Kategoria: 1

30.4.2025: Teksti on kirjoitettu 25.12.2020. Julkaisen sen uudelleen, koska sivuilleni tulee yhä ihmisiä tämän kirjoituksen perässä. Lyhensin kirjoitusta jonkin verran ja editoin sanan ”wokeness” sanaksi ”woke”. Kirjoituksessa on useita kohtia, jotka ilmaisisin nykyisin eri tavalla, tarkemmin tai en lainkaan, mutta se edustakoon aikaansa.

Aurora Rämön Suomen Kuvalehdessä ilmestynyt artikkeli osoittaa woken viimeistään nyt rantautuneen kotimaiselle kampukselle – riippumatta siitä kuinka suuri osa TeaK:in opiskelijoista tai henkilökunnasta todellisuudessa sen agendaa nykyisin korkeakoulussa ajaa. Artikkelissa ja sitä seuranneessa keskustelussa ei kuitenkaan mielestäni ole kovin selkeästi kuvattu, mikä tämä taideopiskelijat villinnyt ilmiö oikein on. Pyrin avaamaan aiheen relevantteja ideoita tässä kirjoituksessa.

Kutsun TeaK:ia pehmeäksi kohteeksi wokelle, sillä olisin melko yllättynyt, jos ideologia löytäisi älyllisen kodin ensimmäisenä Helsingin tai Turun yliopiston filosofian laitoksilta. Näin siksi, että ainakin Turussa, kokemukseni mukaan, ideologian tekemien väitteiden ja vaatimusten juuret tutkittaisiin niiden totuusarvon, näytön ja taustaoletusten osalta. Wokea deskriptiivisenä tai preskriptiivisenä oppina tarjoavalle opiskelijalle jäisi seminaarissa käteen pelkkä filosofinen luu. Teatterikoululle ideologian kriittiseen arvioon tarvittavat empiirinen tiede ja analyyttinen filosofia ovat vieraampia ja postmodernismi jo valmiiksi erityisasemassa talon sisällä. TeaK ja monet humanistiset laitokset ovat näin älyllisesti aseettomampia hurjia totuusväitteitä tekevän postmodernin sorto-opin edessä.

Wokessa keskeistä on löytää sorrettuja, sortoa ja sortavia rakenteita. Yleinen metodologia tehtävään on tarkastella ryhmiä ja etsiä niiden välisiä eroja lukuisten eri muuttujien suhteen. Wokessa ihmisen identiteetti määräytyy hänen ryhmäjäsenyyksiensä perusteella. Yksilö on näiden ryhmäjäsenyyksien summa: mies, tummaihoinen, cis-sukupuolinen, tervekehoinen, neuroepätyypillinen jne.

Yksilöllinen identiteetti työnnetään taka-alalle ja yksilön olennaisimmaksi ja kiinnostavimmaksi ominaisuudeksi nostetaan hänen jäsenyytensä erilaisissa pinnallisen samankaltaisuuden ryhmissä, joiden pohjalta häntä voidaan sortaa tai vaihtoehtoisesti nähdä sortajana. Vähemmistöön kuuluminen kertoo wokessa yleensä sortostatuksesta, mikäli enemmistöllä voidaan nähdä olevan enemmän valtaa kuin vähemmistöllä. Eri valta-asemissa olevien ryhmien välisten erojen selitys on lähtökohtaisesti sorto. Jos siis esim. Yhdysvaltain valkoisten tulot ovat korkeammat kuin Yhdysvaltain mustien, syy on itsestäänselvästi sorto, jota tässä tapauksessa kutsutaan rasismiksi.

Rasismin käsite on laajennettu ideologiassa kattamaan suurin osa länsimaiden asukkaista. Rasismilla ei tarkoiteta ensisijassa yksilön toiseen kohdistavaa ennakkoluuloista ja syrjivää suhtautumista, vaan koko järjestelmää, joka tuottaa etnisten ryhmien välille eroja. Rasisti on henkilö, joka osallistuu tämän järjestelmän ylläpitoon. Valkoihoisten osalta rasismin esiintyvyys on tällä määritelmällä 100%. Jokainen valkoihoinen ihminen on rasisti. Mustien osalta esiintyvyys on 0%, koska henkilö, joka voidaan lukea kuuluvaksi ryhmään, jolla on keskimäärin vähemmän valtaa yhteiskunnassa, ei määritelmällisesti voi sortaa ketään. Hän ei siten osallistu sortavaan järjestelmään eikä voi olla rasisti.

Etnisyyksien välisissä suhteissa tällaisen näkökulman vaikutus on siis musertava. Näiltä osin ideologia myös vesittää rasismin käsitteen: ei ole selvää miten kuvata todellisia rasisteja, jos kaikki valkoiset ovat rasisteja. Maailman tarkasteleminen sortosuhteiden kautta tekee woket opinkappaleet omaksuneesta helposti epäluuloisen ja riitaisan. Ideologiaa tukevaa ihmistä opastetaan sovittamaan linssiä, joka saa kaiken inhimillisen kanssakäymisen näkymään ensisijassa sorron näyttämönä. Miltä ideologian soveltaminen näyttää sukupuolien osalta?

Lähtökohtaisesti postmoderni dekonstruktio on purkanut sukupuolet atomeiksi. Se mieltää sukupuolen sosiaaliseksi konstruktioksi ja kategoriat kuten ”mies” ja ”nainen” ovat löyhärajaisia ja olemassa lähinnä kielen tasolla. Sorron tuominen kuvaan muuttaa tilannetta kuitenkin monimutkaisemmaksi. Koska miehillä on ollut historiallisesti enemmän valtaa kuin naisilla, nämä sukupuolet kuitenkin ovat tavallaan olemassa. Niiden välillä on sortosuhde erojen esiintyessä tuloissa tai muissa relevanteissa muuttujissa. Mikäli sukupuolia on useampia – satoja, kuten välillä kuulee esitettävän – sortokalkyyli menee monimutkaisemmaksi. On epäselvää, kuka tällöin tarkalleen ottaen sortaa ketä, mutta sortoa todennäköisesti silti tapahtuu.

Woke syntyi yhdysysvaltalaisissa yliopistoissa 1980-luvun ja 1990-luvun taitteiden tienoilla. Oikeustieteessä sitä kutsuttiin critical race theoryksi ja naistutkimuksessa intersektionaalisuudeksi. Kyseessä on filosofisesti käytännössä sama keitos – toinen korostaa rotua, toinen sukupuolta. Vaikka näillä aloilla on erilliset kirjallisuudet, niiden vaikutus Yhdysvaltojen ja länsimaiden kulttuuriin – mitä kutsutaan nyt wokeksi – on käytännössä sama: yhdistelmä 1) sortoa lähes kaikkialta etsivää ja lähes kaikkialla näkevää, identiteettiominaisuuksiin ihmisiä redusoivaa aktivismia sekä 2) kaiken muun dekonstruktiosta seuraavaa relativismia totuuden ja arvojen suhteen.

Woke siis olettaa asioiden olevan tietyllä tavalla ja etsii niille sitten empiirisiä oikeutuksia. Tämä on vastakohta tieteelle, joka olettaa asioiden olevan tietyllä tavalla ja etsii sitten asioita, jotka kumoaisivat oletuksen. Tiede on falsifikaatioon perustuvaa, woke on verifikationistista. Todennäköisesti osin koska woken metodologia on epätieteellistä, se tarvitsi omat laitokset, joissa tulla sovelletuksi.

Tähän tarkoitukseen syntyivät erinäiset ”Studies”-oppiaineet tai laitokset. Gender Studies, Race Studies, Fat Studies, Disability Studies, Queer Studies. Sen sijaan että aiheita tutkittaisiin kumoamalla hypoteeseja, oletettiin sorto ensin olemassa olevaksi ja pyrittiin sitten löytämään ryhmien välisiä eroja, joiden sanottiin johtuvan sorrosta. Metodologiaa muovasi entisestään woken haara, jota kutsutaan nimellä postcolonial theory. Se pyrkii ”dekolonisoimaan” tutkimusmetodologian ja pitää logiikkaa, empiiristä tiedettä ja matematiikkaa – mielestäni muita ihmisiä kohtaan rasistisesti – valkoisten länsimaisten miesten välineinä. ”Master’s tools will never dismantle the master’s house” totesi Audrey Lorde. Tieteellisen metodologian rinnalle pyrittiin nostamaan ”vaihtoehtoisia tietämisen tapoja” – kansanperintöä, tunnereaktioita ja taikauskoa. ”Research justice”-nimisellä kehotuksella tutkijoita ohjattiin viittaamaan artikkeleihin tieteellisen sisällön sijaan kirjoittajan etnisyyden pohjalta.

Tässä kohtaa lukija saattaa tunnistaa Rämön jutussa kuvatun woken ilmentymän TeaK:issa. Pyrkimykset karsia ja nostaa kirjoittajia etnisyyden pohjalta TeaK:in oppimäärään on yllä kuvattua woke-metodologiaa. Syy opiskelijoiden käytökseen on relativismi miltei kaiken muun paitsi sorron suhteen, joka oletetaan ainoaksi varmuudeksi. Tällöin vääränväristen ihmisten esiintyminen koulun kirjalistoilla on merkki sorrosta ja asia tulee korjata. On sanomattakin selvää, että tämän linssin nostaminen silmille saa maailman näyttämään etnisten ja sukupuolitettujen populaatioiden taistelutantereelta.

Ei ihme, että opiskelijoita ahdistaa. Maailmankuva kuulostaa melko lohduttomalta, varsinkin jos vaikenemalla saa sortorakenteista välittämättömän rasistin leiman. Tämä pelko huonoksi ihmiseksi leimautumisesta faktoista vapain perustein on todennäköisesti woken yhteiskunnallisen leviämisen keskeinen primus motor. Aikana ennen wokea, jolloin sanat kuten “rasisti” olivat merkitykseltään selvempiä, tällaisten leimojen saaminen oli sosiaalisesti tuhoisaa.

Vaikka alle kymmenesosa Yhdysvaltain väestöstä on woke, ideologia on saanut suhteettomasti valtaa. Pyörähdettyään käyntiin Studies-laitoksilla, se seurasi valmistuneiden opiskelijoiden mukana muualle yhteiskuntaan. Koska Studies-koulutus suhtautuu tieteeseen ja logiikkaan epäluuloisesti ja halveksien, loppututkinto Studies-pääaineesta ei luultavasti anna ihmiselle parasta analyyttisen ja kriittisen ajattelun pakettia mukaan työelämään. Merkittävä osa Studies-koulutuksista valmistuneista päätyikin joko byrokraateiksi tai opettamaan wokea paikkoihin, jotka pehmeinä kohteina sallivat sen opettamisen.

Tällaisiksi instituutioiksi osoittautuivat valitettavasti Yhdysvaltain kasvatustieteelliset tiedekunnat, minkä seurauksena opettajankoulutuksesta tuli 1990-luvulla ja 2000-luvulla woken indoktrinaation keskus. Opettajat veivät oppinsa mukanaan kouluihin ja noin viiden vuoden ajan yliopistoissa on istunut sukupolvi opiskelijoita, joille woke on tullut osana peruskoulutusta ja high schoolia. He alkoivat Yhdysvalloissa vaatia safe spaceja ja trigger warningeja (koska kieli on sorron väline) viime vuosikymmenen aikana. Opiskelijat valmistuivat yliopistoista ja veivät aatteen mukanaan mediaan ja suuryrityksiin.

Merkittävä rooli on ollut wokeilla byrokraateilla, jotka ovat muodostaneet instituutioiden ”diversity, equity, and inclusion”-seulan. Näin esimerkiksi akateemisiin tehtäviin Yhdysvalloissa hakeva joutuu usein vastaamaan kysymyksiin siitä, kuinka aikoo edistää antirasismia kampuksella. Vastaukseksi ei riitä se, ettei ole rasisti. Woken määritelmän mukaan jokainen valkoihoinen osallistuu systeemisen rasismin ylläpitoon ja on rasisti, vaikka henkilön koko lähipiiri ja puoliso olisivat eri etnisyyksiä. Hyvä vastaus sisältää suunnitelman ryhmien välisten erojen vähentämisestä, sillä nämä ovat sorron ainoa luotettava indikaattori woke-metodologiassa.

Viimeistään nyt olemme saaneet woken Suomeen. Woke-aktivisteja on ollut jo joitakin vuosia, mutta TeaK-tapaus on ensimmäinen kerta kun omalle tutkalleni osuu kotimaisen instituution luhistuminen woke-vaatimuksiin. Rämön jutun perusteella henkilökunnalla on kohtalaisia vaikeuksia hahmottaa, mitä vaaditaan ja mikä heidän oma jalansijansa on suhteessa vaatimuksiin. Jutussa haastateltu professori kertoo oman sukupolvensa rämpineen läpi postmodernismin ja dekonstruktion päästäkseen irti tekstien tuottajien identiteeteistä. Tämä oli ennen kuin sorto postuloitiin ideologian pilariksi. Sortoa kaikkialta kaivelevat opiskelijat ovat selvästi yllättäneet tavalliseen postmodernismiin tottuneen henkilökunnan pahan kerran.

Opiskelijat arvatenkin seuraavat jenkkikeskustelua somen, Youtuben ja muiden tahojen välityksellä. Yhdysvaltalainen teatteri on tullut woken kaappaamaksi ensimmäisten instituutioiden joukossa vasemmistolaisen positionsa vuoksi ja epäilemättä opiskelijat ottavat suuntansa sieltä. Suosikkimusikaalini Hamilton, joka tietoisesti roolitti mustia ja latinonäyttelijöitä lähes jokaiseen keskeiseen rooliin on joutunut toistuvasti woke-hyökkäysten kohteeksi. Sitä on arvosteltu liiallisesta heteroudesta ja äskettäin siitä että näytelmässä kuvataan problemaattisia, orjia omistaneita Yhdysvaltain founding fatherseja – siitä huolimatta että melkein kaikkia mainittuja valkoisia miehiä näyttelevät pelkät vähemmistöjen edustajat. Vaikka musikaalin luoja Lin-Manuel Miranda on wokeakin wokempi, Hamiltonkaan ei lopulta ollut riittävän woke.

Rima nousee näin koko ajan ja siten vaadittu puritaanisuuden ja mielipiteiden samanlaisuuden aste. Ei ole yllätys, että Rämön jutussa kuvattu TeaK:in opiskelijoiden kokema taiteellinen vapaus on kuihtunut pisteeseen, jossa ainoita hyväksyttäviä linssejä taiteelle ovat ekokatastrofi ja woke. Vertaispaine on hurja voima. Jos olet opiskelija kannattaa kuitenkin katsoa ympärillesi. Wokeja opinkappaleita yhdenmukaisesti toistelevat vertaiset ovat nyt konformistisia zombeja. Ideologia on antitieteellinen ja tulee haihtumaan ajan kanssa ilmaan. Monet sitä kannattaneet lakaisevat vaiheen maton alle vähän kuin aiempien trendien seuraamisen.

On yksi asia dekolonisoida Shakespeare ulos TeaK:in kurssikirjallisuudesta, mutta moniko haluaisi leikkaussalissa nimenomaan sille kirurgille, jonka lääketieteen opinnot on dekolonisoitu sisältämään samoissa suhteissa luonnontieteitä ja vaihtoehtoisia tietämisen tapoja? Onko kansantiedon ja eletyn kokemuksen pohjalta operoiva kirurgi yhtä hyvä kuin dekolonisoinnilta välttynyt? Kummanlaisia ihmisiä haluamme miehittämään lennonjohtoa tai lentämään lentokoneita? Oppimäärien dekolonisointi voi alkaa nopeasti maksaa henkiä, mikäli se leviää TeaK:ista Otaniemeen tai Meilahteen.

Näistäkin syistä TeaK:in henkilökunnan olisi hyvä koota itsensä ja selvittää, miltä arvopohjalta korkeakoulu pyörii. Rämön jutussa mainitussa Haidtin ja Lukianoffin kirjassa kuvataan wokejen opiskelijoiden maailmankuvien ”kolme suurta epätotuutta”: 1) että tunteet kertovat aina totuuden maailmasta, 2) että ahdistusta ja epämukavuutta tulisi aina välttää ja 3) että vikaa tulee etsiä aina itsen ulkopuolelta. Psykologiasta tiedämme hyvin, että ahdistuneisuutta ei hoideta välttämällä vaan altistumalla. Tämä TeaK:in opettajienkin olisi hyvä huomioida.

Woke voidaan nähdä tieteellisen maailmankuvan stressitestinä – kun joukko äänekkäitä ja hieman uhkaavia ihmisiä tuuttaa absoluuttisella varmuudella yhtä totuutta, jolla ei ole tekemistä empiirisen tieteen tai logiikan kanssa, kuinka hyvin oma jalansija kestää? Mikäli hahmottaa liikkeen filosofisen taustan ja sen, mille edistys maailmassa perustuu, koitoksen ei tulisi kellistää yhtäkään korkeakoulutettua ihmistä saati instituutiota. Yhdysvaltain esimerkki kuitenkin osoittaa, että moni taho tulee feilaamaan älyllisen stressitestin.

Empiirinen tiede, logiikka ja totuuden korrespondenssiteoria eivät ole samanlaisia valtteja yliopiston eri tiedekunnissa. Aika näyttää, kuinka laajalle woke leviää. Itse arvaisin, että se ehtii törmätä Yhdysvalloissa omaan mahdottomuuteensa kuluvan vuosikymmenen aikana. Jos näin käy, Suomen lauma-ajattelulle alttiit “kriittiset” opiskelijat todennäköisesti lakaisevat antitieteellisen filosofisen umpikujansa vähin äänin pois näkyvistä.

Go I will. Good relations with the wokies I have.

Yle esitti tubettaja Samettia käsitelleen minidokumentin transhoitojen katumisesta ja transkeskustelu on tällä viikolla käynyt Suomessa hieman tavallista kuumempana. Vaikka transaihe on ollut näkyvästi esillä viime vuosina, olen enimmäkseen pidättäytynyt kommentoimasta sitä. Ajauduin kuitenkin kuntavaaleissa keskustelemaan sukupuoleen liittyvistä aiheista, mikä on tuonut transasiatkin lähemmäs itseäni. Yleisesti ottaen tulokulmani aiheeseen on, että kyseessä on enimmäksen lääketieteen alue. Tällöin menettelytavat määrää tutkimuskirjallisuudesta nouseva vaikuttavuusnäyttö.

En ollut itse juurikaan kahlannut tuota kirjallisuutta, enkä siksikään ole halunnut kommentoida aihetta paljoa. Sametti-keskustelun myötä vilkaisin kuitenkin useita uudempia transtutkimuksia tarkentaakseni käsitystäni siitä, mitä aiheesta nykyisin tiedetään. Opin, että tutkimusten perusteella on edelleen lähes yhtä vaikea saada tarkkaa tietoa transhoitojen vaikutuksista, kuin muutama vuosi sitten hankkiessani aiheesta pohjatietoja. Käyn tässä kirjoituksessa läpi joitakin itseäni eniten kiinnostavia transkysymyksiä ja kuvaan lyhyesti, mitä löysin aiheeseen liittyen.

1. ”80 % lapsista ja nuorista kasvaa ulos dysforiasta”

Muistan lukeneeni tämän väitteen vuosia sitten Wikipediasta ja nuorisolääketieteen professori Riittakerttu Kaltiala ilmaisi sen Puheenaihe-podcastissa. Paras ymmärrykseni asiasta on kuitenkin, ettei tutkimuskirjallisuuden perusteella ole mahdollista tietää kuinka moni lapsi tai nuori kasvaa itsestään ulos dysforiasta. Yleisimmin annetut viitteet 80 % -luvulle ovat peräisin löyhempiä ja vanhempia diagnostisia kriteereitä käyttäneistä tutkimuksista. Niissä on myös ollut transkirjallisuudessa yleiset ongelmat pienten otoskokojen ja tutkittavien kadon kanssa.

Vanhojen tutkimusten populaatiot ovat toisaalta olleet kliinisiä ja menneiltä vuosikymmeniltä, jolloin ei vielä oltu nähty dramaattista nousua biologisten tyttöjen transidentifioitumisessa. Äskettäin nähty moninkertainen äkillisen dysforian esiintymisen lisääntyminen biologisilla tytöillä voi tarkoittaa, että suurempi osa uudesta dysforiasta saattaisi olla ohimenevää. Aiheesta voi varmuudella todeta lähinnä, ettemme tiedä ja tarvitaan lisää sekä parempaa tutkimusta.

2. ”Sukupuolen vahvistava hoito on turvallista”

Tämän väitteen kohdalla on tärkeää eritellä, mistä hoidosta puhutaan. Sosiaalinen transitio sinällään ei yksin aiheuta kenenkään keholle vaurioita, vaikka ohjaakin ihmisen hoitoreitille, jossa suurin osa aloittaa vastakkaisen sukupuolen hormonit. Puberteetin lykkäämisen osalta näyttöä ei ole läheskään tarpeeksi luotettavan riskiarvion tekemiseksi. Blokkereiden tiedetään heikentävän luuntiheyttä ja vaikuttavan keskushermostokehitykseen. Niiden hedelmällisyysvaikutuksia ei tunneta vielä kovin hyvin.

Blokkerit saattavat aiheuttaa mielenterveydellistä helpotusta dysforiasta kärsivälle. Toisaalta ne saattavat myös estää tekemästä kehityksen kannalta tarpeellista identiteettityötä, joka luonnostaan dysforiasta uloskasvavalla osajoukolla nuorista olisi edessään. Ne eivät myöskään ratkaise muita mielenterveysongelmia, joita transhoitoihin hakeutuvilla nuorilla usein on. Tämänkin väitteen kohdalla odotamme siis pitkittäistutkimuksia blokkereiden vaikutuksista, eikä nykyisellään ole mahdollista saada luotettavaa kuvaa hoidon turvallisuudesta.

3. ”1-2 % transitioituneista katuu”

Samaan tapaan kuin ”80 % dysforiasta menee itsestään ohi”, tämä väite perustuu kouralliseen vanhoja tutkimuksia, joissa on suurehkoja metodologisia puutteita. Miltei kaikissa olemassaolevissa detransitiotutkimuksissa on sekä 1) jäänyt tavoittamatta suuri osa tutkittavasta otoksesta ja 2) käytetty verrattain lyhyitä seuranta-aikoja, jolloin katumus ei välttämättä ole ehtinyt vielä ilmetä. Jos tutkimuksessa on katoa esimerkiksi 30 %, ei voida sulkea pois, etteikö ainakin osa tästä kadosta olisi johtunut juuri katumuksesta. Nämä ihmiset eivät kuitenkaan näy ”1-2 %” arviossa. Tutkimuksia, joissa katoa olisi ollut alle 15 % ja seuranta-aika esimerkiksi 10 vuotta ei ole toistaiseksi lainkaan.

Siten ei ole mahdollista tietää, onko katuvien ihmisten prosentuaalinen osuus esimerkiksi 1 %, 5 %, 10 % tai 20 %. Riittakerttu Kaltiala arvioi luvun olevan 5-10 %. Lisäksi detransitiota on tutkittu erityisesti vuosikymmeniä sitten transitioituneiden ihmisten kohdalla, jolloin transsukupuolisuutta on esiintynyt enimmäkseen biologisilla miehillä. Nykyinen tilanne, jossa 90 % esiintyvyydestä on murrosikäisillä biologisilla tytöillä tuskin vastaa tutkittua kovin hyvin. Täten ei ole riittävästi näyttöä, jotta voitaisiin väittää, kuten esimerkiksi Perttu Jussila sometileillään on tällä viikolla esittänyt, että 1-2 % sukupuolenkorjauksen läpikäyneistä katuu.

Tutkimuksen perusteella ei yksinkertaisesti vielä tiedetä kuinka moni katuu ja 1-2 % on lähes varmasti liian optimistinen arvio luvulle. Kun lääkärit pohtivat, millaisia transhoitoja kenellekin suositetaan, heidän on punnittava hoidosta odotettavia hyötyjä siitä odotettavia haittoja vasten. Oletettavasti koska kummastakaan ei nykykirjallisuuden perusteella saa selkeää kuvaa, on varsinkin lasten ja nuorten kohdalla otettu Suomessa ja enenevästi muissa maissa varovainen linja.

Transkirjallisuus on tutkimuskirjallisuutena melko vaatimattomassa tilassa. Randomisoituja kontrollitutkimuksia ei ole ja pitkittäistutkimuksia vain vähän. Otoskoot ovat usein pieniä ja aihe on kaiken lisäksi poliittisesti kuuma peruna. Tällöin valitettavasti myös esimerkiksi tutkimusta koostavat meta-analyysit ovat melko hyödyttömiä. Tarvitaan paljon enemmän ja paljon parempaa tutkimusta. Esimerkiksi mindfulness-kirjallisuudesta kelvollista on alan johtavien tutkijoiden arvion mukaan ehkä prosentti siitä 10 000 tutkimuksen bulkista, joka viime vuosikymmenen loppua kohden oli julkaistu.

Transtutkimus ei ole kehittynyt metodologisesti edes tuon ajan mindfulness-tutkimuksen tasolle ja sitä koskeva tutkimuskirjallisuus on siten edelleen suuri kysymysmerkki. Koska tiedämme tieteen osalta niin vähän transsukupuolisuudesta ylipäänsä ja koska politiikka käy kuumana aiheen ympärillä, on huomattava riski, että täytämme aukot ideologialla. Osalle progressiivista vasemmistoa voi muodostua houkutus kuvata transhoidot turvallisemmiksi kuin mistä on näyttöä. Transjärjestöt kannustavat tähän suuntaan ja vasemmisto haluaa edistää transihmisten oikeuksia. Osa konservatiivista oikeistoa taas voi haluta luopua empatiasta sekä mielenkiinnosta transihmisten kokemusta kohtaan ja selittää koko transsukupuolisuuden pois yhdistelmänä homoseksuaalisuutta ja mielenterveysongelmia.

On tärkeää säilyttää terve nöyryys sen äärellä, mitä tiedämme ja emme tiedä. Näin on myös aiheellista pidättyä tekemästä voimakkaita väitteitä ”tiede sanoo”-pohjalta. Tällä hetkellä emme tiedä mitä tiede sanoo, erityisesti pitkän aikavälin kysymyksissä. Seurataan tilannetta.

Kunta- ja aluevaalit ovat takanamme ja äänestäjät ovat käyttäneet mahdollisuutensa ohjata puolueita haluamiinsa suuntiin. Vihreiden kohdalla lopputulos näyttää yllättävän paljon siltä, mitä olen koko vaalikauden toivonut. Ikuistin ennen vaaleja toiveen yllä olevaan kuvaan, jota olen käyttänyt jo muutamassa blogikirjoituksessa. Olen useasti esittänyt, että vihreiden tulisi siirtää puolueen ajaman linjan painopiste pois punavihreästä nurkasta kohti poliittista keskustaa.

Nähtävästi liikuimme juuri tähän suuntaan. Suurissa kaupungeissa (Helsinki, Tampere, Turku, Espoo ja Vantaa) kuntavaalien nousijat olivat suurimmilta osin sentristejä, ainakin vihreiden mittapuulla. Nämä ehdokkaat sijoittuivat lähelle vasemmisto-oikeisto-akselin keskipistettä, mutta kannattivat tyypillisesti kuitenkin melko liberaalia politiikkaa. Laskijat olivat suurimmilta osin punavihreän nurkan poliitikkoja. Osa heistä on näkynyt viime vuosina julkisuudessa ns. woke-mielipiteiden myötä, osa ei.

Turussa vihreiden suurimman nousun teki maltilliseen keskustaan HS:n vaalikoneessa sijoittunut Aliisa Wahlsten, joka jätti puolueen pormestariehdokkaan taakseen ja oli Sofia Virran jälkeen kaupungin toiseksi suosituin vihreä. Toinen uusi valtuutettu ja merkittävä nousija Turussa oli Aino Rönkä, joka sijoittui hieman maltillisen keskustan oikealle puolelle. Punavihreään kulmaan asemoituneet ehdokkaat menettivät Turussa kannatustaan.

Helsingissä täsmälleen oikeisto-vasemmisto-janan puoliväliin sijoittunut Shawn Huff kaksinkertaisti kannatuksensa. Atte Harjanteesta, joka lähes nelinkertaisti äänimääränsä, taas tuli pormestariehdokkuuden myötä puolueen näkyvin poliitikko Helsingissä. Ns. woke-mielipiteiden kanssa ainakin minulle eniten näkyneet helsinkiläiset vihreät sen sijaan menettivät kannatustaan: Fatim Diarran ja Alviina Alametsän kuntavaalitulos putosi reilulla kolmanneksella ja viime kuntavaaleissa Tampereelta toisiksi suosituimpana noussut puolueen entinen puheenjohtaja Iiris Suomela jäi kauas valtuustoryhmän ulkopuolelle.

Espoossa poliittinen kartta pysyi vihreissä melko muuttumattona. Ainoana selkeänä poikkeuksena näyttäytyi kannatuksensa yli kaksinkertaistanut hieman maltillisen keskustan oikealle puolelle sijoittunut Noora Koponen. Vantaalla samanlaisen nousun teki kunniaväkivallan näkyvänä vastustajana Suomessa tunnettu Eva Tawasoli (joka vieraili taannoin Mielestämme-podcastissakin). Tawasoli oli Vantaalla vihreiden ääniharava sekä kuntavaaleissa että aluevaaleissa. Samanlaisen nousun teki samoin keskelle vasemmisto-oikeisto-janaa sijoittunut Reija Friman.

Yllä kuvattu trendi ei sen sijaan pätenyt Tampereella. Kaksi merkittävää nousijaa Tampereen vihreissä olivat kansanedustajan ja pormestariehdokkaan kauas taakseen jättäneet psykologikollegani Julia Sangervo sekä Perttu Jussila. Molemmat edustavat puolueen punavihreää kulmaa. Myöskään Oulu ei selkeästi noudattanut suurimmissa kaupungeissa nähtyä trendiä kannatuksen jakautumisessa.

Maltilliset ehdokkaat siis suurilta osin tuottivat vihreille ”torjuntavoiton”, josta Sofia Virta puhui vaalien jälkeen. Yllätyin eilen lukiessani Virran haastattelua vihreiden tulevaisuudesta Helsingin Sanomista, sillä kommentit kuulostivat siltä, että olisin voinut sanoa ne itse:

Olen lähettänyt vaalien aikana Virralle kaksi kirjoitustani, joissa olen tuonut haastattelussa ilmaistun kanssa samansuuntaisia pointteja ja hänen tässä sanomansa vastaa läheisesti useissa kirjoituksissani esitettyjä mielipiteitä. En tiedä lukiko hän tai joku hänen avustajistaan lopulta blogiani, mutta olen joka tapauksessa tyytyväinen, että katsomme poliittista kenttää nyt näiltä osin samasta näkökulmasta.

Omalta osaltani vaalit sujuivat kohtalaisen hyvin. Sain 125 ääntä Turussa, mikä tarkoittaa mahdollista nousua varasijalta valtuustoryhmään. Kiitos kaikille minua äänestäneille. Olin 2017 neljännellä varasijalla ja paikkaa tarjottiin kolmen vuoden päästä. Nyt olen toisella varasijalla. Sijoittumiseni Turun vihreiden äänimäärissä nousi 32/100 -> 24/100. Näissä vaaleissa esitin kampanjan aikana huomattavan määrän kritiikkiä puolueen erityisesti identiteettipoliittisia ylilyöntejä kohtaan. Sain kirjoituksistani nuhtelut sekä paikalliselta että valtakunnalliselta auktoriteetilta puolueessa. Toisaalta samaan aikaan sain myös yksityisiä kehuja eri vihreiltä, myös valtakunnallisilta kärkipaikoilta. En lakannut kirjoittamasta, mutta pyrin olemaan sanomassani niin ystävällinen kuin osasin hukkaamatta itse pointtia.

Minua varoiteltiin, että tyylilläni jäädään tyypillisesti 10-15 äänen saaliseen. On mahdollista, että varoittelija aliarvioi, kuinka suurta turhaumaa vihreitä kohtaan sen entisissä äänestäjissä esiintyi. En voi tietää mistä ääneni tulivat ja on syytä uskoa, että psykologit, opettajat ja tutkijat äänestivät minua ainakin jonkin verran. Äänimääräni kuitenkin nousi erityisesti vaalipäivänä, jolloin olin juuri saanut näkyvyyttä Samettiorkidea-nimisen tubettajan kanavalla sukupuoleen liittyen. Ymmärsin, että tämän turkulaisen tubettajan yleisöstä kohtalainen osa on entisiä punavihreitä äänestäjiä, jotka ovat menettäneet luottamuksen puolueeseen sukupuoleen liittyvien perusasioiden ideologisena pidetyn hämärtämisen vuoksi.

Toin siis itse mahdollisesti pienen määrän ääniä vihreille nykyisen kannattajakunnan ulkopuolelta. Uskon että puolueessa näissä vaaleissa näkyvästi nousseet vihreät ehdokkaat ovat tehneet osin samaa. Otimme pienen askeleen kohti todellista kilpailua kokoomuksen, SDP:n ja keskustan kanssa. Nähtäväksi jää, jatkuuko marssi kohti keskustaa ja yleispuolueen paikkaa.

Julkaistu lyhennettynä Verdessä 23.4.2025

Oskari ja Viljami ovat verrattain tyytyväisiä äänisaaliisiinsa. Jaksossa todetaan vihreiden vaalien myötä naisistuneen entisestään, mutta myös nitkahtaneen aavistuksen keskustan suuntaan lähes koko Suomessa, kuten olemme toivoneet. Oskari päivittelee vihreiden talouspopulismia ja pohdimme, kuinka paljon terveempää olisi, jos kampanjointi painottuisi muualle kuin someihin. Mielestämme-podcast jatkuu luultavasti vaalien jälkeenkin, mutta jaksoja tulee harvemmin ja puoluepoliittisuus vähenee.

Oskari, Viljami, Eva Tawasoli (vihr.), Joonas Lipping (vihr.) ja Sampo Lähteenaro (vihr.) keskustelevat vihreiden tulevaisuudesta. Jaksossa käsitellään mm. ihmisoikeuksia, feminismiä, wokea, maahanmuuttoa, puolustusta ja hyvinvointivaltion ylläpitoa.

Mielestämme-podcast Spotifyssa
Mielestämme-podcast Apple podcasteissa

Oskari, Viljami ja Erkki Seppänen keskustelevat kulttuurisodasta, polarisaatiosta, wokesta, vihreistä ja persuista.

Mielestämme-podcast Spotifyssa
Mielestämme-podcast Apple podcasteissa

Moni taho tuntuu tällä hetkellä kuiskivan, että vihreiden tulisi käydä keskustelu siitä, keitä he ovat. Olen kuullut tästä toiveita vihreiden sisällä ja sen ulkopuolella. Ankarin ilmaisu ajatukselle tarjottiin eilen Iltalehdessä, Sanna Ukkolan kanavoitua kymmentä suuren median politiikan toimittajaa:

”– Vihreät näyttäytyy tosi linjattomana, tosi heikkona. Ei vaan pysty varastamaan aloitetta missään kohtaa. Tulee vaikutelma, et Virta on aika yksin.”

”– Kaikki ulostulot lapsista, mielenterveysongelmista, lapsista ja lapsista. Mikä siinä on se pihvi? On epäonnistunut, koska puolue hakee identiteettiään edelleen. Vihreissä muutenkin huonoa tiedotusta, ei ammattimaista.”

”– Höpöttää lastensuojelusta ja käpertyy nurkkaan, vihreät on poistunut vaihtoehtona kartalla. Jämähtänyt täysin paikalleen, jäänyt jopa vasemmistoliiton jalkoihin. Varmaan vihreät itsekin jo odottavat, että hän ilmoittaa pian luopumisestaan.”

Yleispuolueen puheenjohtajalta lastensuojelufokus vaalien ylivoimaisesti näkyvimpänä teemana on kieltämättä kapea. Vihreät näyttää edelleen olevan vuosia kestäneellä matkalla kohti marginaalia. Mitä voidaan tehdä?

Ennen ratkaisujen esittämistä tulee ensin diagnosoida ongelma oikein. Käydään läpi pääkohdat:

1. Vihreät on viimeisen kymmenen vuoden aikana liikkunut jatkuvasti vasemmistoliberaaliin suuntaan ja se on menettänyt maltillisten ja oikeistolaisten äänestäjien luottamuksen. Näiden äänestäjien voi olla vaikea löytää syitä äänestää listavaalissa puoluetta, jossa ääni kanavoituu 90-prosenttisesti progressiivisia arvoja ajaville punavihreille.

2. Puolueen viestintä on yhä suunnattu voimakkaan punavihreään suuntaan, jolloin muut kuin progressiivinen ydinväki eivät edelleenkään voi nähdä puoluetta paikkana, jossa omia arvoja voisi edistää. Viestinnässä korostuu eliitin sisäinen hyvesignalointi, joka viime vuosiin saakka on lännessä saanut intersektionaalisen identiteettipolitiikan muodon. Aika on kuitenkin ajamassa tästä trendistä ohi ja vihreiden olisi hyvä havahtua korjaamaan linjaa nyt.

3. Heikko johtajuus, jossa liberaalioikeistosta liikkeelle lähtenyttä puheenjohtajaa on vaikeaa erottaa puolueen aktivistisiivestä vaalikonevastauksissa. Sofia Virta mainitsi muutama vuosi sitten poliittiseksi esikuvakseen Maria Ohisalon, joka kuitenkin voimakkaan punavihreältä arvomaailmaltaan sijoittui aivan eri puolelle nelikenttää kuin Sofia Virta tuolloin.

Kuinka parantaa tilannetta?

1. Vihreiden tulee pyrkiä tilanteeseen, jossa sillä on yhtä paljon oikeistolaisia kuin vasemmistolaisia poliitikkoja ja kannattajia. Näin puoluetta tohtisi äänestää myös oikeistosta käsin ilman pelkoa, että äänet menevät punavihreille. Kuvitin tarvittavaa muutosta aiemmassa blogikirjoituksessa tällä kuvalla:

2. Viestintä tulee suunnata tulevaisuuden yleispuolue vihreiden kannattajille. Tällä puolueella olisi 15-20 prosentin kannatus ja nykyinen vihreät olisi sen progressiivinen vasen laita. Täysin uusi porukka tavoitetaan koulutetuista poliittisen keskustan osaajista ja liberaalista oikeistosta – tällä hetkellä nämä ihmiset äänestävät demareita, kokoomusta, RKP:ta ja jopa keskustaa.

Puolueen viestinnässä on vaihdettava sävyä äänestäjien syyllistämisestä (”SUOMI ON RASISTINEN MAA – Se ei ole mielipide vaan totuus”) positiivisen ja eteenpäin katsovan linjan rakentamiseen. Ennen kaikkea tulee löytää tapoja kokea yhteistä jäsenyyttä laajassa puolueessa, johon melkein kaikenlaiset suurin piirtein liberaalit arvot jakavat suomalaiset ovat tervetulleita.

3. Ikävä sanoa tätä, sillä olin toiveikas Sofia Virran suhteen, mutta: puolueeseen on saatava jämäkkä, maltillinen johto. Vihreiden ytimessä on vahva edustus punavihreästä laidasta ja kun Sofia Virralla on ollut haasteita muotoilla vihreille yleispoliittista visiota, ytimen ääni kuuluu vahvana puolueen viestinnässä. Ville Niinistö käytti ponnekkaasti ja selkeästi ääntään, jolloin puolueen laitojen ääni peittyi Niinistön linjaan. Huolenani on kuitenkin myös, että jos Virta astuu sivuun, rivissä on odottamassa progressiivisen laidan poliitikkoja valmiina viemään puoluetta vielä kauemmas siitä, mitä yleispuolue Suomessa tarvitsisi menestyäkseen.

Oma ehdotukseni yleispuolue vihreiden arvopohjaksi on seuraava:

1. Sananvapauskeskeinen liberaalin demokratian puolustus. Samalla tulee puolustetuksi vapaa ja avoin tiede. Vihreiden tulee puolustaa avointa mielipiteiden markkinapaikkaa, eikä jättää tehtävää vain oikeistolle. Sananvapauteen kohdistuvat kavennukset tulee työntää taka-alalle, esimerkiksi puolueessa keskeinen ”turvallisempia tilojen” painottaminen näyttää aikuisille ihmisille lapsellisilta.

2. Oikeusvaltio, jonka edessä kaikki ovat tasa-arvoisia. Näillä kahdella ensimmäisellä kohdalla on länsimaissa tällä hetkellä kova tilaus, Trumpin vietyä Yhdysvallat Unkarin ja jopa Venäjän tielle liberaalin demokratian ja oikeusvaltion haastamisessa.

3. Vahva hyvinvointivaltio ja kotouttamiskykyyn perustuva, vastuullinen maahanmuuttopolitiikka. Osmo Soininvaara ja Jussi Pyykkönen esittelivät taannoin Suomelle uuden maahanmuuttostrategian, jossa painopiste olisi ns. Kanadan mallissa, eli tulijoiden pisteytyksessä ja pakolaiskiintiön suosimisessa turvapaikkamenettelyn yli.

Ruotsin ja Tanskan keskustavasemmisto ovat tehneet viime vuosina useita tiukennuksia maahanmuuttopolitiikkaan, joita New York Times käsitteli pitkässä, suopeassa artikkelissa, jossa lehti argumentoi pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin olevan kestävällä pohjalla ainoastaan, kun maahantulijoiden määrä on maltillinen ja kotouttaminen vahvasti resursoitu. Omaksumalla hybridin Soininvaara/Pyykkösen ja muiden Pohjoismaiden mallia, vihreät osoittaisi yleispuolueelle sopivaa vastuullisuutta maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä.

4. Sotilaallinen supervalta EU. Yhdysvallat on vetämässä tukensa NATO:lta ja Eurooppa on jäänyt omilleen puolustamaan Ukrainaa. Olisi korkea aika nojata Suomen olemassaoleviin osaamisalueisiin ja maabrändiinkin puolustuksen superosaajana ja näyttää johtajuutta yhdentyvän EU:n etulinjassa.

5. Vihreä kasvu. Melkein kaikki puolueet kannattavat nykyisin paljon vihreämpiä arvoja kuin 1990-luvulla, mutta vihreillä on yhä tämän alueen merkittävin osaaminen. Ilmaisu tulee paketoida tavalla, joka koulutettujen kaupunkilaisten, erityisesti miesten, on helppo ottaa vastaan. Vihreät voi välttää yleispuolueeksi onnistuneesti nousseiden Saksan vihreiden virheet ja nojata viestinnän painopisteissä ydinvoimaan.

Nämä ovat oma ehdotukseni lähtökohdaksi. Olen valmis muokkaamaan niitä hyvin perustellun palautteen pohjalta. Mitä sinä ajattelet, että vihreiden tulisi tehdä?

Oskari, Viljami ja Michelle Larva keskustelevat monisuhteisuudesta. Uutisosiossa lintuinfluenssasta ja RFK:sta.

Mielestämme-podcast Spotifyssa
Mielestämme-podcast Apple podcasteissa

Lainaan tähän alkuun, pitkästi, toista Oskaria Iltalehdessä. Palaan myöhemmin kirjoituksessani siihen, mitä ajattelen hänen näkemyksistään.

”Donald Trumpin uudelleenvalinnan suuri opetus on, ettei oikeistopopulistien menestystä ole ohjannut typerien maalaisrasistien väärä tietoisuus, vaikka moni yhä niin toivoo. Länsimaiden ihmiset aidosti haluavat sitä, mitä populistit tarjoavat.”

”Financial Timesin koostama data todistaa, ettei Trumpin valinta vuonna 2016 radikalisoinut oikeistoa vaan vasemmiston. Demokraatit unohtivat luokan, heittäytyivät kulttuurisesti kauas vasempaan ja työnsivät itse äänestäjänsä pois. Liberaalivasemmistolainen poliittinen oleminen oli juuri niin sietämätöntä ja ylimielistä kuin se näyttikin.”

”Uschanovin esimerkki vasemmiston kelvottomasta pelisilmästä oli nouseva nuorisopoliitikko Paavo Arhinmäki. Arhinmäki paheksui eräässä lehtihaastattelussa sitä, että vasemmistoliittoa kannattavat ”ydinvoiman puolesta taistelevat homofoobikot”, jotka ”äänestävät parisuhde- tai hedelmöityshoitolakia vastaan”. No, enää eivät kannata.”

”Vaikka vasemmisto on pysynyt vajaan 10 prosentin puolueena, sen äänestäjäkunta on vaihtunut 15 vuodessa lähes täysin. Kuvio on mennyt kuten Yhdysvalloissa. Entisestä työväenpuolueesta on tullut hyvyydellään poseeraavan korkeakoulutetun kaupunkilaiseliitin puolue. Samalla työväki on valinnut joukolla konservatiiviset arvot.”

”Vasemmiston uusi puheenjohtaja Minja Koskela on todennäköisesti Suomen paras esimerkki kaikesta siitä, mihin demokraatit kompastuivat. Hän on paatunut moralisti ja pyrkyrimäinen tosikko, joka esittää netissä kiusallisen läpinäkyvästi rentoa älykköä. Perässä kuilun reunaa kohti konttaa opportunistisesti vihreiden seuraava sukupolvi.”

”Trumpin toinen voitto on pöyristyjävasemmiston lopullinen tappio. Jeesustelun, järkyttymisen ja lässytyksen aika on ohitse. Syypäitä on uskallettu löytää peilistä.”

”Financial Timesin mukaan kaupunkilaiset liberaalit puhuvat läpeensä vierasta kieltä, joka karkottaa äänestäjät, sillä kuka nyt ottaisi tosissaan ihmisen joka käyttää tosissaan sanaa ”toksinen”.”

””Wokesta” vaikeneminen Kamala Harrisin tavoin ei enää riitä, vaan sitä pitää alkaa avoimesti vastustaa. Muutoin sen ylilyönneistä ja sekoiluista maksetaan poliittisia lunnaita vielä vuosikaudet – ihan kuin taistolaisuudestakin.”

”Filosofi Gray tiivistää, että rasismin ja seksismin todellinen uhri olikin se edistyksellinen eliitti, joka luuli, että niihin keskittymällä voi päästä valtaan. Samalla he unohtivat oikean politiikan ja hävisivät lopullisesti.”

…

Tänä keväänä kuntavaalit sujuvat varsin toisenlaisissa tunnelmissa kuin 2021, jolloin ei ollut nykyisenlaajuisia sotia Ukrainassa tai Gazassa ja Yhdysvaltojen hallinto ei tuonut mieleen Unkaria tai Venäjää. Eurooppa on siirtynyt eksistentiaalisen poliitikan tilaan: mielessä on päällimmäisenä Venäjän uhka ja oman maan turvallisuus. Uutena huolena on Amerikan epäluotettavuus ja luisuminen epädemokraattisuuteen. Euroopassa kaivataan yhtenäisyyttä ja voimaa. Paikallispolitiikan keskustelut eivät kykene vallitsevassa maailmantilanteessa irrottautumaan laajemmasta kontekstista kuin osin.

Vihreät on ottanut kunta- ja aluevaaleissa tavoitteekseen kilpailla perussuomalaisten kanssa siitä, kumpi saa suuremman kannatuksen. Sen seuraukset ovat olleet puolueelle epäsuotuisat. Asettumalla perussuomalaisten vastakohdaksi vihreät valuu herkästi kulttuurisotaan, jossa on vain häviäjiä. Sen progressiivisen siiven avaukset saavat paljon näkyvyyttä ja voimistavat entisestään kuvaa, että vihreät on intersektionaalisten aktivistien puolue, joka viestii lähinnä ydinkannattajilleen.

Näkisin mieluummin vihreät kilpailemassa kokoomuksen kanssa siitä, kumpi on aikuisten puolue. Kumpi on vastuullisempi, tekee hyödyllisempiä avauksia Euroopan turvallisuuskeskustelussa, keksii markkinoille parempaa käyttöä hallinnossa tai rakentaa parempia argumentteja liberaalin demokratian ja oikeusvaltion puolustamiseksi. Näin tekisi pääministeripaikan jollain aikavälillä haluavan yleispuolueen johto.

Kilpailu perussuomalaisten kanssa on kuin perheen lasten välinen kinastelu siitä, kumpi pääsee autossa eteen istumaan. Pikavilkaisulla persut twiittaavat tällä hetkellä ”ideologisen hubbabubban” poistamisesta kouluista ja oikeudesta suomea puhuviin hoitajiin. En kiistä pointtia molemmissa, mutta kyseessä ovat toissijaiset fokukset, ja muotoilujen tarkoitus on aktivoida äänestäjiä kulttuurisotaan herättelemällä kiukkua progressiivisia poliitikkoja kohtaan.

Samaan aikaan Vihreät on päättänyt, että kolme viikkoa ennen vaaleja on oikea aika leimata äänestäjät rasisteiksi. Pyysin GPT:tä poimimaan maita eri puolilta planeettaa ja arvioimaan, kuinka rasistisia ne ovat välillä 0-100. Sain tällaisen listan:

Lopputulemana GPT arvioi näin:

Suomessa on jonkin verran rasismia. Afrikkalaistaustaiset ihmiset ovat raportoineet kokevansa Suomessa enemmän rasismia kuin Euroopassa keskimäärin. Tutkimuksessa ulkomaalaistaustaisilla nimillä oli Suomessa vaikeampi saada kutsua työhaastatteluun. Saman tutkimuksen tuloksissa myös sukupuolen osalta miehiin kohdistuva syrjintä oli paikoin voimakkaampaa kuin etnisyyden pohjalta tapahtunut. Irakilaiset naiset saivat kutsun kaksi kertaa todennäköisemmin kuin irakilaiset miehet. En ole nähnyt kenenkään nostavan tätä esiin.

Suomi on kuitenkin huomattavan turvallinen ja lainsäädännöltään robusti maa rasismista huolissaan olevan näkökulmasta. Ilmiötä ei ole saatu nollaan, mutta tilanne on parantunut paljon, eikä kukaan vähemmistön edustaja haluaisi palata ajassa edes 2000-luvulle. Kuten GPT:n taulukko antoi viitettä, on myös vaikea löytää vertailumaita, joissa tilanne olisi olennaisesti parempi. Ennemmin moni maa toivoisi olevansa Suomen tilanteessa.

Vihreät näkyy sosiaalisessa mediassa tällä viikolla kuitenkin ”SUOMI ON RASISTINEN MAA. Se ei ole mielipide vaan totuus”-viestillä. Tyyli on sama kuin aiemmassa ”Päivän tieteellinen fakta: SUKUPUOLIA ON ENEMMÄN KUIN KAKSI”-postauksessa. Otetaan väite, jonka voi tulkita monella eri tavalla ja jonka totuus riippuu valitusta tulkintatavasta. Sen jälkeen linjataan, että kyseessä on kiistämätön totuus. Olen jo sanonut mitä tällainen viestintätapa nähdäkseni tekee tiedepuolueen maineelle.

Odotan vihreiltä oikeastaan vain yhtä asiaa, mutta se on sen verran iso ”ask”, etten tiedä tulenko sitä koskaan saamaan. Se on alla olevan suorakaiteen keikauttaminen 90 asteella. (Nelikenttä on Hesarin vaalikoneesta ja Atte Harjanteen sijainti jäi kuvittamaan vertailua.)

Karkea arvioni vihreiden viestinnän ja politiikan painopisteistä on kuvattu punaisen suorakaiteen sisään. Nykyisellään painopiste on liberaalissa, tyypillisesti progressiivisessa vasemmistossa. Yleispuolueen asema edellyttäisi, että mukana olisi paljon maltillisia ihmisiä poliittisesta keskustasta ja kunnon edustus liberaalioikeistosta. Tämän porukan tavoittamiseksi puolueen viestinnän tulisi alkaa houkutella heitä. Tätä porukkaa houkuttelisi esimerkiksi juuri kilpailu kokoomuksen, ei perussuomalaisten, kanssa. Jos kokoomukseen keskittyminen tuntuu vievän vihreitä liian oikealle, puolueen olisi myös mahdollista, Soininvaaraa lainatakseni, nokittaa SDP:tä olemalla AY-politiikassa ryvettymätön hyvinvointivaltiota kannattava puolue.

Vaaleihin on tosiaan kolme viikkoa aikaa. Palatakseni Oskari Onniseen, minulla on kalvava huoli, että hän kirjoitti tarkkanäköisimmän tilannekuvan puoluekentästä jo marraskuussa. Onninen kuitenkin kirjoitti pitkälti Amerikan vaalien jälkeisen ensituntuman perusteella, eikä kirjoitusta voi pitää datapohjaisena argumenttina samalla tavalla kuin Ezra Kleinin ja David Shorin tiistaina esittämää loistavaa analyysiä siitä, miksi Yhdysvaltain demokraatit hävisivät viime vaaleissa.

Itselleni tärkein kuva oli tämä, joka kertoo, että äänestäjien luottamus puolueeseen oli mennyttä. Se on iso asia, eikä sitä saa helposti takaisin. Uskon, ettei esimerkiksi vihreissä vielä tiedosteta, kuinka suuri vaikutus amerikkalaisen identiteettipolitiikan tuomisella puolueen viestintään on ollut koulutettujen ihmisten luottamukselle puoluetta kohtaan.

Toinen kiinnostava kuvaaja näytti, että valkoisten äänestäjien preferenssi on pysynyt kahdeksan vuotta suurinpiirtein muuttumattomana. Trump voitti vaalit keikauttamalla valtavan määrän eri vähemmistöihin kuuluvia äänestäjiä, erityisesti latinoita, puolelleen. Yhdysvaltojen etniset vähemmistöt eivät kokeneet vuosien 2016-2024 demokraattien enää edustavan heitä kovin hyvin ja alkoivat etsiä pakoreittejä.

Kolmantena mielenkiintoisena asiana Trump voitti lähes kaikki demografiset ryhmät 18-vuotiaiden ikäluokassa: valkoiset miehet, valkoiset naiset sekä etnisten vähemmistöjen miehet. Tulossa on siis ”tiedostavuuteen” hyvin kyllästynyt ikäluokka, ainakin Yhdysvalloissa.

Neljäntenä huomiona, että sukupuolien välille on revennyt iso kuilu 20-vuotiaissa amerikkalaisissa. Pojat ja tytöt eroavat yli 20 %-yksikköä siinä ketä äänestivät, kun kaikissa muissa ikäluokissa on tasaista.

Viimeisenä kuvaajana vielä asioiden tärkeysjärjestys. Yhdysvalloissa eniten painoi arkinen talous, seuraavaksi eniten turvallisuuspolitiikka.

En tiedä kuinka kunta- ja aluevaalit sujuvat vihreiltä tällä kertaa. Olen muiden tavoin laittanut merkille, että kannatus on laskenut tasaisesti nyt vuosien ajan. Periaatteessa puolueen pitäisi saada epäsuositun hallituksen oppositiona toimimisesta vetoapua. Koska viestinnän painopisteet ovat kuitenkin yhä mitkä ovat, olisin ylltättynyt, jos lasku oltaisiin saatu padottua. Olisi hienoa, jos puolueen ei tarvitsisi käydä aivan pohjalla, ennen kuin viimeisen puolen vuoden aikana esittämäni näkökohdat löytäisivät puolueessa vastaanottoa.

Oskari, Viljami ja Atte Harjanne keskustelevat maskuliinisuudesta ja miehistä. Uutisosiossa puhutaan wokea ja Trumpin puhdistuksia käsitelleestä Oskarin Iltalehti-jutusta.

Mielestämme-podcast Spotifyssa
Mielestämme-podcast Apple podcasteissa