness essentialisoi rotuja

Wokeness on pullollaan kirjoituksia “valkoisuudesta” ja erilaisista ikävistä attribuuteista, joita valkoisuuteen liittyy. Nämä ulotetaan sitten kattamaan kaikki ihmiset, joiden ihon melaniinin voi silmämääräisesti arvioida tietylle viitevälille. Samanlaista järkeilyä ovat historiassa harrastaneet lähinnä rasistit ja eugeenikot.

On absurdia, että tällainen ajattelutapa voi nauttia minkäänlaista suosiota korkeakoulutettujen parissa ja että esim. TeaK on katsonut tarpeelliseksi kurssittaa opiskelijoitaan Valkoisuudesta 1 ja 2 -opintojaksoilla. Kurssisisällöt, joita olen aiheesta kirjoitettuani viestilaatikkooni saanut, kattavat antitieteellistä rotuajattelua suoraan Robin DiAngelon ja muiden modernien rotuessentialistien bestsellereistä.

  1. Wokeness ei pyri myötätuntoon tai empatiaan

Wokeness on pelkkää keppiä, ei porkkanaa. Retoriikka on problematisointia, syyttelyä ja cancelointia. Myötätunto ja empatia loistavat poissaolollaan sekä wokeista alkuteksteistä, että aktivistien ulosannista. Woken retorisen tilan ympärillä vallitsee tyypillisesti pelon ja arkuuden ilmapiiri ja aktivistit itsekin pelkäävät sanovansa asiat väärin, antavansa tilaa vahingolliselle puhujalle tai haittaavansa muiden työtä aktivismin kentällä.

Tyypillinen kommentti, jonka kuulen esim. yliopistokollegoilta on että he suhtautuvat wokeen kriittisesti, mutteivät uskalla sanoa aiheesta mitään julkisesti. Se ei ole liberaalissa demokratiassa merkki terveestä keskustelutilasta. Terve keskustelutila sisältää ystävällisen yrityksen ymmärtää toista puhujaa, luvan tehdä virheitä ja avoimuuden omien oletusten kumoutumiselle uuden evidenssin valossa.

  1. Wokeness vastustaa sananvapautta

Wokenessissa ihmiset järjestyvät sorron hierarkiaan pinnallisten ryhmäjäsenyyksien pohjalta, ja heidän puhetilaansa pyritään sitten tämän mukaisesti rajoittamaan. Tästä seuraa, että aktivistille voi olla luontevaa sanoa esim. että valkoisen miehen tulisi olla hiljaa ja kuunnella ihmistä, jonka iho on jotain muuta sävyä. Tämän sanominen toki mahtuu sananvapauden piiriin, mutta ansaitsee mielestäni tulla kohdelluksi samanlaisella kunnioituksella, kuin ihonvärin pohjalta toisille ihmisille oikeuksia kannattavien ajatukset muulloinkin. Woket melaniinipohjaiset pyrkimykset puuttua kansalaisoikeuksiin tuovat jälleen mieleen lähinnä historian epäonnistuneet kokeilut fasismin kanssa.

  1. Wokeness korostaa eroja, ei yhteistä

Wokeness on antiuniversalistista. Martin Luther King muodosti aikanaan laajan rintaman, joka yhdessä pyrki laajentamaan sisäryhmän kattamaan kaikenväriset ihmiset. Wokeness pyrkii rajaamaan sisäryhmät etnisin perustein ja kilpailuttamaan pirstaloituneet faktiot keskenään.

Liberaali demokratia taasen pyrkii häivyttämään tällaiset pinnalliset rajat ja liikkumaan kohti yhteistä tulevaisuutta, jossa ihmisen ihonväri on yhtä relevantti muuttuja kuin hänen hiustensa väri. Ihmisoikeuksien edistyminen on edennyt näin sisäryhmää laajentamalla vuosikymmeniä ja wokeness uhkaa katkaista edistyksen rodullistamalla jokaisen keskustelun.

  1. Wokeness nostaa ihmisen silmille katkeran linssin

Wokeness olettaa sorron kaikkialle, missä erilaiset ihmiset kohtaavat. Tällaisella linssillä varustettu ihminen ajautuu sitten helposti konfirmaatiovääristymän ohjaamana etsimään esimerkkejä sorrosta sieltä, missä niitä ei muuten näkisi. Näin jokainen vuorovaikutus ja puheakti muuttuu vaaralliseksi nuorallakävelyksi, ihmisten välinen luottamus heikkenee ja riitaisuus lisääntyy, kuten moni Sannikkaa 19.11. katsellut saattoi laittaa merkille.

