Oskari Lahtinen

Kampanjani on aiheuttanut ensimmäistä kertaa pienen mittakaavan pahennusta. Sanon asiasta lisää alempana, mutta ensin voi olla hyvä pohtia ääneen, miksi ylipäätään lähdin politiikkaan. Asettuessani ehdolle kuntavaaleihin, en tiennyt, mitä asioita tulisin ajamaan poliittisena ohjelmana. Laadin aluksi lyhyen, ei vain kuntapolitiikkaan rajoittuvan, toivelistan, jonka vihreiltä haluaisin nähdä: jämäkkää tiedepolitiikkaa, nopeaa EU:n yhdentymistä, sentristisiä ilmastoratkaisuja, meritokraattista maahanmuuttopolitiikkaa ja identiteettipolitiikan hylkäämistä. Listalta unohtui terveyspolitiikka, joka kaltaiselleni älypuhelimesta vuosia sitten luopuneelle mindfulness-hipille tarkoittaa pitkälti ennaltaehkäisyä.

Sen jälkeen vilkaisin vihreiden vaihtoehtobudjettia ja huomasin, että ainakin itse äänestäjänä kaipaisin budjetilta enemmän Suomen heikentyneen talouden pelastamista ja vähemmän kaikille lupaamista. Tässä vaiheessa kirjoitukseni saivat vielä tykkäyksiä puoluetovereilta. Myös kehottaessani Turun kaupunkia maltillisuuteen varhaiskasvatuksen Afrikan tähti -pelien suhteen, palaute puolueen sisältä oli positiivista. Sitten tutkalleni osui Donald Trumpin two genders -linjauksen motivoima vihreiden kampanja, jossa todettiin ”päivän tieteellinen fakta: sukupuolia on enemmän kuin kaksi”. Trumpin oli ilmeisesti tarkoitus puhua biologisista sukupuolista, mutta ei mahdollisesti erota termejä sex ja gender toisistaan. Kirjoitin aiheesta ensin, että sukupuolen ”tieteellisten faktojen” erittely vaatisi täsmällisyyttä ja vähintään asteriskin sanan sukupuoli perään, jotta lukija tietää onko kyse biologisesta vai sosiaalisesta sukupuolesta. Ensimmäisiä on kaksi, jälkimmäisiä niin monta kuin halutaan.

Kirjoitin myös, että biologisen sukupuolen kutsuminen spektriksi, kuten päivityksen tekstissä tehtiin, on harhaanjohtavaa, sillä tyypilliset biologit itse laskevat sukupuolia olevan kaksi ja kutsuvat intersukupuolisia tiloja harvinaisiksi sukupuolen kehittymisen häiriöiksi. Biologiassa myöskin sukupuoli tyypillisesti määritellään sukusolujen koon, ei esimerkiksi kromosomien, anatomian, hormonien, tai käytöksen perusteella, sillä esim. kaikki nisäkkäät jakavat sukusolubinäärin, kun taas monet lajit eroavat muiden sukupuolipiirteiden osalta paljonkin. Sain kirjoituksesta kehuja joiltakin tutkijoilta ja erityisesti joukolta vihreiden nykyisiä ja entisiä miespuolisia jäseniä ja äänestäjiä.

Koin saamani palautteen huomionarvoiseksi, sillä jo ensimmäisessä kirjoituksessani analysoin vihreiden kadotettua kannatusta: Touko Aallon 17% muuttui Sofia Virran 7-8 prosentiksi ja puolueesta vaikuttavat poistuneen erityisesti maltilliset miehet. Itselleni tulleesta palautteesta päättelin, että tämä kato jatkuu yhä – koin että se tulisi viimein saada tyrehtymään ja kirjoitin aiheesta. Tiedän omasta tutkimuksestani myös, että enemmistö (n. 64%) vihreitä äänestävistä miehistä ajattelee biologisen sukupuolen olevan binääri. Huomionarvoisesti myös vihreitä äänestävistä naisista samankokoinen enemmistö (n. 60%) vastustaa väitettä ”ihmislajilla on kaksi biologista sukupuolta”.

Kadon tyrehdyttämiseen sukupuolen osalta riittäisi todennäköisesti vain biologisen ja sosiaalisen sukupuolen käsitteiden eriyttäminen vihreiden viestinnässä: ”sukupuolia on enemmän kuin kaksi” pillastuttaa helposti biologiasta piittaavat – ei vain persuissa vaan myös vihreissä – mutta ”sosiaalisia sukupuolia on enemmän kuin kaksi” tuskin ketään. Haasteeksi voi tulla kuitenkin, että suurin osa vihreiden jäsenistä sekä äänestäjistä on naisia ja suurin osa heistä uskoo biologisia sukupuolia olevan enemmän kuin kaksi. Saatoin osua vahingossa perustavanlaatuiseen jännitteeseen puolueen sisällä, joka aiheuttaa jäsenkatoa miehissä.

Kyseessä on myös, toisin kuin muissa social justice -tutkimukseni kysymyksissä, objektiivinen totuusväite: nykytieteen valossa biologisia sukupuolia tosiaan on kaksi, eikä sukusolumääritelmällä intersukupuolisia lasketa omaksi sukupuolekseen, tai ylipäätään biologista sukupuolta spektriksi. Postatessaan ”päivän tieteellinen fakta: sukupuolia on enemmän kuin kaksi” vihreät siis tulee ärsyttäneeksi useita vihreitä miehiä (myös joitakin naisia), joista osa sitten hiljalleen vetäytyy puolueen kannattajakunnasta.

Toki syitä lähtöön on muitakin: esimerkiksi social justice -tutkimukseni 20 väittämästä vihreät naiset kannattavat kahtatoista kun miehet vain viittä. Miehet ja naiset ovat eri sivuilla identitäärisen social justice -politiikan suhteen. Ennen ns. woken ilmaantumista keskusteluun Suomessa vihreiden kannatus nousi tasaisesti. Ilmaantumisen jälkeen kannatus on laskenut tasaisesti – kausaatio vai korrelaatio, ken tietää. Syitä voi löytyä myös esim. vasemmistolaistuneesta talouspolitiikasta.

Mainittu kirjoitukseni kirvoitti omilta jo kritiikkiä, vähän valitsemastani aiheesta ja vähän ilmaisutavasta. Olisin luultavasti voinut tuoda saman asian esiin rakentavammin tai pyrkien yhteistyöhön sen osalta. Jos se oli epäselvää, niin sanotaan vielä suoraan: minä toivon vihreiden menestyvän poliittisesti. Siksi olen ehdolla puolueessa ja kirjoitan sen asioista. Vaikka arvostelin yhtä ”päivän tiedefaktaa”, se ei tarkoita, etteikö moni asia olisi minusta puolueessa hyvin. Vihreät on yhä hyvä vaikuttamiskanava ympäristöstä, Euroopasta, liberaaleista arvoista ja koulutuksesta välittävälle. Tarkoitukseni on myös jatkossa alkaa hiljalleen fokusoida kampanjani positiivisiin viesteihin ja vihreiden vahvuuksiin.

Uskon myös, että vihreät voi niittää mittavaa hyötyä himmaamalla identiteettipolitiikan suhteen. Ainakin toistaiseksi uskon myös tekeväni lopulta jotain hyödyllistä osoittamalla, missä löydän puolueen linjoista kannattajia karkottavaa ilmaisua. Ilman totuudenpuhujia ympäristöt kuplaantuvat, niiden päätöksenteko vinoutuu ja muu kuin ydinväki alkaa pakata kimpsujaan. Toivon myös löytäväni puolueesta lisää liittolaisia, joiden kanssa yhdessä hiljalleen vaikuttaa puolueen yleislinjaan. Olen jo vuorovaikutuksessa hengenheimolaisteni kanssa puolueen sisällä ja sen ulkopuolella.

Saamani palaute laittoi pohtimaan, kenelle minun kampanjani sitten on ja mitä haluan ajaa politiikassa. Ensisijassa olen politiikassa ainakin puhumassa totta, oli sen odotusarvo itselleni sitten positiivinen tai negatiivinen. Pyrin myös tuomaan vihreille ääniä sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät heitä ehkä normaalisti äänestäisi. Pyrin tekemään politiikkaa tavalla, joka voisi miellyttää ainakin näitä osin keskenään päällekkäisiä ryhmiä:

1) tieteen ja logiikan ystävät,
2) maltilliset sentristit, ts. tolkun ihmiset ja
3) vihreiden entiset äänestäjät, jotka haluaisivat muuttaa puolueen linjaa. Tässä tähän asti tunnistamani teemani politiikassa:

1. Tiedettä, ei ideologiaa

Tämä on saanut jo paljon huomiota. Haluan nostaa tieteen statusta yhteiskunnassa ja käyttää tieteellistä näyttöä keskeisenä kriteerinä päätöksenteossa. Tiede lähtee kuitenkin koulutuspolitiikasta ja viime kädessä minusta olisi hienoa kehittää koulutusjärjestelmää suuntaan, jossa Suomi kilpailisi taas Singaporen kanssa PISA:n kärkipaikasta. Suomen aikuiset ovat maailman PISA-huippuja – ei ole mitään syytä, mikseivät lapset voisi taas olla.

2. Digitaalinen tasapaino

Olen tuonut esiin kirjassani ja muuallakin, että uskon huomiotalouden verottavan ison osan tuottavuuttamme. Haluamme poistaa kännykät kouluista (minäkin haluan), mutta kuka valvoisi aikuisten huomiokyvyn käyttöä? Tuon esiin ennaltaehkäisevää terveyspolitiikkaa ja mielenterveyspolitiikkaa, jonka lähtökohdat ovat hyvä uni, hyvä ruoka, hyvä liikunta, hyvät ihmissuhteet sekä huomiokyvyn itsesäätely eli mindfulness. Sanon mahdollisesti tästä aihepiiristä enemmän myöhemmin.

3. Älykäs ilmastopolitiikka

En ole ilmastopolitiikan asiantuntija ja minulla on epäilys, että saisin parhaita tuloksia tällä alalla ulkoistamalla ajatteluni Atte Harjanteelle. Mutta olen huomannut, että pidän Bill Gatesin tavasta esittää asiat ilmaston suhteen. Insinöörimielellä tehty excel-painotteinen analyysi herättää minussa uskoa tulevaisuuteen, Greta Thunberg purjeveneessä tai Eduskuntatalon punaiset pylväät eivät niinkään.

4. Suurvalta EU

Tämä ei ole suoraan kunnallistason asia, vaan taustalinja: olen laittanut merkille autoritaarisuuden, oligarkian ja valheperustaisen politiikan nousun Venäjän lisäksi Yhdysvalloissa. Tämä on huono uutinen NATO:n kannalta, mutta antaa EU:lle tilaisuuden tulla suvereenimmaksi toimijaksi. Itse olen toivonut liittovaltiota pitkään ja pyrin edistämään Euroopan yhdentymistä niillä keinoilla, jotka minulla on.

EDIT (31.1.2025): …ja tietysti Vastuullinen talous. Se olisi voinut olla ensimmäinen teema.

Kampanjointini on tuntunut lentokoneen rakentamiselta ilmasta käsin, mutta ainakin olen nyt eri paikassa kuin aloittaessani ja koen alkaneeni saada vähän enemmän selkeyttä siihen, mitä ajan.

Kirjoitin taannoin vihreiden puolitieteellisestä sukupuolikäsityksestä ja sain eri viestivälineitä pitkin useampia kommentteja ihmisiltä (kaikki akateemisia miehiä), jotka ilmoittivat etteivät ehkä enää uusi jäsenyyttään vihreissä tai ovat lakanneet äänestämästä puoluetta mainitsemani epätarkan ja hämärryttävän sukupuolilinjan vuoksi. Ilmiössä näkyy pienoiskoossa osa vuodosta, joka vihreissä on tapahtunut Touko Aallon päivien 17 prosentin kannatuksesta Sofia Virran viime eduskuntavaaleissa kellottamaan tasan 7 prosentin kannatukseen. Vihreillä ei ole varaa menettää näitä miehiä, mutta puolueen viestinnästä tätä ei helposti arvaisi.

Kävin tutkimassa puolueen ehdokkaiden mielipiteitä viime eduskuntavaaleissa, jossa aallonpohja (toistaiseksi) saavutettiin.

Merkitty vaalikonetulos on omani. Vihreiden 217:sta ehdokkaasta näyttää poliittisessa keskustassa olevan n. 10, eli alle 5% puolueen ehdokkaista. Tästä laajemmasta, kaikkien puolueiden ehdokkaat kattavasta, kuvasta näkee, että keskustaan jää tilaa, vaikka kaikki olisivat mukana.

Käytän itseäni esimerkkinä, joka luultavasti edustaa kohtalaisen hyvin akateemista vihreiden ex-äänestäjämiestä. Minulla on asiasta riippuen sekä liberaaleja että konservatiivisia mielipiteitä ja talouspoliittisesti näytän sijoittuvan hivenen keskipisteen oikealle puolelle. Kuvaa katsoessa voi miettiä, mitä puoluetta minun kaltaiseni ihmisen oikein kuuluisi äänestää? Vihreät ja vasemmistoliitto ovat ajaneet kaltaiseni pois listoiltaan (ja pitkälti äänestäjistään) ja kiillottavat yhdessä vasemmistoliberaalia nurkkaa. SDP on melkein kokonaisuudessaan minusta vasemmalle. Kokoomus on melkein kokonaisuudessaan minusta oikealle. Persujen jokaikinen ehdokas on minua konservatiivisempi. Jäljelle jää vain keskusta, mutta minä haluaisin vapauttaa ne ketut, suojella ilmastoa ja ajaa EU:ta kohti liittovaltiota.

