Vihreiden ja vasemmistoliiton ehdokkaat Ylen vaalikoneessa 2023 eduskuntavaaleissa
Tämä kirjoitus on vastaus muutamiin Verdessä julkaistun ”Vihreät otti toisen askeleen kohti poliittista keskustaa”-kirjoitukseni kirvoittamiin kommentteihin. En juuri ole someissa, joten vastaan tätä kautta.
Kun puhutaan siitä, onko vihreät vasemmalla, oikealla tai keskellä puolueen riveistä nousee helposti eräänlainen immuunireaktio: vihreät ei ole vasemmalla eikä oikealla vaan edellä. Käytännössä tällä retorisella strategialla sanotaan, ettei vihreitä yksin puolueista tulisi mitata vasemmisto-oikeisto-janalla. Sen sijaan tulisi käyttää vihreyttä (ympäristönsuojelu, ilmastotoimet yms.) sekä mahdollisesti liberaaliutta mittaavia akseleita, joilla vihreät sijoittuvat ”edelle”.
Vasemmistoliitto on melko vastaavalla tavalla ”edellä” vihreydessä ja liberaaliuudessa mitattuna. Näiden kanssa yhtä tärkeä tieto vasemmistoliitosta on sen sijainti vasemmisto-oikeisto-akselilla – onhan se niin voimakkaasti painottunut näistä toiseen laitaan, että ”vasemmisto” on puolueen nimessä asti. Jos puolue muuttuisi yhtäkkiä oikeistoliitoksi ja löytyisi vaalikoneesta oikeistojanalta kokoomuksen alapuolelta, olisi vasemmistoliitolta aikamoista gaslighttausta todeta, ettei tällä oikeisto-vasemmisto -janalla ole nähtävää ja ohjata keskustelu siihen, miten ”edellä” se on.
Vasemmistoliittoon verrattuna vihreät on painottunut lähes yhtä voimakkaasti samaan laitaan ja siten tieto vihreiden sijainnista tällä akselilla on tärkeää tietoa miltei kaikille politiikasta kiinnostuneille ihmisille. Mikäli halutaan sisällyttää vielä Hassin (kuvassa) esiin nostama ”oikeudenmukaisuus”, vasemmistoliitto on siitäkin varmasti vähintään yhtä kiinnostunut kuin vihreät ja määrittelee sen vasemmistolaisesti, kuten suurin osa vihreistä.
Jussilan Sofia Virta -argumenttiin (kuvassa) taas voidaan todeta, että puolueen johtajan kyky puhutella suomalaisia ja tämän ideologinen sijoittuminen ovat kaksi erillistä tärkeää asiaa. Katsotaan kahta suurin piirtein yhtä arvoliberaalia ja karismaattista poliittista johtajaa, joiden keskeinen ero on täysin toisistaan poikkeava sijainti oikeisto-vasemmisto-janalla. Sekä Li Andersson että Alexander Stubb puhuttelivat vuoden 2024 vaaleissa suomalaisia vähintään yhtä hyvin kuin Virta kevään 2025 vaalitenteissä. Li Andersson saisi ääniä vasemmistoliiton, ei kokoomuksen johdossa. Stubb saisi ääniä kokoomuksen, ei vasemmistoliiton johdossa. Puolueen menestyksen kannalta sillä, minne sen jäsenistö ja johto sijoittuvat vasemmisto-oikeisto-janalla, on siis olennainen merkitys.
Vihreät ei ole 90-prosenttisesti vasemmalla eikä 10-prosenttisesti oikealla vaan edellä
Tämän retorisen työkalun, ”vihreät ei ole vasemmalla eikä oikealla vaan edellä” soveltamisen käytännön seuraus on, että keskustelu puolueen linjasta hankaloituu. Puolue sijaitsee nelikentillä enimmäkseen, karkeasti sanoen 90-prosenttisesti, vasemmistoliberaalissa neljänneksessä. Sen ulkopuolella on ehdokkaita, mutta heidän määränsä on moninkertaisesti pienempi. He ovat edustaneet 2020-luvun alun vihreissä käytännössä poikkeusta sääntöön. Nämä ehdokkaat ovat kuitenkin viime aikoina lisänneet kannatustaan sekä äänestäjien että puolueväen keskuudessa, mikä näkyy vihreiden puoluekokouksen tuoreissa nimityksissä.
Samankaltainen tilanne nähtiin perussuomalaisissa viime vuosikymmenellä. Timo Soinin perussuomalaiset oli painopisteeltään vasemmistolainen. Halla-ahon kaudella perussuomalaiset liikkui osaksi oikeistoa. Olisi ollut perussuomalaisilta retorinen bluffi hiljentää keskustelu sanomalla ”perussuomalaiset eivät ole vasemmalla tai oikealla vaan takana”. Samoin on vihreiltä retorinen bluffi sulkea keskustelusta pois akseli, jolla puolueen sisällä käydään valtataistelua.
Suuri enemmistö vihreistä sijoittuu vasemmistoon. Tällöin vasemmisto-oikeisto-janan merkityksen lyttääminen muistuttaa tapaa, jolla kokoomuksen kaltaisia oikeistopuolueita syytetään niiden tavasta kuvata muut puolueet ”ideologisina” samalla kun puolueelle itselleen tärkeät ideologiat liberalismi ja kapitalismi esitetään maalaisjärjenkaltaisina epäideologisina itsestäänselvyyksinä.
Loppuun vielä tiedoksi, että käyn tätä keskustelua nyt tosiaan vihreiden ulkopuolelta. Erosin puolueesta jo ennen puoluekokousta ja liityin äskettäin kokoomukseen. Maailmankuvani on sinivihreyden tai talousvihreyden osalta ennallaan ja toivon yhä vihreille menestystä, vaikka kriittisiä huomioita teenkin.
Puoluekokouksen jälkeen voidaan todeta, että vihreiden kevään vaaleissa alkanut liike kohti poliittista keskustaa jatkaa kulkuaan. Profiilin laajentamista kohti maltillista keskustaa ovat peräänkuuluttaneet viime aikoina lukuisat mediat ja näkyvimmän muotonsa argumentti sai Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (2.6.2025). Keskustaan siirtymistä ovat samoin toivoneet valtakunnallisesti näkyvät vihreiden takavuosien suuruudet kuten Osmo Soininvaara ja Pekka Sauri. Mitä puoluekokouksen henkilövalinnat sitten kertovat vihreiden liikeradasta?
Varapuheenjohtajavaaliin latautui eniten sekä jäsenistön että median huomiota. Paikkoja oli tarjolla kolme ja ehdokkaita viisi. Shawn Huff ja Allu Pyhälammi edustivat linjaltaan liberaalia keskustaa siinä missä Jenni Pitko, Silja Keränen sekä Perttu Jussila nelikentän punavihreää kulmaa. Ainoaa ehdolla ollutta kansanedustajaa Pitkoa pidettiin etukäteen melko varmana läpimenijän, kuten hän olikin. Kahden muun paikan kohtalo sen sijaan antoi taas pienen kurkistuksen vihreiden poliittiseen tulevaisuuteen.
Allu Pyhälammi yllätti ainakin allekirjoittaneen ja pyyhälsi heti ensimmäisellä äänestyskierroksella yli äänikynnyksen. Pyhälammi on tehnyt näkyvän ja mittavan kenttätyön. Hän on ilmeisen arvostettu ja pidetty henkilö puolueorganisaatiossa. Vaaleilla ansaittua mandaattia hänellä sen sijaan ei ollut – Pyhälammin äänisaaliit sekä kunta- että aluevaaleissa olivat vaatimattomat. Samaa ei voi sanoa Perttu Jussilasta, jolla on eri someissa kymmeniä tuhansia seuraajia ja alla huomattava viimeaikainen vaalimenestys. Jussila sijoittui jäsenistön rankingissa kuitenkin vasta neljänneksi.
Allu Pyhälammi Ylen vaalikoneen nelikentässä
Jussila on profiloitunut kärkkäänä punavihreän maailmankuvan edustajana ja harjoittaa sosiaalisessa mediassa sekä podcasteissa usein pisteliästä kommentointia eri mieltä olevien suuntaan. Tällä saa samanmielisten suosion, mutta liittolaisuuksien rakentamista keskelle tai oikealle se ei ehkä tee helpoksi. Pyhälammi on sen sijaan ainakin itselleni näkynyt kaikkia tsemppaavana sillanrakentajana. On vaikea sanoa missä määrin ero menestyksessä määräytyi tyyliseikkojen ja missä määrin maailmankuvan pohjalta, mutta lopputulema oli joka tapauksessa, että Pyhälammi kuittasi näkyvän voiton varapuheenjohtajakisassa.
Kolmannen paikan otti samoin selkeällä kaulalla Jussilaan toinen keskustaliberaali Shawn Huff, jonka henkilökohtaiset äänimäärät ovat olleet kovassa nosteessa viime vaaleissa. Keränen tuli vaalissa viidenneksi. Näin varapuheenjohtajavaalissa paikat menivät ainoalle kansanedustajalle ja kahdelle liberaalille sentristille.
Samanlainen ilmiö nähtiin myöhemmin myös puoluevaltuuston puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan vaaleissa. Oikeistoliberaali Heidi Aaltonen voitti puheenjohtajavaalissa täpärästi oikeistoliberaalin Antti ”Jogi” Poikolan, joka tuli myöhemmin valituksi varapuheenjohtajaksi. Liberaalia keskustaa edustava Pyry Väre valittiin toiseksi varapuheenjohtajaksi.
Heidi Aaltonen Ylen vaalikoneen nelikentässä
Kun muistetaan, että Sofia Virta edustaa pohjimmiltaan nelikentän markkinaliberaalia lohkoa voidaan todeta, että puoluetta johtaa nyt vihreiden mittapuulla varsin maltillinen joukko ihmisiä, joilla alkaa olla edellytykset asemoida vihreät uudelleen poliittiseen keskustaan ja houkutella äänestäjiä SDP:ltä sekä kokoomukselta. Olemme nyt nähneet heikkoja signaaleja vihreiden suunnanmuutoksesta. Nähtäväksi jää, voimistuvatko signaalit.
Vihreiden puoluekokous on tulevana viikonloppuna Hämeenlinnassa. Puheenjohtaja Sofia Virralle ei ilmoittautunut haastajia, joten johto säilyy samana. En ole ollut asiasta innoissani, mutta toisaalta Virta ei myöskään ole huonoimmasta päästä kuviteltavissa olevia puheenjohtajia. Lyhyesti Virta on mielestäni sortunut talouspopulismiin ja kieltänyt legitimiteetin käytännössä kaikilta leikkauksilta, vaikka talouden sopeutustarve on ollut kova.
Virran lastensuojelupainotteinen ulosanti on mahdollisesti kaventanut suuren yleisön kuvaa vihreiden prioriteeteistä. Lisäksi Virran retorinen tyyli on omaan makuuni maadoittumaton ja paikoin epätarkka. Se varmasti jakaa mielipiteitä, mutta arvaukseni on, että monet äänestäjät voisivat kaivata rauhallisempaa esiintymistä. Esiintymistyyleissä on isoa inhimillistä vaihtelua, mutta puoluejohtajaa arvioidaan väkisin tämän karisman perusteella. Virralla toki on myös karismaa, mutta puhetapa ei sitä lisää.
Virran lisäksi myöskään puoluesihteeri Anna Moringille ei ilmaantunut haastajia. Moringilla on ollut hoidettavanaan monipuolinen organisatorinen ja hallinnollinen tehtävä ja hän on ollut siinä ilmeisen pidetty. Moring on myös sukupuolentutkimuksen tohtori, joka itselleni on näkynyt erityisesti hänen tavassaan pyrkiä vaientamaan keskustelu vihreiden identiteettipoliittisen hölmöilyn osalta. Niiltä osin uskon hänen hankaloittavan vihreiden pyrkimyksiä yleispuolueeksi, koska esimerkiksi itseni on ollut haastavampaa käydä vihreissä keskustelua woke-yliluonneistä kun puoluesihteeri on linjannut päinvastaiseen suuntaan.
Anna Moringin Instagram
Virta ja Moring siis jatkavat, mutta varapuheenjohtajisto menee suurilta osin tai kokonaan uusiksi. Helsingin Sanomat julkaisi tällä viikolla vihreitä käsitelleen pääkirjoituksen otsikolla ”Vihreät tyytyvät puolueen kutistumiseen”. Sen tarjoama diagnoosi on mielestäni oikea:
”Näyttääkin siltä, että puolueella on uskollinen peruskannattajajoukko, mutta sen ulkopuolelle vihreät eivät juuri kykene nykyisellään laajentumaan.”
”Viimeaikaisten tulosten perusteella näyttää siltä, että punavihreästä kuplasta vihreät on ottanut sen, mikä nyt on saatavissa.”
”Virran valinnan kaksi vuotta sitten ajateltiin johtavan siihen, että vihreissä yritettäisiin murtautua kuplasta ulos kohti porvarillisesti ajattelevia, ympäristötietoisia ja arvoliberaaleja äänestäjiä. Heitä voisi olla saavutettavissa etenkin siksi, että osalle kokoomuksen äänestäjistä nykyinen oikeistopolitiikka on käynyt liian konservatiiviseksi hallituskumppani perussuomalaisten myötä. Vihreille voisi olla nykyistä suurempaa tilausta, mutta se vaatisi sitä, mistä puolueessa on vuosikausia puhuttu: mukavuusalueilta poistumista, selkeämpää talouspolitiikan linjaa, kapean julkikuvan laajentamista.”
HS muotoili saman, mitä olen kirjoitellut vihreistä oikeastaan jo vuosien ajan. Vihreät ei siis vaihda puheenjohtajaa, mutta varapuheenjohtajistoon tulisi saada henkilöitä, jotka houkuttelevat paikalle porvarillisesti ajattelevia arvoliberaaleja. Pitäisi poistua mukavuusalueelta (oikeistoliberaaliin ja sentristiseen suuntaan), vetää selkeää linjaa talouspolitiikassa ja laajentaa julkikuvaa siitä punavihreästä kuplasta, jonne ollaan vuosien aikana valuttu.
Näiden kriteerien käyttö kuitenkin sulkee varapj-ehdokkaista pois oikeastaan kaikki muut paitsi Shawn Huffin ja ehkä Allu Pyhälammin. Perttu Jussila on tukevasti punavihreää nurkkaa, Silja Keränen melko samoilla sijanneilla (vaikka maaseudun kautta profiloituukin), kuten on myös kansanedustaja Jenni Pitko, jonka valintaa yhdeksi vara-pj:ksi pidetään melko varmana. Näin ollen minun endorsaukseni olisi Shawn Huff-Allu Pyhälammi-Jenni Pitko -kolmikko.
Kirjoitan olisi, koska en oikeastaan toivo kenenkään heistä päätyvän vihreiden johtoon. Jenni Pitko tuo lisää punavihreyttä punavihreyden jatkoksi, Allu Pyhälammilla ei ole juuri minkäänlaista vaaleissa ansaittua mandaattia (sijoitus Lahdessa sama kuin minulla Turussa) ja Shawn Huff on ainakin aiemmin tuonut näkyvästi Suomessa esiin identiteettipolitiikkaa ja Black Lives Matter -liikettä. Itse olen toivonut wokeilun kaukaa kiertävää, maltillista vihreää puoluetta, johon on helppo palata kokoomuksesta ja SDP:stä.
Shawn Huff sijoittuu vasemmiston ja oikeiston väliin ja hänen kannatuksensa on nosteessa. On myös mahdollista, että identiteettipoliittisten trendien hiipuessa hänenkin mielipiteensä elävät ajassa. Pelkästään yllä mainituilla meriiteillä toivon hänen tulevan valituksi varapj:ksi. Muiden paikkojen osalta minulle on melkein yhdentekevää, mitä tapahtuu. Muilta osin, paitsi että uskoisin Perttu Jussilan mahdollisen valinnan hankaloittavan vihreiden tilannetta entisestään.
Jussilalla on mandaattia ja paljon seuraajia. Jussilan yleisö edustaa kuitenkin lähes kokonaan punavihreitä, joilta Hesarinkaan mielestä ei merkittävästi irtoa ääniä. Vihreät on jo nyt profiloitunut aivan liikaa punavihreäksi puolueeksi ja karkottanut oikeistovihreät pois. Esim. Soininvaara on ilmaissut huolta myös vihreiden naisistumisesta. Jussila taas on sanonut ostaneensa Facebookissa mainosnäkyvyyttä ainoastaan naisilta. Pidän myös Jussilan ilmaisutyyliä polarisoivana ja usein melko pisteliäänä, mikä ei myöskään rakenna siltoja keskelle tai oikealle.
Olen kuitenkin lopulta neutraali lopputuleman suhteen, koska jätin jo oman eroanomukseni puolueelle. Seuraan vihreiden käänteitä jatkossa toisella silmällä katsomosta.
Olen ajatellut olevani vihreiden ja kokoomuksen välissä. Koska olen kuulunut (täpärästi) mieluummin vihreisiin kuin kokoomukseen, olen koettanut tehdä työtä sen eteen, että puolue liikkuisi suuntaani. Se työ on kuitenkin tuntunut melko tehottomalta. Olen myös havainnut, että olen todennäköisesti lähempänä kokoomusta kuin vihreitä, vaikka käytännössä koko kokoomus onkin vaalikoneissa minusta oikealle. Kokoomuksessa olisin hyvinvointivaltiota puolustava vassari. Sekin kuitenkin tuntuu paremmalta kuin olla änkyräkonservatiivi vihreissä. Totuus on, etten ole kumpaakaan – Suomen poliittiselta kentältä vain puuttuu puolue sille positiolle, jossa olen: urbaanissa, maltillisessa keskustassa.
Koin vihreissä jatkuvaa kitkaa puolueen progressiivisten ylilyöntien suhteen. Vaalien aikaan tuntui, että jatkuvalla syötöllä viestittiin positioita, joita pidin vaalien kannalta itsetuhoisina ja joiden uskoin ajavan pois koulutettuja miesäänestäjiä: (päivän tieteellinen fakta:) biologinen sukupuoli on spektri, (se ei ole mielipide vaan totuus:) SUOMI ON RASISTINEN MAA tai
Jos kuulin vaalien alla mitään liittyen vihreisiin ja transaiheeseen, se liittyi tyypillisesti vihreiden kirjaukseen tarjota alaikäisille puberteetin lykkäävää hoitoa ja lisäykseen, etteivät mielenterveysongelmat saa olla tälle este. Tässä astutaan hoitosuosituksia tutkimusnäyttöpohjalta tekevien lääkäreiden varpaille.
Kokoomuksessa, johon siirryn, tällaista kitkaa ei tule. Sitä voi tulla puolueen pro business -mentaliteetista. Ainakin tällä hetkellä itseästäni tuntuu, että sen kanssa on helpompi elää. Vaikka pidän hyvinvointivaltion puolia enkä ajattele, että suuryritysten edun tulisi sanella valtakunnan politiikkaa, kokoomuksessa tuntuu ainakin olevan aikuisia puikoissa. Voi olla, että illuusioni karisee vielä. Silti, olen valmis tekemään melkoisia kompromisseja vastineeksi maalaisjärjestä, jota en vihreistä kokonaisuutena löytänyt. Tämä ei tarkoita, etteikö vihreissä olisi ollut mahtavia yksittäisiä tyyppejä.
Ehkä sanon vielä sanan siitä, millaista oli käydä kokeilemassa vihreitä vuosina 2024 ja 2025 muutaman vuoden tauon jälkeen. Ensinnäkin tähän kirjoitteluuni puututtiin puolueesta tosiaan kahdelta taholta: ensin paikallisen vaalitiimin johtajan ja sitten erään puolueen johtohenkilön taholta. Vaalitiimihenkilö valisti siitä, ettei puolueen linjan arvostelu ole hyvä strategia listavaalissa, mistä olen hänen kanssaan itse asiassa ihan samaa mieltä.
Puoluejohdosta sen sijaan viesti oli suurin piirtein, ettei haluta puolueen sisäisiä ristiriitoja julkisuuteen vaalien alla ja että minun ei tulisi arvostella ”wokea” vihreissä, koska ihmisoikeustyö on sekä puolueen äänestäjille että ehdokkaille niin tärkeää. Minut ohjattiin sen sijaan keskustelemaan puolueen sisäiseen Discordiin.
Siinä missä enemmistö vihreiden kannattajista ja vielä suurempi enemmistö puolueen menestyvistä poliitikoista on naisia, Discordissa arviolta 80 % aktiivisimmista keskustelijoista oli miehiä ja monella oli tekninen tausta tyypillisesti IT-puolella. Porukka oli omaan makuuni maalaisjärkisempää kuin vihreiden Instagram-päivitykset. Keskustelu ei kuitenkaan vastannut omiin tarpeisiini kovin hyvin: sitä käytiin tiiviissä kuplassa enimmäkseen valtakunnanpolitiikan kannalta sivuroolissa tai täysin katsomossa olevien miesten kesken.
Keskustelin foorumilla päivän tai kaksi. Sain ideoilleni maltillista vastakaikua, mutta selkeä enemmistö Discordinkin vihreistä tuntui hylkivän teesiäni siitä, että amerikkalaistyylisen identiteettipolitiikan rippeet vihreiden mielipiteissä ja viestinnässä ajoivat yhä äänestäjiä pois. Palasin siis kirjoittelemaan blogiini, sillä Suomessa nyt kuitenkin on ilmaisunvapaus – pyrin vain olemaan tarpeettomasti loukkaamatta ketään. Poistin Instagramin pari viikkoa ennen vaaleja, ja olin maailmaan yhteydessä lähinnä kotisivujeni kautta. En kuullut puolueen taholta enää mitään – vihreät eivät luultavasti nähneet tekstejäni, koska ne eivät enää olleet esillä instassa.
Mielikuvani vihreistä on, että puolue antoi viime vuosikymmenen taitteessa pikkusormen ja ehkä nimettömänkin yhdysvaltalaiselle identiteettipolitiikalle. Se ei ole onnistunut täysin palaamaan sotaisaan nykyaikaan, jossa turvallisuus, maalaisjärki ja vastuullinen taloudenpito trendaavat. Vihreissä on paljon järkevää porukkaa, jotka eivät ikinä menneet kunnolla mukaan intersektionaaliseen trendiin, mutta he ovat aliedustettuina pääkallopaikoilla.
Päätin siis lakata lyömästä päätäni seinään ja siirtyä ympäristöön, jossa en ole täysi outlier ja jatkuvasti näkemysteni vuoksi konfliktissa puolueen linjojen kanssa. Sanottakoon, että minulla ei ollut vihreissä tällaista kokemusta vuosina 2016-2019. Polarisaatio oli tuolloin Suomessa maltillisempaa. Kaikesta huolimatta pidän edelleen peukkuja, että vihreät liikkuu kohti poliittista keskustaa ja onnistuu laajentamaan kannattajakuntaansa, vaikka kokoomuksen kustannuksella. Kaikki voittaisivat, jos näin kävisi.