  1. Woke aktivismi on ristiriidassa psykoterapian mielenterveyskäsityksen kanssa

Kognitiivinen psykoterapia pyrkii auttamaan ihmisiä voimaan paremmin altistamalla ihmisiä hiljalleen ärsykkeille, jotka meitä ahdistavat. Psykoterapiassa ihmiset oppivat myös, että omat tunteet eivät ole muiden ihmisten vastuulla ja että päätöksenteko heikkenee ihmisen ollessa tunteen vallassa. Woket vaatimukset turvallisista tiloista ja trigger-varoituksista ovat pyrkimys saattaa muut ihmiset toimimaan sen pohjalta, miltä aktivisti sanoo että hänestä tuntuu. Aktivistin tunteet ovat kuitenkin keskustellun asian totuuden kannalta yhdentekeviä.

Omasta mielestäni toki on hyvä olla toinen toisillemme ystävällisiä ja pyrkiä olemaan tarpeettomasti loukkaamatta ketään. Maailmassamme on kuitenkin ihmisiä, jotka loukkaantuvat kaikenlaisista tosista väitteistä Maan ei-litteydestä koronarokotteiden tehokkuuteen. Keskustelun toisen osapuolen tunteet eivät siten voi olla pääkriteeri sille mitä toinen osapuoli keskustelussa saa sanoa.

Meaning is found in being present right now, and Yuval Noah Harari probably isn’t that afraid of life

Frank Martela wrote about Yuval Noah Harari’s views on meaning in Psychology Today. In Martela’s view Harari advocates a “scientific nihilism”, “gets meaning wrong”, and would benefit from “kind advice” from William James to “not fear life”. I have read Harari’s relevant books (Sapiens and 21 Lessons) and think Martela’s take on Harari’s views is a major misreading of the worldview of an experienced meditator. However, Harari complicates things by not being explicit about everything one would need to understand to appreciate where he is coming from.

Harari has spent 2 hours each day in vipassana meditation practice and, I recall, takes off for at least a month each year for silent retreat. He’s done so since he was a graduate student at Oxford some twenty years ago. From my lesser experience, and also through working in mindfulness research, I know one aggregates quite a lot of silent experiential wisdom in that time that deeply colors the lens through which one sees the world. Harari does not do a great job in explicitly articulating every detail of his worldview and Martela understandably seems unable to grasp the totality of what is being proposed.

Like Martela writes, Harari does dismantle all big narratives as delusions we humans believe. He takes the knife to religions, ideologies, and then meaning itself. In a world without humans, no-one would wonder about meaning – life would just go on. Neuroscientist Sam Harris has pointed out that no-one was wondering about meaning even some tens of thousands of years ago, though anatomically modern humans were already living recognizable (and naturally “meaningful”) lives on the planet. The illusory nature of free will means we don’t really make choices. We just operate, like all life, based on prior causes and conditions. Thus there is unlikely to be a grand purpose.

If there’s no grand purpose, then maybe there is a subjective benefit from believing in the fiction of meaning? This is what Martela proposes, citing Simone de Beauvoir and her thoughts on looking for meaning in psychology instead of metaphysics. Like other delusions, it is possible experiencing things as meaningful and telling stories about their meaning can result in some positive affect. People who believe in god can derive a sense of security from having a father figure who’s watching, or feeling connected to something larger than themselves. Some people obtain a feeling of safety from the thought of guardian angels following them and their children around. Fictions can soothe.

Martela is not advocating we believe in guardian angels though. In his own words, Martela is a proponent of meaningfulness partly, because it, and free will, feel real enough to him. Any fan of angels (or gentle therapy unicorns) could marshal the same defense of wanting to “believe” fiction: “ok, angels may or may not exist, but the thought of angels makes me happy and they feel real enough for me”.

Martela gives examples and tips on how to find meaning. One can think of people and work that feel meaningful and try to maximize how much one spends time with them or at it. I’m sure Harari would have no problem with these tips. He would just say you don’t need the concept of meaning to enjoy these things: they feel good in the present. Because they feel good, you do more of them. And unlike taking heroin, which might also feel good, they don’t create more suffering.

Of course even tips like this can result in suffering if one has little mindfulness and gets caught up in wanting the company of some people (lobha in Buddhism) and not wanting to do certain kinds of work (dosa). Even when following Martela’s advice, it is thus the quality of your presence of mind which highly influences your happiness and how much ”meaningfulness” you experience.

In any case, this is perhaps why Harari would say he wrote his books – it felt good, and did not add suffering – perhaps it even took out some suffering in the world by reducing confusion in many people’s minds. Maybe he had some stories in his mind about what impact the books would have. But he might as well not have had, and he is unlikely to have made much of these stories, and certainly is unlikely to have spent excessive time in thinking about what meaning his work has. On the contrary Harari credits vipassana meditation, the opposite of storytelling and searching for meaning, for his ability to have sufficient clarity and resilience to write the books in the first place – without his meditation practice they would not have been written, he wrote.

Harari has possibly done himself a disservice by couching his points in only talking about suffering, however. To see the pillars of his worldview clearly, one needs to consider the other end of the suffering spectrum: happiness, wellbeing, and positive feeling. When one decreases suffering, one also increases happiness and wellbeing. This is also important in Buddhism (see for instance the practice of brahmaviharas). Harari does not see the world only in terms of suffering. He would just start from reducing suffering instead of searching for meaning. A corollary of this is increasing well-being in the world.

Martela’s examples of spending more time with people you like, doing good for others, and self-actualization, are all ways of increasing happiness and entirely compatible with Harari’s worldview. Harari would just say the story Martela is telling about these things as meaningful is a fiction, and that one would benefit from recognizing it as fiction for added bandwidth to be present in what is happening right now. The positive affect from spending time with loved ones feels good. The fictional story of what this time with loved ones “means” probably does not add much benefit in the grand scheme of things, at least after one has thought about it a couple of times already.

There are significant downsides to spending too much time thinking about fictions, when one does not realize one’s mind is identified with these thoughts, however. The mind wanders around 50 % of the time for the average person. So much so, that we call this the default mode network of the brain. When the mind wanders, and we don’t notice, we become unhappy. And most of the time we don’t notice – we are immersed in thought. Meaning and happiness on the other hand come from being immersed in present experience, and not being identified with whatever thoughts come to one’s mind. Often these thoughts are unhappy: about what one did in the past or what could go wrong in the future.

A lot of happiness and “meaningfulness” can be obtained by just cutting through the veil of thoughts and connecting with life in the present moment: with the people we love, with nature, and with work. One does not need a story about meaning to experience the positive affect here, one simply needs the ability to be present for experiences when they happen.

As a sidebar, “detachment” (as described by Martela) from suffering is not what is sought by meditating. On the contrary, meditators practice to just notice thought and emotions, and to face experiences like suffering just like they are. Eventually this constant exposure to suffering and other experience will increase one’s ability to endure it. A looser relationship with thoughts and stories makes suffering stick less and so its magnitude tends to diminish. This is not detachment, it is exposure therapy. It tends to lead to less attachment to thinking, concepts, and material things, but this is not detachment from suffering as an experience. Suffering is fully felt, but its absolute amount tends to decrease and the meditators experience of it to generate less resistance and thus less additional suffering.

Often the happiest people on the planet are monks who have spent most time in the present and the least time pondering or believing fictions about meaning. The more one meditates, the looser one’s grip on stories and models becomes. The self, free will, meaning, and such start to feel as tools one can employ for problem solving in the present moment. And they do have a purpose in this: it is occasionally good to think a little bit to set one’s priorities straight – to remind oneself it probably results in more happiness and less suffering to call a loved one instead of playing yet more video games or watching more Netflix. But at its core even thinking about these priorities, compared to just living in the present moment, is empty, hollow, and often addictive.

Conceptual thinking will often only catapult one into getting lost in one’s own thoughts about things like what is meaningful. When that happens, one becomes unhappy and is not experiencing life as meaningful. Had one stayed connected to how life feels like right now, as experiences in consciousness, it would probably have been self-evident and natural to connect with the elder relative, smile at the passerby, or do the chores and actually enjoy immersion in the work, instead of thinking how does vacuuming fit into the grand scheme of meaning.

Thus, a person interested in meaning would probably do themselves the biggest favor to sit some meditation retreats and strengthen the ability to let go of thought and truly experience how it feels like to connect with loved ones or to be immersed in any mundane activity on the level of present experience. This person would be surprised about how much “meaning” on the level of bodily affect there is, without much of a story or need to create subjective meaning as a soothing fiction.

References: Yuval Noah Harari: Sapiens and 21 Lessons for the 21st Century; Frank Martela: In Harari’s Sapiens, Meaning of Life Is Just a Delusion; Sam Harris: Mindfulness and Meaning (Waking Up app lesson)

Pic credit: https://www.youtube.com/watch?v=zYVpSegnRyY