Olisin kiinnostunut tietämään, kuinka paljon meitä Suomessa on. Oman tuttavapiirini perusteella ihmiset ovat siirtyneet äänestämään kokoomusta, joku ehkä demareita, ja näin olen välillä tehnyt itsekin. Kumpikaan ei kuitenkaan tunnu omalta vaihtoehdolta ja jonkinlainen toive elää yhä, että vihreät olisi sellainen puolue, miltä se tuntui vuonna 2007. Tyhmän identiteettipoliitikan sijaan universalistinen ja sosiaalipoliittisesti kirjava sekä kiinnostunut nimenomaan ilmastosta, Euroopasta, yksilönvapauksista, tieteestä ja koulutuspolitiikasta. Voi olla, että oma nuori ikäni väritti kuvaa vihreistä ja samat ongelmat kytivät tuolloinkin. Tuolloin kuitenkin puolueen näkyvimpiä kasvoja olivat Osmo Soininvaara ja Jyrki Kasvi, ja heille ei ole ilmaantunut korvaajia.

Kulkeakseen takaisin keskustan ääniä poimimaan, vihreät tarvitsee ainakin
1) ehdokkaita poliittisesta keskustasta, joita äänestää ja jotka puhuvat järkeviä muodostaen näin puolueelle uutta linjaa
2) luottamuksen palautuksen akateemisten ja taloudesta kiinnostuneiden äänestäjien parissa. Tässä on tärkeää esimerkiksi huolellinen viestintä tieteen ja budjetin suhteen ja
3) painopisteen siirtoa Helsingin puolue-eliitiltä laajemmalle maassa ja ehkä myös taaemmas puolueen historiassa. Intersektionaalisuus on ollut puolueelle valtava mainehaitta ja viiden viime vuoden aikana se tuntuu tulleen purematta niellyksi puolueen ytimessä.

Vihreät on perinteisesti kutsunut itseään tiedepuolueeksi ja sisältää myös Viite – tieteen ja teknologian vihreät -nimisen yhdistyksen. Kuitenkin puolueen viestintä sukupuoleen liittyvien faktojen osalta nostattaa kulmakarvoja ihmisillä, jotka ovat nimenomaan tieteestä kiinnostuneita. Jos minun pitäisi nimetä yksi asia, jota politiikassa haluan edistää, se on tieteelliseen metodiin perustuva ajattelu. Yksi selkeä asia, joka yhdistää äärivasemmiston ylilyöntejä ja Elon Muskin sekä Trumpin salaliittoteorioita ja valheita on ettei kumpikaan kestä hyvin tieteellisen ajattelun läpivalaisua. Viime kädessä vaatimus todistusaineistolle, toistettavuudelle ja falsifioitavuudelle auttavat määrittämään ideologisille väitteille niille kuuluvan kunnioituksen.

En koe kuitenkaan saavani vihreistä kokonaisuudessaan paljoa tieteellistä vetoapua nykyisessä poliittisessa tilanteessa vuonna 2025 – identiteettipolitiikan veto on yhä niin vahva, että se näkyy yhä vain vieläkin puolueessa menetettyinä äänestäjinä ja jäseninä. Tämän voi reaaliajassa käydä toteamassa vihreiden instakommenteissa:

Kuinka sitten tarkastella sukupuolikysymystä tieteellisesti? Ensinnäkin voidaan kysyä, mistä puhutaan kun puhutaan sukupuolista. Sukupuolella tarkoitetaan englanninkielessä sex (biologinen sukupuoli) ja gender (sosiaalinen sukupuoli tai sukupuoli-identiteetti) nimillä tunnettuja käsitteitä. Näiden kahden käsitteen tieteellinen käsittely on hyvin erilainen ja niiden niputtaminen yhteen on harhaanjohtavaa ja hankaloittaa tavallista ihmistä saamasta kuvaa siitä, mitä halutaan sanoa.

Biologisen sukupuolen osalta aihetta tutkineiden biologien keskuudessa maailmassa on vallinnut karkeasti konsensus, että nimettäviä, olemassaolevia sukupuolia on kaksi: mies ja nainen. Tämän lisäksi on erilaisia intersukupuolisia tiloja, joissa esiintyy esimerkiksi kromosomien tai sukupuolielinten kehittymisen häiriöitä. Näiden tilojen esiintyvyys on n. yksi sadasta, mikäli mukaan lasketaan kaikki subkliiniset, esim. geenitestillä havaittavissa olevat tilat. Niiden esiintyvyys on n. 1/3000, mikäli puhutaan kliinisesti merkittävistä tiloista. Mikään intersukupuolinen tila ei käsitä kolmatta tai neljättä sukupuolta, joten sukupuolia on biologisesti nimettävissä kaksi. Tämä on ollut myös ihmisen biologian opetuksen valtavirtaa ainakin siihen asti, kun aihe politisoitui Yhdysvalloissa viime vuosikymmenen loppua kohden.

Kysyttäessä suomenkieliseltä akateemiselta väestöltä, oma tutkimusaineistoni on näyttänyt tällaista hajontaa miehille:

ja tällaista naisille:

Tutkimuksessa n. kaksi kolmasosaa yliopistossa työskentelevistä tai siellä opiskelevista ihmisistä, neljä viidestä miehestä ja maltillinen enemmistö naisista, kannattaa väitettä ”ihmislajilla on kaksi biologista sukupuolta”. Kyseessä on siis Suomessa akateemisen valtavirran ajattelu.

Sukupuolien määrä ja spektriluonne ovat keskenään kaksi hieman eri kysymystä. Kysyin tekoälyapurilta, joka antoi ”riippuu”-vastauksen.

Samastaessaan spektriluonteen kyseenalaistajat ”sukupuolesta fiksaantuneiden konservatiivien meuhkaamisen” kanssa, vihreät ei joka tapauksessa tee itselleen palvelusta akateemisten miesten tavoittamisessa. Kilpailu käydään, taas, vasemmistoliiton kanssa pienehköstä joukosta nuoria, enimmäkseen naispuolisia, vasemmistolaisia äänestäjiä.

Toinen tapa tarkastella sukupuolta on sosiaalinen ja kulttuurinen: ihmisten sukupuolikokemukset ovat moninaiset. Kun ihmisiltä on tällä vuosikymmenellä kysytty asiasta, tyypillisesti 0,5-1% on ilmoittanut identiteetikseen jonkin ei-binäärisen tai transsukupuolen. On tavallaan totta, että tämän asian raportointi on tiedettä. Sosiologi, sosiaalipsykologi, psykologi tai väestötieteilijä voi kysyä ihmisiltä näiden kokemuksesta ja havainto raportoidaan artikkelissa, jonka jokin akateeminen journal julkaisee.

Kyseessä on silti erilainen tieteellinen fakta kuin se, että sukusoluja on kahdentyyppisiä tai että geenitesti antaa 99+%:lle ihmisistä tuloksen XX tai XY. Jälkimmäinen biologinen mittaus on kontrolloitu, toistettava sekä falsifioitava ja sen pohjalta voidaan ennustaa ihmisen muita ominaisuuksia. Toinen hieman samankaltainen ominaisuus ihmisellä on esimerkiksi veriryhmä, joita on rajallinen määrä (4 + rhesustekijät), joskin veriryhmän kyky ennustaa ihmisen muuta biologiaa on sukupuolta huonompi.

Jos kulttuurimme alkaisi antaa veriryhmille sosiaalista merkitystä ja rakentaa uskomuksia ja rooleja eri ryhmätyypeille (”O:t ovat luontaisia johtajia”, ”AB-ryhmäläisten on hyvä hoitaa lapsia kotona”) saattaisi kulttuurissa esiintyä seuraavaksi sosiaalinen veriryhmä. Tällöin saattaisimme nähdä veriryhmäfluideja, veriryhmäkväärejä ja ABO-ryhmäisiä ihmisiä. Olisi aika selvää, että veriryhmän ”tieteellinen fakta” olisi kuitenkin edelleen, että niitä on neljä ja ne tunnistetaan antigeeneista.

Sosiaalinen sukupuoli on kulttuurin ja ajankuvan mukana vaihteleva kokemuksellinen ominaisuus. Sen nimittäminen tieteelliseksi faktaksi lainaa uskottavuutta luonnontieteellisten faktojen tarkalta metodologiselta kurilta ja soveltaa sitä pehmoisempaan kenttään, jossa kolmannet muuttujat, matalampi toistettavuus ja falsifioitavuus sekä mitattavien ominaisuuksien epätäsmällinen määrittely sumentavat kuvaa huomattavasti. Näiden erityyppisten ”tieteellisten faktojen” eroa luonnehtii taulukko, jonka tilasin aiheesta tekoälyapurilta:

Paaluttaessaan ”sukupuolia on enemmän kuin kaksi” tieteellisenä faktana vihreät astuu niiden ihmisten varpaille, jotka katsovat asian tieteellistä faktaluonnetta luonnontieteistä opitun metodologisen kurin kautta. Toimimalla näin monilla eri (identiteetti)politiikan osa-alueilla, puolue menettää insinöörejä, lääkäreitä ja koodareita, jotka voisivat muuten harkita puolueen äänestämistä tai ovat niin joskus tehneetkin. Miksei siis vain sanoa, että sukupuoli-identiteettejä on enemmän kuin kaksi?

Asiaa hämärtää Suomen uusi lainsäädäntö, jossa sukupuolta voi vaihtaa ilmoituksella. Olisimme hyötyneet suuresti englantia vastaavan sex ja gender -erottelun tekemisestä. Nyt näytämme löytävän itsemme lingvistisestä suosta, joka tekee kulttuurisotien sotimisesta ihmisille melkein liian helppoa. Omalta osaltani haluan nostaa vihreät ulos juoksuhaudasta ja ansaitsemaan sekä nauttimaan taas tieteellisesti ajattelevien ihmisten luottamusta.

Aspects of Elon Musk’s life have increasingly started to remind me of those of Charles Foster Kane’s. This week I’ve been tracking three threads in Elon’s recent life: 1) his father doing a tour of podcasts, 2) his attempts to pass himself off as a world class video game player, and 3) Sam Harris’s account of Elon not understanding basic math, not paying a lost bet, and terminating a friendship over the friend pointing out Elon had lost their bet.

1. Errol Musk: narcissistic father

Elon’s father, pictured with his former step-daughter with whom he now has two kids, is quite easily recognizable as Elon’s father. Both are somewhat grandiose (Errol more explicitly), talk engineering, and seem prone to conspiracy theories. Unlike Charles Kane, Elon isn’t an orphan. However he seems to have gone without much fatherly love. In discussions, his father constantly brags and humble-brags about what he’s done and what he owns, goes on long monologues that only vaguely relate to what’s discussed, and gives paying each others’ bills as the primary example of there being love in the family. He begins one interview by praising Napoleon for 5 minutes and noting that Elon too is a fan and has collected Napoleon memorabilia.

Errol is a former officer of apartheid South Africa’s military. Without going into detail, he alludes to things he’s done at the time that were ”normal then”, sounding slightly defensive. He describes liking Trump from the beginning and says he, Elon, and Kimbal share politics that sound pretty far to the right. He introduces conspiracy theories about Michelle Obama and Emmanual Macron’s wife being men and Obama being gay. He makes, where I can judge them, factual errors that sound like he’s uninterested in facts, at least when they get in the way of his truth.

To me it’s slightly baffling that Errol and Elon, both engineers, seem so uninterested in whether they are speaking facts or fiction. In this they are like Trump. For what it’s worth, Elon’s mother has described Errol as abusive and violent. I don’t know how Elon’s relationship with his mother is, but given he chose to go live with his father when his parents divorced, he may not have had as much love in his life as he would have liked.

2. Elon Musk: god gamer

This week Elon has been trending on Twitch and Youtube for apparently having paid someone to play his Path of Exile 2 character to an extremely high level, requiring 12-hour days for weeks or months, and trying to then pass the character off as his. When people who play the game instantly called bullshit and listed incontrovertible evidence that Elon did not understand the game at all Elon went after gaming streamers. He took away Asmongold’s, who has been Elon’s ”huge fan” for years, checkmark for his very mild response to Elon’s ridiculous stream, tweeted Asmon is ”NOT good at videogames”, and released DMs between him and Asmon to embarass him for having editors. Having editors is standard for Youtubers but Elon is boomer enough to think they are like newspaper editors and thus Asmon ”is not his own man” because he has a ”boss”.

That Elon would pay for someone to play games for him in order to have gamer street cred has perhaps been the biggest thing to shift my opinion of him thus far. And there have been many prior instances. I’ve started out fairly positive about Elon and have only been Elon-pilled over the last couple of years. I did note whispering ”I am the alpha in this relationship” to his first wife at their wedding reception while dancing sounded pretty narcisisstic 10+ years ago, but thought it was, perhaps, a manageable character flaw.

Now I wonder where the bottom is with Elon. If he pays streamers to play games for him, then lies about having played the games, and then attacks relatively powerless streamers who point out the obvious, I wonder what his real accomplishments, other than buying lots of promising companies, are. There can be many – after his gaming fraud I just feel like I need evidence before making assumptions.

3. Elon reneges on a bet

This week Sam Harris detailed his falling out with Elon in 2020. The two were friends, but Elon terminated the friendship after Sam Harris asked Elon to walk back his pandemic denying tweet in March of 2020, won a bet against him, and sent Elon a text asking whether 35,000 deaths from Covid-19 were enough for him (Elon had bet against there ever being 35,000 cases in the US). Harris wrote that if he had not known, when they were debating the pandemic, he would have thought he was corresponding with someone who had no understanding of basic mathematical or scientific concepts like exponential curves.

Soon after, Elon went on Twitter to malign Sam over offences Sam calls imaginary. The fact he was so outrageously wrong about the number of cases, that Sam pointed out his faulty reasoning, and that he lost a bet, may have been eating him up over the years and would explain the vitriol directed towards Harris. To this day, he regularly calls Sam ”idiot”, ”clown”, ”mentally ill”, ”subtard” etc. on X. Often this is in reaction to what Harris says about Elon. I would not be surprised if Harris turned out to be Elon’s largest trigger, as Harris’ profile is all about honesty and calling it like it is. Elon likes to bask in people’s admiration and his actions indicate he doesn’t mind if he hasn’t earned it. People have compared Elon to the clothless emperor and Sam is a near-perfect irreverent child.

I’m Elon Reeve Musk!

Like Charles Foster Kane, Elon has ungodly amounts of wealth – more than 400 billion dollars at the moment. Like Kane, he’s made forays into politics, and is three days away from having real influence at the highest level. And like Kane, he really really really wants to be loved. He has bought and gamed Twitter to have as many followers as possible. He seems to be especially motivated to have the gaming community see him as a top member. To do this, he should put in the thousands of hours and then stream, break WRs, and perhaps go to GDQs. Instead he’s paying others and taking credit. He’s buying love with Twitter and he’s buying love with Path of Exile 2.

Unfortunately you can’t buy love. To be loved, you have to be loveable. To be loveable, you have to be vulnerable. You can’t say I’m the greatest in the world and then deny any fault. To be loved, he would need to own up to having cheated and apologize. People would make fun of him, but they would also acknowledge him as human and would see vulnerability that would make him seem more endearing. Unfortunately due to his perhaps somewhat traumatic growing up in macho South Africa, he may be unable to face himself as he is. Instead we get this:

Let’s hope he doesn’t drag everything down with his ego.

Pic credit:
https://www.bbc.com/culture/article/20150720-whats-so-good-about-citizen-kane, https://www.scmp.com/magazines/style/celebrity/article/3188639/completely-normal-errol-musk-dating-his-stepdaughter-jana,
https://kotaku.com/elon-musk-asmongold-poe-2-account-boosting-controversy-1851741223,
https://www.thedailybeast.com/former-pal-sam-harris-claims-elon-musk-is-battling-tweet-addiction/,
https://openart.ai/community/nbTdqxJOLEcnd9YxpNdc

Turku kerää Afrikan tähti -lautapelit pois kaupungin päiväkodeista. Syynä päätökseen on vasemmistoliiton varavaltuutetun Paco Diopin peliin kohdistuva aktivismi. Diop on aiemmin ilmoittanut, että irtisanoutui työstään varhaiskasvatuksessa, koska päiväkotiin hankittiin Afrikan tähti -peli. Diop on ilmoittanut arvojensa perustuvan ”ihmisoikeuksiin, antirasismiin, feminismiin ja intersektionaalisuuteen”. Diopin mukaan Afrikan tähti on ”jäävuoren huippu”, jonka alla ”piilevät syvemmät ilmiöt ja rakenteet, jotka ylläpitävät rasismia jokaisessa yhteiskunnan osa-alueessa”.

Henkilökohtaisesti minulle ei ole juuri väliä, mitä lautapelejä päiväkodeissa on saatavilla. Pidän kuitenkin pelien kieltämistä potentiaalisesti regressiivisenä, ellei peli todella ole selkeästi osoitettavissa lapsille sopimattomaksi – esimerkiksi Cards Against Humanitya ei tarvitse, eikä saa, olla tarjolla eskarilaisille. Mikäli pelejä halutaan lähteä kieltämään, olisi hyvä, että kiellon peruste voitaisiin osoittaa tavalla, jonka mielellään selkeä enemmistö vanhemmista voi hyväksyä. Tällöin sen ei tulisi olla jonkin poliittisen ideologian mukainen peruste, vaan puoluerajat ja poliittiset motiivit ylittävä – esimerkiksi pelien sisältämä selkeä rasismi, seksi, väkivalta tai päihteiden glorifiointi. Viimeksi mainituista syistä esimerkiksi GTA-videopeleissä on ikärajoitukset.

Diopin kuvaama arvopohja ja hänen antamansa perustelut Afrikan tähden kieltämiselle ovat melko subjektiiviset. Maailmalla on kuitenkin paljon esimerkkejä, joissa vastaavat sensitiivisyyspohjaiset vaatimukset ovat jakaneet voimakkaasti mielipiteitä ihmisryhmissä, joita vaaditut toimet koskevat. Esimerkiksi Yhdysvaltain latinalaisamerikkalaisille paikallisen intersektionaalisen vasemmiston toimesta tarjottu inklusiivinen termi ”latinx” ei tavoittanut kohderyhmäänsä lainkaan: alle viisi prosenttia latinoista on kyselyissä suhtautunut termiin myönteisesti. Yhden ihmisen kokemus voi olla hyvä syy ottaa jokin käytäntö tarkasteluun, mutta ei vielä riittävä peruste muuttaa käytäntöä, joka koskee satoja tai tuhansia muita ihmisiä.

Diop on ilmaissut, että Afrikan tähti muistuttaa siitä, mitä kolonialismin historia on häneltä vienyt ja sanoo pelin aiheuttavan traumoja ei-valkoisille ja afrikkalaisille. Hänen näkemyksensä on sinällään arvokas ja tulee ottaa huomioon yhden ihmisen kokemuksena. Diop ei kuitenkaan yksin edusta yhteisöä, joka päättää, mikä on Afrikan tähden kaltaisten pelien moraalinen laatu – ei vaikka siitä päättäisivät ainoastaan suomalaiset, joilla on juuret Senegalissa (kuten Diopilla) tai muualla Afrikassa. Osa heistä on vasemmistolaisia, osa oikeistolaisia, suuri osa siitä välistä. Osa heistä on liberaaleja ja osa konservatiiveja. Todennäköisesti heidän mielipiteensä Afrikan tähdestä sisältävät merkittävää hajontaa, joka ei tule huomioiduksi, jos päätöksenteossa sovelletaan ainoastaan Diopin kokemusta pelistä.

Toinen kysymys ovat paikalliset vanhemmat, joiden lapset ovat turkulaisessa päivähoidossa. Oma arvaukseni on, että suurin osa vanhemmista on Afrikan tähden suhteen melko neutraaleja. Peliin on tallentunut vanhanaikainen tapa hahmottaa Afrikkaa. Timantit viedään ulos mantereelta. Kannessa on heimokuvastoa. Toisaalta peli ei pyri syrjimään ketään eikä ole rasistinen tavalla, jossa suoraan kuvattaisiin jokin ihmisryhmä toista paremmaksi. Oma kokemukseni lapsuudesta oli, että pelikokemus pyöri lähes sataprosenttisesti rahojen hallitsemisen sekä noppien, kulkumuotojen, rosvojen ja jalokivien satunnaisuuden ympärillä. Arvaukseni on, etteivät lapset keskimäärin vie pelistä kotiin, poliittisesti tai historiallisesti, paljoa sen enempää kuin Kimblestäkään. Pelasin lapsena paljon myös Eldorado-nimistä Etelä-Amerikan ”Afrikan tähteä”, eikä poliittinen analyysi ollut kummankaan kokemuksen keskiössä.

Olisin yllättynyt, jos keskimääräisen vanhemman vaisto olisi kieltää peli. Voin toki olla väärässä, mutta olisin itse asiassa yllättynyt, jos useampi kuin yksi kymmenestä vanhemmasta haluaisi niin tehdä. Jokin merkitys täytyy olla silläkin, mikä tämän ihmisjoukon näkemys heidän lapsiaan koskevasta asiasta on – viime kädessä apulaispormestarikin kuitenkin toimii demokraattisella mandaatilla. Afrikan tähden kerääminen päiväkodeista yhden intersektionaaliseen feminismiin arvonsa perustavan vasemmistoliiton poliitikon loukkaantumisen perusteella antaa helposti äänestäjille apulaispormestarista ja hänen puolueestaan arjesta vieraantuneen ja kulttuurisotaa sotivan kuvan. Oma puolueeni vihreät on viime vuosina kerryttänyt mainehaittaa samankaltaisella näkyvyydellä. Yhdysvalloissa kulttuurisodan ylilyönnit ovat edesauttaneet demokraattipuolueen luisua kohti aallonpohjaa vaalimenestyksessä.

Äänestäjät kaipaavat päättäjiltä tasapainoista suhdetta latautuneisiin asioihin. Yhtäältä Afrikan tähden mukana kulkee kuvastoa, joka kaipaa historiallista kontekstualisointia. Toisaalta peli on ilmeisen suosittu ja kai ainoa suomalainen lautapeli 1950-luvulta, jota aktiivisesti pelataan. Selvästi lapset pitävät pelistä pelikokemuksen vuoksi. Pelien kerääminen pois tekee lautapelihyllystä siis yhtä peliä tylsemmän. Voisiko asian ratkaista esimerkiksi muistuttamalla henkilökuntaa, että jos Afrikan tähteä pelatessa syntyy keskustelua Afrikasta, voidaan ilmaista, että peli edustaa tiettyä aikaa maailman historiassa ja siitä on onneksi menty eteenpäin?

Jos peli alkaa herättää pahennusta suuressa joukossa vanhempia, siitä kyllä varmasti kuullaan. Esim. Cards Against Humanity päiväkodeissa varmasti herättäisi vanhemmissa nopean vastareaktion ja muutkin kuin yksittäiset intersektionaaliset vasemmistopoliitikot saisivat äänensä kuuluviin. Afrikan tähden kanssa ei ole niin käynyt. Toinen näkökanta on Diopin esiin tuoma pelin edustama ”jäävuoren huippu” – voidaan kysyä mitä muita muutoksia varhaiskasvatukseen tai koululaitokseen pitäisi tehdä, millainen perustelu niille riittää ja tarttuuko kaupunki niihin vastaavalla kärkkäydellä. Siksi 70 vuotta vanhan lautapelin mini-cancelointia tulisi mielestäni esittää, kun on yhdessä todettu pelin todella tuottavan lapsissa kolonialismia tai olevan selkeästi rasistinen.

Myös Psykologi-lehti kirjoitti kirjasta samoihin aikoihin.

(Oras Tynkkysen instagram-päivitys 20.12.2024)

Petteri Orpon hallituksen aloittaessa 2023 Suomessa vallitsi kohtalaisen laaja konsensus siitä, että valtiontaloutta tulee sopeuttaa kuudella miljardilla yhden hallituskauden aikana ja kaikkiaan yhdeksällä miljardilla. Luvut tuotti viime hallituksen aikainen valtionvarainministeriö ja vihreätkin otti kuuden miljardin sopeutustarpeen vuoden 2024 vaihtoehtobudjettinsa lähtökohdaksi.

Orpon hallitus julkaisi budjettinsa, joka sisälsi neljä miljardia leikkauksia ja kaksi miljardia ”muita” sopeutustoimia, käytännössä uskoa talouskasvuun. Talous ei lähtenyt kasvuun ja alijäämä repesi kolmesta prosentista yli neljään. Leikkauksista vastannut hallitus joutuu ottamaan ensi vuodelle 12 miljardia euroa uutta velkaa ja Suomen valtionvelka on noussut yli 80 prosentin, vaikka sen piti jäädä seitsemäänkymmeneen.

Suomen velkaantuessa kaikki muut Pohjoismaat ovat maksaneet enimmät velkansa pois. Ruotsin, Tanskan ja Norjan velat istuvat 30 ja 40 prosentin välimaastossa ja muiden Pohjoismaiden BKT:t ovat repineet Suomeen kaulan, keskimäärin lähes 50 %, joka todennäköisesti näkyy jo korkeampana elintasona. Suomi on yksin matkalla kohti Euroopan velkaantuneempien talouksien lukuja ja korkeita lainanhoitokuluja. Varoittavat esimerkit USA ja Italia, jotka antoivat velkojensa paisua, joutuvat käyttämään lähes 10 % budjeteistaan pelkkiin korkoihin, mikä Suomessa tarkoittaisi, että joka vuosi pitäisi ottaa koko 2023 kestävyysvajeen kokoinen laina pelkkien korkojen maksuun. Suomi on toki näistä luvuista yhä kaukana.

Vihreät on Sofia Virran johdolla viestinyt erityisen vahvasti, ettei leikkaisi lapsilta, nuorilta tai köyhiltä. Sosiaalihuollon leikkaukset pystyisi Virran mukaan kattamaan korottamalla kaivosveroa. Sanotaan, että niin olisi tehty. Budjetti olisi edelleen 12 miljardia euroa alijäämäinen ja kolmen prosentin ”tarkkailuluokka”-rajaankin olisi matkaa neljä miljardia. Vihreät ei vaihtoehtobudjeteissaan ole onnistunut kertomaan, mitä taloudelle pitäisi siinä maailmassa, jossa kestävyysvaje katetaan, tehdä.

Vuoden 2024 budjetissaan Vihreät leikkasi miljardin, nosti veroja kahdella miljardilla ja jätti kolme miljardia talouskasvun hoidettavaksi. Tänä vuonna uusia veroja olisi tullut vajaa kaksi miljardia ja leikkauksia alle miljardi. Uutta rahaa luvattiin kahden ja puolen miljardin edestä lukemattomiin eri kohteisiin. Enemmistö suomalaisista kuitenkin äänesti viime vuonna valtaan hallituksen, jonka toivottiin sopeuttavan taloutta. Kokoomus ainakin tekee, mitä siltä odotettiin ja mitä se lupasi. Monen mielestä sen tapa toimia on brutaali. Orpon leikkauspolitiikan uskottava arvostelu edellyttäisi juuri rehellisiä vaihtoehtobudjetteja, jotka realistisesti kertoisivat, mistä sitten leikataan ja miten paljon.

Vihreät ei ole tässä onnistunut tavalla, joka tyydyttäisi liberaalia äänestäjää, joka haluaisi äänestää vihreitä, mutta välittää Suomen taloudellisesta kantokyvystä. Minä haluan, että Suomen taloutta hoidetaan samalla tavalla kuin muidenkin Pohjoismaiden ja että elintaso täällä säilyy kilpailukykyisenä niiden kanssa. En halua, että talousennusteita tehdään toiveajattelun varaan. Jos sopeutustarve on kuusi miljardia, haluan, että taloutta todella sopeutetaan kuudella miljardilla, eikä potkita tölkkiä tietä pitkin niin, että seuraava hallitus on vielä vaikeammassa paikassa.

Nykyinen vasemmistolainen populismi leikkauspolitiikassa alleviivaa vihreiden asemaa 7-8 prosentin kannatuksen puolueena, jota on vaikea erottaa vasemmistoliitosta. Puolueessa on varmasti eriäviä äänenpainoja. Niitä pitäisi olla paljon enemmän ja niiden pitäisi kuulua paljon kauemmas. Perussuomalaiset Suomen hallituksessa ei ole optimaalinen tilanne ainakaan itselleni. Teemu Keskisarjan ja muiden persujen 612-osallistumiset ovat puolueelle häpeäksi. Kannatan EU:n maksimi-integraatiota ja haluan nähdä vallassa mieluummin ylipäteviä teknokraatteja kuin Teuvo Hakkaraisen. Silti on pakko todeta, että Riikka Purra on osoittanut velkaantumisen hillitsemisessä vastuuntuntoa ja toimintakykyä tavalla, jota en ole vasemmalla laidalla nähnyt.

Nykytilanteessa minä en toivo, että Suomen hallitus kaatuu. Suomessa tulee olla jokin toimintakykyinen hallitus, joka sopeuttaa taloutta valtionvarainministeriön arvion mukaisesti. Kieltäytymällä esittämästä uskottavia leikkauslistoja vihreät eivät tällä hetkellä osoita vaadittavaa kyvykkyyttä tehtävään tarttumiseen. Toivon, että tilanne muuttuu. Ja pyrin tietysti omalla viestinnälläni aktiivisesti vaikuttamaan tilanteeseen. Seuraava hallitus voi hyvin olla sinipuna, jossa vihreillä on salkkuja. Sopeutustarve jatkuu silläkin kaudella. Nyt on korkea aika alkaa katsella haastavaa tilannetta realistisesti.

Tätä lukiessa voi herätä kysymys miksi sitten olen ehdolla vihreissä. Mikä minut erottaa kokoomuslaisista? Vastaus on, ettei minua erota kokoomuksen liberaalisiivestä juuri mikään. Eikä sinisistä demareista. Eikä monista RKP:laisista (paitsi huonompi ruotsi). Olen ehdolla vihreissä, koska haluan palauttaa puolueen laajaksi yleispuolueeksi, jolla on vankka jalansija poliittisen nelikentän oikeistoliberaalissa neljänneksessä, jonka lähes kaikki puolueet ovat hylänneet. Kokoomuksen lähentyminen perussuomalaisten kanssa ja SDP:n ryntäys vasemmalle Marinin aikana ovat tehneet puolueista vähemmän houkuttelevia kaltaisilleni markkinamyönteisille globalisteille. Ja olen luonut juureni vihreisiin vuosia sitten. Haluan nähdä, onko puolue muuntautumiskykyinen.

The election is over. Here are my observations:

1. Donald Trump: Authoritarian grandpa

Donald Trump is on track to win the popular vote and enter the White House more popular than he has ever been. The voting public on the whole has decided that it cares mainly about kitchen-table economics, a tight border, and getting rid of sanctimonious and fake elites. It has indicated it does not care so much about whether the president attempts to overturn elections, is a compulsive bullshitter, or has been accused of sexual assault by several women.

There is another side to Trump: when he doesn’t feel threatened, he can sound congenial and sometimes funny. I listened to Trump’s entire 3 hour appearance on Joe Rogan’s podcast two weeks prior to the election and observed the same as when I listened to him on the All-In podcast last summer: if you forget January 6, his lies, and the sexual misconduct, he sounds like a somewhat charismatic rambling grandpa. Given his supporters mostly don’t care about, or believe in, these flaws, they get to imbibe his charisma 100% of the time they see him. People on the left were not offered anything similar.

2. Kamala Harris: Failed Influencer

Kamala Harris was invited to be on Rogan as well: his hope was to have a loose, long-form conversation with her as a regular person. Harris’s staff declined to do the interview in Rogan’s studio (where Trump, JD Vance, and Elon Musk all spent hours just before the election) and instead asked he fly to Harris and interview her for a set 45 minutes. He declined. Her voters did not get to see how she’s like in a relaxed setting. Her public appearances felt scripted and defensive.

It would probably have been wise for her to break with Biden and explain her many policy U-turns. But what I ultimately think killed her campaign is that this is the Youtube/TikTok era and she failed as an influencer. Her content was not interesting and she did not forge authentic connections with her audience. Trump meanwhile managed to be, at the very least, like Sam Harris put it, authentically a terrible human being.

Harris ran into the same brick wall as Hillary Clinton. Stilted performance no longer gets you into the White House, unless the incumbent is presiding over a crisis. My guess is the Democrats who emerge from Harris’s dust are likely to be authentic-feeling influencer types. It’s not like Trump couldn’t have been beaten by this kind of a candidate this time. Trump had and has a low approval rating, and there’s plenty about him not to like to a broad electorate.

To be clear, I have not seen data supporting what I wrote above about Harris. The ”failed influencer” hypothesis is my hunch as a casual observer/psychologist. What does the data say?

3. What American voters want

Broadly speaking voters seem to have wanted a better economy for them (not the elites) and tight border policies. They also were in opposition to the repeal of Roe v. Wade. Abortion and immigration roughly cancelled out, which left a large Trump advantage in terms of the economy. Biden/Harris were blamed for inflation and Trump rode a wave of 2019 nostalgia into the White House.

4. What will happen now?

For better of for worse, the US will now experience the full force of what Trump, JD Vance, Elon Musk, RFK Jr., and a mix of David Sacks/Peter Thiel and Stephen Miller/Corey Lewandowski -types would like to do with the country. It remains to be seen to what extent Elon Musk owns Trump for his $120+M investment into his candidacy. He is likely to have a lot of say in tech, business, and efficiency matters, and we know he cares a lot about illegal immigration as well as the culture war. Musk put the case for Trump like this: 1) Democrats want to give amnesty to hundreds of thousands of swing state illegal immigrants, and 2) the immigrants would then be obliged to vote for the Democrats, winning them every election. This seemed somewhat paranoid already before the election. The Latino vote then took another step closer to being evenly split between the parties, as exit polls put it at 52-46, which further undermines the theory.

Domestically, we know thus far there are likely to be mass deportations, red tape cutting, and RFK-lead health policies. Abroad, Ukraine is a big unknown, as is Israel. As much as Trump would perhaps like to end the Ukraine war immediately, I wonder if he can. It has seemed just grinding out the war would eventually end with Russia annexing Ukraine, and I wonder if they will settle for anything less. Countries that share a border with Russia (like the one I live in, Finland) are understandably nervous. The EU will do what it can to boost defences. But without the US, we would be diminished and the Baltic countries will now carry a lot of risk.

A strong, unified core to European NATO might help. The German government broke up hours after Trump’s election, perhaps in part due to tariff anxiety, and we’ve yet to see what emerges there next. Compared to Ukraine/Russia, with Israel Trump has more say. However Trump is also more likely to escalate with Iran. Influence and escalation may cancel out and the war in Middle East may stay its course.

All in all, these are interesting times. I would have voted for Kamala, as I would have voted for Clinton, and for Biden. However, this time Trump’s victory did not feel like much of a shock, and I felt adaptation to the new reality happened quickly. The US has been very clear about what they want to try out and I don’t see what anyone can do about it.

Pic credits: Politico, Silver Bulletin, South Park

Kirjoitin pari vuotta sitten näin:

”Syyskuussa 2017 vihreiden kannatus oli 17,8 % ja näytti mahdolliselta että se ohittaa kokoomuksen ja nousee Suomen suurimmaksi puolueeksi. Touko Aalto oli valittu puheenjohtajaksi kesällä ja hän näytti mahdolliselta seuraavalta pääministeriltä. Samoihin aikoihin lounastin suomalaisen pörssiyhtiön keskijohdossa työskentelevän sukulaiseni kanssa, joka aikoi asettua ehdolle eduskuntavaaleissa vihreiden listoilla. Kannustin häntä toteuttamaan aikeensa ja fiilistelin, että 1) poliittiseen keskustaan kuuluvat, 2) elinkeinoelämämyönteiset, 3) liberaalit 4) miehet ovat juuri mitä vihreät tarvitsee laajentaakseen liittoumaa, lohkoakseen kokoomukselta ääniä ja aikuistuakseen pääministeripuolueeksi.”

Vihreät kuitenkin pudotti pallon ja seitsemän vuotta myöhemmin kannatus pönkii samoissa vaatimattomissa luvuissa kuin 2000-luvun alussa. Vihreät on keskittynyt kiillottamaan poliittisen nelikentän vasenta alanurkkaa vasemmistoliiton kanssa, jossa ne sijaitsevat eräänlaisessa syleilyssä:

Minulla ei ole vastaavaa nelikenttäkuvaa 2010-luvulta, mutta kuvittelen tuolloin kokoomuksen puisto-osastoksi arvostellun vihreiden kattaneen isomman palan nelikentän oikeaa puoliskoa. Mainitussa kirjoituksessani arvioin, että

”… ovi on käynyt vain yhteen suuntaan ja siitä ovat astuneet ulos 1) poliittiseen keskustaan kuuluvat, 2) elinkeinoelämämyönteiset, 3) liberaalit 4) miehet. Jos vihreät haluaa vielä joskus uusia lähes onnistuneen nousunsa Suomen suurpuolueiden joukkoon, sen pitää saada houkuteltua nämä ihmiset takaisin.”

Kannatuksen kasvulle olisi siis tilaa kokoomusta äänestävien koulutettujen liberaalien ja sentristien joukossa. Nämä ihmiset haluavat osaamisella vakuuttavan ja Euroopan hankalammassa turvallisuustilanteessa luottamusta herättävän vaihtoehdon. I should know, olen tässä porukassa itsekin. Joku voi muistella, kuinka vihreitä aiemmin haukuttiin korkeakoulutettujen kaupunkilaisten puolueeksi. Nyt näiden ihmisten äänet ovat vihreiden märkä uni.

Vihreiden sisällä aiheesta on käyty ajoittain keskustelua. Osmo Soininvaara kirjoitti viime eduskuntavaalien jälkeen:

”Jos vihreät eivät täytä urbaanin, liberaalin ja  poliittiseen keskustaan kuuluvan puolueen paikkaa, joku toinen tekee sen.”

Soininvaara muisteli myös, kuinka Maria Ohisalo houkutteli ajatuspaja Liberan johtajan Heikki Pursiaisen ehdolle vihreisiin, mutta valintakokous torppasi tämän ehdokkuuden. Soininvaara kuvaa kirjoituksessaan vihreiden kannatuksen valuneen viime eduskuntavaaleissa erityisesti SDP:lle, mutta myös kokoomukselle. Nelikenttää katsoessa huomaakin, että hieman konservatiivisemmilla linjauksilla vihreät kilpailisi välittömästi SDP:n kanssa (kuvassa punaisella):

Kasvuvaraa on siis sekä oikealle että ylöspäin. Vihreiden sisällä olisikin aiheellista alkaa kehittää sietokykyä vasemmistoliberaalien ajatusten lisäksi oikeistoliberaaleille ja sentristisille ajatuksille. Soininvaaraa mukaellen, poliittisessa keskustassa on tällä hetkellä tilavat markkinat järkevälle korkeakoulutettujen ihmisten talous-, turvallisuus-, energia- ja ilmastopuolueelle.

Henkilökohtaisesti minä haluaisin nähdä vihreät, joka

1. Priorisoi tieteen, teknologian ja innovaation

Tämä tarkoittaa vihreille kunnianpalautusta korkeakoulutettujen osaajien puolueena ja koulutusreformia, jossa erityisesti STEM-aineiden (luonnontieteet, teknologia, insinööritieteet ja matematiikka) osaamista aletaan vahvistaa, kuten tehtiin ennen Suomen vuoden 2006 jälkeen alkanutta PISA-luisua.

2. Syventää EU:n integraatiota ja ajaa voimakasta transatlanttista NATO-yhteistyötä

Yhdysvallat on nykyisessä epävakaassa turvallisuustilanteessa Suomen tärkein kumppani ja yhtenäistyvä EU vahvistaa Suomen kättä neuvottelutilanteissa. Englanninkielen asemaa tulisi entisestään vahvistaa Suomessa.

3. Tarjoaa ilmastonmuutoksen torjunnassa markkinapohjaisia vihreitä ratkaisuja, jotka vetoavat korkeakoulutettuihin miehiin

Esimerkiksi Bill Gates on luonnostellut onnistuneesti millaisia suuntaviivoja ratkaisukeskeinen ja teknologiaan nojaava vihreä politiikka voisi ottaa.

4. Ei tuomitse liberaalista oikeistosta ja poliittisesta keskustasta maailmaa katsovien äänestäjien tarpeisiin vastaavaa maahanmuuttopolitiikkaa

Maahanmuuttopolitiikan tulisi pääministeripuolueen paikkaa havitellessa luoda kuva vastuullisuudesta. Keskeisenä fokuksena tulisi olla ulkomaisten huippuosaajien houkuttelu lähes hinnalla millä hyvänsä. Humanitaarisen maahanmuuton saralla Eurooppa pakittaa tällä hetkellä 2000-luvun alun idealismista ja Suomi tulee hyvin mahdollisesti päätymään samankaltaisiin linjauksiin kuin Ruotsi ja Tanska, joissa keskusta-vasemmistopuolueetkin toivovat tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa. Muutokseen voi alkaa jo totuttautua ja antaa puolueen sisäisen mielipiteiden kirjon laajeta.

5. Universalistinen suhtautuminen ihmisoikeuksiin identiteettipolitiikan sijaan

Identitäärinen, sortonarratiiveja korostava ihmisoikeuskeskustelu on viime vuosina aiheuttanut vihreille, ansaitusti tai ansaitsematta, jonkin verran mainehaittaa. Tällaisen näkökulman alle hautautuu helposti, että viimeisen sadan vuoden aikana ihmisoikeudet ovat liberaaleissa demokratioissa parantuneet suurin harppauksin ja vähemmistöjen asema on nyt parempi kuin koskaan. Tarinankerronnan fokuksen tulisi siirtyä sorrosta vielä tulevaisuudessa kiiltäviin positiivisiin saavutuksiin.

Aion kantaa oman korteni kekoon ja asetun ehdolle kuntavaaleissa 2025 vihreiden listalla. Jos haluat jutella politiikkaan tai vaaleihin liittyvistä asioista, minut tavoittaa osoitteesta polaht@utu.fi