Kuinka voida hyvin

Olen miettinyt viime aikoina kärsimyksen eri muotoja. Pohdinnat ovat katalysoineet erityisesti uutistilan vallannut Ukrainan sota sekä äskettäin lukemani Iida Rauman romaani Hävitys, jossa käsitellään päähenkilön historiaa koulukiusattuna ja muun muassa Turun historiaa kaupunkina, josta on purettu kauniita rakennuksia (”traumatisoitunut kaupunki”, Rauma kutsuu Turkua). Kirjan taustalla väijyy ilmastoahdistus, joka liittyy myös äskettäin osin lukemaani Bill Gatesin Kuinka välttää ilmastokatastrofi -kirjaan. Ensimmäisellä sotaviikolla seurasin sotaa itsekin ahkerasti medioista ja tein huomion, että elämänlaatuni kärsi seurannasta tuntuvasti. Toisella viikolla palasin takaisin siihen suhteelliseen uutispimentoon, jossa olen Trumpin presidenttikauden päättymisestä saakka pitkälti ollut.

Moni ihminen tuntuu kokevan että maailma, olemalla jotenkin huono tai paha, aiheuttaa heidän henkilökohtaisen pahoinvointinsa. Tiettyyn rajaan asti uskomuksessa on perääkin – raunioiksi pommitetun Mariupolin asukkaiden hyvinvointi on hyvin rajallisesti heidän käsissään, samoin kuin oli Auschwitzin vankien toisessa maailmansodassa. Mariupolin voi hyvällä syyllä sanoa olevan traumatisoitunut kaupunki. Elämisen perusehdot on ajettu siellä alas ja tuhannet ihmiset ovat menettäneet kotinsa, läheisensä ja terveytensä. Turku sen sijaan on maailman parhaimmin voivia kaupunkeja ja Turussa eläminen on planeetan mittakaavassa harvinainen etuoikeus. Toki myös turvallisissa oloissa elävän elämää voivat koetella vastoinkäymiset, jotka jättävät vaihtelevanasteisen jäljen ihmisen hyvinvointiin. Kirjoituksen tarkoituksena ei ole kiistää vastoinkäymisten tai traumojen olemassaoloa, vaan tarjota keinoja ihmisille, jotka niistä huolimatta haluavat voida paremmin.

Miksi sitten Turku tai vuoden 2022 maailma näyttää monelle ihmiselle niin ankealta? On koronaa, pakkotahtista oravanpyörätyöelämää ja Putin voi tulla rajan yli milloin vain. Maailmanloppu on kirjaimellisesti jo käsillä, sillä lajit kuolevat sukupuuttoon ja ilmastonmuutoksen kauheimmat projektiot ovat ne, jotka lopulta varmaankin realisoituvat. Joka puolella on rasismia, seksismiä ja transfobiaa – jos ei suoraan teoissa, niin rakenteissa.

Sanotaan, että nämä eksistentiaalisia riskejä ja sortoa koskevat väitteet ovat lähellä totuutta. Väitän, että näinkin ollen jokaisella siedettävissä materiaalisissa oloissa elävällä koulutetulla länsimaalaisella on edellytykset voida moninkertaisesti paremmin kuin hän tällä hetkellä voi. Ihmiset ovat useina lajihistorian aikoina voineet suhteellisen hyvin, vaikka ovat eläneet materiaalisesti paljon vaikeammissa olosuhteissa kuin me nyt.

Toki yltäkylläisyydessäkin voi vallita olosuhteita, jotka voivat tehdä ihmisen hyvinvoinnista vaikeampaa, mikäli hän ei syö ravitsevasti, liiku paljon, nuku hyvin, tai saa vastausta sosiaalisiin tarpeisiinsa (pariutuminen, ymmärretyksi tuleminen, hyväksytyksi tuleminen, oikeus haavoittuvaisuuteen, kosketus, kuulluksi tuleminen jne.), tai tee itselleen merkityksellisiä (autonomian, kompetenssin, liittymisen ja anteliaisuuden kokemisen mahdollistavia) asioita. Lyhyemmin tämän voi sanoa, että kulttuurimme elämäntapa on ajautunut kauas siitä, johon lajimme sai 100 000 vuoden ajan tottua ja johon kehomme ovat yhä siten optimoituja. “Kapitalismin” tai “rakenteiden” voidaan sanoa olevan korkeintaan rajallisesti vastuussa siitä, ettemme elä tavalla, jota kehomme kaipaisivat – nyky-yhteiskuntien huomattava vapaus kyllä sallii tällaiset elämäntavat.

Elintapojen lisäksi kyse on paljolti siitä millaisen linssin läpi katsomme olosuhteita, jotka saamme valita vapaammin kuin koskaan aiemmin. Tiedän tämän väitteen herättävän närää joissain lukijoissa, mutta en asiaa oikein osaa toisinkaan sanoa. Tiedän ettei maailmaa ja itseä katsovaa linssiään voi tuosta vain valita muuttaa toiseksi. Mutta myöhemmin kirjoituksessa annan näyttöön perustuvan menetelmän, jolla sitä voi alkaa hioa.

Putin ydinaseineen ja ilmastonmuutos ovat tulevaisuuteen kohdistuvia riskejä ja jommallakummalla voi vielä olla biosfäärille katastrofaaliset seuraukset. On hyvä kuitenkin todeta, että vuonna 2022 kukaan ei vielä tiedä miten kummankaan kanssa käy – Putinin tai ilmaston. Tiedetään, että Putin on laukaissut massiivisen siirtymän kohti vihreitä energialähteitä lännessä. En kuitenkaan spekuloi enempää sillä mihin olosuhteet ovat menossa, sillä hyvinvoinnin kannalta kaksi olennaista tekijää ovat edelleen, kuten olivat jo tuhansia vuosia sitten, ihmisen 1) mieli ja 2) keho.

Putinin ja ilmaston sijaan monen ihmisen pahin vihollinen on nykyisin hänen oma mielensä. Kehon tehtävä taas on usein olla henkisesti ja fyysisesti aliravittu laboratorioeläin, jota koetellaan länsimaisen elämäntyylin tuottamien pikaelämysten koko kirjolla. Väitän, että kaksi suurta ongelmaamme ovat, ettemme hoida mieltämme ja ettemme ymmärrä, mikä kehoa ravitsee. Tämä kirjoitus käsittelee ensimmäistä väitettä.

Ihmisen mielen terveyttä (kirjoitan ”mielenterveyden” tarkoituksella erikseen) hoitavat näennäisesti psykiatria ja kliininen psykologia. Molemmat osaavat luetella kattavasti, millä eri nimillä ihmisen huonoa vointia voidaan nimittää: masennus, ahdistus, stressi, addiktiot, persoonallisuushäiriöt, psykoosit, kaksisuuntainen mielialahäiriö, pakko-oireinen häiriö jne. Sen sijaan toimivien hoitojen tarjoamisen suhteen ne eivät ole onnistuneet kovin hyvin.

Psykologia kykenee tarjoamaan terapiaa tai tukikeskusteluja – toisin sanoen lainaamaan maksusta viisasta ja lämmintä ystävää, joka kuuntelee ja pyrkii tarjoamaan mahdollisuuden oivalluksiin, jotka sitten muuttaisivat mieltä. Välillä terapeutti onnistuu pysyvämmän muutoksen luomisessa, välillä ei – ymmärrys oman mielen toiminnasta tilanteissa, joissa kärsimys syntyy, sekä itsesäätelytaito vaikeissa tilanteissa voivat terapian myötä joko kohentua tai olla kohentumatta. Valitettavasti moni terapeuttikin on melko pihalla sen suhteen, miten mieli ylipäänsä toimii. Se ei johdu niinkään kouluttamattomuudesta vaan siitä, ettei koulutus sisällä tiiviin introspektion menetelmiä.

Psykiatrialla on lisätä keskusteluhoitoihin lähinnä ”lääkkeitä”, jotka ovat kokonaisuutena enimmäkseen käyttökelvoton yhdistelmä plaseboa ja haittavaikutuksia. Lääkkeet ovat lainausmerkeissä, koska on harhaanjohtavaa käyttää psykiatrian pillereistä samaa nimitystä kuin bakteereihin tai viruksiin oikeasti tepsivistä yhdisteistä. Kuitenkin jos henkilö voi huonosti, hän hakee, itselääkinnän epäonnistuttua, apua yleensä juuri psykologilta tai psykiatrilta. Joskus ihminen kokeilee myös jotain ”holistisempaa”, kuten akupunktiota, enkelihoitoja tai äänimaljahoitoja, josta voi saada rentoutumisen tai plasebovaikutuksen kaltaisia väliaikaisia hyötyjä, mutta mikä samoin jättää yleensä mielen lopulta samaan kärsivään tilaan, joka ihmisen vastaanotolle ajoi.

Kuinka mieltä sitten tulisi hoitaa? Tutkimuskirjallisuudesta löytyy vielä ainakin yksi mielenterveysongelmia kohtalaisella efektillä hoitava menetelmä, jonka hyödyt kasvavat suhteessa annokseen: meditaatio. (Käytän mindfulnessia ja meditaatiota käytännössä synonyymeina, vaikkeivät ne aivan sama asia olekaan.) Kahdeksan viikon MBCT-mindfulnesskurssit ovat jo masennuksen Käypä hoito -suosituksissa ja lyhyiden interventioiden on todettu vähentävän myös ahdistusta suurillakin prosenteilla (oma ultrakevyt Tita-kurssini 16%, Judson Brewerin perusteellisempi ahdistusapp yli 60%). On hyvä todeta että selkeä näyttö mindfulnessin hyödyistä on juuri masennuksen ja ahdistuksen hoidossa – melkein kaikki muut tutkimuskirjallisuudessa lupaillut psoriasiksen paranemisen kaltaiset edut perustuvat vielä replikoimattomiin tai heikosti replikoituihin yksittäisiin tuloksiin eivätkä näy luotettavasti tutkimustuloksia koostavissa meta-analyyseissä. Suuri osa näistäkin tuloksista silti todennäköisesti lopulta pätee – esimerkiksi stressiä mindfulness kyllä leikkaa ja vaikkapa verenpaineen madaltuminen pitkään meditoivalla on täten varsin mahdollinen vaikutus.

Efektikokoja tai prosentteja katsomalla ei kuitenkaan näe mindfulnessin todellista potentiaalia mielen kärsimyksen pienentämisessä. Meditaatio vähentää kärsimystä psykoterapiaa vastaavalla efektikoolla, vaikka tulos on saatu terapiaa paljon lyhyemmillä hoitojaksoilla, joilla osa osallistujista todennäköisesti ei meditoi kotona lainkaan. Meditaatiota kuitenkin tyypillisesti harrastetaan vuosia tai vuosikymmeniä päivittäin – kahdeksan viikon kurssi on vasta aivan alkusoittoa siinä, mitä harjoitus mielelle voi tehdä. Pitempään jatkuvana harrastuksena meditaatio on ikään kuin huolellista tutustumista mielen lähdekoodiin, minkä seurauksena koodi alkaa hiljalleen päivittyä hyvinvoinnin ylläpitämiseen paremmin sopivaksi. Edelliset ohjelmoijat (geenit, vanhemmat, opettajat, vertaiset ja elämäntapahtumat) kun ovat voineet jättää koodiimme pätkiä, jotka nykyhetkessä eivät palvele enää alkuperäistä tarkoitustaan.

Radikaalia mielen terveyden kannalta meditaatiossa on kuitenkin sen mukana tuleva malli kärsimyksestä. Psykiatria ja psykologia ovat kohtalaisen avuttomia selittämään, miksi ihminen on masentunut tai ahdistunut. Ne osaavat kertoa jonkin verran tavasta, jolla tietynlaiset geenit, raskausajan kokemukset, lapsuus ja aikuisuuskin altistavat todennäköisemmin reagoimaan ympäristön olosuhteisiin masennuksella tai ahdistuksella. Ne tarjoavat kuitenkin vain huonosti istuvia malleja sen tutkimiseen, mikä masennusta tai ahdistusta pitää yllä ihmisen arjessa, ja kuinka ylläpitäviin mielen tapoihin voi välittömästi vaikuttaa. Meditaatio tarjoaa tähän tarkasteluun melko tarkan ja yksinkertaisen viitekehyksen ja välittömästi toteutettavissa olevan hoidon, joka toimii.

Seuraavaksi kuvaamani meditaation malli mielen terveydestä juontaa osin juurensa buddhalaisuudesta, muttei sisällä mitään uskonnollisia, yliluonnollisia tai muuten ei-varmennettavissa olevia väitteitä mielestä. Se on kauttaaltaan yhteensopiva psykologian ja lääketieteen ihmiskuvien ja tieteellisten sisältöjen kanssa. Mielen sairautta selitetään kahdella arkisella asialla, joita jokaisen mieli on vaihtelevissa määrin täynnä: halulla ja aversiolla (suom. vastustuksella). Halu tarkoittaa jonkin asian haluamista ja sen intensiteetti voi olla mitä vain aivan lievän toiveen ja ahneen, kaiken alleen pyyhkivän syvän addiktiohimon väliltä. Aversio tarkoittaa halun vastakohtaa, sitä että ei halua jotakin. Sen intensiteetti voi olla mitä vain lievän mielessä koetun vastustuksen ja syvän paniikin (aversiivinen hädässä tapahtuva sisäänpäin kääntyminen) tai sokean raivon (aversiivinen, hyvin aggressiivinen ulospäin suuntautuminen) väliltä. Muutaman kappaleen päästä sovellan halun ja aversion dynamiikkaa ja luonnostelen psykiatrialle alustavan tiekartan useisiin yksinkertaisiin ja tarkkoihin diagnooseihin sekä toimiviin hoitoihin.

Kun henkilö alkaa meditoida, hän tutustuu välittömästi haluun ja ei-haluun mielessä. Mieli haluaa suklaata, kahvia, päihteitä, videopelejä, älypuhelimen dopamiinifiksejä, seksiä, uuden kumppanin, talon, lemmikin ja lukemattomia muita asioita. Se ymmärrettävästi myös haluaa olla terve ja voida hyvin. Halun kääntöpuolena on, että mikä vain halu voi välittömästi keikahtaa saman intensiteetin aversioksi – kun mieli haluaa olla terve ja voida hyvin, ja mieli masentuu ja voikin huonosti, se suuttuu itselleen, koska ei halua olla masentunut. Tästä laukeaa helposti ruminoivia kehiä oman kurjuuden ympärillä.

Halu ja aversio ovat linssejä, jotka mieli hetkeksi omaksuu ja joiden läpi se katsoo maailmaa halun tai aversion lävitse ja näin korruptoituneena. Tällaisen linssin käyttäminen saa mielen ja siten myös kehon yleensä väsymään helposti. Väsyneenä taas teemme huonompia valintoja, riitaanumme herkemmin tai turvaudumme johonkin ahneeseen itselääkintään (sokeri, tupakka, puhelin), koska haluamme lievittää aversion läpi maailmaa katsovan mielen tuomaa kurjaa oloa. Saatamme myös yrittää hoitaa pahaa oloa kontrolloimalla mieltä tai arkikäytöksiämme askeettisella tavalla, jossa toimimme jatkuvasti aversiosta käsin, mielen käpertyessä yhä pienempään ja kireämpään aversiiviseen tilaan.

Meditaatio on yksinkertaisuudessaan huomion pitämistä kokemuksessa tässä ja nyt. Huomio voi kohdistua hengitykseen, tuntoaistimuksiin, näköaistimuksiin, kuuloaistimuksiin tai ajatuksiin. Kaikki nämä kanavat myös tuovat mieleen halua ja aversiota. Saatamme nähdä jotakin “herkullista”, saatamme ajatella jotakin “kammottavaa” (ja kokea aversiota, minkä myötä keho kiristyy tai jännittyy) tai saatamme kuulla “ärsyttäviä” ääniä (ts. mieli ei pidä kuulemistaan äänistä, tuottaa kiukkuisia ajatuksia ja saa kehon kiihtymään). Tällöin voimme joko tuoda huomion haluun tai aversioon, tai jos ne ovat kovin vahvoja, jakaa huomion puoliksi neutraalin kohteen ja halun tai aversion välillä, kunnes niiden katsominen on helpompaa.

Mielen toiminta on halujen ja aversion päivittäistä mikrodynamiikkaa. Välillä halut ja aversiot ovat suuria ja kyse on makrodynamiikasta: ääriesimerkkinä vaikkapa koko elämän pisteeksi muuttava ja kaiken nielevä fentanyyliaddiktio, jossa halu ohjaa ihmisen koko elämää. Aversion puolelta äärimmäinen esimerkki on osaksi identiteettiä muodostunut johonkin asiaan kohdistuva viha, joka voi johtaa väkivallantekoihin. Tällöin aversio, johon mieli on samastunut kohdistuu ulkoiseen kohteeseen. Esimerkiksi paniikkikohtauksessa voimakas aversio saa ihmisen jähmettymään tai pakenemaan kokemuksensa sisällä. Aversiossa on siis kyse fight, flight or freeze -responssin eri muodoista.

Meditaatiossa näiden halujen ja aversioiden kanssa työskennellään siis yksinkertaisesti niitä katsomalla. Mieli ikään kuin ottaa kaksi roolia: tavallisen arkisen mielen, jossa halut ja aversiot jylläävät sekä katsovan mielen, joka katsoo jylläämistä mahdollisimman usein ja oppii sitten näkemästään. Jos addiktiokäytöksen toistaa ollen jatkuvasti mindful, on jossain vaiheessa vaikea huijata itseään toistamaan käytöstä ”vielä kerran”. Suklaakakun syömisestä seuraava morkkis ja vaa’alla käynti ovat tulleet niin tutuiksi, että on vaikea heittäytyä jälleen yhdelle hetken mielihyvän tuovalle, elämän kokonaislaatua heikentävälle tripille.

Meditaation psykologia selittää psykiatrian diagnoosit sievästi ymmärrettävämpään ja hoidettavampaan muotoon. Ahdistus? Paljon aversiota flight tai freeze -muodossa. Hoidetaan katsomalla aversiota ja sen seurauksia ja hiljalleen altistamalla itseä ahdistuksen kokemiseen siltä pakenemisen tai itselääkinnän sijaan. Masennus? Paljon halua sen suhteen, millaista elämän ”pitäisi” olla ja paljon aversiota kohdistuen siihen, millaista elämä tosiasiassa on. Hoidetaan katsomalla pieniä haluja ja aversioita mielessä sitä mukaa kun niitä arjessa ilmenee.

Masennukseen liittyvien halujen ja aversioiden tullessa niitä ja niiden vaikutuksia katsotaan etäämmältä ajatuksina ja tunteina sen sijaan että ne uskottaisiin todeksi tarinaksi siitä millaista maailmassa on tai millainen ihminen itse on. Ne nähdään mielen luonnollisena toimintana, jota vain katsotaan sen sijaan että mylläävään mieleen sukellettaisiin ja hukuttaisiin mukaan. Toki ahdistus ja masennus voivat olla niin vahvoja, ettei suora altistus niiden kokemiselle onnistu heti vakaalta pohjalta. Kuten yllä totesin, tällöin ahdistusta ja masennusta voidaan katsoa epäsuorasti pitämällä huomiota enemmän jossakin neutraalissa ärsykkeessä, kuten hengityksessä tai kehon aistimuksissa.

Jos ahdistus on traumaperäistä, lisävakautukseksi saatetaan tarvita vielä hoitavan kliinikon tukea. Traumaperäisessä ahdistuksessa pienetkin ärsykkeet voivat laukaista hyvin voimakkaita aversioaaltoja ja vakauttaminen tulee aloittaa kokemuksista, joiden kanssa huomio pysyy suhteellisen vakaana niin, että aversiota voi katsoa epäsuoraan tai suoraan ilman, että huomio tulee sen kaappaamaksi.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on samoin sykleittäin eteneviä vahvan halun ja toisaalta aversion kyllästämiä kausia. Narsistinen persoonallisuus on addiktiota ihailuun ja sitä voi lieventää oppimalla katsomaan ihailun saamiseen liittyviä haluja ja niiden seurauksia. Kun näkee itsensä kerskumassa tyhjillä saavutuksilla, ja huoneen tyhjenemässä ympäriltä sadannetta kertaa, mieli alkaa viisastua sen suhteen, miten käyttäytyä jatkossa.

Pakko-oireinen häiriö on vahvaa identifioitumista ajatuksiin, joiden mukana tulee halua tehdä jokin rituaalikäytös ja käänteisesti aversiota kuviteltuun kauheuteen, joka rituaalikäytöksellä muka vältetään. Sitä hoidetaan katsomalla mieltä ja huomaamalla katastrofiajatukset, jotka laukaisevat haluja tehdä rituaalikäytöksiä. Katsotaan mitä mielessä tapahtuu kun tekee tai ei tee rituaalikäytöksiä – millaisia ajatuksia, tunteita, kehon tuntemuksia sekä haluja ja aversioita käytöksien ympärillä pyörii. Ylipäätään jatkuva mindfulness mielen sisältöjen suhteen saa “pakko-oireiset” ajatukset näkymään etäisempinä, ”vain ajatuksina” sen sijaan että ne olisivat käskyjä ja elämän keskeisiä (ahdistavia) osasia.

Psykooseissa ja skitsofreniassa on kyse myös muusta kuin halusta ja aversiosta. Meditaation psykologia sisältää vielä kolmannen ”mielenmyrkyn” (tällä nimellä niitä vanhassa kirjallisuudessa kutsutaan), harhaisuuden. Se tarkoittaa että ihminen luulee jonkin asian tapahtuvan, kun se ei tapahdu, tai ei tiedä jonkin asian tapahtuvan, kun se tapahtuu. Skitsofrenia on harhaisuuden räikeä ääripää – arkisemmat harhaluulot ja salaliittoteoriat ovat vähemmän intensiivisiä versioita samasta. Koska skitsofreniassa mieli on vahvasti samastunut harhaisiin käsityksiin, sen hoitaminen meditaatiolla edellyttää todennäköisesti melkein aina kliinistä hoitosuhdetta. Harhaisuuttakin voi kuitenkin todennäköisesti oppia huomaamaan samoin kuin haluja ja aversioitakin. Sen seurauksia voi oppia katsomaan ja mieli todennäköisesti samalla tavoin viisastuu näkemästään, kun mindfulness vain on riittävän vahvaa ja jatkuu riittävän sinnikkäästi yli arjen.

Mielen terveyden hoitaminen arjessa meditoimalla edellyttää hieman toisenlaista harjoitusta kuin se minkä moni nykyisin omaksuu esimerkiksi meditaatioappeista tai mindfulness-kurssilta. Kurssit ja appit opettavat yleensä istumaan aloillaan jonkin ajanjakson viidestä minuutista tuntiin, minkä jälkeen silmät avataan ja noustaan jatkamaan päivää. Yllä kuvaamani työskentely mielessä nousevien halujen ja aversioiden kanssa tapahtuu lähes kokonaan poissa meditaatiotyynyltä, silmät auki maailmassa. Mindfulness tarkoittaa ainoastaan tarkkaavaisuuden itsesäätelyä uteliaalla tavalla ja sitä voi harjoittaa missä vain.

Mikäli haluaa hoitaa mielenterveyttä arjessa, mindfulness täytyy tuoda tilanteisiin, joissa mielen kärsimys syntyy. Nämä ajatukset ja tunteet tapahtuvat koko valveillaoloajan ja siksi on hyvä oppia kehittämään hyvin matalalla liekillä palava, jatkuva tausta-mindfulness. Mielen katsominen on kevyttä, eikä vaadi enempää tietoista työskentelyä kuin sen huomaaminen, mitä näkee edessään juuri nyt. Ajoittain voi kysyä itseltään ”mitä kokemuksessa on juuri nyt?”, ”kuinka paljon mindfulnessia mielessä on juuri nyt?”, ”mitä haluja tai aversioita mielessä on juuri nyt?” tai muita soveltuvia kysymyksiä.

Omassa arjen harjoituksessa olen kokenut hyväksi tavaksi päästä alkuun esimerkiksi käyttää ajoittain joitakin apusanoja sanoittamaan kokemusta ja fokusoimaan huomiota. Olen kokenut hyödylliseksi esimerkiksi sanoa hiljaa mielessä “objekti”, kun kokemuksessa on mikä vain aisti- tai ajattelukokemus (näköaistimus, kuuloaistimus, tuntoaistimus, tunneaistimus, visuaalinen ajatus tai ääniajatus), “tykkää” tai “haluaa”, kun mielessä on johonkin objektiin kohdistuvaa halua ja “ei-tykkää”, kun mielessä on johonkin objektiin kohdistuvaa aversiota. Halut ja aversiot eivät aina välttämättä edes kohdistu selkeisiin objekteihin, mutta “tykkää” ja “ei-tykkää” muistuttavat mieltä, että kyseessä on halu tai aversio ja tekee niihin automaattivaihteella tapahtuvan eksymisen vähemmän todennäköiseksi.

Silmät kiinni istumalla harjoittelu on hyödyllistä niiltä osin kuin se tuo hetkeksi vakaamman läsnäolon, jota käyttää ponnahduslautana arjen mindfulnessiin. Jos harjoitus kuitenkin tapahtuu vain kotona tyynyllä ja unohtuu heti kun ”oikea” elämä alkaa, sen hyöty voi olla hyvin vähäinen. Sen sijaan mielen ja siellä jylläävien halujen ja aversioiden katsominen arjessa on ehkäpä hyödyllisin taito, jonka ihminen voi kehittää. Se tuo kärsimyksen itsehoidon välittömästi saataville.

Mindfulnessin ylläpitäminen arjessa on sinnikkyyslaji. Motivoituminen tällaiseen arjessa harjoittamiseen myös edellyttää todennäköisesti kahta asiaa: 1) monipuolista ja yli vuosien jatkuvaa omaa kärsimystä ja 2) kokemuksia siitä, että kärsimyksen intensiteetti hellittää edes hieman, kun mielessä on mindfulnessia. Tällöin haluava/aversiivinen mieli ei ehdi täysin kiskoa kehoa automaatiolla tehtäviin dysfunktionaalisiin lohtukäytöksiin, itsesäälissä ja katastrofeissa rypeviin, itsetuhoisiin ruminaatioajatuksiin tai yrityksiin hoitaa pahoinvointia kontrolloimalla ja kääntymällä vielä kireämmin sisäänpäin.

Mikäli haluaa alkaa hoitamaan mieltään yllä kuvatuin tavoin, suosittelen aloittamaan hyvällä meditaatioappilla ja siirtymään siitä kuuntelemaan meditaatio-opettajia, jotka ovat tehneet arjessa harjoittamisesta opetustensa pääsisällön. Ainoa app, jota nykyisin suosittelen on Sam Harrisin Waking Up. Muun appin hankkimalla saa kuitenkin todennäköisesti harjoituksen käyntiin joka tapauksessa. Meditaatio-opettajista taas Sayadaw U Tejaniya on onnistunut ylivoimaisesti parhaiten artikuloimaan, miten pitää mielestä huolta arjessa, ja tämä kirjoitus on suurimman osan pointeistaan velkaa U Tejaniyalle. Hänen kirjansa ja dharmaseed.orgista löytyvät opetuspuheensa ovat korvaamattomia resursseja tällaiseen harjoitukseen. U Tejaniya on munkki, joten häntä lukiessa tai kuunnellessa tulee kyetä sietämään pieni määrä buddhalaista jargonia. Se kuitenkin maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin. U Tejaniya on aiemmassa elämässään ollut syvästi masentunut huumeaddikti, joka on hiljalleen hoitanut oman mielensä kuntoon arjessa meditoimalla.

Joissain tapauksissa kärsimys voi olla niin intensiivistä, että meditaatiorutiinin käyntiin saaminen ei yksinkertaisesti onnistu. Hyvinvoinnille haitalliset elintavat ja käytökset voivat samoin olla niin kerrostuneita, että niiden muuttaminen vie vuosia “kolme askelta eteen, kaksi taakse” -menettelyllä. Tällaisissa tilanteissa pelkkä meditaatiosovellus tai muut itseopiskelumateriaalit eivät ehkä riitä, vaan tarvitaan asiassa harjaantunutta kliinikkoa. Arjessa meditointiin huolellisesti perehtyneitä kliinikoita on Suomessa todennäköisesti yhden käden sormilla laskettava määrä, mutta huolellisesti etsimällä joku tällainen ihminen voi olla netistä löydettävissä. Vähemmän arjessa meditointiin perehtynyt kliinikkokin voi olla harjoitukselle silti hyvä lisätuki, sillä heiltä saa ainakin yleistä tukea elämän välittömiin haasteisiin ja työnohjaajan jolle raportoida etenemisestä. Myös esimerkiksi meditaatiojärjestö Nirodha tarjoaa mahdollisuuden keskustella oman harjoituksen etenemisestä meditaatio-opettajien kanssa.

Sovelletaan lopuksi kuvaamaani mielen huoltamista kirjoituksen alun kärsimysesimerkkeihin. Ukrainassa tapahtuvat kauheudet ovat todellisia. Niistä lukeminen herättää ainakin itsessäni sarjan monenlaisia aversioita, jotka kukin lisäävät jännitystä tai kiristävät kehoa ja mieltä eri tavoin. Paljon lukemalla nämä pienet jännitykset ja kireydet kumuloituvat ja mieli alkaa väsyä. Samalla tulee haluja varmistaa oma turvallisuus kotimaassa tai tehdä jotakin turvallisuuden tunteen lisäämiseksi (”äänestän Natoa kannattavia puolueita”). Olennaista on, huomaako mitä mielelle ja keholle tapahtuu uutisia kuluttaessa sitä mukaa kun pienet muutokset tapahtuvat mielessä ja kehossa. Uutiskulutuksen määrää voi sitten säädellä sen mukaisesti, mihin mielen ja kehon kantokyky kulloinkin helposti riittävät.

Ilmastoahdistus on vielä selkeämpi tapaus. Ilmastonmuutoksen tulevaisuudesta on monenlaisia projektioita, vakavimmat niistä hyvin vaarallisia. Vielä vuosikymmeniin emme kuitenkaan tiedä, mitä oikeasti tapahtuu. Ahdistus mielessä, kohdistuessaan ilmastoon, tulee siten olemaan kroonista yli vuosikymmenien, koska tilanne ei selviä sitä ennen. Krooninen ahdistus taas tekee elämästä vaihtelevanasteista helvettiä ja rikkoo lopulta myös kehon.

Ahdistus tarkoittaa, että mielessä ilmenee ajatuksia mahdollisista katastrofeista ja keho reagoi niihin tunteilla ja stressillä. Tätä on myös ilmastoahdistus. Mitä samastuneempi on ajatuksiin, sitä vahvempi yhteys niiden ja tunteiden välilä on. Ilmastoahdistusta voi hoitaa aivan kuin mitä tahansa muuta ahdistusta ja alkaa arjessa huomata nousevat aversiiviset katastrofiajatukset ja niistä seuraavat tunteet. Näin ajatuksiin tulee etäisyyttä ja ne eivät laukaise ahdistustunteita samalla intensiteetillä. Ehkä ilmastoahdistus on kuitenkin tarpeellista, jotta aktivistit motivoituvat toimimaan?

Olen kuullut nyt usean ihmisen sanovan, että viha on tarpeellista tai jopa hyödyllistä, koska se auttaa suuntaamaan energian ”kamppailuihin”. Hävitys-kirjan kirjoittaja Iida Raumakin esitti tämän ajatuksen taannoin eräässä podcast-esiintymisessään. Kuitenkin psykologian ja lääketieteen näkökulmasta jatkuva viha on pitkälti yhdistelmä kiukkuisia ajatuksia ja kehon kroonista stressiä. Onko kehoa tosiaan tarpeellista uittaa tällaisessa toksisessa keitoksessa? Kamppailija maksaa tällä menetelmällä hyvin korkean hinnan kamppailumotivaatiostaan. Tällöin motivaattori herkästi pitää kehoa jatkuvassa hätätilassa. Vihan kantaja samastuu aversiivisiin ajatuksiinsa ja näkee maailman vihamielisenä ja uhkaavana paikkana silloinkin kun se ei sitä ole.

Ongelmien ratkaiseminen on helpompaa, kun mieli ei ole samastunut vihaan. Jos peukalossa on krooninen infektio, sormelle ei tarvitse suuttua voidakseen hakea sille antibiootteja. Jos kahvinkeittimen kytkin reistailee säännöllisesti, sille suuttuminen pilaa oman päivän, mutta ei huolla konetta mekaanisesti. Ongelmat korjautuvat, kun mielessä on riittävästi viisautta niiden korjaamiseen. Sama pätee myös ”kamppailuihin” – ihminen haluaa korjata maailmassa näkemänsä epäoikeudenmukaisuuden, koska välittää itsestään ja muista – se ei edellytä kroonista stressitilaa kehoon. Välillä vaikuttaa, että vihaa yritetään oikeuttaa, koska halutaan pysyä tutussa ja “turvallisessa” ylivalppaassa kehon ja mielen lievässä hätätilassa. Vihan katsominen ajatuksina ja tunteina veisi uudelle maaperälle, jolle astuminen tuottaa uusia aversioita – vaikka oman pahoinvoinnin elpyminen riippuisi tästä siirtymästä.

Vihan puolustuspuheet saavat tilanteen kuulostamaan siltä kuin ainoat vaihtoehdot epäoikeudenmukaisuuksien korjaamisessa olisivat viha ja lamaantuminen. Krooninen stressitila kehossa sen sijaan voi saada hyvinvoivat maat ja kaupungit näyttämään traumatisoituneilta, neutraalit ihmiset vihamielisiltä ja epätäydelliset, mutta yhteiskunnan pyörimisen kannalta tarpeelliset instituutiot ja rakenteet niskaan hengittäviltä sortajilta. Itse asiassa sivuhuomiona – juuri keräämästäni datasta (n = 848) opin, että uskomus ”rakenteet ja/tai muut ihmiset ovat vastuussa hyvinvoinnistani enemmän kuin minä itse” on vahvahko korrelaatti niin masennukselle, ahdistukselle kuin madaltuneelle onnellisuudellekin – riippumatta siitä onko ihminen kokenut elämässään sortoa vai ei (tätä kysyttiin erikseen).

Tämä ei luonnollisesti tarkoita, etteikö maailmassa olisi rakenteita, joita korjata. Ihmisen sukunimen ei pitäisi vaikuttaa tämän pärjäämiseen työhaastatteluissa tai tämän mahdollisuuksiin vuokrata asunto. Tällaiset empiirisesti osoitettavissa olevat syrjivät käytänteet ovat epäkohtia, joiden korjaamisen taakse on helppo asettua riippumatta siitä onko asettuja mindful vai raivoissaan tai ahdistunut.

Todelliset hyvinvointia estävät tekijät maailmassa on mahdollista korjata myös silloin, kun silmillä on läsnäoleva ja rauhallinen linssi – krooninen viha, paniikki tai ahneus eivät ole edellytyksiä muutokselle maailmassa. Sen sijaan ne saavat oman elämän tuntumaan hirveältä. Jos sitten tästä hirveästä olosta syyttää ulkoisia voimia sen sijaan, että lähtisi tutkimaan mielen kärsimyksen syntysyitä, täydellinen pahoinvoinnin kehä on valmis. Tämä ei tarkoita, ettenkö näkisi länsimaista elämäntapaa ja evolutiivisista perustarpeista vieraantunutta ja ruutuihin liimautunutta kulttuuriamme osin hyvinvointia vaikeuttavana tekijänä. Olosuhteena se ei ole mindfulnessin kehittämiselle yhtä helppo, kuin retriitti tai luostari. Verrattuna moniin historiallisiin olosuhteisiin ihan Suomessakin (mikä tahansa vuosikymmen väliltä 1920-2010) meneillään on yleisesti ottaen kuitenkin aika hyvät ajat.

En myöskään tarkoita, että vihasta, raivosta, paniikista, stressistä tai traumoista tulisi jotenkin pyrkiä eroon. Mieli tekee mitä tekee, eikä ajatuksien tai tunteiden virtaan ole mielekästä heittäytyä poikittain niitä estämään. Tehtäväksemme jää katsoa, mitä mieli tekee. Katsoa sinnikkäästi ja läheltä sitä, minkälainen linssi mielessä on (halua tai aversiota?), millaisia ajatuksia mieli ajattelee ja minkälaisia impulsseja, tunteita tai kehon tuntemuksia niistä seuraa. Pitkään katsomalla keräämme jatkuvasti lisää pieniä määriä viisautta, joka hiljalleen alkaa muuttaa mielen toimintaa paremminvoivaan suuntaan. Tätä prosessia jatkamalla, ennemmin tai myöhemmin, mieli todennäköisesti ei enää ole kovin ahdistunut tai masentunut ja psykiatristen diagnoosien kriteerit eivät enää täyty. Jos tuuri käy, jopa mielentyyneyden kaltaiset kokemukset saattavat yleistyä arjessamme.

Lähteet: Sayadaw U Tejaniya: kirjat ja dharmaseed.org -sivustosta löytyvät opetuspuheet

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *