Keskustassa on tilaa

Kirjoitin taannoin vihreiden puolitieteellisestä sukupuolikäsityksestä ja sain eri viestivälineitä pitkin useampia kommentteja ihmisiltä (kaikki akateemisia miehiä), jotka ilmoittivat etteivät ehkä enää uusi jäsenyyttään vihreissä tai ovat lakanneet äänestämästä puoluetta mainitsemani epätarkan ja hämärryttävän sukupuolilinjan vuoksi. Ilmiössä näkyy pienoiskoossa osa vuodosta, joka vihreissä on tapahtunut Touko Aallon päivien 17 prosentin kannatuksesta Sofia Virran viime eduskuntavaaleissa kellottamaan tasan 7 prosentin kannatukseen. Vihreillä ei ole varaa menettää näitä miehiä, mutta puolueen viestinnästä tätä ei helposti arvaisi.

Kävin tutkimassa puolueen ehdokkaiden mielipiteitä viime eduskuntavaaleissa, jossa aallonpohja (toistaiseksi) saavutettiin.

Merkitty vaalikonetulos on omani. Vihreiden 217:sta ehdokkaasta näyttää poliittisessa keskustassa olevan n. 10, eli alle 5% puolueen ehdokkaista. Tästä laajemmasta, kaikkien puolueiden ehdokkaat kattavasta, kuvasta näkee, että keskustaan jää tilaa, vaikka kaikki olisivat mukana.

Käytän itseäni esimerkkinä, joka luultavasti edustaa kohtalaisen hyvin akateemista vihreiden ex-äänestäjämiestä. Minulla on asiasta riippuen sekä liberaaleja että konservatiivisia mielipiteitä ja talouspoliittisesti näytän sijoittuvan hivenen keskipisteen oikealle puolelle. Kuvaa katsoessa voi miettiä, mitä puoluetta minun kaltaiseni ihmisen oikein kuuluisi äänestää? Vihreät ja vasemmistoliitto ovat ajaneet kaltaiseni pois listoiltaan (ja pitkälti äänestäjistään) ja kiillottavat yhdessä vasemmistoliberaalia nurkkaa. SDP on melkein kokonaisuudessaan minusta vasemmalle. Kokoomus on melkein kokonaisuudessaan minusta oikealle. Persujen jokaikinen ehdokas on minua konservatiivisempi. Jäljelle jää vain keskusta, mutta minä haluaisin vapauttaa ne ketut, suojella ilmastoa ja ajaa EU:ta kohti liittovaltiota.

Olisin kiinnostunut tietämään, kuinka paljon meitä Suomessa on. Oman tuttavapiirini perusteella ihmiset ovat siirtyneet äänestämään kokoomusta, joku ehkä demareita, ja näin olen välillä tehnyt itsekin. Kumpikaan ei kuitenkaan tunnu omalta vaihtoehdolta ja jonkinlainen toive elää yhä, että vihreät olisi sellainen puolue, miltä se tuntui vuonna 2007. Tyhmän identiteettipoliitikan sijaan universalistinen ja sosiaalipoliittisesti kirjava sekä kiinnostunut nimenomaan ilmastosta, Euroopasta, yksilönvapauksista, tieteestä ja koulutuspolitiikasta. Voi olla, että oma nuori ikäni väritti kuvaa vihreistä ja samat ongelmat kytivät tuolloinkin. Tuolloin kuitenkin puolueen näkyvimpiä kasvoja olivat Osmo Soininvaara ja Jyrki Kasvi, ja heille ei ole ilmaantunut korvaajia.

Kulkeakseen takaisin keskustan ääniä poimimaan, vihreät tarvitsee ainakin
1) ehdokkaita poliittisesta keskustasta, joita äänestää ja jotka puhuvat järkeviä muodostaen näin puolueelle uutta linjaa
2) luottamuksen palautuksen akateemisten ja taloudesta kiinnostuneiden äänestäjien parissa. Tässä on tärkeää esimerkiksi huolellinen viestintä tieteen ja budjetin suhteen ja
3) painopisteen siirtoa Helsingin puolue-eliitiltä laajemmalle maassa ja ehkä myös taaemmas puolueen historiassa. Intersektionaalisuus on ollut puolueelle valtava mainehaitta ja viiden viime vuoden aikana se tuntuu tulleen purematta niellyksi puolueen ytimessä.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *