Liberalism – what is it good for?

Mikä liberalismia vaivaa? - Werner&Jarl

”Tarvitsemme elämisen kokeiluja, joiden avulla voimme ylittää nykyisen ekokatastrofia kohti syöksyvän ja ahdistuneen arkemme. […] Ihmisten tunnustaminen toisiaan tarvitsevien ja hoivaavien olentojen verkostoksi, sekä yksityisomaisuuden tekeminen yhteiseksi on liberalismin jälkeisen politiikan suunta. Muutos vaatii, että jättiomaisuuksien kasvattaminen lopetetaan, tuotannon omistaminen tasataan ja kasautuneet suuromaisuudet laitetaan tuottamaan yhteistä iloa. Siirtymä tarkoittaa oman syvän liberalismimme raukeamista. […] Tieto on jo ulottuvillamme. Eteneminen edellyttää kokeilemista.”

Ylle on lainattu sanoja veljeni Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun ”Mikä liberalismia vaivaa?” -audiokirjan viimeiseltä minuutilta. Loppuhuipennusta edeltää yli kuuden tunnin analyysi laajasta ilmiöpilvestä nimeltä liberalismi. Veikan ja Pontuksen tarkasteluunsa valitsemien metodologioiden vuoksi en voi väittää lukukokemuksen tuntuneen kädestä pitäen johdattelulta kohti kiistatonta lopputulemaa. Kuitenkin polku toi yllättäen johtopäätöksiin, jotka tuntuvat oivaltavilta. Palaan yllä lainattuihin johtopäätöksiin ja niiden implikaatioihin kirjoituksen loppupuolella.

Poliittinen full disclosure: Ennen aiheen käsittelyä avaan hyvin lyhyesti tulokulmani kirjan aihepiiriin. On tietysti päivänselvää, että veljessuhde (reilun vuoden ikäerolla) Veikkaan vaikuttaa linssiini, mutta olen jäävi kuvaamaan miten. Siis muilta osin, kuin että olen ylpeä ja vähän kateellinen siitä että Veikka kirjoittaa kirjoja.

Olen toisaalla eritellyt poliittista kompassiani, ja sen suuret linjat ovat yhä samat. Lähestyn poliittisia kysymyksiä valistusarvoille puolueellisesta näkökulmasta ja pidän tärkeimpinä poliittisen päätöksenteon kriteereinä

1. tiedettä ja totuuden korrespondenssiteoriaa,
2. maksimaalisen avointa keskustelutilaa,
3. syvää solidaarisuutta ja keskinäisriippuvuutta sekä
4. liberaalia, enimmäkseen väri- ja sukupuolisokeaa oikeusvaltiota.

Näen ilmastonmuutoksen ja ydinsotauhkan torjumisen katastrofaalisina tai jopa eksistentiaalisina prioriteetteina, joiden ratkaiseminen todennäköisesti johtaa meidät ulos kapitalismista, ehkä liberalismistakin. Olen joitakin ystäviäni konservatiivisempi aikaikkunan suhteen, jonka siirtymään tarvitsemme.

Määritellessään liberalismia, Veikka ja Pontus korostavat sen tehtävää kapitalismin miellyttävänä käyttöliittymänä, jonka keskeinen ominaisuus on ollut yksityisomaisuuden turvaaminen. Moni lukija on mahdollisesti tottunut ajattelemaan liberalismin oppina useista perustavanlaatuisista, talouteen suoraan liittymättömistä vapauksista ja niiden turvaamisesta. Itselleni tämä liberalismin kapitalismikytkös tuli melkeinpä uutena tietona, vaikka yhteys on tosiaan ollut olemassa alusta asti. Institutionaalinen huoli yksityisomaisuudesta juontuu tietysti kauemmas, ainakin parin vuosituhannen taakse. Jo kymmenen käskyä kehottivat pysymään erossa naapurin härästä. Tässä mielessä kristinuskon voisi samoin implikoida yksityisomaisuuden turvaamisopiksi, käskeehän siinä peräti jumala kunnioittamaan naapurin yksityistä omaisuutta.

Tarkastelen kirjaa kahta akselia pitkin: 1) aikaulottuvuutta, ja sen kanssa rinnakkain 2) teoreettisten oletusten ulottuvuutta. Käsittelen kirjaa aluksi jakamalla sen sisällöt kolmeen aikapisteeseen: liberalismin mennyt, liberalismin nykyhetki ja liberalismin tuleva. Teoreettisten oletusten tasolla käsittelen kirjan tiedonmuodostusta ja ihmiskuvaa. Aloitetaan liberalismin menneestä.

Liberalismin syntyä valotetaan erityisesti Hobbesin ja Locken kirjoitusten kautta. Kun liberalismi on kytketty yksityisomaisuuden suojeluun, historiaosuus siirtyy erittelemään menneitä kauheuksia, jotka ovat tapahtuneet liberalismin nousukauden aikana. Historiankuvauksessa lainataan linssejä Michel Foucault’a sekä Silvia Federiciltä, jotka nostavat tarkastelujen keskiöön konfliktin ja sorron kaltaisia ominaisuuksia. Jos kyseisiin linsseihin ei ole tottunut, kuuntelukokemus voi yllättää raskassoutuisuudellaan. Paikoin ääniraita tuntui sulavan paaluttavaksi toistoksi: sorto, väkivalta, veri, nyrkki, syyllistyi, anasti, ryösti, kuolema, sorto, väkivalta… Jossain vaiheessa huomasin hymyileväni epäuskoisena, kun käsittelykynnys ylittyi ja kirjan tuuttaaman kaameuden määrä alkoi ylenpalttisuudessaan kutsua esiin huvittuneisuusdefenssiä.

Minulle ei kuitenkaan usein ollut selvää, missä määrin kausaalinen vastuu kustakin eritellystä kauheudesta palautui suoraan liberalismin erityispiirteisiin. Lienee avoin empiirinen kysymys missä määrin käsitellyt kauheudet olisivat korreloineet jonkin toisen vuosina 1500-2000 mahdollisen järjestelmän kanssa. On mahdollista, että jokin muu järjestelmä olisi niittänyt vähemmän sortoa, väkivaltaa ja verta. Mutta mikä, ja mitä syytä on olettaa, että näin olisi ollut? Olen näiden heränneiden kysymysten suhteen agnostikko, ja koska kyse on mahdollisesti kriisiytyneen järjestelmän menneestä, vastauksella ei ehkä ole pian muutenkaan suurta käytännön väliä.

Liberalismin nykyhetkeä Veikka ja Pontus esittelevät kriisinä. Kriisille annetaan ainakin kymmenen tasoa: äärioikeiston nousu, kasvun ja työpaikkojen hupeneminen, siirtolaisten kuolemat, ihmisoikeuksista tinkiminen, eliniän lyheneminen USA:n valkoisilla työväenluokkaisilla, autoritaarisen Kiinan suhteellinen menestys, terveydenhuollon ongelmat, vastaaminen pandemiaan, yleisempi liberalismin periaatteista irrottaminen, ilmastonmuutos ja massasukupuuttoaalto.

Nämä ilmiöt esiintyvät liberalismin yhteydessä, mutta jälleen liberalismin kausaalinen suhde niihin on ainakin itselleni epäselvä. Globalisoituva, rajallisten luonnonvarojen maailma jo sellaisenaan luultavasti tuottaa ihmisiä, joiden osuus ”kakusta” elää dynaamisesti. Tällöin lisääntyvän ja vähenevän elämänlaadun painopisteet voivat äkillisestikin muuttua pitkin planeettaa. Toisin sanoen, jonkun elämän pidentyessä toisen voi lyhentyä, jonkun aidatessa alueen toinen voi kuolla sen ulkopuolelle. Liberalismi on ehkä lisännyt aitaamista, mutta ei yksin selitä sitä ihmisen toimintana (jo se kuuluisa Raamatun naapuri todennäköisesti rakensi härälle aitauksen). Näin ollen on epäselvää, mitkä ensimmäisistä kahdeksasta kriisiominaisuudesta olisi ollut mahdollista välttää ja missä tilassa olisimme nyt jonkin toisen järjestelmän alaisuudessa.

Nykyhetkeä kuvatessaan kirjoittajat myös toteavat, että orjuudessa eläviä ihmisiä on tällä hetkellä ”lukumäärällisesti” enemmän kuin koskaan historiassa ja että liberalismi on turvannut ehkä viidennekselle planeetan ihmisistä hyvän elämän. Tämä on mahdollista, mutta on olennaista mikä esitettyjen alkeistapausten perusjoukko on. Ihmisiä on myös nyt lukumäärällisesti yli kymmenen kertaa enemmän kuin 1900-lukua edeltäneellä ajanjaksolla. Samoin liberalismi ei ole vallitseva ideologia kuin joissakin valtioissa. Mikä tuon viidenneksen suhteellinen osuus on niistä ja missä määrin liberalismi on vastuussa ei-liberaalien valtioiden hyvinvoinnista? En siis kiistä etteikö olisi, osuus on vain itselleni vähintäänkin epäselvä.

Tämä johtaa laajempaan metodologiseen kysymykseen siitä, minkälainen perustelu empiirisille väitteille on minkäkinlaisen kuulijan mielestä vakuuttava. Käsittelen seuraavaksi teoria-akselin ensimmäistä kohtaa, eli tiedonmuodostusta. Kirja viittaa esimerkiksi kunnioittamaani Harvardin psykologian professori Steven Pinkeriin useamman kerran melko vähättelevin sanankääntein ja kutsuu tämän kirjoja lentokenttäbestsellereiksi (mitä ne toki ovatkin, mutta kirjojen tieteelliset ansiot ovat täysin erilaiset kuin lentokenttäbestsellereillä yleensä).

Pinkerin kaltaiset empiirisiä tutkimuksia ja miljoonapäisiä tilastoja syntetisoivat, biologisen psykologian empiirisiin standardeihin sitoutuvat tieteentekijät ovat kirjassa ajoittain ”satuilevia” ”tilastonikkareita”, mutta toisessa yhteydessä ”feministiteoreetikot ovat osoittaneet” jonkin asiantilan, ikään kuin osoittamisen metodologia olisi tässä yhteydessä itsestään selvästi ansiokasta. Tämän tiedonmuodostuksellisen kysymyksen variantteja nousi kirjassa esiin useissa kohdin. En tiedä vaivaako asia muita lukijoita – voisin arvata luonnontieteisiin kallellaan olevien lukijoiden mussuttavan ja mannermaisen filosofian ystävien ja kulttuuriväen nyökkäilevän (vaikka eihän näitä sfäärejä voi oikeasti erottaa toisistaan).

Pinkeristä vielä: Veikka ja Pontus viittaavat kirjassa ja ovat viitanneet sen ulkopuolellakin Pinkerin kuvauksiin kieli poskessa valikoituna ja harhaanjohtavana palasena nykyisyydestä. Kirjoittajat ovat esitelleet joitakin vastaesimerkkejä, mutta minusta ne eivät ole tavoittaneet, eikä niiden ehkä ole ollut tarkoituskaan tavoittaa, hyvinvoinnin ja kärsimyksen ydinalueita missään määrin vastaavalla kattavuudella kuin Pinkerin satojen sivujen kuvaajafestivaaleissa.

On totta, kuten kirjassa todetaan, että nuorten mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet, eikä länsimaissa todennäköisesti ole nyt 1980-lukua vastaavaa toiveikkuutta. Ensimmäistä Pinker ei kiistä, ja jälkimmäinen tilannekuva on tietääkseni (selvittelin tätä joskus) totta enimmäkseen vain länsimaissa – globaaleissa kyselyissä suurin osa planeetan väestöstä odottaa tulevaa toiveikkaina ja optimismi on suurinta nousevissa talouksissa. Valotan seuraavassa kappaleessa lyhyesti Pinkerin argumentaatiota. Tilasto-optimismiin leipääntynyt lukija voi hypätä sen yli.

Pinkerin ydinpointti on, että hyvinvointimittareita katsoen valistuksen jälkeen on tapahtunut merkittävää edistystä ja että, mikäli voisimme valita, haluaisimme syntyä juuri tähän vuoteen. Pinker käsittelee terveyttä, kuolemaa, onnellisuutta, väkivaltarikoksia ja köyhyyttä – valtavia aihealueita – yli satojen vuosien ja esittää yhdenmukaisen, jättiotoksellisen kuvan paranevista indekseistä. En ole nähnyt Pinkerin esittelevän polyannamaisia hoosiannoja alueilla, joilla data selvästi osoittaa tilanteen huononemista. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen yhteydessä Pinker ei väitä, että asiat olisivat hyvin, vaan nostaa ongelman esiin keskeisenä katastrofina. Tietysti Pinkeriä voi arvostella siitä, että hän toimii nykyjärjestelmän ehdoilla, eikä ongelman mittasuhteisiin nähden esitä riittävän äärimmäisiä toimia (hän esittää luonnostelmia hiilineutraaliuteen siirtymisestä ja ilmakehän hiilidioksidin poistamismenetelmistä).

Joiltakin osin Pinker-arvostelu ja tiedonmuodostuskysymys liittyvät samaan aihealueeseen, eli ikiaikaiseen subjektiivisen (kaikki kuvaukset edistävät päämääriä eivätkä ole totta tai ei-totta) ja objektiivisen (propositiot kuvaavat jollain prosentilla fysikaalista maailmaa, vaikka se olisi simulaatio) totuuden väliseen kysymykseen, jota en lähde tässä laajemmin pyörittelemään. Tyydyn toteamaan, että vaikkapa tämän kirjoituksen alkusitaatissa kuvattu ”ahdistunut” arkemme, voidaan myös nähdä subjektiivisen narratiivin nostamisena yleiseksi olosuhteeksi. Kun ihmisiltä kysytään heidän ahdistuksestaan, suurin osa ei tietääkseni raportoi arkea ahdistuneeksi, kysyttiin sitten missä päin maailmaa tahansa (riittävän suurelta ihmisjoukolta).

Tilastoista voi katsoa ahdistuneisuushäiriödiagnoosien ja masennuksen yleistyneen jonkin verran, mutta samalla niiden diagnosointi on monista syistä löystynyt eikä siitä ole luotettavaa tietoa viime vuosikymmeniä edeltäneeltä ajalta. Kirjassakin todetaan, että 1980-luvulla Suomessa tehtiin valtavasti itsemurhia. Voi arvata, minkälainen diagnosoimattoman masennuksen prevalenssi on tuohon aikaan ollut. Olemme tietääkseni ummikkoja pidemmän aikavälin trendin suhteen.

Muiden olettaminen huonovointisemmiksi kuin he kyselyissä sanovat olevansa on yleisinhimillinen ilmiö, jota Pinker kirjoituksissaan käsittelee ja jota kutsutaan negatiivisuusvääristymäksi, vähän kuin konfirmaatiovääristymä tai ”sunk-cost fallacy” (googlessa näistä lisää). Esimerkiksi uutisointi koskee vain indikaattoreita, jotka juuri sillä hetkellä liikkuvat ”väärään” suuntaan. Uutisten suurkuluttajina voimme luulla vaikkapa ryöstöjen lisääntyneen, vaikka ne olisivat vähentyneet 49 vuotena viidestäkymmenestä. Kaikilla indikaattoreilla on tapana sahata lähivuosien perspektiivillä, mutta useilla yleisimmillä hyvinvointimuuttujilla kuitenkin parantua yli useiden vuosikymmenten, saati vuosisatojen.

Pointtina tässä on lähinnä, että olemme valtavan alttiita kognitiivisille vääristymille ja erityisesti kun ”osoitamme” asioita ilman suurten ihmisjoukkojen aineistoja, olemme helposti vääristymiemme vietävissä. Veikan ja Pontuksen kirjassakin viitataan tähän (liberaalia ihmiskuvaa nakertavaan) ilmiökenttään, ja kerrotaan muun muassa ihmisen tietävän vasta viiveellä, mitä aivot ovat jo päättäneet. Tästäkin syystä pidän (muun muassa Pinkerin) tilastoja arvossa: ne ovat ainakin objektiivisempia, kuin jos yrittäisin mutulla kertoa, miten minä näen että jokin asia maailmassa kehittyy. Ongelmattomia ne eivät ole, kuten mikään ei ole.

Tälläkään pohdinnalla ei ole lopulta juuri väliä – tunnusti edistyksen tai ei, olemme planeetan kestävyyden suhteen joka tapauksessa suurin piirtein Veikan ja Pontuksen kuvaamassa tilanteessa. Meidän tulisi nyt välttää ekokatastrofi, johon voimme vastata vain yhtenäisenä lajina. Mitä sitten voimme tehdä? Päästään aihepiireihin liberalismin tulevaisuus (onko sitä?) ja Mikä liberalismia vaivaa? -kirjan ihmiskuva.

En tiedä onko Veikka tai Pontus tutustunut ajattelijaan nimeltä Daniel Schmachtenberger, enkä myöskään tiedä minkälainen vaikutus tämän analyyseillä heihin olisi. Kirjan lähetessä loppuaan Schmachtenberger tuli itselleni kuitenkin toistuvasti mieleen ja kävin verestämässä muistikuvaani hänen ajatuksistaan. Schmachtenberger on keskittynyt mahdollisten sivilisaatioiden suunnitteluun ja peliteoreettiseen erilaisten dynamiikoiden ja kehityskulkujen mallintamiseen.

Erityisesti hänen analyysissään todetaan, että kaksi käynnissä olevaa dynamiikkaa johtavat molemmat katastrofaaliseen umpikujaan, toisin sanoen sivilisaation päättymiseen: 1) louhimme rajallisia luonnonvaroja sekä ulkoistamme päästöt yhteismaahan ja 2) kilpailemme eksponentiaalisesti kehittyvin teknologisin keinoin sekä ydinteknologian että informaatiosodankäynnin tuhovoiman voimistuessa ja ulottuessa pienemmille toimijoille. Näistä Schmachtenberger johtaa, että meidän on 1) siirryttävä closed-loop-talouteen, jossa atomit kiertävät lähes sataprosenttisesti ja ”edistys” tapahtuu biteissä, ts. alati paremman teknologian myötä, sekä 2) kapitalismin on tultava tiensä päähän ja tarvitsemme uuden järjestelmän, joka ei perustu ahtaalla pallolla kilpailuun.

Ensimmäinen askel edellyttää jonkinlaisen kaiken kierrättävän ja uusiutuvilla pyörivän, planetaarisen “Lassila & Tikanoja” -instituution luomista, enkä käsittele sitä tässä enempää. Jälkimmäinen on mahdollisesti kiinnostavampi, koska se kytkeytyy tulkintaani kirjan ihmiskuvasta sekä itselleni tuttuun sekulaariin buddhalaisuuteen.

Kirjan esitellessä porvarillista ihmiskäsitystä, ja kuvatessa, millaista ihmisyys Veikan ja Pontuksen mukaan itseasiassa on, reagoin ensimmäisellä kuuntelulla pysähtyen ja miettien ”tää ei kyllä synkkaa evoluutiopsykologian kanssa”. Myöhemmällä kuuntelulla se kuitenkin laskeutui paremmin. Veikka ja Pontus toteavat, että kilpailuhenkinen, voimakeinoja kaihtamaton ja loputtomasti rationaalisesti laskelmoiva ”porvariston” ihminen tuo mieleen ensi sijassa sellaisiksi sosiaalistuneet kansantaloustieteen opiskelijat. Sen sijaan kirjoittajien mukaan todellisuudessa ihmisistä voidaan sanoa, että he ovat hyvin muovautuvia, mutta kuitenkin sosiaalisia ja toisistaan huolehtivia eläimiä.

Tässä kohtaa keskustelu haarautuu mielenkiintoisella tavalla kahteen tieteen sisällä konfliktissa olevaan haaraan. Perinteinen tapa ottaa vastaan tällainen väite ihmisen muovautuvuudesta modernilla psykologian laitoksella on kaiketi todeta, että blank slate -ajattelu (”tabula rasa”, ihmiset eivät eroa kykyjen, potentiaalin tai taipumuksen suhteen vaan ympäristö määrää kaiken) on osoitettu empiirisesti paikkansa pitämättömäksi. Juurikin Pinker on kunnostautunut myös tällä saralla (ks. kirja Blank Slate).

Robert Plominin ja muiden geenitutkijoiden tutkimuksista tiedämme, että geenien selitysvoima on lähes minkä tahansa psykologisen ominaisuuden varianssin suhteen 40-80 % ja usein se on mahdollisesti vielä arvioitu tuon luvun sisällä alakanttiin, koska suuntaudumme ympäristöön geenien vaikutuksen alaisina, jolloin ympäristön osuus vähenee entisestään. Tietysti korkea periytyvyys ei deterministisesti tarkoita, että periytyvä asia aina ilmenisi ihmisen elämässä (alkoholismi periytyy, mutta alkoholittomalla saarella kaikki ovat absolutisteja). Joka tapauksessa, väittämä, että ihmisiä voi interventioilla muovata merkittävästi toisenlaisiksi ei nauti suurta suosiota interventiosuunnittelijoiden tai -tutkijoiden piirissä – yleensä saamme aikaan vain pieniä efektejä, eikä niiden pysyvyyskään välttämättä ole kummoinen (me yritämme silti!).

Tämä on siis enenevästi tyyppivastaus ihmisten muovautuvuuteen. Olennaista on kuitenkin, minkä kaliiberin interventiosta puhumme. Schmachtenberger on Veikan ja Pontuksen linjoilla, huomauttaessaan, että buddhalaisissa kulttuureissa on elänyt tuhansia vuosia kymmeniä miljoonia ihmisiä, joille väkivalta on niin vierasta, että he eivät käytännössä tapa hyönteisiä. Kukaan Burman tilannetta seurannut ei niele tätä väitettä purematta, mutta on totta, että kokonaisuutena buddhalainen maailma sisältää suhteettomasti ihmisiä, joiden suhde myötätuntoon, koko lajin ja kaiken muunkin elämän tavoittavaan empatiaan sekä väkivallattomuuteen on dramaattisesti erilainen, kuin vaikkapa lapsisotilaita kouluttavien ihmisyhteisöjen tai edes kirjassa suotuisasti käsiteltyjen metsästäjä-keräilijöiden.

Yhtäältä tiedämme, että evolutiivinen ympäristö on suuresti muovannut taipumuksiamme ja kannamme niitä mukanamme geneettisessä muodossa, halusimme tai emme. Kirjassa rauhallisiksi ja solidaarisiksi kuvatut metsästäjä-keräilijäheimot tekivät silti moninkertaisesti enemmän henkirikoksia kuin mitä nykyisissä liberaaleissa demokratioissa tehdään (myös juurikin kirjassa mainittu !Kung-heimo; ”hunter gatherer homicide rates”, google). Ruokaa ei myöskään välttämättä jaettu kovin laajalle ja pariutuminen oli enimmäkseen mahdollista vain pienelle osalle miehistä, joita enemmistö naisista suosi.

Metsästäjä-keräilijä-aika oli lajinkehityksellisesti pitkä (ja jatkuu paikoin yhä), kymmeniä tuhansia vuosia, ja tuolta ajalta kumpuavat preferenssit todennäköisesti kulkevat mukanamme vielä hyvän tovin. Tosin on todettava, että metsästäjä-keräilijä-tutkimukset on tehty niille heimoille, jotka olivat riittävän väkivaltaisia selvitäkseen heimojen välisestä konfliktista, eivätkä ne välttämättä anna kattavaa kuvaa ihmisen kyvystä väkivallattomuuteen ja kilpailuttomuuteen oikeissa olosuhteissa.

Tiedämme, kuten Schmachtenberger alleviivaa, että ihmisen kehityksen vauhdikkaimmat vuodet (sanotaan vaikka 0-13) ovat eläinlajeista täysin poikkeukselliset plastisiteettinsa suhteen (monet nisäkkäät syntyvät lähes ”valmiina”). Luomalla olot, joissa lapset oppivat tärkeimpien taitojen joukossa esimerkiksi metta-meditaatiota, meidän voi olla mahdollista kyetä ylittämään suuri osa kilpailuhenkisistä ja yhteistyötä haittaavista motiiveistamme. Metta-harjoituksessa tuotetaan ensin lämmintä ja ystävällistä tunnetta läheistä ihmistä kohtaan, ja opetellaan sitten ajan kanssa laajentamaan tunne neutraaleihin ja sitten negatiivisia tunteita herättäviin ihmisiin. Meditaatiopiireissä on avoin keskustelu, missä määrin metta-harjoitus tekee tehtävänsä ja paljonko vaikutuksesta syntyy ahneuden ja vastustuksen hiipumisesta vipassana-harjoituksen, tai vastaavan, myötä. Vaikuttava mekanismi voi olla myös minuuteen liittyvän takertumisen hölleneminen ja sen tuoma enenevä kokemus kaiken elämän yhteydestä (anatta). Molemmat harjoitukset (vipassana ja metta) sisältyvät joka tapauksessa sekulaariin buddhalaisuuteen.

Antropologiassa on mielletty, että ihmisen kyky välittää muista ihmisistä alkaa heiketä ihmisten määrän ylittäessä n. 150 (Dunbarin luku). Kehittämällä mettan kaltaisia abstraktin empatian kykyjä, välittäminen ja jopa rakkaus on todennäköisesti mahdollista saada yltämään rajattoman suuriin ihmisjoukkoihin. Buddhalaisten munkkien aivokuvannustutkimuksissa on saatu näyttöä, että poikkeuksellisen paljon meditoineilla yksilöillä empatia-alueet syttyvät aivan eri tavalla kuin maallikoilla – Mingyur Rinpochen tapauksessa 800-prosenttisella teholla.

Palataan nyt Mikä liberalismia vaivaa? -kirjan viimeisen minuutin lopputulemiin. Veikka ja Pontus ehdottavat siis, että tunnustamme olevamme toisiamme tarvitseva ja hoivaava verkosto ja toteavat, että joutunemme luopumaan yksityisomaisuudesta. Peliteoreettisen mallinnuksensa ja lukuisien luonnontieteiden puolelle tapahtuvien poikkeuksien päätteeksi Schmachtenberger toteaa nämä samat asiat. Hän myös esittää lukuisia, kohtalaisen tarkkojakin askeleita, joita voimme tähän suuntaan ottaa.

Kuten Veikka ja Pontus, Schmachtenberger luopuisi hiljakseen yksityisomaisuudesta aloittaen sektoreilta, joissa jakaminen onnistuu luontevimmin (esim. liikenne) ja edeten kohti alueita, joilla se on vaikeampaa (esim. asumiskiinteistöt). Hän on pohtinut statuksen neuropsykologiaa ja näkee vaurauden sekä huomion tavoittelun dopamiinireaktiivisena, addiktionsukuisena toimintana, jota aidommat ja syvemmät ihmistenväliset yhteydet voivat korvata. Tästä mielihyväreaktiivisuudesta tietoiseksi tuleminen ja poisopettelu lienee monelle meditoijalle tutunkuuloinen tehtävä. Näiltä osin Schmachtenbergerin ajattelu vastaa Center for Humane Technologyn esittämiä ajatuksia (ks. uusi Netflix-dokumentti Social Dilemma, suom. Valvontakapitalismin vaarat).

Closed-loop-kierrätystalous, jossa kasvu tapahtuu biteissä ja sosialisaatioprosessin uudelleen miettiminen niin, että pystymme ylittämään empatian heimorajan eivät ehkä kuulosta kovin käytännöllisiltä suosituksilta. Toisaalta jokainen lisävuosi nykymenolla on jollain todennäköisyydellä vältetty ydintuhovuosi, kunnes se ei ole (PUM). En ole kokenut merkittävää ilmastoahdistusta vuosiin, mutta en myöskään halua katsoa korallien kuolevan tai Afrikan muuttumista elinkelvottomaksi (puhumattakaan näiden kerrannaisvaikutuksista).

Jotain tarttis tehdä ja Schmachtenbergerin ajattelu on vaikkapa Marsiin muuttamista tai muita avaruussiirtokuntafantasioita helpommin implementoitavissa. Schmachtenberger itse esittää, että pilotoimalla näitä ideoita pienemmässä yhteisössä, niille voisi saada proof of conceptia, joka lisäisi suurempien yhteisöjen halua implementoida samoja käytänteitä. Hän näkee prosessin ylisukupolvisena. Pohjoismaat tai niiden hallinnolliset osat (Ahvenanmaa?) voisivat olla hyviä kandidaatteja tämänkaltaisten ideoiden käytännön kokeiluihin.

Mikä liberalismia vaivaa? -kirjassa Veikan ja Pontuksen tulevaisuuden visiot koskevat luksuskommunismia ja xenofeminismiä. Syväliberalismin purkamista omista ajattelun ja toiminnan rakenteista käsitellään myös, erityisesti suhtautumalla epäluuloisesti arkijärkeen ja nostamalla ”noituutta” tai ”vasemmiston esoteriaa”. Näiltä osin en kykene seuraamaan ehdotuksia kovin pitkälle – jollain arkijärjellä yksityisomaisuuden jälkeinen aika kuitenkin pitäisi suunnitella. Kirjassa peräänkuulutetaan järjestäytymistä, ja se onkin tärkeää. Järjestäytyminen kuitenkin vaatii mielestäni selkeyttä niiden ideoiden osalta, joiden taakse järjestäydytään ja niiden selkiyttäminen on mielestäni järkiperustainen prosessi. Tiedän, etteivät kirjoittajat näe asiaa samoin, mutta näen vaikkapa Yhdysvaltain tämänhetkisen, kaduille valuneen ja kaoottisen kulttuurisodan juurikin järjestäytyminen ennen järkeä -henkisenä toimintana, jossa tärkeintä on päästä tekemään jotakin ilman selkeyttä sen seurauksista. Tämän seurauksena sitten julkiset rakennukset palavat ja ihmisiä pahoinpidellään, luottamus laskee ja ihmiset äänestävät todennäköisemmin järjestystä lupailevaa äärioikeistoa.

Siinä määrin kuin liberalismi tosiaan turvaa yksityisomaisuutta, liberalismi varmaankin tulee väistymään. Liberalismi on kuitenkin myös pilvi erilaisia valistusajan ideoita ja käytänteitä. Kuvittelisin, että järki, tiede ja yhteyden auki pitävä sekä yhteistyökykyä turvaava keskustelu ovat keskeisellä paikalla jatkossakin, ehkä luoviessamme kohti post-fossiilista, pan-rakkaudellista suljetun silmukan kierrätyskeskusmaailmaa.

Top 8 Literary References in Seinfeld

Lähteitä:

Mikä liberalismia vaivaa? – Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru
Enlightenment Now ja Blank Slate – Steven Pinker
Blueprint – Robert Plomin
Daniel Schmachtenberger The Portal -podcastissa: https://www.youtube.com/watch?v=_b4qKv1Ctv8

2 Replies to “Liberalism – what is it good for?”

  1. Hyvä kirjoitus/arvostelu! Ja hyvä äänikirja, sanomasi perusteella. Saanko asettaa kysymyksen sekä arvostelijalle että kirjailijoille? Jos saan, se koskee keskinäisriippuvuutta. Kuinka ymmärrätte sen? Omalla (varmasti kovin vanhentuneella) logiikallani ajattelen, että se voidaan nähdä joko deskriptiivisesti (niin on) tai preskriptiivisesti (niin pitää olla). Omasta mielestäni ihmiset ovat syvästi keskinäisriippuvaisia. “Synnymme kahleisiin.” Rousseau ja Marx > Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen Itsenäisyysjulistus. Jälkimalthusilaisena antinatalistina (olen vasta interwebistä huomannut olevani sellainen) voisin jopa sanoa: “Synnymme nöyryyttävään keskinäisriippuvaisuuteen, josta loppuikämme yritämme päästä irti.” Mutta koska se olisi liian aynrandilaista, täytyy kysyä: “Miten tuosta tilasta päästään pois, mutta sitten takaisin kohti jonkinlaista itse/yhdessä valittua yhteyttä loppuprekariaatin (jota kaikki kai olemme) kanssa?” Ja mitähän tuo nyt sitten mahtaisi tarkoittaa… Sori, ajatuksenvirtaa vain, kun juuri kirjoitan solidaarisuudesta, jossa näen tämän jännitteen. Selvennykset olisivat tervetulleita.

    1. Kiitos kommentista! Mulla ei ole aavistustakaan, miten Veikka tuon määrittelisi, paitsi noiden kirjassa mainittujen muihin ihmisiin kohdistuvien hoivan ja tarvitsevuuden osalta. Itse määrittelen keskinäisriippuvuuden eri tavoin riippuen tarkastelun kompleksisuustasosta ja metodologiasta.

      1) subjektiivisesti ensimmäisen persoonan meditaatiokokemuksen kautta, jolloin se on jotain esianalyyttista. Muutaman tuhannen meditaatiotunnin jälkeen kokemus pysyvästä minuudesta voi alkaa hiipua. Tällöin kokemus rajoista fiktiivisen ”itsen” ja muun elämän tai muun aistidatan välillä alkaa samoin hälvetä. Keskinäisriippuvaisuus alkaa silloin tuntua kokemukselliselta tosiasialta, jonka voi varmentaa tarkistamalla samaan tyyliin kuin ovatko silmälasit nenän päällä. Tämän voi kuvata myös

      2) luonnontieteen kielellä, puhumalla vaikka alkeishiukkasista, atomeista tai molekyyleistä. Niiden tasolla ei ole olemassa ihmisiä tai silmälaseja, vain noita perusyksikköjä. Tuolla sinun tarkastelutasollasi (ihmisten tasolla) miellän keskinäisriippuvuuden

      3) evoluutiobiologisena tai -psykologisena tilana: olemme sosiaalinen, jälkeläisiä hoivaava laji ja kannamme mukanamme ohjelmointia siihen.

      En siis ikinä pääse yhteiskuntafilosofiaan tai vastaavalle kompleksisuustasolle asti ja voi olla, että näin kysymystäsi ja vastaustani voi olla vaikea sovittaa yksiin. Vinkkasin Veikalle kysymyksestäsi siltä varalta että haluaa kommentoida.

Vastaa käyttäjälle Isän serkku Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *