Tekijä: Oskari Lahtinen

Voidakseen hyvin ihmisen tulee voida kokea toimijuuden tunnetta, kirjoittaa psykologian tutkija Oskari Lahtinen. Toimijuutta rakennetaan muun muassa henkilökohtaisesta kaistatilasta huolehtimalla ja se on sekä ihmisen että yhteiskunnan vastuulla. Mielenterveys syntyy toimijuuden lisäksi laaja-alaisesta ennaltaehkäisystä, joka rakentuu hyville päätöksille niin henkilökohtaisissa elämissämme kuin yhteiskunnassa.

Uuden vuoden pyörähtäessä käyntiin moni pysähtyy hetkeksi katsomaan sisäänpäin. Arvioimme elämiämme ja etsimme asioita, joita parantaa uuden vuoden lupauksin. Joku aloittaa tipattoman, toinen lähtee lenkille. Lupasin itse tänä vuonna alkaa mennä kymmeneltä nukkumaan, koska unen sanotaan olevan ihmisen terveyden tärkeimpiä määrittäjiä. Hieman yllättäen uniparannuksen myötä olen myös tullut lisänneeksi huomattavasti mindfulness-harjoituksen osuutta ruuhkavuosien repimissä päivissäni. Kasvava läsnäolo taas on ruokkinut pieniä parannuksia muissa tavoissa.

Kirjoitukseni aloituksesta voisi saada kuvan, että mielenterveys lepää lukijan omissa käsissä. Teet vain hyvät uuden vuoden lupaukset ja siitä lähtee. Tämä on kuin onkin mielestäni hyvä asenne mielenterveyteen. Se ei kuitenkaan huomioi asian rakenteellista puolta. Karkeasti pelkistäen hyvän mielenterveyden rakennuspalikat ovat uni, liikunta, ravinto, hyvät ihmissuhteet sekä esimerkiksi mindfulnessin kaltainen stressiä lievittävä itsesäätely, tietysti. Näillä tiedoilla ei kuitenkaan tee paljoa, jos yhteiskunnan rakenteet työntävät täysillä vastakkaiseen suuntaan.

Vaikka itse väkerretty puhelimen taustakuva kehottaisi ”rauhoittamaan, vähentämään, hidastamaan ja lepäämään”, pomo voi käskeä tekemään kovempaa, enemmän ja nopeammin. Jos töissä pärjääminen ja leivässä pysyminen edellyttää väliin jätettyä lounasta, läppäri sylissä valvottua yötä ja hyötyliikunnan korvaamista seuraavan aamun powerpointin viime hetken kasaan suhaamisella, omat arvot ja jopa huutavat tarpeet jäävät helposti kakkoseksi.

Mielenterveys on siis henkilökohtaisen lisäksi systeemistä ja hyvän mielenterveyden syötteitä ovat unen, ravinnon, liikunnan, ihmissuhteiden ja itsesäätelyn lisäksi esimerkiksi työn kuormittavuus ja mielekkyys, varallisuus, terveys ja siihen liittyvät satunnaistekijät, kuluttamamme digitaalinen sisältö, laajemman yhteiskunnan ja maailman vakaus sekä henkilökohtaisen elämän koettu merkityksellisyys. Etenemme maailmassa erilaisista lähtökohdista: joku ponnistaa kultalusikka suussa, toinen trauman kahle nilkassa. Samoin yhteisöt vaikuttavat: vaikka olisit itse säästynyt traumalta, se ei välttämättä auta, jos joka toinen ihminen ympärilläsi oireilee ja tuo taakkansa osaksi sinun elämääsi.

Mielenterveysdiagnoosit kertovat ihmisestä hyvin vähän

Tohtorintutkinnon psykologiassa saavuttaneena kirjoittajana olisi mukava pystyä aloittamaan tällainen mielenterveyttä käsittelevä essee yksinkertaisilla tieteellisillä faktoilla aiheesta. Koska kyseessä kuitenkin on yhtäältä yksilöllinen, toisaalta systeeminen monimutkainen vyyhti syitä ja seurauksia, yksinkertaistavan mallin esittäminen fyysikon, kemistin tai edes biologin itsevarmuudella olisi harhaista tai petollista. Valitettavasti yhteiskunnallisessa keskustelussa mielenterveys kuitenkin typistyy usein matalan resoluution latteuksiin. Mielenterveys-TikTok on kuulemma täynnä kultaa tällä saralla: avokonttorissa työskentely kuormittaa ja/tai et kestä kovia ääniä? Jos vastasit yksi, saatat olla autisti. Kaksi? Ettei sinulla vain olisi ADHD. Tai yleisemmin: onko sinullakin nämä pari piirrettä, jotka lievinä sopivat neljään ihmiseen viidestä oikeissa olosuhteissa? Ota tästä leima.

Influensserien pinnallista sisältöä kuluttavat, diagnoosien perässä juoksevat somehuolestujat muodostavat ilmiön toisen ääripään. He ottavat psykiatrian häiriöiden veteen piirretyt kategoriat tarkkoina ja platonisen ikuisina totuuksina, joista haetaan tietoa itsestä kuin horoskoopeista. Vastalaidalta löytyy taas validin tilastopohjaisen mielenterveystieteen kiistävä, kristalleja kilistelevä ja rokotuksia epäilevä vaihtoehtohoitokansa, jolla on edustajansa samoilla digialustoilla. Tosiasiassa diagnoosit eivät ole mustaa tai valkoista.

Diagnoosijärjestelmä on hämmästyttävän väärinymmärretty yhteiskunnassamme. Diagnoosien tarkoitus on olla hallinnollisia apuvälineitä, ei ontologisia totuuksia ihmisestä. Psykiatria ei valitettavasti ole lääketieteen alana yhtä tarkka tai hyödyllinen kuin sisätaudit tai kirurgia. Se kylläkin kerää ansiokkaasti biologista, tilastoitavaa tietoa tutkimuskohteestaan. Diagnoosit eivät kuitenkaan viittaa ihmisen kehossa objektiivisesti sijaitseviin tauteihin, kuten vaikkapa virologiassa (esim. herpes) tai endokrinologiassa (esim. diabetes).

Psykiatrian diagnooseissa joukko oireita koostaa oireyhtymän. Jos jollakin ihmisellä esiintyy näitä oireita, kutsumme oireita nimellä ”autismikirjo” tai ”ADHD”, mutta mitään objektiivista tautiprosessia (vrt. tuberkuloosi) oireet eivät kätke taakseen. Ne eivät kuvaa tilan syntyä (ns. etiologiaa), eivätkä näy tunnistettavalla tavalla verikokeissa tai aivokuvissa. Diagnoosiluokat kärsivät voimakkaasta päällekkäisyydestä, sekoittuvat toisiinsa, eivätkä kerro ihmisestä syvempää kuin että hänellä on joukko oireita, joita olemme yhdessä sopineet nimittää joksikin häiriöksi. Koska esim. masennuksessa ihmisellä tulee olla viisi oiretta yhdeksästä mahdollisesta, eri masennuksia on 256 ja siten tieto siitä, että ihmisellä ”on masennus”, kertoo ihmisestä verrattain vähän.

Mielenterveysongelmia syntyy ja hoidetaan yhteiskunnan päätöksenteossa

Psykiatrinen sairastaminen tarkoittaa, että ihminen on lähellä ääripäätä piirteissä, joita olemme valinneet tarkastella. Hieman samoin kuin narsismia tutkinut psykologi tunnistaa Donald Trumpissa harvoin nähtävän kliinisen narsismin ääripään, samoin esimerkiksi autismikirjon, ADHD:n tai muiden psykiatrian häiriöiden saralla voimme löytää kunkin piirteen äärilaidasta pienen joukon ihmisiä, joihin diagnostiset kriteerit näyttävät sopivan hämmästyttävän hyvin. Heillä on voimakkaina koko joukko oireita, joiden olemme sopineet lukeutuvan vaikkapa ADHD:n alle.

Voimme sitten auttaa heitä yhteiskunnassa antamalla hallinnollisen diagnoosin, jonka avulla henkilö voi saada tukea, jota yhteiskunta pystyy tarjoamaan. Jollekin tämä tuki voi olla stimulanttilääkitys huomiokyvyn akuuttihoitoon (tosin ADHD-lääkityksen pitkän aikavälin hyödystä varsinkaan lapsilla ei ole hyvää näyttöä ja hoito vaatii siksi jatkuvaa uudelleenarviointia). Suurimpaan osaan diagnooseista psykiatrialla on varsin vähän helpotusta tarjottavana. Ja miksi sillä olisikaan, kun mielenterveys rakentuu pitkälti henkilökohtaisen ja yhteisen yhteispelinä. Yhteiskunnallisten olosuhteiden parantaminen on mielenterveysongelman todellista hoitoa vähintään siinä missä yksilötason psykiatria.

Olemme luisuneet tilanteesta, jossa pieni joukko ihmisiä saa hallinnollisen, ei ontologista totuutta ihmisestä kertovan, diagnoosin tilanteeseen, jossa lähes koko väestö täyttää netistä löytyviä epämääräisiä häiriökriteereitä. Muutama vuosi sitten viitisen kaveriani, joukossa useampi lääkäri, hakeutui lähes samaan aikaan autismikirjon tai ADHD-tutkimuksiin. Käsittääkseni kukaan heistä ei saanut autismikirjon diagnoosia. He tyytyivät tilanteeseen, mutta olisivat voineet halutessaan myös etsiä, kunnes olisi löytynyt kollega, joka olisi suostunut kirjoittamaan itseä miellyttävät paperit. Lähes varmasti tällainen ihminen olisi tullut vastaan ennemmin tai myöhemmin.

Riittävän omistautunut potilas tai vanhempi voi nykyisessä järjestelmässä usein lopulta saada itselleen tai lapselleen diagnoosin, etenkin jos hakeutuu toistuviin yksityisiin arvioihin. Varsinkin netissä tarjottavat mielenterveyden ongelmien tunnusmerkit ovat epäspesifejä, eivätkä falsifioidu hyvin. Seurauksena on tämänkaltaisia Kafka-ansana tunnettuja ilmiöitä:

Jos sinulla on oire x, kyseessä on autismi. Jos sinulta puuttuu oire x, kyseessä on hyvin maskattu autismi. 1–2 prosentin esiintyvyyden ilmiö monistuu ihmisten mielissä kattamaan yli kymmenkertaisen osan väestöä. Psykiatrian diagnooseja kirjoittelevat usein muut kuin psykiatrit ja lääkärikunnan monimuotoisuuden vuoksi osalla on diagnoosikynä herkässä. 

ADHD:n diagnoosimäärät Itä-Suomessa ovat olleet viime vuosina otsikoissa. Suomessa vallitsee dramaattinen alueellinen ero siinä, kuinka paljon tiettyjä oireyhtymiä lapsilta löydetään. Nouseva esiintyvyys vaikuttaa selittyvän erityisesti henkilöstön puutteellisella koulutuksella. Turhat neurokirjon tutkimukset kuormittavat moneen kertaan kuritettuja ja kurjistettuja hyvinvointialueita entistä enemmän ja huolestuneiden vanhempien hoitoon pakottamien, ”oireiltaan” normaalin vaihtelun piirissä olevien lasten hoitoprosessit ovat loppujen lopuksi pois siitä rahasta, jolla hoidetaan syöpiä ja leikataan sydämiä, kuten ovat pois myös näiden samojen henkilöiden varsinaisesta hoidosta.

Psykiatrian diagnoosit siis auttavat pientä osaa ihmisistä, mutta paljon suuremmalle joukolle psykiatrialla ei välttämättä ole muuta hyödyllistä tarjottavaa kuin keskustelutukea (jos sitä on tarjolla) tai akuuttivaiheessa hieman auttava lääkitys, jonka pitkän aikavälin hyötyprofiili on vaatimaton tai epäselvä. Suuri joukko ihmisiä, joita psykiatria ei juuri kykene auttamaan, hyötyisi enemmän mielenterveyden oma-aloitteisesta hoidosta, niiltä osin kuin se on mahdollista.

Mielenterveys syntyy toimijuudesta

Palataan uuden vuoden lupauksiin. Oman elämän olosuhteiden parantaminen on todistetusti mahdollista. Melkein kaikilla on kokemusta jostakin jaksosta elämässä, jolloin uni, liikkuminen tai syöminen onnistuivat erityisen hyvin ja mieli oli valoisampi. Ehkä elämässä oli joskus enemmän omiin tarpeisiin vastaavia ihmisiä tai jokin muu asia rakensi arjesta parempaa ja jäi sitten kiireessä pois. Näiden käytänteiden tai olosuhteiden osittainen palauttaminen omaan elämään kysyy toimijuutta.

Psykologian itsemääräytyvyysteorian mukaan ihmisen hyvinvointi rakentuu toimijuuden kokemuksesta, pätevyyden kokemuksesta sekä hyvistä ihmissuhteista. Kun aloitamme liikuntaharrastuksen, jota sitten jatkamme sinnikkäästi, nojaamme toimijuuteemme. Kukaan muu ei tehnyt asiaa puolestamme: olimme proaktiivisia. Samaan aikaan yhteiskunnassa myllää voimia, jotka polkevat toimijuutta, mikäli emme ole varovaisia. Sosiaalinen media ja koukuttavat ruutulaitteet saavat meidät proaktiivisen tilan sijasta reaktiiviseen tilaan: odotamme, että meille näytetään asioita ja reagoimme muiden tekemisiin.

Olen siinä mielessä elänyt poikkeavaa elämää jo vuosien ajan, että luovuin pitkän tuskailun jälkeen älypuhelimestani vuonna 2022. Minulla ei siis neljään vuoteen ole ollut puhelinta, joka toisi netin koko ajan hyppysiini. Tein näin, sillä vietin puhelimella neljästä kahdeksaan tuntia aikaa päivässä. Kun en omista puhelinta, saan nuo tunnit vapaiksi. Yhtäkkiä on ollut aikaa lukea kirjoja ja siivota asuntoa, vaikka pienet lapset pyörivät jaloissa ja kaipaavat läsnäoloa, huomiota ja palvelua. Puhelimesta luopuva voittaa ajan lisäksi takaisin pitkäjänteistä huomiokykyä, jota puhelimen lukemattomat houkutukset ja minuutti minuutilta kehittyvät uutistarinat pitävät pihdeissään ja pirstaloivat.

Puhelin oli siis ainakin omassa elämässäni, kaiken käytön yhteensä huomioiden, taantumuksen voima, joka esti käyttämästä toimijuutta siellä, missä sitä olen elämässäni tarvinnut. Moni lukija tuskin on valmis luopumaan omasta puhelimestaan (vaikka verkkopankit yms. ”välttämättömyydet” toimivatkin pädillä tai läppärillä, vink vink), mutta ehkä säädät vaikka näytön harmaalle houkuttavuuden vähentämiseksi ja vähentääksesi pari tuntia ruutuaikaa päivästäsi? Itselle voi olla ainakin hyödyllistä tietää, kuinka monta tuntia suoratoistovideoihin ja somettamiseen menee päivässä.

Kokemukseni on ollut, että toimijuus alkaa mielen kaistatilasta. Kaistatilaa taas olen saanut vain raivaamalla aggressiivisesti elämästäni ulos ruutulaitteita, rajatonta internetiä, sosiaalista mediaa, videopelejä, kuulokkeet päässä puolilla valoilla ulkona kävelemistä ynnä muita nykyisen digitaalisen viihde- ja suoritusyhteiskunnan elämääni työntyviä lonkeroita. Vapautetulla ajalla on ollut taipumus täyttyä asioilla, jotka vastaavat paremmin arvojani, oli kyse sitten ihmissuhdeajasta, läsnäoloharjoituksesta, urheilusta, musiikin tekemisestä, kirjoittamisesta, tai sitten ihan vanhasta kunnon opiskelusta tai työnteosta.

Se yksilötasosta. Miten tästä päästään yhteiskuntapolitiikkaan ja käytännön seurauksiin? Ensimmäisiä askeleita on paikoin jo otettu länsimaissa: Australia vapautti lapsille huomattavan määrän kaistatilaa kieltämällä sosiaalisen median alle 16-vuotiailta. Suomessa puhelimet on jätetty koulupäivän ajaksi parkkiin. Työpaikoilla voisi ehkä kokeilla vastaavia toimenpiteitä rajoitetusti. Kaistatilasta olisi hyvä saada yleisesti tunnustettu julkishyödyke, ei pelkkä yksilön ominaisuus, jota kaltaiseni oikukkaat yksilöt vaalivat pitkälle viedyillä mielenterveysnörtteilyn kokeiluillaan. Kaikilla pitää olla oikeus kaistatilaan!

Ennaltaehkäisy perustuu hyville päätöksille

Kaistatilan vaalimisen ohella kyse on kuitenkin ennaltaehkäisystä laajemmin. Tällä hetkellä annamme olosuhteiden rikkomille ihmisille heidän tarpeisiinsa vähän-sinnepäin-vastaavia palveluita. Huomion pitäisi kohdistua ensi sijassa itse olosuhteisiin. Yhteiskunnan tulisi rakentua tavalla, joka vaalisi hyvän mielenterveyden rakennuspalikoita. Älypuhelimien ja digiroskan rajaaminen on ehdottomasti hyvä alku ja mielestäni oikea paikka, josta aloittaa. Kaistatilan vaalimisesta pääsemme muihin asioihin, joita vaalia.

Kahdeksan kertaa peräkkäin maailman onnellisimmaksi valitussa Suomessa vallitsee toistaiseksi korkea yhteiskunnallinen luottamus ja verrattain matala polarisaatio. Reagoimme maltillisesti maailman muutoksiin, emmekä mene täysillä mukaan typerimpiin trendeihin. Meidän olisi kuitenkin hyvä enenevästi rakentaa työelämää ja julkista keskustelua, jossa hyvinvoinnin tekijät tunnistetaan ja niitä puolustetaan. Ennaltaehkäisy säästää hoitokuluissa ja siirtää huomiota mielenterveysasioissa oikeaan paikkaan: pois siitä, millä tavoin mieleni voidaan nähdä häiriintyneenä kohti sitä, mitä voin tehdä tilanteeni parantamiseksi, tarvittaessa yhteiskunnan tuella.

Lähti vyyhtiä purkamaan sitten henkilökohtaisen tai systeemin tasolla, haastan lukijan miettimään, mitä tänä vuonna voisimme tehdä suomalaisten ja muiden ihmisten mielenterveyden parantamiseksi. Teemme tänä vuonna lääketieteen tohtori Jani Kajanojan kanssa sarjan podcast-jaksoja mielenterveysaiheista, joita julkaistaan vuoden aikana Mielestämme-podcastissa. Sofia Virta on puheenjohtajakaudellaan ansiokkaasti tuonut huomiota mielenterveyteen liittyviin aiheisiin ja mielestäni vihreiden on hyvä jatkaa kaikkia koskettavan aiheen näkyvästi esilläpitämistä. Yhtä tärkeää on välttää clickbait-näkökulmia ja tuottaa aiheesta viisasta ja pohdittua sisältöä.

Oskari Lahtinen

Kirjoittaja on vihreä psykologian tutkija.

Tarjottu Verdeen 5.1.2026

Oskari ja Jani Kajanoja keskustelevat psykiatrian diagnostiikasta, hoidoista ja tulevaisuudesta. Jaksossa vastataan kuulijakysymyksiin ja sivutaan mm. psykiatrian filosofiaa, lääkkeiden hyöty- ja haittavaikutuksia sekä psykedeelejä.

Jani Kajanoja: Syystäkin lääkärit ovat adhd-lääkityksestä erimielisiä
HS: Ihmisille annetaan harhaanjohtavaa tietoa masennuksesta
Kajanoja & Valtonen: Descriptive Labels Are Not Causes, No Matter How Hard You Try: A Response to Pies and Ruffalo

Tämä juttu ilmestyi vain Kotilieden painetussa versiossa, joten lisään siitä kuvan tänne.

Pelkkä audio podcastina: Mielestämme 27: Liberalismin puolustus -kirjan julkkarit

Osallistuin Liberalismin puolustus -kirjaan tekstillä ”Sosiaaliliberalismi disruption aikana”. Kirjoitin kirjasta ”arvion” täällä. Ohessa on video ja audio 5.11. Helsingin Tiedekulmassa järjestetyistä julkkareista.

Tämä on kirja-arvio teoksesta Liberalismin puolustus, jonka yksi kirjoittaja olin. Koska kirjassa on niin lukuisia kirjoittajia ja aiheita, on ehkä helpointa muodostaa nopea kokonaiskuva tiivistämällä, mistä kukin kirjoittaja kirjoitti. Käsiteltyäni näin kirjan luvut syvennyn sen yleisiin teemoihin. Keskityn varsinaisessa arviossa pääasiassa siihen 90+ % kirjasta, jota en itse kirjoittanut. Kommentoin lopuksi kuitenkin yleisemmin liberalismiin liittyviä teemoja ja sen yhteydessä aiheita, joista itse kirjoitin.

Ari Helo toimitti teoksen ja luo ensimmäisessä luvussa lyhyen katsauksen liberalismin historiaan. Helo vertailee kirjoituksessa sosiaalipolitiikan tarpeet huomioivaa liberalismia ja markkinaliberalismia ja käsittelee erityisesti Yhdysvaltojen ja Suomen yhteiskunnallisia eroja. Erityishuomion saa Yhdysvaltojen heikko onnistuminen koulutuksen, terveydenhuollon ja mahdollisuuksien tasa-arvon toteutumisen osalta, Suomeen verrattuna. Helo kuvaa Suomen suhteellisen kokonaisvaltaisesti liberaalina valtiona, joskin käsittelee myös liberalismin vastavoimia, kuten 2020-luvun identiteettipolitiikkaa.

Turun yliopiston tutkija Markus Kantola käy kirjoituksessaan läpi merkittävää tukea, jonka Trumpin poliittinen nousu on saanut arvokonservatiiveilta. Kantola antaa demokraattipuolueelle ja muidenkin maiden keskusta-vasemmistolle melko suoran suosituksen Trumpin voittamiseksi: 1) kuuntele aidosti kaikkia äänestäjiä, 2) sisällytä maltillista arvokonservatismia poliittiseen ohjelmaan, 3) tarjoa vasemmistolaista hyvinvointipolitiikkaa. Uusi Suomi koki reseptin uutisarvoiseksi.

Matti H. Virtanen esittelee suomalaista äärioikeistoa liberalismin vihollisena. Itseäni kuitenkin hämmensi affektiero äärioikeiston ja äärivasemmiston käsittelyissä. Siinä missä vasemmalla esiintyy ”wokellusta” ja ”punavihreää vouhotusta”, sinimustan liikkeen Tuukka Kuru, joka ainakin Wikipedian mukaan asemoi liikkeensä saksalaisen kansallissosialismin yhteyteen, kuvataan ”aatehistoriansa lukeneena” ja ”sanavalmiina kaverina”, joka keskustelussa sai kirjoittajan ”miettimään omia arvojaan”.

Kirjoituksessa todetaan myös, ettei sinimustaa liikettä ”voi pitää väkivaltaisena”. Puoluetta käsittelevä wikipedia-sivu kuitenkin luettelee lukuisia sinimustaa liikettä kannattavia ja tukeneita ihmisiä, joilla on kontollaan sekä menneitä että tuoreita väkivaltarikoksia. Kirjoitus myös samastaa Suomen historian 1800-luvun merkkihenkilöitä (”Suomi saa kiittää olemassaolostaan äärioikeistoa”) sekä libertaareja Kurun kaltaisiin uusnatseihin pilaillakseen ”äärioikeisto”-termin monimerkityksellisyydellä.

Jussi K. Niemelän aiheena on perussuomalaiset. Niemelä avaa kirjoituksen toteamalla, että ”kansan, kielen, kulttuurin, elämäntavan ja sivistysperinnön” puolustaminen leimataan nykyisin ”rasismiksi, fasismiksi ja äärioikeistolaisuudeksi” ja että oikea termi perussuomalaisille olisi ”reformistinen laitaoikeisto” tai ”radikaalioikeisto”. Virtasen ja Niemelän kirjoitukset siis puuttuvat kummatkin äärioikeisto-termin käyttöön. Niemelä määrittelee äärioikeiston sijaan perussuomalaiset populistiseksi ja kansallismieliseksi liberaalin demokratian edellytysten puolustajaksi ja vihjaa, että puoluetta sopisi johtamaan Teemu Keskisarja.

Perussuomalaisten jäsenistö on hyvin kirjavaa ja puolue suhtautuu Euroopan Unioniin melko vihamielisesti. Onko esimerkiksi temppeliherroja somessa aikanaan fanittanut Laura Huhtasaari liberaali? En siis purematta niele puolueen asemointia liberalismin puolustajaksi, vaikka väitteessä osittainen perä onkin. Perussuomalaiset ”kansan varaventtiilinä” (Niemelän termi) on toisaalta kyennyt ensimmäisenä nostamaan esiin epäkohtia, jotka ovat syntyneet esimerkiksi maahanmuuton ja liberaalin demokratian normien yhteentörmäyksistä.

Ari Helo, Jukka Savolainen, Linda Hart ja Jarkko Tontti kirjoittavat kaikki intersektionaalisuuteen ja wokeen liittyvistä teemoista. Tämä jatkumo kirjan keskellä kattaa lähes kolmasosan kirjan sivumäärästä ja voi aihepiiristä piittaamattomalle ihmiselle tuntua liialta. Itselleni tekstien lukeminen oli kuitenkin suhteellisen kiinnostavaa. Kukin niistä kattaa eri alueen liberalismin ja identiteettipolitiikan törmäyksestä. Helo arvostelee intersektionaalista tutkimusmetodologiaa, Savolainen Yhdysvaltain DEI-käytänteitä, Hart sukupuoliaktivismin vaikutuksia vapaaseen tieteelliseen tutkimukseen sekä ilmaisunvapauteen ja Tontti taidekentän uusherännäisyyttä identiteettiteemojen tiimoilta.

Viimeistään Trumpin hallinnon myötä ”woke” on käytännössä kuollut valtavirtakulttuurista. Se elää yhä joissakin instituutioissa ja alakulttuureissa, mutta tuskin missään sen suunta on kohti suurempaa kukoistusta. Itse vihreiden sisäiseen kulttuurisotaan osallistuneena sekä Yhdysvaltain akatemian vallankumouksellisiin piirteisiin törmänneenä pystyn jossain määrin symppaamaan näiden kirjoittajien murheita. Uskon ja toivon kuitenkin, että lähiaikoina, tai jo nyt, nämä kirjoitukset lähinnä dokumentoivat lähihistoriaa. Saimme Trumpin osin Yhdysvalloissa tapahtuneiden identiteettivasemmiston ylilyöntien seurauksena. Jos emme halua lisää nativistista epävakautta oikealta, meidän tulee alkaa näyttää esimerkkiä järkevyydessä vasemmalla ja keskustassa.

Pekka Saurin osuus käsittelee rakentavaa keskustelua demokraattisen päätöksenteon perustana. Tämä habermaslainen prosessi on somen aikakaudella kriisiytynyt X:n täyttyessä disinformaatiosta ja illiberaalista mielipidevaikuttamisesta. Saurin kirjoitus onkin eräänlainen humoristinen ruumiinavaus vuoden 2019 liberalismille. Siinä missä apulaiskaupunginjohtaja Saurilla riitti vielä idealismia somen käytölle organisaatioiden viestinnässä, hän päätyy nyt vain toteamaan, että ehkä somen tarkoitus ei ollutkaan avata keskustelua vaan saada vain koko väestölle kanava, jota pitkin tuutata oma totuutensa maailmaan.

Mika Pantzar, Visa Heinonen ja Ilja Kavonius käsittelevät vapaan markkinatalouden rantautumista Suomeen viime vuosisadan jälkipuoliskolla. Osuus on mahdollisesti kirjan akateemisin. Alun kuivakkuden jälkeen se käsittelee itselleni yllättävän kiinnostavasti läntisen markkinaliberalismin ideologista pohjatyötä Suomessa enimmäkseen Kekkosen aikana.

Seida Sohrabi kuvaa kuinka hänen lähes lukutaidoton perheensä muovautui parissa vuosikymmenissä suomalaisiksi mallikansalaisiksi. Ukrainan sodan alkaessa Sohrabin isä ilmoitti olevansa valmis kuolemaan Suomen puolesta rintamalla. Sohrabin teksti käsittelee maahanmuuttopolitiikkaa ja erityisesti Ruotsia, jossa kotouttamisen ongelmat näkyvät nyt jengisotina ja massasyrjäytymisenä. Sohrabi nostaa esiin kysymyksen siitä, kuinka kotouttaa ihminen, joka ei halua kotoutua. Myös oma kirjoitukseni, joka on kirjassa seuraavana, sivuaa hieman samaa teemaa käsitellessäni sosiaaliliberalismin yhteyttä maahanmuuttoon. Oman kirjoitukseni päähuomion saa kuitenkin ihmisyyden eksistentiaalinen taso, joka helposti liberalismia käsitellessä jää huomiotta.

Timo Vihavainen esittelee liberalismin kannatusta ja edellytyksiä Venäjällä viime vuosisatojen historiassa. Vihavainen kuvaa Putinin vuosien muistuttavan 1800-luvun alun valistuksen vastaista aikakautta maan lähes poikkeuksetta totalitaarisessa historiassa. Kuullessani pessimistiseksi konservatiiviksi mieltämäni Vihavaisen kirjoittajavan tekstin ”Liberalismin puolustus”-kirjaan, minulla oli henkilökohtaisia varauksia. Teksti kuitenkin sekä osin puolusti liberalismia että käsitteli Venäjää terveen kriittisesti ainakin niiltä osin kuin itse kykenen arvioimaan. Lopuksi Matti Vanhanen reflektoi keskustan arvopohjan liberaaliutta ja kotimaisten pääomamarkkinoiden kehitystä.

Jos koostamme teemat, voimme sanoa, että suuren edustuksen kirjassa saivat

1) liberalismin identiteettipoliittiset haastajat,
2) liberaalin demokratian vahvistaminen korkean maahanmuuton yhteiskunnissa,
3) Yhdysvaltain liberalismin virheet ja
4) neutraalisti kuvattu markkinaliberalismi.

Otsikoin tekstin ”jälkijäristys”, sillä itselleni kirjan aihepiiri näyttää suurilta osin Amerikassa viime vuosikymmeninä tapahtuneelta voimakkaalta maanjäristykseltä, jonka jälkijäristys tunnettiin Suomessa 3-4 richteriä miedompana, vuosia myöhemmin. Saimme Suomeen laimean woken ja oikeisto-woken, laimean maahanmuuton (Amerikkaan, mutta erityisesti Ruotsiin verrattuna) ja laimean uusliberalismin. Liberalismi hädin tuskin on kriisissä Suomessa – Yhdysvalloissa kylläkin. Uusliberalismi on luonut esimerkiksi Yhdysvaltoihin individualistisen ja merkityksellisyydeltään tyhjemmän yhteiskunnan, jossa syntyy identiteettiliikkeiden kaltaisia ilmiöitä ihmisten hakiessa mielekästä tapaa vaikuttaa elämiinsä.

Vähemmälle huomiolle tai kirjasta kokonaan pois jäi ainakin tarkka aatehistoriallinen, eri liberalismeja käsittelevä osuus: klassinen liberalismi, sosiaaliliberalismi, uusliberalismi, vasemmistoliberalismi, arvoliberalismi jne. Näihin viitataan, mutta niitä ei nidota osaksi yhtä selkeää narratiivia. Liberalismia ei myöskään käsitelty esimerkiksi Aasian tai Etelä-Amerikan maissa ilmenevänä, vaikka Vihavaisen teksti antoikin Venäjän näkökulmaa. Kaikki aiheet eivät tulleet katetuiksi siitäkään syystä, että tekstit tulivat kirjoittajilta näiden osin itse valitsemista aiheista.

Liberalismin kriisi on mielestäni todellinen, läntinen ilmiö. Voimakkaasti talouttaan uudistaneet uusliberaalit yhteiskunnat kuten Yhdysvallat ja Iso-Britannia kriiseilevät eniten. Karkeasti voisi sanoa, että uusliberalismi, siis markkinoiden maksimaaliseen vapauteen pyrkivä talousliberalismi, on hyödyttänyt näiden yhteiskuntien rikkainta kolmannesta huomattavasti. Kyvykkäistä tietotyöläisistä on tullut uuden meritokratian kuninkaita. Keskimmäinen kolmannes, eli keskiluokka, on joutunut näissä maissa prekaariin asemaan ja joutuu jännittämään terveydenhuollon ja lasten koulutuksen toteutumista. Suuri osa köyhimmästä kolmanneksesta äänestää Trumpia ja haluaa rajat kiinni.

Siinä missä vain rikkain ryhmä hyötyy uusliberalismiin vahvimmin menneissä maissa, sosiaaliliberaaleissa maissa kuten Suomi ja Tanska myös keskiluokka on pysynyt vauhdissa mukana. Vaihtamalla uusliberalismista sosiaaliliberalismiin pelastetaan siis hyvin karkeasti vielä toinen kolmannes väestöä mukaan samaan veneeseen. Köyhin kolmannes ei ole näissä maissa vastaavassa kriisissä kuin Yhdysvalloissa, sillä turvaverkko on merkittävästi vahvempi.

Omassa kirjoituksessani pyrin käsittelemään henkistä syvyyttä, jonka liberalismi jättää koskematta. Kirjoituksen kokonaisuudessaan voi lukea kirjasta ja en toista tässä laajemmin sen sisältöä. Referoin siinä John Rawlsin tietämättömyyden verho -ajatuskokeen ja kirjoitan sosiaaliliberaalista yhteiskunnasta, joka pyrkii olemaan reilu kaikille. Michael Sandel on arvostellut Rawlsin ihmiskuvaa juurtumattomuudesta ja irtonaisuudesta: todellisuudessa ihmiset ovat aina osa jotakin kulttuuria ja yhteisöä sekä joidenkin olosuhteiden tuotteita.

Tuon esiin, että liberalismin tulisi tunnistaa myös ihmisyyden kokemuksellinen puoli, kuten merkityksen, yhteisön ja juurtuneisuuden tarve, eikä rajautua vain poliittisten ja materiaalisten perustarpeiden turvaamiseen. Tätä kysymystä ovat käsitelleet lukuisat historian eksistentialistit ja päätyneet vastauksiin, jotka osin tiivistyvät psykologiassa suosittuun itsemääräytyvyysteoriaan. Sen mukaan ihmiset kaipaavat elämässä kokemusta autonomiasta, kompetenssista sekä yhteydestä muihin.

Liberalismin teoria ei ole yltänyt näihin kysymyksiin asti. Kun perustoimeentulo on turvattu, jää yhä kysymys, kuinka elää hyvää elämää. Liberalismi on luonut länteen sekulaarin tyhjiön ja monilla ihmisillä on vaikeuksia löytää merkityksellinen pohja omalle elämälle. Aiemmin tähän on ollut helposti saatavilla uskontoa ja yhteisöä, mutta individualistisessa kilpailua ja kulutusta painottavassa yhteiskunnassa näiden merkitys on dramaattisesti huvennut. Tiede on omalta osaltaan vienyt uskonnolta elintilan.

Paul Kingsnorthin mukaan läpi ihmiskunnan historian tärkeitä merkityksen tuottavia tekijöitä ovat olleet people, place, prayer ja past. Tutut ja pysyvät ihmiset, tuttu ja pysyvä paikka, yhteys itseä suurempaan ja kokemus siitä, että on osa sukupolvien ketjua. Liberaalien markkinayhteiskuntien muuttoliikkeet, viihdeteknologia ja korostunut individualismi ovat ajaneet monen osalta näiden tekijöiden vaikutuksen minimiin. Kuten kuulemma moni nuori mies viime vuosina, liityin itse toukokuussa uudelleen kirkkoon (jossa käyn lähes joka sunnuntai) kokeakseni omassa elämässäni enemmän yhteyttä muihin ihmisiin ja itseäni suurempiin asioihin, vaikka en pysty uskon loikkia agnostisena tiedeihmisenä tekemäänkään.

Kirkko on tuonut elämääni muiden ihmisten ja jaettujen rituaalien sekä kertomusten kautta merkityksen kokemusta. Samoin hyödyn vuosikymmenien meditaatioharrastuksesta, joka vahvistaa yhteyden kokemusta muiden ihmisten kanssa ja kykyä olla läsnä omassa kokemuksessa. Minua on myös hyödyttänyt evoluutiobiologian ja -psykologian perusmaailmankuvan sisäistäminen, sillä jostain syystä ihmisen eläinluonteen muistaminen ja sukupuolien välisten erojen hahmottaminen tuntuu paikoin selkeyttävän arjessa luovimista.

Nämä mainitsemani tekijät jäävät uusliberaalissa tai sosiaaliliberaalissakin yhteiskunnassa helposti huomiotta. Merkityksen puutetta hukutetaan viihteeseen, videopeleihin, päihteisiin, aktivismiin ja addiktioihin. Mielestäni tulisi kiinnittää enemmän huomiota hyvinvoinnin edellytysten kerrostuneisuuteen. Tarvitsemme hieman uusliberalismia, koska markkinat nyt vain ovat tehokkain tunnettu tapa tuottaa kasvua. Sen päälle tarvitsemme sosiaaliliberalismia turvaverkoksi, koska markkinat voivat olla hyvin julmat ihmiselle, jolla käy huono tuuri. Sosiaaliliberalismin päälle tarvitsemme ymmärrystä merkityksestä, yhteydestä ja eksistentialismista. Tätä kolmatta tasoa voisi kutsua henkiseksi syvyydeksi. Tarvitsemme juurtuneisuutta ja kykyä säädellä tunteita. Näitä voisi opettaa koulussa, kun joku ensin opettaisi niitä opettajille.

Poliittisia asenteita koskeneissa tutkimuksissani olen kerännyt dataa myös poliittisen väkivallan hyväksymiseen liittyen. Helsingin Sanomien avustuksella saadun suuren otoksen ”woke”-tutkimuksessa vuonna 2022 tilanne näytti yllä olevalta. Asteikolla nollasta neljään, jossa suomalaiset puolueet sekä vasemmalla että oikealla ilmoittivat olevansa keskimäärin 1=”jokseenkin eri mieltä” väitteestä ”Väkivalta poliittisesti vaarallisia ihmisiä kohtaan on mielestäni oikeutettua”. Näin oli myös kuvassa näkymättömien SDP:n, RKP:n ja keskustan osalta. Kuten kuvasta näkyy, vain vasemmistoliitto, ja jossain määrin perussuomalaiset, olivat tosi asiassa aivan lähellä vastausvaihtoehtoa 1 ja muut suhtautuivat kysymykseen sitä nuivemmin. Tarkastellaan samaa kysymystä seuraavaksi vain miehillä.

Miesten osalta nähdään, että jo vuonna 2022 vasemmistoliittoa äänestävät vastaajat suhtautuivat poliittiseen väkivaltaan suopeammin kuin ”jokseenkin eri mieltä”. Muut puolueet olivat yhä tätä vaihtoehtoa ankarampia suhtautumisesssaan. Ennen seuraavaa otostani välissä kuluivat vuodet 2023 ja 2024, joiden aikana Trump yritettiin salamurhata kahdesti ja poliittinen väkivalta nousi ajoittain otsikoihin muiden Yhdysvalloissa tapahtuneiden rikosten myötä. Kotimaassa poliittista väkivaltaa esiintyi ainakin otsikkotasolla yhä vähän, jos lainkaan.

Ennen vuoden 2025 tulosten tulkitsemista on hyvä muistaa, että kyseessä on eri otos. Siinä missä HS:n kautta saadussa datassa oli yli 5000 vastaajaa, tässä oli mukana reilut 600. Otos ei ole satunnainen vaan on valikoitunut vapaaehtoispohjalta INVEST-lippulaivan, poliitikkojen seuraajakuntien sekä poliittisten ryhmien kautta. Se tulee siis merkittävän luottamusvälin kanssa, eikä sen pohjalta voida validisti yleistää koko populaatioon. Katsotaan otosta näillä linsseillä, yhtenä mahdollisena ikkunana asioiden tilaan vuonna 2025.

Tässä otoksessa vasemmistoliiton suhtautuminen poliittiseen väkivaltaan on kivunnut ykkösen yläpuolelle, kun muut puolueet ovat pysyneet siellä, missä olivat aiemmin. Entä miesten tapauksessa?

Kysyttäessä heidän mielipidettään väitteeseen ”Väkivalta poliittisesti vaarallisia ihmisiä kohtaan on mielestäni oikeutettua”, Vasemmistoliittoa kannattavat miesvastaajat ilmoittivat tällä kertaa olevansa lähempänä vaihtoehtoa ”en samaa enkä eri mieltä” kuin ”jokseenkin eri mieltä”. On tosiaan hyvä muistaa, että otoskoko on näiden miesten osalta vain n=39. Vasemmistoliiton otos on aavistuksen nuorempi, kuin muilla puolueilla – keskimäärin kolme-neljäkymppinen. Ero on kuitenkin näilläkin tiedoilla melko dramaattinen ja on mahdollista, että tuloksiin kätkeytyy todellinen signaali siitä, miten mielipiteet poliittista väkivaltaa kohtaan ovat Suomessa kehittymässä.

Prosenteiksi käännettynä tulos tarkoittaa, että otoksessa n. 40% vasemmistoliittoa äänestävistä miehistä ei vastusta poliittista väkivaltaa ”poliittisesti vaarallisia ihmisiä” kohtaan. Vuonna 2022 vastaava luku oli n. 30%. Vasemmistoliitossa laajemmin luvut olivat reilu 20% (2022) ja 30% (2025). Charlie Kirkin murhan yhteydessä esillä oli Yhdysvaltaisen FIRE:n vuoden 2024 raportti, jonka mukaan 34% amerikkalaisyliopistojen opiskelijoista piti väkivallan käyttöä poliittisen puheen estämiseen hyväksyttävänä ainakin ”harvoin”.

Aihe on ajankohtainen ja siitä näkisi mielellään tarkkaa ja kattavaa tutkimusta.

Charlie Kirkin murhan jälkipyykki on saanut monet pohtimaan polarisaatiota Yhdysvalloissa ja keskustelun maininki luo pienen kaiun Suomeenkin. Venäjän aggression myötä turvallisuudesta ja taloudesta huolestuneet suomalaiset ovat siirtäneet ääniään SDP:n ja kokoomuksen taakse, samaan aikaan kun vihreät ja persut eivät saa toisistaan tarpeekseen kulttuurisotasyleilyssä, jossa on vain häviäjiä. Toisena keskustelijana Viljami Lampilinna.

Mainittu:
Yle: ”Vihreiden kannatuksen katoamistemppu: tutkija löytää kaksi syytä” https://yle.fi/a/74-20181639
Oskari Lahtinen: ”Vihreiden tulisi kilpailla kokoomuksen kanssa siitä kumpi on aikuisten puolue” https://tinyurl.com/ye6v4hy4
Liberalismin puolustus: https://tinyurl.com/5bayk4fz

Päivitys 12.1.2026: Tutkimus on nyt julkaistu Scandinavian Journal of Psychology -lehdessä.

Tein keväällä tutkimuksen, jossa syntyi uusi mittari ”kriittisen oikeiston” asenteille. Kansanomaisempi nimitys näille asenteille on ”woke-oikeisto” – uusi käsite, joka on puhuttanut Yhdysvalloissa alkuvuodesta alkaen ja ylsi tutkimukseni ennakkojulkaisun ilmestymispäivänä Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen asti. Tutkimus on vielä vertaisarvioimaton, mutta sen keskeiset tulokset tuskin dramaattisesti muuttuvat. Luodaan katsaus tuloksiin.

Alkuun on hyvä todeta, että tutkimuksen otos ei ollut satunnainen ja siksi tulosten pohjalta ei voi yleistää koko Suomen populaatioon. 626 osallistujaa tulivat enimmäkseen yliopiston viestintäkanavilta sekä poliittisista someista. Otosta voi kuitenkin katsoa deskriptiivisesti ja erityisesti tarkkailla kuinka mittarit käyttäytyivät tässä aineistossa.

Mittari kysyy missä määrin vastaaja on samaa mieltä krittisen oikeiston asenteita kuvaavista väitteistä, kuten ”Kotimaani väestöä vaihdetaan suunnitellusti”. Mittaria suunnitellessa pyrin tavoittamaan väittämillä 1) ns. katkeran identiteettipolitiikan (identitarian grievance; konservatiivit, valkoiset ja miehet ovat sorrettuja ryhmiä), 2) post-modernin konservatismin (totuus on suhteellista ja vain vallalla ja voittavilla kertomuksilla on merkitystä) ja 3) autoritaarisen nationalismin (hyvä valtias rikkoo sääntöjä, mediat valtion kuristusotteessa) asenneryppään. Taustalla oli yleisempi ajatus, että ”kriittinen” politiikka, eli ”woke”, niin oikealla kuin vasemmalla, perustuu identiteettihierarkioille ja ilmaisunvapauteen puuttumiselle.

Mittari toimi psykometrisesti melko hyvin. Väittämiksi valikoituivat lopulta:

Reilu neljäsosa tutkimuksen osallistujista suhtautui näihin väittämiin enemmän myönteisesti kuin kielteisesti. Kannatus keskittyi voimakkaasti perussuomalaisten (myönteinen suhtautuminen kahdella kolmasosalla) ja kristillisdemokraattien (reilulla puolella) äänestäjiin.

”Woke-oikeistoon” kuuluminen korreloi (heikosti) henkilökohtaisten sorretuksi tulemisen kokemusten kanssa. Se ei korreloinut onnellisuuden tai poliittisen väkivallan oikeutetuksi kokemisen kanssa. Kuriositeettina perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien äänestäjistä kannatti tässä otoksessa suurin osa yhden valtion (Israel) ratkaisua Israelin ja Palestiinan konfliktiin. Vain n. 5 % katsoi Israelin syyllistyneen kansanmurhaan lokakuussa 2023 alkaneessa sodassa.

Samassa tutkimuksessa toisinsin myös aiemmin kehitetyn kriittisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteiden, eli perinteisen ”woken” mittarin validoinnin. Tämän mittarin psykometriset ominaisuudet olivat aineistossa erinomaiset. Kysymysrakenne muuttui aiemmasta tutkimuksesta hieman ja on nyt tällainen:

Kriittisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden väittämät saivat samoin otoksessa reilun neljäsosan kannatuksen ja keskittyivät voimakkaasti vasemmistoliiton (84%) ja vihreiden (77%) äänestäjille. Oikeisto-wokea kannatti näissä ryhmissä 0% ja 2% – samoin vasemmiston ”wokea” kannatti perussuomalaisten ja KD:n äänestäjistä 0% ja 4%. Vasemmiston ”woke”-asenteet korreloivat tässä tutkimuksessa poliittisen väkivallan oikeutuksen kanssa kohtalaisesti (r = .28). Vasemmistoliiton äänestäjistä tässä otoksessa vajaa kolmasosa ei ollut eri mieltä ”väkivalta poliittisesti vaarallisia ihmisiä vastaan on mielestäni oikeutettua” väitteen kanssa – miehistä näin ajatteli jopa 40%.

Kriittisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteet eivät sanottavasti korreloineet onnellisuuden (r = -.09) tai henkilökohtaisten sortokokemusten kanssa. Mittari korreloi voimakkaan negatiivisesti kriittisen oikeiston mittarin kanssa. Vasemmistoliiton ja vihreiden kannattajien keskuudessa esiintyi laaja konsensus Israelin syyllisyydestä kansanmurhaan, näin ajatteli 95% ja 91% puolueiden kannattajista. Kahden valtion ratkaisu sai voimakkaan kannatuksen, joskin vasemmistoliittoa äänestävistä miehistä vajaa viidennes kannatti yhden valtion (Palestiina) ratkaisua.

Lopputulemana ”wokea” voi nyt tutkia sekä vasemmalla että oikealla ja tehtävään on tarjolla on kaksi psykometrisesti validia mittaria, joilla on tutkimuksissa ollut jossain määrin mielenkiintoiset korrelaatit. Henkilökohtaisesti olen yhä agnostikko sen suhteen, missä määrin ”woke right” on lopulta elinkelpoinen ja mielekäs käsite pidemmällä aikavälillä.

Kutsui sitä miten kutsui, tämän otoksen vastaajat ilmaisivat molemmilla laidoilla identiteettipoliittisia asenteita ja halukkuutta säädellä muiden ihmisten ilmaisunvapautta. Vasemmistossa haluttiin lisää turvallisempia tiloja ja pidettiin mikroaggressioihin puuttumista tärkeänä, oikealla osa uskoi että ”konservatiivisten arvojen tulisi määrätä, mitkä ilmaisut ovat sallittuja ja mitkä kiellettyjä”. Näyttää siltä, ettei ”woke” ole vielä kuollut.

Kuva: South Park

Oskari ja Viljami keskustelevat Israelin viime vuosien sodista, kansainvälisestä oikeudesta, reaalipolitiikasta ja kotimaisesta Israel-keskustelusta.

Tämä kirjoitus on vastaus muutamiin Verdessä julkaistun ”Vihreät otti toisen askeleen kohti poliittista keskustaa”-kirjoitukseni kirvoittamiin kommentteihin. En juuri ole someissa, joten vastaan tätä kautta.

Kun puhutaan siitä, onko vihreät vasemmalla, oikealla tai keskellä puolueen riveistä nousee helposti eräänlainen immuunireaktio: vihreät ei ole vasemmalla eikä oikealla vaan edellä. Käytännössä tällä retorisella strategialla sanotaan, ettei vihreitä yksin puolueista tulisi mitata vasemmisto-oikeisto-janalla. Sen sijaan tulisi käyttää vihreyttä (ympäristönsuojelu, ilmastotoimet yms.) sekä mahdollisesti liberaaliutta mittaavia akseleita, joilla vihreät sijoittuvat ”edelle”.

Vasemmistoliitto on vihreitä melko hyvin vastaavalla tavalla ”edellä” vihreydessä ja liberaaliuudessa mitattuna. Näiden kanssa yhtä tärkeä tieto vasemmistoliitosta on sen sijainti vasemmisto-oikeisto-akselilla – onhan se niin voimakkaasti painottunut näistä toiseen laitaan, että ”vasemmisto” on puolueen nimessä asti. Jos puolue muuttuisi yhtäkkiä oikeistoliitoksi ja löytyisi vaalikoneesta oikeistojanalta kokoomuksen alapuolelta, olisi vasemmistoliitolta aikamoista gaslighttausta todeta, ettei tällä oikeisto-vasemmisto -janalla ole nähtävää ja ohjata keskustelu siihen, miten ”edellä” se on.

Vasemmistoliittoon verrattuna vihreät on painottunut lähes yhtä voimakkaasti samaan laitaan ja siten tieto vihreiden sijainnista tällä akselilla on tärkeä miltei kaikille politiikasta kiinnostuneille ihmisille. Mikäli halutaan sisällyttää vielä Hassin (kuvassa) esiin nostama ”oikeudenmukaisuus”, vasemmistoliitto on siitäkin varmasti vähintään yhtä kiinnostunut kuin vihreät ja määrittelee sen vasemmistolaisesti, kuten suurin osa vihreistä.

Jussilan Sofia Virta -argumenttiin (kuvassa) taas voidaan todeta, että puolueen johtajan kyky puhutella suomalaisia ja tämän ideologinen sijoittuminen ovat kaksi erillistä tärkeää asiaa. Katsotaan kahta suurin piirtein yhtä arvoliberaalia ja karismaattista poliittista johtajaa, joiden keskeinen ero on täysin toisistaan poikkeava sijainti oikeisto-vasemmisto-janalla. Sekä Li Andersson että Alexander Stubb puhuttelivat vuoden 2024 vaaleissa suomalaisia vähintään yhtä hyvin kuin Virta kevään 2025 vaalitenteissä. Li Andersson saisi ääniä vasemmistoliiton, ei kokoomuksen johdossa. Stubb saisi ääniä kokoomuksen, ei vasemmistoliiton johdossa. Puolueen menestyksen kannalta sillä, minne sen jäsenistö ja johto sijoittuvat vasemmisto-oikeisto-janalla, on siis olennainen merkitys.

Vihreät ei ole 90-prosenttisesti vasemmalla eikä 10-prosenttisesti oikealla vaan edellä

Tämän retorisen työkalun, ”vihreät ei ole vasemmalla eikä oikealla vaan edellä” soveltamisen käytännön seuraus on, että keskustelu puolueen linjasta hankaloituu. Puolue sijaitsee nelikentillä enimmäkseen, karkeasti sanoen 90-prosenttisesti, vasemmistoliberaalissa neljänneksessä. Sen ulkopuolella on ehdokkaita, mutta heidän määränsä on moninkertaisesti pienempi. He ovat edustaneet 2020-luvun alun vihreissä käytännössä poikkeusta sääntöön. Nämä ehdokkaat ovat kuitenkin viime aikoina lisänneet kannatustaan sekä äänestäjien että puolueväen keskuudessa, mikä näkyy vihreiden puoluekokouksen tuoreissa nimityksissä.

Samankaltainen tilanne nähtiin perussuomalaisissa viime vuosikymmenellä. Timo Soinin perussuomalaiset oli painopisteeltään vasemmistolainen. Halla-ahon kaudella perussuomalaiset liikkui osaksi oikeistoa. Olisi ollut perussuomalaisilta retorinen bluffi hiljentää keskustelu sanomalla ”perussuomalaiset eivät ole vasemmalla tai oikealla vaan takana”. Samoin on vihreiltä retorinen bluffi sulkea keskustelusta pois akseli, jolla puolueen sisällä käydään valtataistelua.

Suuri enemmistö vihreistä sijoittuu vasemmistoon. Tällöin vasemmisto-oikeisto-janan merkityksen lyttääminen muistuttaa tapaa, jolla kokoomuksen kaltaisia oikeistopuolueita syytetään niiden tavasta kuvata muut puolueet ”ideologisina” samalla kun puolueelle itselleen tärkeät ideologiat liberalismi ja kapitalismi esitetään maalaisjärjenkaltaisina epäideologisina itsestäänselvyyksinä.

Loppuun vielä tiedoksi, että käyn tätä keskustelua nyt tosiaan vihreiden ulkopuolelta. Erosin puolueesta jo ennen puoluekokousta. Maailmankuvani on sinivihreyden tai talousvihreyden osalta ennallaan ja toivon yhä vihreille menestystä, vaikka kriittisiä huomioita teenkin.