TeaK goes woke. Pehmeän kohteen oppitunnit muille instituutioille


Aurora Rämön Suomen Kuvalehdessä ilmestynyt artikkeli osoittaa wokenessin viimeistään nyt rantautuneen kotimaiselle kampukselle – riippumatta siitä kuinka suuri osa TeaK:in opiskelijoista tai henkilökunnasta todellisuudessa sen agendaa nykyisin korkeakoulussa ajaa. Artikkelissa ja sitä seuranneessa keskustelussa ei kuitenkaan mielestäni ole kovin selkeästi kuvattu, mikä tämä taideopiskelijat villinnyt ilmiö oikein on. Pyrin avaamaan wokenessin relevantteja ideoita ja historiallisia käänteitä tässä kirjoituksessa, jonka pohjaan suurilta osin Helen Pluckrosen ja James Lindsayn kirjaan Cynical Theories. Muut lähteet on mainittu kirjoituksen lopussa.

Kutsun TeaK:ia pehmeäksi kohteeksi wokenessille, sillä olisin melko yllättynyt, jos ideologia löytäisi älyllisen kodin ensimmäisenä Helsingin tai Turun yliopiston filosofian laitoksilta. Näin siksi, että ainakin Turussa, kokemukseni mukaan, wokenessin tekemien väitteiden ja vaatimusten juuret tutkittaisiin niiden totuusarvon, näytön ja taustaoletusten osalta. Wokenessia deskriptiivisenä tai preskriptiivisenä oppina tarjoavalle opiskelijalle jäisi seminaarissa käteen pelkkä filosofinen luu. Teatterikoululle ideologian kriittiseen arvioon tarvittavat empiirinen tiede ja analyyttinen filosofia ovat vieraampia ja postmodernismi jo valmiiksi erityisasemassa talon sisällä. TeaK ja monet humanistiset laitokset ovat näin älyllisesti aseettomampia hurjia totuusväitteitä tekevän postmodernin sorto-opin edessä.

Mitä on wokeness? Kyseessä on yhdistelmä ”metodologiaa” ja aktivismia. Metodologia on hipsukoissa, koska kyseessä on käytännössä vain pohjaton objektiivisen epäily ja dekonstruktio – kaiken kyseenalaistaminen, kunnes jäljelle ei jää mitään mille rakentaa. Dekonstruktion suorittivat enimmäkseen ranskalaiset filosofit 1960-luvun lopun ja 1980-luvun alun välillä, kärkiniminä Michel Foucault, Jacques Derrida ja Jean-François Lyotard.

Postmodernismi filosofisena suuntana sisälsi hämmentävän monimuotoisen vyyhdin moniin suuntiin rimpuilevaa ja muodotonta, ilkkuvaa, epätoivoista, ironista, nihilististä, leikkisää ja oman muotonsa kiistävää teoretisointia, eikä sitä ole mahdollista käsitellä realistisesti monoliittinä. Teen kuitenkin samoin kuin tietosanakirjat sekä Pluckrose & Lindsay ja luonnehdin postmodernismia sen wokenessille relevanttien kantavien teemojen kautta. Nämä teemat yhdistävät nimekkäimpiä teoreetikkoja.

Postmodernismia luonnehtii totuuden ja arvojen kiistäminen ja relativisointi, kategorioiden ja rajojen häivyttäminen (”mies”, ”nainen”, “terve”, “sairas”, “tosi”, “epätosi”, jne.) sekä yhteisöjen ja kulttuurien korostaminen yksilöiden ja universaalin sijaan. Totuuden osalta postmodernismi ei kunnioita tieteelle ominaista totuuden korrespondenssiteoriaa – että asioiden totuus riippuu siitä, kuinka asiat ovat todellisuudessa, riippumatta kulttuurista tai havaitsijasta – vaan kuvaa totuuden sosiaalisena ja poliittisena. Yhteisöt tuottavat kertomuksia ja esim. ”maa kiertää aurinkoa”-väitteen totuusarvo annetussa sosiaalisessa kontekstissa ei viime kädessä riipu siitä kiertääkö maa aurinkoa vaan väitteen tuottaneen yhteisön valtasuhteista. Foucault näki tällaisia totuusarvoja selvittävän metodologian olevan aina vallan vääristämä ja halusi suunnata huomion totuusväitteen sijaan metodologian kritiikkiin.

Valtasuhteet ja hierarkiat määräävät millainen yhteiskunta on. Mikäli narratiivi “aurinko kiertää maata” palvelee valtaapitäviä paremmin, tätä väitettä pidetään todennäköisemmin yhteisön sisällä totena. Postmodernistit epäilevät tiedollista pääsyämme objektiivisiin tosiasioihin ja siksi väitteen totuusarvon määrittävät sosiaaliset seikat. Lyotard piti luonnontiedettä vain yhtenä kielipelinä muiden joukossa. Derridan mukaan sanat viittaavat vain toisiin sanoihin eikä niillä ole objektiivisia ulkoisia viittauskohteita.

Tässä kohdin haluan huomauttaa, että Foucault’n, Derridan tai Lyotardin tuotannon hyvin tunteva lukija saattaa rypistää kulmiaan tämän esseen pelkistävälle kirjoitustyylille. Hän ehkä kykenee täydentämään yllä kuvattua esittämällä nyansoivia väitteitä, ja on myös tervetullut niin puolestani tekemään. En teeskentele olevani postmodernien filosofien kirjoitusten asiantuntija, mutta pyrin antamaan heidän ajattelustaan mahdollisimman reilun ja totuudenmukaisen kuvan. Mikäli en siinä joiltain osin onnistu, toivon lukijan kertovan missä teksti ei tee ajattelijoille oikeutta ja lähteistämään väitteen.

Kun postmoderni mylly jauhoi viimeiset käsitteet ja tarinat tomuksi 1980-luvun alussa, jäljellä oli vähän kumottavaa. Tyhjyydestä katsoi takaisin nihilismi. Näytti, että postmodernismi on kuolemassa. Se näivettyi yliopistojen norsunluutorneissa, sillä filosofien veivaukset eivät tuntuneet relevanteilta tai ymmärrettäviltä tavallisille pulliaisille. 1980-luvulla tapahtui kuitenkin käänteitä, jotka mutatoivat postmodernismin muotoon, jossa se saattoi tulla osaksi laajempaa kulttuuria.

Tunnustan, että jossain määrin symppaan postmodernia projektia älyllisenä työnä tähän ja seuraavaankiin siirtoon asti. Tyhjyyteen katsottuaan filosofian harrastajat totesivat, että maailmassa on edelleen kärsimystä, eikä kaiken relativisointi auta kärsiviä. Kaiken dekonstruktio ja kärsimyksen nostaminen sitten metafysiikan perustaksi on tarkalleen, mitä meditaatioharrastus ja buddhalaisuus usein tekee ihmisen maailmankuvalle. Tosin opin Frank Martelalta, että mikäli ei halua kuulostaa nihilistiltä, on tärkeää mainita että maailmankuvan perusteena on myös kärsimyksen vastinpari onnellisuus. Kärsimyksen selittäminen kuitenkin vei meditoijat ja wokiet (wokenessin kannattaja, ei tule sekoittaa wookieen) melko erilaisiin suuntiin.

Kun kommunistinen vallankumous ei tapahtunut Saksassa tai Iso-Britanniassa, joukko filosofeja (mm. Adorno, Horkheimer, Marcuse ja Habermas, ns. Frankfurtin koulukunta) sovitti marxismin uudelleen kulttuurin kentälle ja kutsui sitä kriittiseksi teoriaksi. Luokka ja luokkasorto laajenivat käsitteinä muihin yhteyksiin. 1980-luvulla kriittinen teoria kohtasi postmodernismin. Syntyi critical race theory, joka alkoi käyttää etnisyyttä luokan kaltaisena maailmankuvan peruspilarina. Luokkasorto väistyi ja tilalle tulivat rotusorto, sukupuolisorto ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvä sorto.

Kärsimyksestä siis tuli wokenessin metafyysinen ykköselementti. Kärsimys sai lisätwistin Marxilta, jolta periytyy aksiooma, että kärsimyksen aiheuttaa yleensä ulkoinen taho: sorto. Missä esiintyy kärsimystä, siellä lähtökohtaisesti esiintyy myös sortoa. Tulee vain selvittää, ketä sorrosta syyttää. Sivuhuomiona meditoijat taas palauttavat kärsimyksen siihen, miten mieli on suhteessa kokemukseen. Sekulaari buddhalaisuus etsii välineitä kärsimyksen lievittämiseen henkilön oman takertuvan halun, vastustuksen ja harhaisuuden vähentämisestä meditaatiolla. Molemmat kulkevat polun dekonstruktion kautta kärsimyksen keskiöön nostamiseen, mutta teoriasyistä wokeness syyttää siitä meditoijan ulkopuolisia olosuhteita.

Tehtäväksi jää löytää sorrettuja, sortoa ja sortavia rakenteita. Yleinen woke-metodologia tehtävään on tarkastella ryhmiä ja etsiä niiden välisiä eroja lukuisten eri muuttujien suhteen. Wokenessissa ihmisen identiteetti määräytyy hänen ryhmäjäsenyyksiensä perusteella. Yksilö on näiden ryhmäjäsenyyksien summa: mies, tummaihoinen, cis-sukupuolinen, tervekehoinen, neuroepätyypillinen jne.

Yksilöllinen identiteetti työnnetään taka-alalle ja yksilön olennaisimmaksi ja kiinnostavimmaksi ominaisuudeksi nostetaan hänen jäsenyytensä erilaisissa pinnallisen samankaltaisuuden ryhmissä, joiden pohjalta häntä voidaan sortaa tai vaihtoehtoisesti nähdä sortajana. Tämän suunnan wokenessin historiassa sysäsivät käyntiin erityisesti Derrick Bell, bel hooks sekä Kimberlé Crenshaw.

Vähemmistöön kuuluminen kertoo wokenessissa yleensä sortostatuksesta, mikäli enemmistöllä on wokenessin mukaan enemmän valtaa kuin vähemmistöllä. Eri valta-asemissa olevien ryhmien välisten erojen selitys on lähtökohtaisesti sorto. Jos siis esim. Yhdysvaltain valkoisten tulot ovat korkeammat kuin Yhdysvaltain mustien, syy on itsestäänselvästi sorto, jota tässä tapauksessa kutsutaan rasismiksi.

Rasismin käsite on laajennettu wokenessissa kattamaan suurin osa länsimaiden asukkaista. Rasismilla ei tarkoiteta ensisijassa yksilön toiseen kohdistavaa ennakkoluuloista ja syrjivää suhtautumista, vaan koko järjestelmää, joka tuottaa etnisten ryhmien välille eroja. Rasisti on henkilö, joka osallistuu tämän järjestelmän ylläpitoon. Valkoihoisten osalta rasismin esiintyvyys on tällä määritelmällä 100%. Wokenessin silmissä jokainen valkoihoinen ihminen on rasisti. Mustien osalta esiintyvyys on 0%, koska henkilö, joka voidaan lukea kuuluvaksi ryhmään, jolla on keskimäärin vähemmän valtaa yhteiskunnassa, ei määritelmällisesti voi sortaa ketään. Hän ei siten osallistu sortavaan järjestelmään eikä voi olla rasisti.

Etnisyyksien välisissä suhteissa wokenessin vaikutus on siis musertava. Näiltä osin wokeness myös vesittää rasismin käsitteen: ei ole selvää miten kuvata todellisia rasisteja, jos kaikki valkoiset ovat rasisteja. Maailman tarkasteleminen sortosuhteiden kautta tekee wokenessin kannattajasta helposti epäluuloisen ja riitaisan. Ideologiaa tukevaa ihmistä opastetaan sovittamaan linssiä, joka saa kaiken inhimillisen kanssakäymisen näkymään ensisijassa sorron näyttämönä. Miltä ideologian soveltaminen näyttää sukupuolien osalta?

Lähtökohtaisesti postmoderni dekonstruktio on purkanut sukupuolet atomeiksi. Se mieltää sukupuolen sosiaaliseksi konstruktioksi ja kategoriat kuten ”mies” ja ”nainen” ovat löyhärajaisia ja olemassa lähinnä kielen tasolla. Sorron tuominen kuvaan muuttaa tilannetta kuitenkin monimutkaisemmaksi. Koska miehillä on ollut historiallisesti enemmän valtaa kuin naisilla, nämä sukupuolet kuitenkin ovat tavallaan olemassa. Niiden välillä on sortosuhde erojen esiintyessä tuloissa tai muissa relevanteissa muuttujissa. Mikäli sukupuolia on useampia – satoja, kuten välillä kuulee esitettävän – sortokalkyyli menee monimutkaisemmaksi. On epäselvää, kuka tällöin tarkalleen ottaen sortaa ketä, mutta sortoa todennäköisesti silti tapahtuu.

Wokeness syntyi yhdysysvaltalaisissa yliopistoissa 1980-luvun ja 1990-luvun taitteiden tienoilla. Oikeustieteessä sitä kutsuttiin critical race theoryksi ja naistutkimuksessa intersektionaalisuudeksi. Kyseessä on filosofisesti käytännössä sama keitos – toinen korostaa rotua, toinen sukupuolta. Wokeness siis olettaa asioiden olevan tietyllä tavalla ja etsii niille sitten empiirisiä oikeutuksia. Tämä on vastakohta tieteelle, joka olettaa asioiden olevan tietyllä tavalla ja etsii sitten asioita, jotka kumoaisivat oletuksen. Tiede on falsifikaatioon perustuvaa, wokeness on verifikationistista. Koska wokenessin metodologia on epätieteellistä, se tarvitsi omat laitokset, joissa tulla sovelletuksi.

Tähän tarkoitukseen syntyivät erinäiset ”Studies”-oppiaineet tai laitokset. Gender Studies, Race Studies, Fat Studies, Disability Studies, Queer Studies. Sen sijaan että aiheita tutkittaisiin kumoamalla hypoteeseja, oletettiin sorto ensin olemassa olevaksi ja pyrittiin sitten löytämään ryhmien välisiä eroja, joiden sanottiin johtuvan sorrosta. Metodologiaa muovasi entisestään wokenessin haara, jota kutsutaan nimellä postcolonial theory. Se pyrkii ”dekolonisoimaan” tutkimusmetodologian ja pitää logiikkaa, empiiristä tiedettä ja matematiikkaa – mielestäni muita ihmisiä kohtaan rasistisesti – valkoisten länsimaisten miesten välineinä. ”Master’s tools will never dismantle the master’s house” totesi Audrey Lorde. Tieteellisen metodologian rinnalle pyrittiin nostamaan ”vaihtoehtoisia tietämisen tapoja” – kansanperintöä, tunnereaktioita ja taikauskoa. ”Research justice”-nimisellä kehotuksella tutkijoita ohjattiin viittaamaan artikkeleihin tieteellisen sisällön sijaan kirjoittajan etnisyyden pohjalta.

Tässä kohtaa lukija saattaa tunnistaa Rämön jutussa kuvatun wokenessin ilmentymän TeaK:issa. Pyrkimykset karsia ja nostaa kirjoittajia etnisyyden pohjalta TeaK:in oppimäärään on yllä kuvattua woke-metodologiaa. Syy opiskelijoiden käytökseen on relativismi kaiken muun paitsi sorron suhteen, joka oletetaan ainoaksi varmuudeksi. Tällöin vääränväristen ihmisten esiintyminen koulun kirjalistoilla on merkki sorrosta ja asia tulee korjata. On sanomattakin selvää, että tämän linssin nostaminen silmille saa maailman näyttämään etnisten ja sukupuolitettujen populaatioiden taistelutantereelta.

Ei ihme, että opiskelijoita ahdistaa. Maailmankuva kuulostaa melko lohduttomalta, varsinkin jos vaikenemalla saa sortorakenteista välittämättömän rasistin leiman. Tämä pelko huonoksi ihmiseksi leimautumisesta faktoista vapain perustein on todennäköisesti wokenessin yhteiskunnallisen leviämisen keskeinen primus motor. Aikana ennen wokenessia, jolloin sanat kuten “rasisti” olivat merkitykseltään selvempiä, tällaisten leimojen saaminen oli sosiaalisesti tuhoisaa.

Vaikka alle kymmenesosa Yhdysvaltain väestöstä on woke, ideologia on saanut suhteettomasti valtaa. Pyörähdettyään käyntiin Studies-laitoksilla, se seurasi valmistuneiden opiskelijoiden mukana muualle yhteiskuntaan. Koska Studies-koulutus suhtautuu tieteeseen ja logiikkaan epäluuloisesti ja halveksien, loppututkinto Studies-pääaineesta ei luultavasti anna ihmiselle parasta analyyttisen ja kriittisen ajattelun pakettia mukaan työelämään. Merkittävä osa Studies-koulutuksista valmistuneista päätyikin joko byrokraateiksi tai opettamaan wokenessia paikkoihin, jotka pehmeinä kohteina sallivat sen opettamisen.

Tällaisiksi instituutioiksi osoittautuivat valitettavasti Yhdysvaltain kasvatustieteelliset tiedekunnat, minkä seurauksena opettajankoulutuksesta tuli 1990-luvulla ja 2000-luvulla woken indoktrinaation keskus. Opettajat veivät oppinsa mukanaan kouluihin ja noin viiden vuoden ajan yliopistoissa on istunut sukupolvi opiskelijoita, joille wokeness on tullut osana peruskoulutusta ja high schoolia. He alkoivat Yhdysvalloissa vaatia safe spaceja ja trigger warningeja (koska kieli on sorron väline) viime vuosikymmenen aikana. Opiskelijat valmistuivat yliopistoista ja veivät aatteen mukanaan mediaan ja suuryrityksiin.

Merkittävä rooli on ollut wokeilla byrokraateilla, jotka ovat muodostaneet instituutioiden ”diversity, equity, and inclusion”-seulan. Näin esimerkiksi akateemisiin tehtäviin Yhdysvalloissa hakeva joutuu usein vastaamaan kysymyksiin siitä, kuinka aikoo edistää antirasismia kampuksella. Vastaukseksi ei riitä se, ettei ole rasisti. Wokenessin määritelmän mukaan jokainen valkoihoinen osallistuu systeemisen rasismin ylläpitoon ja on rasisti, vaikka henkilön koko lähipiiri ja puoliso olisivat eri etnisyyksiä. Hyvä vastaus sisältää suunnitelman ryhmien välisten erojen vähentämisestä, sillä nämä ovat sorron ainoa luotettava indikaattori woke-metodologiassa.

Viimeistään nyt olemme saaneet wokenessin Suomeen. Woke-aktivisteja on ollut jo joitakin vuosia, mutta TeaK-tapaus on ensimmäinen kerta kun omalle tutkalleni osuu kotimaisen instituution luhistuminen woke-vaatimuksiin. Rämön jutun perusteella henkilökunnalla on kohtalaisia vaikeuksia hahmottaa, mitä vaaditaan ja mikä heidän oma jalansijansa on suhteessa vaatimuksiin. Jutussa haastateltu professori kertoo oman sukupolvensa rämpineen läpi postmodernismin ja dekonstruktion päästäkseen irti tekstien tuottajien identiteeteistä. Tämä oli ennen kuin sorto postuloitiin ideologian pilariksi. Sortoa kaikkialta kaivelevat opiskelijat ovat selvästi yllättäneet tavalliseen postmodernismiin tottuneen henkilökunnan pahan kerran.

Opiskelijat arvatenkin seuraavat jenkkikeskustelua somen, Youtuben ja muiden tahojen välityksellä. Yhdysvaltalainen teatteri on tullut wokenessin kaappaamaksi ensimmäisten instituutioiden joukossa vasemmistolaisen positionsa vuoksi ja epäilemättä opiskelijat ottavat suuntansa sieltä. Suosikkimusikaalini Hamilton, joka tietoisesti roolitti mustia ja latinonäyttelijöitä lähes jokaiseen keskeiseen rooliin on joutunut toistuvasti woke-hyökkäysten kohteeksi. Sitä on arvosteltu liiallisesta heteroudesta ja äskettäin siitä että näytelmässä kuvataan problemaattisia, orjia omistaneita Yhdysvaltain founding fatherseja – siitä huolimatta että melkein kaikkia mainittuja valkoisia miehiä näyttelevät pelkät vähemmistöjen edustajat. Vaikka musikaalin luoja Lin-Manuel Miranda on wokeakin wokempi, Hamiltonkaan ei lopulta ollut riittävän woke.

Rima nousee näin koko ajan ja siten vaadittu puritaanisuuden ja mielipiteiden samanlaisuuden aste. Ei ole yllätys, että Rämön jutussa kuvattu TeaK:in opiskelijoiden kokema taiteellinen vapaus on kuihtunut pisteeseen, jossa ainoita hyväksyttäviä linssejä taiteelle ovat ekokatastrofi ja wokeness. Vertaispaine on hurja voima. Jos olet opiskelija kannattaa kuitenkin katsoa ympärillesi. Wokeja opinkappaleita yhdenmukaisesti toistelevat vertaiset ovat nyt konformistisia zombeja. Ideologia on antitieteellinen ja tulee haihtumaan ajan kanssa ilmaan. Monet sitä kannattaneet lakaisevat vaiheen maton alle vähän kuin aiempien nolojen trendien seuraamisen.

On yksi asia dekolonisoida Shakespeare ulos TeaK:in kurssikirjallisuudesta, mutta moniko haluaisi leikkaussalissa nimenomaan sille kirurgille, jonka lääketieteen opinnot on dekolonisoitu sisältämään samoissa suhteissa luonnontieteitä ja vaihtoehtoisia tietämisen tapoja? Onko kansantiedon ja eletyn kokemuksen pohjalta operoiva kirurgi yhtä hyvä kuin dekolonisoinnilta välttynyt? Kummanlaisia ihmisiä haluamme miehittämään lennonjohtoa tai lentämään lentokoneita? Oppimäärien dekolonisointi voi alkaa nopeasti maksaa henkiä, mikäli se leviää TeaK:ista Otaniemeen tai Meilahteen.

Näistäkin syistä TeaK:in henkilökunnan olisi hyvä koota itsensä ja selvittää, miltä arvopohjalta korkeakoulu pyörii. Rämön jutussa mainitussa Haidtin ja Lukianoffin kirjassa kuvataan wokejen opiskelijoiden maailmankuvien ”kolme suurta epätotuutta”: 1) että tunteet kertovat aina totuuden maailmasta, 2) että ahdistusta ja epämukavuutta tulisi aina välttää ja 3) että vikaa tulee etsiä aina itsen ulkopuolelta. Psykologiasta tiedämme hyvin, että ahdistuneisuutta ei hoideta välttämällä vaan altistumalla. Tämä TeaK:in opettajienkin olisi hyvä huomioida.

Wokeness voidaan nähdä tieteellisen maailmankuvan stressitestinä – kun joukko äänekkäitä ja hieman uhkaavia ihmisiä tuuttaa absoluuttisella varmuudella yhtä totuutta, jolla ei ole tekemistä empiirisen tieteen tai logiikan kanssa, kuinka hyvin oma jalansija kestää? Mikäli hahmottaa liikkeen filosofisen taustan ja sen, mille edistys maailmassa perustuu, koitoksen ei tulisi kellistää yhtäkään korkeakoulutettua ihmistä saati instituutiota. Yhdysvaltain esimerkki kuitenkin osoittaa, että moni taho tulee feilaamaan älyllisen stressitestin.

Empiirinen tiede, logiikka ja totuuden korrespondenssiteoria eivät ole samanlaisia valtteja yliopiston eri tiedekunnissa. Aika näyttää, kuinka laajalle wokeness leviää. Itse arvaisin, että se ehtii törmätä Yhdysvalloissa omaan mahdottomuuteensa kuluvan vuosikymmenen aikana. Jos näin käy, Suomen lauma-ajattelulle alttiit “kriittiset” opiskelijat todennäköisesti lakaisevat antitieteellisen filosofisen umpikujansa vähin äänin pois näkyvistä.

Go I will. Good relations with the Wookies, I have - YouTube
Go I will. Good relations with the wokies I have.


Alla on kirjoituksen entinen alkusana, jonka siirsin loppuun, koska siitä tuli niin pitkä.

Alkusana: Mikäli tämä teksti leviää laajemmalle, saatan saada osakseni wokea kritiikkiä. Totean siis alkuun muutaman perusasian. Pidän rasismia ja muuta syrjintää todellisina ja kaikkia ihmisiä koskevina ongelmina, jotka haluan ratkaista. Wokeness ei mielestäni ratkaise, vaan – korostamalla ihmisten pinnallisia eroja, syyttelemällä ja enimmäkseen väistämällä ratkaisujen tarjoamisen – pahentaa kyseisiä ongelmia. Neljästä suurimmasta esikuvastani puolet on mustia ja yksi afrikkalainen nainen. Minulla on ollut kaikenvärisiä ja -uskontoisia kavereita monista eri maista. Filosofiaa opiskellessani tein kandin, jossa puolustin radikaalia globaalia egalitarismia, jossa Suomen tulisi tukea köyhiä maita niin paljon kuin ikinä kykenemme ilman että kykymme auttaa heikkenee. Viisi vuotta sitten kirjoitin Hesariin tämän globalistisen maailmaa syleilevän mielipidekirjoituksen. Yritykset lokeroida tai leimata minua tuskin ovat uskottavia tai maksavat vaivaa. Olen kiinnostunut tieteestä, totuudesta, kaikkien ihmisten onnellisuuden maksimoinnista ja kärsimyksen minimoinnista ja näen wokenessin haitallisena kaikille näille arvoille.

Ammennan kirjoituksessa runsaasti Helen Pluckrosen ja James Lindsayn teoksesta Cynical Theories, enkä erikseen viittaa siihen muualla kuin tässä. Kirjoitus on yhdistelmä kyseisestä kirjasta oppimaani, muualta lukemaani ja kuulemaani (lähteet lopussa) sekä omaa ajatteluani. Oletusarvoisesti kirjoituksen lähteenä on yleensä Cynical Theories, mutta voin tarkentaa lähteitä kysyttäessä. En ole wokenessin asiantuntija tai tutki sitä akateemisesti – teksti on harrastelijan vapaa-ajalla kirjoittama essee. Kirjoitus kuvaa omaa parasta ymmärrystäni wokenessista, jota pyrin jatkuvasti täydentämään. Kirjoituksen funktiona on avata relevantteja käsitteitä ja teorioita lukijoille, jotka eivät opi niistä riittävästi Suomen tämänhetkisestä julkisesta keskustelusta. Edustan vain omia mielipiteitäni. Korjaan epätosia väitteitä pyynnöstä, joka viittaa epätotuuden osoittaviin lähteisiin. Olen kirjoittanut wokenessista aiemmin täällä ja täällä.

Lähteet:
Cynical Theories (Pluckrose & Lindsay)
Philosophize this! -podcast
James Lindsayn, Helen Pluckrosen, Coleman Hughesin, Bret Weinsteinin, Heather Heyingin, Sam Harrisin, Ayaan Hirsi Alin, John McWhorterin, Glenn Louryn ja Douglas Murrayn podcastit ja kirjoitukset

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *