Oskari Lahtinen

Aurora Rämön Suomen Kuvalehdessä ilmestynyt artikkeli osoittaa wokenessin viimeistään nyt rantautuneen kotimaiselle kampukselle – riippumatta siitä kuinka suuri osa TeaK:in opiskelijoista tai henkilökunnasta todellisuudessa sen agendaa nykyisin korkeakoulussa ajaa. Artikkelissa ja sitä seuranneessa keskustelussa ei kuitenkaan mielestäni ole kovin selkeästi kuvattu, mikä tämä taideopiskelijat villinnyt ilmiö oikein on. Pyrin avaamaan wokenessin relevantteja ideoita ja historiallisia käänteitä tässä kirjoituksessa, jonka pohjaan suurilta osin Helen Pluckrosen ja James Lindsayn kirjaan Cynical Theories. Muut lähteet on mainittu kirjoituksen lopussa.

Kutsun TeaK:ia pehmeäksi kohteeksi wokenessille, sillä olisin melko yllättynyt, jos ideologia löytäisi älyllisen kodin ensimmäisenä Helsingin tai Turun yliopiston filosofian laitoksilta. Näin siksi, että ainakin Turussa, kokemukseni mukaan, wokenessin tekemien väitteiden ja vaatimusten juuret tutkittaisiin niiden totuusarvon, näytön ja taustaoletusten osalta. Wokenessia deskriptiivisenä tai preskriptiivisenä oppina tarjoavalle opiskelijalle jäisi seminaarissa käteen pelkkä filosofinen luu. Teatterikoululle ideologian kriittiseen arvioon tarvittavat empiirinen tiede ja analyyttinen filosofia ovat vieraampia ja postmodernismi jo valmiiksi erityisasemassa talon sisällä. TeaK ja monet humanistiset laitokset ovat näin älyllisesti aseettomampia hurjia totuusväitteitä tekevän postmodernin sorto-opin edessä.

Mitä on wokeness? Kyseessä on yhdistelmä ”metodologiaa” ja aktivismia. Metodologia on hipsukoissa, koska kyseessä on käytännössä vain pohjaton objektiivisen epäily ja dekonstruktio – kaiken kyseenalaistaminen, kunnes jäljelle ei jää mitään mille rakentaa. Dekonstruktion suorittivat enimmäkseen ranskalaiset filosofit 1960-luvun lopun ja 1980-luvun alun välillä, kärkiniminä Michel Foucault, Jacques Derrida ja Jean-François Lyotard.

Postmodernismi filosofisena suuntana sisälsi hämmentävän monimuotoisen vyyhdin moniin suuntiin rimpuilevaa ja muodotonta, ilkkuvaa, epätoivoista, ironista, nihilististä, leikkisää ja oman muotonsa kiistävää teoretisointia, eikä sitä ole mahdollista käsitellä realistisesti monoliittinä. Teen kuitenkin samoin kuin tietosanakirjat sekä Pluckrose & Lindsay ja luonnehdin postmodernismia sen wokenessille relevanttien kantavien teemojen kautta. Nämä teemat yhdistävät nimekkäimpiä teoreetikkoja.

Postmodernismia luonnehtii totuuden ja arvojen kiistäminen ja relativisointi, kategorioiden ja rajojen häivyttäminen (”mies”, ”nainen”, “terve”, “sairas”, “tosi”, “epätosi”, jne.) sekä yhteisöjen ja kulttuurien korostaminen yksilöiden ja universaalin sijaan. Totuuden osalta postmodernismi ei kunnioita tieteelle ominaista totuuden korrespondenssiteoriaa – että asioiden totuus riippuu siitä, kuinka asiat ovat todellisuudessa, riippumatta kulttuurista tai havaitsijasta – vaan kuvaa totuuden sosiaalisena ja poliittisena. Yhteisöt tuottavat kertomuksia ja esim. ”maa kiertää aurinkoa”-väitteen totuusarvo annetussa sosiaalisessa kontekstissa ei viime kädessä riipu siitä kiertääkö maa aurinkoa vaan väitteen tuottaneen yhteisön valtasuhteista. Foucault näki tällaisia totuusarvoja selvittävän metodologian olevan aina vallan vääristämä ja halusi suunnata huomion totuusväitteen sijaan metodologian kritiikkiin.

Valtasuhteet ja hierarkiat määräävät millainen yhteiskunta on. Mikäli narratiivi “aurinko kiertää maata” palvelee valtaapitäviä paremmin, tätä väitettä pidetään todennäköisemmin yhteisön sisällä totena. Postmodernistit epäilevät tiedollista pääsyämme objektiivisiin tosiasioihin ja siksi väitteen totuusarvon määrittävät sosiaaliset seikat. Lyotard piti luonnontiedettä vain yhtenä kielipelinä muiden joukossa. Derridan mukaan sanat viittaavat vain toisiin sanoihin eikä niillä ole objektiivisia ulkoisia viittauskohteita.

Tässä kohdin haluan huomauttaa, että Foucault’n, Derridan tai Lyotardin tuotannon hyvin tunteva lukija saattaa rypistää kulmiaan tämän esseen pelkistävälle kirjoitustyylille. Hän ehkä kykenee täydentämään yllä kuvattua esittämällä nyansoivia väitteitä, ja on myös tervetullut niin puolestani tekemään. En teeskentele olevani postmodernien filosofien kirjoitusten asiantuntija, mutta pyrin antamaan heidän ajattelustaan mahdollisimman reilun ja totuudenmukaisen kuvan. Mikäli en siinä joiltain osin onnistu, toivon lukijan kertovan missä teksti ei tee ajattelijoille oikeutta ja lähteistämään väitteen.

Kun postmoderni mylly jauhoi viimeiset käsitteet ja tarinat tomuksi 1980-luvun alussa, jäljellä oli vähän kumottavaa. Tyhjyydestä katsoi takaisin nihilismi. Näytti, että postmodernismi on kuolemassa. Se näivettyi yliopistojen norsunluutorneissa, sillä filosofien veivaukset eivät tuntuneet relevanteilta tai ymmärrettäviltä tavallisille pulliaisille. 1980-luvulla tapahtui kuitenkin käänteitä, jotka mutatoivat postmodernismin muotoon, jossa se saattoi tulla osaksi laajempaa kulttuuria.

Tunnustan, että jossain määrin symppaan postmodernia projektia älyllisenä työnä tähän ja seuraavaankiin siirtoon asti. Tyhjyyteen katsottuaan filosofian harrastajat totesivat, että maailmassa on edelleen kärsimystä, eikä kaiken relativisointi auta kärsiviä. Kaiken dekonstruktio ja kärsimyksen nostaminen sitten metafysiikan perustaksi on tarkalleen, mitä meditaatioharrastus ja buddhalaisuus usein tekee ihmisen maailmankuvalle. Tosin opin Frank Martelalta, että mikäli ei halua kuulostaa nihilistiltä, on tärkeää mainita että maailmankuvan perusteena on myös kärsimyksen vastinpari onnellisuus. Kärsimyksen selittäminen kuitenkin vei meditoijat ja wokiet (wokenessin kannattaja, ei tule sekoittaa wookieen) melko erilaisiin suuntiin.

Kun kommunistinen vallankumous ei tapahtunut Saksassa tai Iso-Britanniassa, joukko filosofeja (mm. Adorno, Horkheimer, Marcuse ja Habermas, ns. Frankfurtin koulukunta) sovitti marxismin uudelleen kulttuurin kentälle ja kutsui sitä kriittiseksi teoriaksi. Luokka ja luokkasorto laajenivat käsitteinä muihin yhteyksiin. 1980-luvulla kriittinen teoria kohtasi postmodernismin. Syntyi critical race theory, joka alkoi käyttää etnisyyttä luokan kaltaisena maailmankuvan peruspilarina. Luokkasorto väistyi ja tilalle tulivat rotusorto, sukupuolisorto ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvä sorto.

Kärsimyksestä siis tuli wokenessin metafyysinen ykköselementti. Kärsimys sai lisätwistin Marxilta, jolta periytyy aksiooma, että kärsimyksen aiheuttaa yleensä ulkoinen taho: sorto. Missä esiintyy kärsimystä, siellä lähtökohtaisesti esiintyy myös sortoa. Tulee vain selvittää, ketä sorrosta syyttää. Sivuhuomiona meditoijat taas palauttavat kärsimyksen siihen, miten mieli on suhteessa kokemukseen. Sekulaari buddhalaisuus etsii välineitä kärsimyksen lievittämiseen henkilön oman takertuvan halun, vastustuksen ja harhaisuuden vähentämisestä meditaatiolla. Molemmat kulkevat polun dekonstruktion kautta kärsimyksen keskiöön nostamiseen, mutta teoriasyistä wokeness syyttää siitä meditoijan ulkopuolisia olosuhteita.

Tehtäväksi jää löytää sorrettuja, sortoa ja sortavia rakenteita. Yleinen woke-metodologia tehtävään on tarkastella ryhmiä ja etsiä niiden välisiä eroja lukuisten eri muuttujien suhteen. Wokenessissa ihmisen identiteetti määräytyy hänen ryhmäjäsenyyksiensä perusteella. Yksilö on näiden ryhmäjäsenyyksien summa: mies, tummaihoinen, cis-sukupuolinen, tervekehoinen, neuroepätyypillinen jne.

Yksilöllinen identiteetti työnnetään taka-alalle ja yksilön olennaisimmaksi ja kiinnostavimmaksi ominaisuudeksi nostetaan hänen jäsenyytensä erilaisissa pinnallisen samankaltaisuuden ryhmissä, joiden pohjalta häntä voidaan sortaa tai vaihtoehtoisesti nähdä sortajana. Tämän suunnan wokenessin historiassa sysäsivät käyntiin erityisesti Derrick Bell, bel hooks sekä Kimberlé Crenshaw.

Vähemmistöön kuuluminen kertoo wokenessissa yleensä sortostatuksesta, mikäli enemmistöllä on wokenessin mukaan enemmän valtaa kuin vähemmistöllä. Eri valta-asemissa olevien ryhmien välisten erojen selitys on lähtökohtaisesti sorto. Jos siis esim. Yhdysvaltain valkoisten tulot ovat korkeammat kuin Yhdysvaltain mustien, syy on itsestäänselvästi sorto, jota tässä tapauksessa kutsutaan rasismiksi.

Rasismin käsite on laajennettu wokenessissa kattamaan suurin osa länsimaiden asukkaista. Rasismilla ei tarkoiteta ensisijassa yksilön toiseen kohdistavaa ennakkoluuloista ja syrjivää suhtautumista, vaan koko järjestelmää, joka tuottaa etnisten ryhmien välille eroja. Rasisti on henkilö, joka osallistuu tämän järjestelmän ylläpitoon. Valkoihoisten osalta rasismin esiintyvyys on tällä määritelmällä 100%. Wokenessin silmissä jokainen valkoihoinen ihminen on rasisti. Mustien osalta esiintyvyys on 0%, koska henkilö, joka voidaan lukea kuuluvaksi ryhmään, jolla on keskimäärin vähemmän valtaa yhteiskunnassa, ei määritelmällisesti voi sortaa ketään. Hän ei siten osallistu sortavaan järjestelmään eikä voi olla rasisti.

Etnisyyksien välisissä suhteissa wokenessin vaikutus on siis musertava. Näiltä osin wokeness myös vesittää rasismin käsitteen: ei ole selvää miten kuvata todellisia rasisteja, jos kaikki valkoiset ovat rasisteja. Maailman tarkasteleminen sortosuhteiden kautta tekee wokenessin kannattajasta helposti epäluuloisen ja riitaisan. Ideologiaa tukevaa ihmistä opastetaan sovittamaan linssiä, joka saa kaiken inhimillisen kanssakäymisen näkymään ensisijassa sorron näyttämönä. Miltä ideologian soveltaminen näyttää sukupuolien osalta?

Lähtökohtaisesti postmoderni dekonstruktio on purkanut sukupuolet atomeiksi. Se mieltää sukupuolen sosiaaliseksi konstruktioksi ja kategoriat kuten ”mies” ja ”nainen” ovat löyhärajaisia ja olemassa lähinnä kielen tasolla. Sorron tuominen kuvaan muuttaa tilannetta kuitenkin monimutkaisemmaksi. Koska miehillä on ollut historiallisesti enemmän valtaa kuin naisilla, nämä sukupuolet kuitenkin ovat tavallaan olemassa. Niiden välillä on sortosuhde erojen esiintyessä tuloissa tai muissa relevanteissa muuttujissa. Mikäli sukupuolia on useampia – satoja, kuten välillä kuulee esitettävän – sortokalkyyli menee monimutkaisemmaksi. On epäselvää, kuka tällöin tarkalleen ottaen sortaa ketä, mutta sortoa todennäköisesti silti tapahtuu.

Wokeness syntyi yhdysysvaltalaisissa yliopistoissa 1980-luvun ja 1990-luvun taitteiden tienoilla. Oikeustieteessä sitä kutsuttiin critical race theoryksi ja naistutkimuksessa intersektionaalisuudeksi. Kyseessä on filosofisesti käytännössä sama keitos – toinen korostaa rotua, toinen sukupuolta. Wokeness siis olettaa asioiden olevan tietyllä tavalla ja etsii niille sitten empiirisiä oikeutuksia. Tämä on vastakohta tieteelle, joka olettaa asioiden olevan tietyllä tavalla ja etsii sitten asioita, jotka kumoaisivat oletuksen. Tiede on falsifikaatioon perustuvaa, wokeness on verifikationistista. Koska wokenessin metodologia on epätieteellistä, se tarvitsi omat laitokset, joissa tulla sovelletuksi.

Tähän tarkoitukseen syntyivät erinäiset ”Studies”-oppiaineet tai laitokset. Gender Studies, Race Studies, Fat Studies, Disability Studies, Queer Studies. Sen sijaan että aiheita tutkittaisiin kumoamalla hypoteeseja, oletettiin sorto ensin olemassa olevaksi ja pyrittiin sitten löytämään ryhmien välisiä eroja, joiden sanottiin johtuvan sorrosta. Metodologiaa muovasi entisestään wokenessin haara, jota kutsutaan nimellä postcolonial theory. Se pyrkii ”dekolonisoimaan” tutkimusmetodologian ja pitää logiikkaa, empiiristä tiedettä ja matematiikkaa – mielestäni muita ihmisiä kohtaan rasistisesti – valkoisten länsimaisten miesten välineinä. ”Master’s tools will never dismantle the master’s house” totesi Audrey Lorde. Tieteellisen metodologian rinnalle pyrittiin nostamaan ”vaihtoehtoisia tietämisen tapoja” – kansanperintöä, tunnereaktioita ja taikauskoa. ”Research justice”-nimisellä kehotuksella tutkijoita ohjattiin viittaamaan artikkeleihin tieteellisen sisällön sijaan kirjoittajan etnisyyden pohjalta.

Tässä kohtaa lukija saattaa tunnistaa Rämön jutussa kuvatun wokenessin ilmentymän TeaK:issa. Pyrkimykset karsia ja nostaa kirjoittajia etnisyyden pohjalta TeaK:in oppimäärään on yllä kuvattua woke-metodologiaa. Syy opiskelijoiden käytökseen on relativismi kaiken muun paitsi sorron suhteen, joka oletetaan ainoaksi varmuudeksi. Tällöin vääränväristen ihmisten esiintyminen koulun kirjalistoilla on merkki sorrosta ja asia tulee korjata. On sanomattakin selvää, että tämän linssin nostaminen silmille saa maailman näyttämään etnisten ja sukupuolitettujen populaatioiden taistelutantereelta.

Ei ihme, että opiskelijoita ahdistaa. Maailmankuva kuulostaa melko lohduttomalta, varsinkin jos vaikenemalla saa sortorakenteista välittämättömän rasistin leiman. Tämä pelko huonoksi ihmiseksi leimautumisesta faktoista vapain perustein on todennäköisesti wokenessin yhteiskunnallisen leviämisen keskeinen primus motor. Aikana ennen wokenessia, jolloin sanat kuten “rasisti” olivat merkitykseltään selvempiä, tällaisten leimojen saaminen oli sosiaalisesti tuhoisaa.

Vaikka alle kymmenesosa Yhdysvaltain väestöstä on woke, ideologia on saanut suhteettomasti valtaa. Pyörähdettyään käyntiin Studies-laitoksilla, se seurasi valmistuneiden opiskelijoiden mukana muualle yhteiskuntaan. Koska Studies-koulutus suhtautuu tieteeseen ja logiikkaan epäluuloisesti ja halveksien, loppututkinto Studies-pääaineesta ei luultavasti anna ihmiselle parasta analyyttisen ja kriittisen ajattelun pakettia mukaan työelämään. Merkittävä osa Studies-koulutuksista valmistuneista päätyikin joko byrokraateiksi tai opettamaan wokenessia paikkoihin, jotka pehmeinä kohteina sallivat sen opettamisen.

Tällaisiksi instituutioiksi osoittautuivat valitettavasti Yhdysvaltain kasvatustieteelliset tiedekunnat, minkä seurauksena opettajankoulutuksesta tuli 1990-luvulla ja 2000-luvulla woken indoktrinaation keskus. Opettajat veivät oppinsa mukanaan kouluihin ja noin viiden vuoden ajan yliopistoissa on istunut sukupolvi opiskelijoita, joille wokeness on tullut osana peruskoulutusta ja high schoolia. He alkoivat Yhdysvalloissa vaatia safe spaceja ja trigger warningeja (koska kieli on sorron väline) viime vuosikymmenen aikana. Opiskelijat valmistuivat yliopistoista ja veivät aatteen mukanaan mediaan ja suuryrityksiin.

Merkittävä rooli on ollut wokeilla byrokraateilla, jotka ovat muodostaneet instituutioiden ”diversity, equity, and inclusion”-seulan. Näin esimerkiksi akateemisiin tehtäviin Yhdysvalloissa hakeva joutuu usein vastaamaan kysymyksiin siitä, kuinka aikoo edistää antirasismia kampuksella. Vastaukseksi ei riitä se, ettei ole rasisti. Wokenessin määritelmän mukaan jokainen valkoihoinen osallistuu systeemisen rasismin ylläpitoon ja on rasisti, vaikka henkilön koko lähipiiri ja puoliso olisivat eri etnisyyksiä. Hyvä vastaus sisältää suunnitelman ryhmien välisten erojen vähentämisestä, sillä nämä ovat sorron ainoa luotettava indikaattori woke-metodologiassa.

Viimeistään nyt olemme saaneet wokenessin Suomeen. Woke-aktivisteja on ollut jo joitakin vuosia, mutta TeaK-tapaus on ensimmäinen kerta kun omalle tutkalleni osuu kotimaisen instituution luhistuminen woke-vaatimuksiin. Rämön jutun perusteella henkilökunnalla on kohtalaisia vaikeuksia hahmottaa, mitä vaaditaan ja mikä heidän oma jalansijansa on suhteessa vaatimuksiin. Jutussa haastateltu professori kertoo oman sukupolvensa rämpineen läpi postmodernismin ja dekonstruktion päästäkseen irti tekstien tuottajien identiteeteistä. Tämä oli ennen kuin sorto postuloitiin ideologian pilariksi. Sortoa kaikkialta kaivelevat opiskelijat ovat selvästi yllättäneet tavalliseen postmodernismiin tottuneen henkilökunnan pahan kerran.

Opiskelijat arvatenkin seuraavat jenkkikeskustelua somen, Youtuben ja muiden tahojen välityksellä. Yhdysvaltalainen teatteri on tullut wokenessin kaappaamaksi ensimmäisten instituutioiden joukossa vasemmistolaisen positionsa vuoksi ja epäilemättä opiskelijat ottavat suuntansa sieltä. Suosikkimusikaalini Hamilton, joka tietoisesti roolitti mustia ja latinonäyttelijöitä lähes jokaiseen keskeiseen rooliin on joutunut toistuvasti woke-hyökkäysten kohteeksi. Sitä on arvosteltu liiallisesta heteroudesta ja äskettäin siitä että näytelmässä kuvataan problemaattisia, orjia omistaneita Yhdysvaltain founding fatherseja – siitä huolimatta että melkein kaikkia mainittuja valkoisia miehiä näyttelevät pelkät vähemmistöjen edustajat. Vaikka musikaalin luoja Lin-Manuel Miranda on wokeakin wokempi, Hamiltonkaan ei lopulta ollut riittävän woke.

Rima nousee näin koko ajan ja siten vaadittu puritaanisuuden ja mielipiteiden samanlaisuuden aste. Ei ole yllätys, että Rämön jutussa kuvattu TeaK:in opiskelijoiden kokema taiteellinen vapaus on kuihtunut pisteeseen, jossa ainoita hyväksyttäviä linssejä taiteelle ovat ekokatastrofi ja wokeness. Vertaispaine on hurja voima. Jos olet opiskelija kannattaa kuitenkin katsoa ympärillesi. Wokeja opinkappaleita yhdenmukaisesti toistelevat vertaiset ovat nyt konformistisia zombeja. Ideologia on antitieteellinen ja tulee haihtumaan ajan kanssa ilmaan. Monet sitä kannattaneet lakaisevat vaiheen maton alle vähän kuin aiempien nolojen trendien seuraamisen.

On yksi asia dekolonisoida Shakespeare ulos TeaK:in kurssikirjallisuudesta, mutta moniko haluaisi leikkaussalissa nimenomaan sille kirurgille, jonka lääketieteen opinnot on dekolonisoitu sisältämään samoissa suhteissa luonnontieteitä ja vaihtoehtoisia tietämisen tapoja? Onko kansantiedon ja eletyn kokemuksen pohjalta operoiva kirurgi yhtä hyvä kuin dekolonisoinnilta välttynyt? Kummanlaisia ihmisiä haluamme miehittämään lennonjohtoa tai lentämään lentokoneita? Oppimäärien dekolonisointi voi alkaa nopeasti maksaa henkiä, mikäli se leviää TeaK:ista Otaniemeen tai Meilahteen.

Näistäkin syistä TeaK:in henkilökunnan olisi hyvä koota itsensä ja selvittää, miltä arvopohjalta korkeakoulu pyörii. Rämön jutussa mainitussa Haidtin ja Lukianoffin kirjassa kuvataan wokejen opiskelijoiden maailmankuvien ”kolme suurta epätotuutta”: 1) että tunteet kertovat aina totuuden maailmasta, 2) että ahdistusta ja epämukavuutta tulisi aina välttää ja 3) että vikaa tulee etsiä aina itsen ulkopuolelta. Psykologiasta tiedämme hyvin, että ahdistuneisuutta ei hoideta välttämällä vaan altistumalla. Tämä TeaK:in opettajienkin olisi hyvä huomioida.

Wokeness voidaan nähdä tieteellisen maailmankuvan stressitestinä – kun joukko äänekkäitä ja hieman uhkaavia ihmisiä tuuttaa absoluuttisella varmuudella yhtä totuutta, jolla ei ole tekemistä empiirisen tieteen tai logiikan kanssa, kuinka hyvin oma jalansija kestää? Mikäli hahmottaa liikkeen filosofisen taustan ja sen, mille edistys maailmassa perustuu, koitoksen ei tulisi kellistää yhtäkään korkeakoulutettua ihmistä saati instituutiota. Yhdysvaltain esimerkki kuitenkin osoittaa, että moni taho tulee feilaamaan älyllisen stressitestin.

Empiirinen tiede, logiikka ja totuuden korrespondenssiteoria eivät ole samanlaisia valtteja yliopiston eri tiedekunnissa. Aika näyttää, kuinka laajalle wokeness leviää. Itse arvaisin, että se ehtii törmätä Yhdysvalloissa omaan mahdottomuuteensa kuluvan vuosikymmenen aikana. Jos näin käy, Suomen lauma-ajattelulle alttiit “kriittiset” opiskelijat todennäköisesti lakaisevat antitieteellisen filosofisen umpikujansa vähin äänin pois näkyvistä.

Alla on kirjoituksen entinen alkusana, jonka siirsin loppuun, koska siitä tuli niin pitkä.

Alkusana: Mikäli tämä teksti leviää laajemmalle, saatan saada osakseni wokea kritiikkiä. Totean siis alkuun muutaman perusasian. Pidän rasismia ja muuta syrjintää todellisina ja kaikkia ihmisiä koskevina ongelmina, jotka haluan ratkaista. Wokeness ei mielestäni ratkaise, vaan – korostamalla ihmisten pinnallisia eroja, syyttelemällä ja enimmäkseen väistämällä ratkaisujen tarjoamisen – pahentaa kyseisiä ongelmia. Neljästä suurimmasta esikuvastani puolet on mustia ja yksi afrikkalainen nainen. Minulla on ollut kaikenvärisiä ja -uskontoisia kavereita monista eri maista. Filosofiaa opiskellessani tein kandin, jossa puolustin radikaalia globaalia egalitarismia, jossa Suomen tulisi tukea köyhiä maita niin paljon kuin ikinä kykenemme ilman että kykymme auttaa heikkenee. Viisi vuotta sitten kirjoitin Hesariin tämän globalistisen maailmaa syleilevän mielipidekirjoituksen. Yritykset lokeroida tai leimata minua tuskin ovat uskottavia tai maksavat vaivaa. Olen kiinnostunut tieteestä, totuudesta, kaikkien ihmisten onnellisuuden maksimoinnista ja kärsimyksen minimoinnista ja näen wokenessin haitallisena kaikille näille arvoille.

Ammennan kirjoituksessa runsaasti Helen Pluckrosen ja James Lindsayn teoksesta Cynical Theories, enkä erikseen viittaa siihen muualla kuin tässä. Kirjoitus on yhdistelmä kyseisestä kirjasta oppimaani, muualta lukemaani ja kuulemaani (lähteet lopussa) sekä omaa ajatteluani. Oletusarvoisesti kirjoituksen lähteenä on yleensä Cynical Theories, mutta voin tarkentaa lähteitä kysyttäessä. En ole wokenessin asiantuntija tai tutki sitä akateemisesti – teksti on harrastelijan vapaa-ajalla kirjoittama essee. Kirjoitus kuvaa omaa parasta ymmärrystäni wokenessista, jota pyrin jatkuvasti täydentämään. Kirjoituksen funktiona on avata relevantteja käsitteitä ja teorioita lukijoille, jotka eivät opi niistä riittävästi Suomen tämänhetkisestä julkisesta keskustelusta. Edustan vain omia mielipiteitäni. Korjaan epätosia väitteitä pyynnöstä, joka viittaa epätotuuden osoittaviin lähteisiin. Olen kirjoittanut wokenessista aiemmin täällä ja täällä.

Lähteet:
Cynical Theories (Pluckrose & Lindsay)
Philosophize this! -podcast
James Lindsayn, Helen Pluckrosen, Coleman Hughesin, Bret Weinsteinin, Heather Heyingin, Sam Harrisin, Ayaan Hirsi Alin, John McWhorterin, Glenn Louryn ja Douglas Murrayn podcastit ja kirjoitukset

Frank Martela wrote about Yuval Noah Harari’s views on meaning in Psychology Today. In Martela’s view Harari advocates a “scientific nihilism”, “gets meaning wrong”, and would benefit from “kind advice” from William James to “not fear life”. I have read Harari’s relevant books (Sapiens and 21 Lessons) and think Martela’s take on Harari’s views is a major misreading of the worldview of an experienced meditator. However, Harari complicates things by not being explicit about everything one would need to understand to appreciate where he is coming from.

Harari has spent 2 hours each day in vipassana meditation practice and, I recall, takes off for at least a month each year for silent retreat. He’s done so since he was a graduate student at Oxford some twenty years ago. From my lesser experience, and also through working in mindfulness research, I know one aggregates quite a lot of silent experiential wisdom in that time that deeply colors the lens through which one sees the world. Harari does not do a great job in explicitly articulating every detail of his worldview and Martela understandably seems unable to grasp the totality of what is being proposed.

Like Martela writes, Harari does dismantle all big narratives as delusions we humans believe. He takes the knife to religions, ideologies, and then meaning itself. In a world without humans, no-one would wonder about meaning – life would just go on. Neuroscientist Sam Harris has pointed out that no-one was wondering about meaning even some tens of thousands of years ago, though anatomically modern humans were already living recognizable (and naturally “meaningful”) lives on the planet. The illusory nature of free will means we don’t really make choices. We just operate, like all life, based on prior causes and conditions. Thus there is unlikely to be a grand purpose.

If there’s no grand purpose, then maybe there is a subjective benefit from believing in the fiction of meaning? This is what Martela proposes, citing Simone de Beauvoir and her thoughts on looking for meaning in psychology instead of metaphysics. Like other delusions, it is possible experiencing things as meaningful and telling stories about their meaning can result in some positive affect. People who believe in god can derive a sense of security from having a father figure who’s watching, or feeling connected to something larger than themselves. Some people obtain a feeling of safety from the thought of guardian angels following them and their children around. Fictions can soothe.

Martela is not advocating we believe in guardian angels though. In his own words, Martela is a proponent of meaningfulness partly, because it, and free will, feel real enough to him. Any fan of angels (or gentle therapy unicorns) could marshal the same defense of wanting to “believe” fiction: “ok, angels may or may not exist, but the thought of angels makes me happy and they feel real enough for me”.

Martela gives examples and tips on how to find meaning. One can think of people and work that feel meaningful and try to maximize how much one spends time with them or at it. I’m sure Harari would have no problem with these tips. He would just say you don’t need the concept of meaning to enjoy these things: they feel good in the present. Because they feel good, you do more of them. And unlike taking heroin, which might also feel good, they don’t create more suffering.

Of course even tips like this can result in suffering if one has little mindfulness and gets caught up in wanting the company of some people (lobha in Buddhism) and not wanting to do certain kinds of work (dosa). Even when following Martela’s advice, it is thus the quality of your presence of mind which highly influences your happiness and how much ”meaningfulness” you experience.

In any case, this is perhaps why Harari would say he wrote his books – it felt good, and did not add suffering – perhaps it even took out some suffering in the world by reducing confusion in many people’s minds. Maybe he had some stories in his mind about what impact the books would have. But he might as well not have had, and he is unlikely to have made much of these stories, and certainly is unlikely to have spent excessive time in thinking about what meaning his work has. On the contrary Harari credits vipassana meditation, the opposite of storytelling and searching for meaning, for his ability to have sufficient clarity and resilience to write the books in the first place – without his meditation practice they would not have been written, he wrote.

Harari has possibly done himself a disservice by couching his points in only talking about suffering, however. To see the pillars of his worldview clearly, one needs to consider the other end of the suffering spectrum: happiness, wellbeing, and positive feeling. When one decreases suffering, one also increases happiness and wellbeing. This is also important in Buddhism (see for instance the practice of brahmaviharas). Harari does not see the world only in terms of suffering. He would just start from reducing suffering instead of searching for meaning. A corollary of this is increasing well-being in the world.

Martela’s examples of spending more time with people you like, doing good for others, and self-actualization, are all ways of increasing happiness and entirely compatible with Harari’s worldview. Harari would just say the story Martela is telling about these things as meaningful is a fiction, and that one would benefit from recognizing it as fiction for added bandwidth to be present in what is happening right now. The positive affect from spending time with loved ones feels good. The fictional story of what this time with loved ones “means” probably does not add much benefit in the grand scheme of things, at least after one has thought about it a couple of times already.

There are significant downsides to spending too much time thinking about fictions, when one does not realize one’s mind is identified with these thoughts, however. The mind wanders around 50 % of the time for the average person. So much so, that we call this the default mode network of the brain. When the mind wanders, and we don’t notice, we become unhappy. And most of the time we don’t notice – we are immersed in thought. Meaning and happiness on the other hand come from being immersed in present experience, and not being identified with whatever thoughts come to one’s mind. Often these thoughts are unhappy: about what one did in the past or what could go wrong in the future.

A lot of happiness and “meaningfulness” can be obtained by just cutting through the veil of thoughts and connecting with life in the present moment: with the people we love, with nature, and with work. One does not need a story about meaning to experience the positive affect here, one simply needs the ability to be present for experiences when they happen.

As a sidebar, “detachment” (as described by Martela) from suffering is not what is sought by meditating. On the contrary, meditators practice to just notice thought and emotions, and to face experiences like suffering just like they are. Eventually this constant exposure to suffering and other experience will increase one’s ability to endure it. A looser relationship with thoughts and stories makes suffering stick less and so its magnitude tends to diminish. This is not detachment, it is exposure therapy. It tends to lead to less attachment to thinking, concepts, and material things, but this is not detachment from suffering as an experience. Suffering is fully felt, but its absolute amount tends to decrease and the meditators experience of it to generate less resistance and thus less additional suffering.

Often the happiest people on the planet are monks who have spent most time in the present and the least time pondering or believing fictions about meaning. The more one meditates, the looser one’s grip on stories and models becomes. The self, free will, meaning, and such start to feel as tools one can employ for problem solving in the present moment. And they do have a purpose in this: it is occasionally good to think a little bit to set one’s priorities straight – to remind oneself it probably results in more happiness and less suffering to call a loved one instead of playing yet more video games or watching more Netflix. But at its core even thinking about these priorities, compared to just living in the present moment, is empty, hollow, and often addictive.

Conceptual thinking will often only catapult one into getting lost in one’s own thoughts about things like what is meaningful. When that happens, one becomes unhappy and is not experiencing life as meaningful. Had one stayed connected to how life feels like right now, as experiences in consciousness, it would probably have been self-evident and natural to connect with the elder relative, smile at the passerby, or do the chores and actually enjoy immersion in the work, instead of thinking how does vacuuming fit into the grand scheme of meaning.

Thus, a person interested in meaning would probably do themselves the biggest favor to sit some meditation retreats and strengthen the ability to let go of thought and truly experience how it feels like to connect with loved ones or to be immersed in any mundane activity on the level of present experience. This person would be surprised about how much “meaning” on the level of bodily affect there is, without much of a story or need to create subjective meaning as a soothing fiction.

References: Yuval Noah Harari: Sapiens and 21 Lessons for the 21st Century; Frank Martela: In Harari’s Sapiens, Meaning of Life Is Just a Delusion; Sam Harris: Mindfulness and Meaning (Waking Up app lesson)

Pic credit: https://www.youtube.com/watch?v=zYVpSegnRyY

Mielenterveys on psykiatriassa ja länsimaiden kulttuurissa laajemmin mielletty enimmäkseen sairauden puuttumisen kautta. Mikäli henkilö ei ole esimerkiksi selvästi ahdistunut, masentunut tai stressaantunut, hänen saatetaan kuvata olevan terve mieleltään. Viime vuosituhannen lopulla esiin noussut positiivinen psykologia otti fokukseensa niin sanotusti mieleltään terveen ihmisen hyvinvoinnin lisäämisen ja kysyi, kuinka muuttaa tavallinen arkipärjääminen kukoistamiseksi (Seligman, 1998).

Osana psykologian avautumista laajemman mielenterveyden käsityksen suuntaan on ollut itämaista perua olevien meditatiivisten harjoitteiden ja niistä seuraavien mielentilojen tutkimus lännessä. Vielä 2005 mindfulness-tutkimuksia oli julkaistu vain joitakin satoja, mutta tämän jälkeen kirjallisuus on kasvanut eksponentiaalisesti ja aihetta käsittelevien tieteellisten artikkelien määrä noussut useisiin tuhansiin julkaisuihin (Goleman & Davidson, 2017). Luku on määrällisesti vertailukelpoinen esimerkiksi nykyisin tehtävän masennuslääketutkimuksen kanssa, mistä voi päätellä mielenkiinnon aihetta kohtaan olevan suurta.

Mindfulness tarkoittaa lyhyesti sanoen sitä, ettei mieli ole eksynyt ajatuksiin. Ollessaan mindful, henkilö on tietoinen siitä mitä näkee, kuulee ja tuntee tässä ja nyt. Ajattelu ei mindfulnessia harjoittaessa lakkaa, mutta ajatukset pyritään huomaamaan niiden saapuessa, eikä niitä lähdetä seuraamaan tästä hetkestä huomion vieviin kehiin. Mieli saattaa vaeltaa menneisyyteen (muistoihin), nykyhetkeen (analyysiin) tai tulevaisuuteen (suunnitelmiin tai huoliin). Kaikki nämä ajatukset vain huomataan samastumatta niihin.

Mindfulnessin hyötyjen tutkimusnäyttö koskee enimmäkseen perinteistä mielenterveyskäsitystä, eli patologian vähenemistä. Suomessa mindfulness on Käypä hoito -suosituksissa masennuksen hoidossa. Vahvin näyttö mindfulnessin vaikutuksista on aikuisilla masennuksen, ahdistuksen ja kivun hoidon välineenä (Goyal ym., 2014). Efektikoot ovat samaa luokkaa kuin psykoterapioilla ja etuja saavutetaan jo lyhyehköillä 8 viikon kursseilla. Näyttöön perustuvat tällaiset kurssit ovat nimeltään MBSR ja MBCT (mindfulness-based stress reduction ja mindfulness-based cognitive therapy). Lapsilla ja nuorilla efektit ovat meta-analyyseissa suurinpiirtein samaa luokkaa kuin aikuisilla, mutta tutkimuksia on tehty vähemmän ja näytönaste siten hieman heikompi (Zoogman ym., 2015).

Mielenkiintoinen kysymys aukeaa mindfulnessin merkityksestä mielenterveydelle positiivisen psykologian mielessä. Tässä vaiheessa mindfulness-tutkimuksen historiaa näyttö kukoistamisvaikutuksista on spekulatiivisempaa kuin patologian parantumisesta. Tämä lienee kuitenkin yleinen syy mindfulnessin suosion taustalla lännessä. Meditaatioappeja on ladattu lännessä kymmeniä, ellei satoja miljoonia kertoja. Vertailuksi meditoivia buddhalaisia on Aasiassa vain joitakin miljoonia. Monella on harjoittamisen taustasyynä todennäköisesti rauhoittuminen arjessa kesken hektisen työpäivän, rajaamista auttava hengähtäminen töiden ja vapaa-ajan välissä, halu olla enemmän läsnä tärkeissä ihmissuhteissa tai pyrkimys parempaan itsesäätelyyn esimerkiksi osana urheiluharrastusta.

Tutkimusnäytön osalta olemme taitekohdassa, jossa tiedämme mindfulnessin olevan suhteellisen lupaava psykiatrinen hoitomenettely. Samalla emme kuitenkaan vielä juuri tiedä, kuinka syvälle hyvinvoinnin tie mindfulnessin kaltaisten menetelmien myötä voi viedä. Äärimmäisen kiinnostavaa osviittaa tulevasta antavat elämänsä meditaatiolle omistaneiden munkkien neuropsykologiset tutkimukset. Aivokuvissa on havaittu yksittäisten koko elämänsä harjoittaneiden munkkien esimerkiksi kykenevän maallikkoon nähden 800 % teholla aivoaktivaatiossa näkyvään empatiaan. Siinä missä ihmiset tyypillisesti huolivat ennakkoon kipukokemusta ja murehtivat sitä sen jo mentyä, munkeilla kivun ennakointi on ollut olematonta ja siitä päästetään välittömästi irti. EEG-aineistoissa munkeilla on havaittu lepotilassa arkikokemus, joka on meille muille harvinainen ja vastaa hetkiä, jolloin koemme oivaltavamme jotakin merkityksellistä (Goleman & Davidson, 2017).

Olemme sivilisaationa vasta avautumassa mindfulnessin ja itämaisen myötätuntokäsityksen kaltaisille ilmiöille, joilla saattaa olla vielä suuri vaikutus käsityksiimme ihmisyydestä ja hyvinvoinnista. Enenevä osa yhteiskunnastamme integroi näitä käytänteitä jo elämäänsä ja esimerkiksi naistenlehtien otsikoista voinee jo päätellä, että jonkinlaiseen suurehkoon tarpeeseen meditaatio tuntuu lännessä kasvavasti vastaavan. INVESTin osalta olemme osallistuneet tähän kehityskulkuun kehittämällä Tita-mindfulness-kurssin, joka Opintokamu-hyvinvointiohjelman osana on nyt saatavilla noin kahdessa kolmasosassa Suomen toisen asteen oppilaitoksia. Seuraamme aktiivisesti, mihin idän ja lännen mielenterveyden saralla näkyvä yhteensulautuma johtaa ja haluamme olla aallon harjalla ohjaamassa Suomea näyttöperusteisesti hyvinvoivaan suuntaan nykyisten kehityskulkujen voimistuessa.

Oskari Lahtinen väittelee alkuvuodesta 2021 psykologiasta aiheenaan mindfulnessin ja myötätunnon vaikutus toisen asteen opiskelijoiden hyvinvointiin. Oskari on kehittänyt Tita-mindfulness-verkkokurssin, joka on saatavilla n. kahdessa kolmasosassa suomalaisia toisen asteen oppilaitoksia.

Lähteet:

Goleman, D., & Davidson, R. J. (2017). Altered traits: Science reveals how meditation changes your mind, brain, and body. Penguin.
Goyal, M., Singh, S., Sibinga, E. M., Gould, N. F., Rowland-Seymour, A., Sharma, R., … & Ranasinghe, P. D. (2014). Meditation programs for psychological stress and well-being: a systematic review and meta-analysis. JAMA internal medicine, 174(3), 357-368.
Seligman, M. E. (1998). Building human strength: Psychology’s forgotten mission.
Zoogman, S., Goldberg, S. B., Hoyt, W. T., & Miller, L. (2015). Mindfulness interventions with youth: A meta-analysis. Mindfulness, 6(2), 290-302.

”Tarvitsemme elämisen kokeiluja, joiden avulla voimme ylittää nykyisen ekokatastrofia kohti syöksyvän ja ahdistuneen arkemme. […] Ihmisten tunnustaminen toisiaan tarvitsevien ja hoivaavien olentojen verkostoksi, sekä yksityisomaisuuden tekeminen yhteiseksi on liberalismin jälkeisen politiikan suunta. Muutos vaatii, että jättiomaisuuksien kasvattaminen lopetetaan, tuotannon omistaminen tasataan ja kasautuneet suuromaisuudet laitetaan tuottamaan yhteistä iloa. Siirtymä tarkoittaa oman syvän liberalismimme raukeamista. […] Tieto on jo ulottuvillamme. Eteneminen edellyttää kokeilemista.”

Ylle on lainattu sanoja veljeni Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun ”Mikä liberalismia vaivaa?” -audiokirjan viimeiseltä minuutilta. Loppuhuipennusta edeltää yli kuuden tunnin analyysi laajasta ilmiöpilvestä nimeltä liberalismi. Veikan ja Pontuksen tarkasteluunsa valitsemien metodologioiden vuoksi en voi väittää lukukokemuksen tuntuneen kädestä pitäen johdattelulta kohti kiistatonta lopputulemaa. Kuitenkin polku toi yllättäen johtopäätöksiin, jotka tuntuvat oivaltavilta. Palaan yllä lainattuihin johtopäätöksiin ja niiden implikaatioihin kirjoituksen loppupuolella.

Poliittinen full disclosure: Ennen aiheen käsittelyä avaan hyvin lyhyesti tulokulmani kirjan aihepiiriin. On tietysti päivänselvää, että veljessuhde (reilun vuoden ikäerolla) Veikkaan vaikuttaa linssiini, mutta olen jäävi kuvaamaan miten. Siis muilta osin, kuin että olen ylpeä ja vähän kateellinen siitä että Veikka kirjoittaa kirjoja.

Olen toisaalla eritellyt poliittista kompassiani, ja sen suuret linjat ovat yhä samat. Lähestyn poliittisia kysymyksiä valistusarvoille puolueellisesta näkökulmasta ja pidän tärkeimpinä poliittisen päätöksenteon kriteereinä

1. tiedettä ja totuuden korrespondenssiteoriaa,
2. maksimaalisen avointa keskustelutilaa,
3. syvää solidaarisuutta ja keskinäisriippuvuutta sekä
4. liberaalia, enimmäkseen väri- ja sukupuolisokeaa oikeusvaltiota.

Näen ilmastonmuutoksen ja ydinsotauhkan torjumisen katastrofaalisina tai jopa eksistentiaalisina prioriteetteina, joiden ratkaiseminen todennäköisesti johtaa meidät ulos kapitalismista, ehkä liberalismistakin. Olen joitakin ystäviäni konservatiivisempi aikaikkunan suhteen, jonka siirtymään tarvitsemme.

Määritellessään liberalismia, Veikka ja Pontus korostavat sen tehtävää kapitalismin miellyttävänä käyttöliittymänä, jonka keskeinen ominaisuus on ollut yksityisomaisuuden turvaaminen. Moni lukija on mahdollisesti tottunut ajattelemaan liberalismin oppina useista perustavanlaatuisista, talouteen suoraan liittymättömistä vapauksista ja niiden turvaamisesta. Itselleni tämä liberalismin kapitalismikytkös tuli melkeinpä uutena tietona, vaikka yhteys on tosiaan ollut olemassa alusta asti. Institutionaalinen huoli yksityisomaisuudesta juontuu tietysti kauemmas, ainakin parin vuosituhannen taakse. Jo kymmenen käskyä kehottivat pysymään erossa naapurin härästä. Tässä mielessä kristinuskon voisi samoin implikoida yksityisomaisuuden turvaamisopiksi, käskeehän siinä peräti jumala kunnioittamaan naapurin yksityistä omaisuutta.

Tarkastelen kirjaa kahta akselia pitkin: 1) aikaulottuvuutta, ja sen kanssa rinnakkain 2) teoreettisten oletusten ulottuvuutta. Käsittelen kirjaa aluksi jakamalla sen sisällöt kolmeen aikapisteeseen: liberalismin mennyt, liberalismin nykyhetki ja liberalismin tuleva. Teoreettisten oletusten tasolla käsittelen kirjan tiedonmuodostusta ja ihmiskuvaa. Aloitetaan liberalismin menneestä.

Liberalismin syntyä valotetaan erityisesti Hobbesin ja Locken kirjoitusten kautta. Kun liberalismi on kytketty yksityisomaisuuden suojeluun, historiaosuus siirtyy erittelemään menneitä kauheuksia, jotka ovat tapahtuneet liberalismin nousukauden aikana. Historiankuvauksessa lainataan linssejä Michel Foucault’a sekä Silvia Federiciltä, jotka nostavat tarkastelujen keskiöön konfliktin ja sorron kaltaisia ominaisuuksia. Jos kyseisiin linsseihin ei ole tottunut, kuuntelukokemus voi yllättää raskassoutuisuudellaan. Paikoin ääniraita tuntui sulavan paaluttavaksi toistoksi: sorto, väkivalta, veri, nyrkki, syyllistyi, anasti, ryösti, kuolema, sorto, väkivalta… Jossain vaiheessa huomasin hymyileväni epäuskoisena, kun käsittelykynnys ylittyi ja kirjan tuuttaaman kaameuden määrä alkoi ylenpalttisuudessaan kutsua esiin huvittuneisuusdefenssiä.

Minulle ei kuitenkaan usein ollut selvää, missä määrin kausaalinen vastuu kustakin eritellystä kauheudesta palautui suoraan liberalismin erityispiirteisiin. Lienee avoin empiirinen kysymys missä määrin käsitellyt kauheudet olisivat korreloineet jonkin toisen vuosina 1500-2000 mahdollisen järjestelmän kanssa. On mahdollista, että jokin muu järjestelmä olisi niittänyt vähemmän sortoa, väkivaltaa ja verta. Mutta mikä, ja mitä syytä on olettaa, että näin olisi ollut? Olen näiden heränneiden kysymysten suhteen agnostikko, ja koska kyse on mahdollisesti kriisiytyneen järjestelmän menneestä, vastauksella ei ehkä ole pian muutenkaan suurta käytännön väliä.

Liberalismin nykyhetkeä Veikka ja Pontus esittelevät kriisinä. Kriisille annetaan ainakin kymmenen tasoa: äärioikeiston nousu, kasvun ja työpaikkojen hupeneminen, siirtolaisten kuolemat, ihmisoikeuksista tinkiminen, eliniän lyheneminen USA:n valkoisilla työväenluokkaisilla, autoritaarisen Kiinan suhteellinen menestys, terveydenhuollon ongelmat, vastaaminen pandemiaan, yleisempi liberalismin periaatteista irrottaminen, ilmastonmuutos ja massasukupuuttoaalto.

Nämä ilmiöt esiintyvät liberalismin yhteydessä, mutta jälleen liberalismin kausaalinen suhde niihin on ainakin itselleni epäselvä. Globalisoituva, rajallisten luonnonvarojen maailma jo sellaisenaan luultavasti tuottaa ihmisiä, joiden osuus ”kakusta” elää dynaamisesti. Tällöin lisääntyvän ja vähenevän elämänlaadun painopisteet voivat äkillisestikin muuttua pitkin planeettaa. Toisin sanoen, jonkun elämän pidentyessä toisen voi lyhentyä, jonkun aidatessa alueen toinen voi kuolla sen ulkopuolelle. Liberalismi on ehkä lisännyt aitaamista, mutta ei yksin selitä sitä ihmisen toimintana (jo se kuuluisa Raamatun naapuri todennäköisesti rakensi härälle aitauksen). Näin ollen on epäselvää, mitkä ensimmäisistä kahdeksasta kriisiominaisuudesta olisi ollut mahdollista välttää ja missä tilassa olisimme nyt jonkin toisen järjestelmän alaisuudessa.

Nykyhetkeä kuvatessaan kirjoittajat myös toteavat, että orjuudessa eläviä ihmisiä on tällä hetkellä ”lukumäärällisesti” enemmän kuin koskaan historiassa ja että liberalismi on turvannut ehkä viidennekselle planeetan ihmisistä hyvän elämän. Tämä on mahdollista, mutta on olennaista mikä esitettyjen alkeistapausten perusjoukko on. Ihmisiä on myös nyt lukumäärällisesti yli kymmenen kertaa enemmän kuin 1900-lukua edeltäneellä ajanjaksolla. Samoin liberalismi ei ole vallitseva ideologia kuin joissakin valtioissa. Mikä tuon viidenneksen suhteellinen osuus on niistä ja missä määrin liberalismi on vastuussa ei-liberaalien valtioiden hyvinvoinnista? En siis kiistä etteikö olisi, osuus on vain itselleni vähintäänkin epäselvä.

Tämä johtaa laajempaan metodologiseen kysymykseen siitä, minkälainen perustelu empiirisille väitteille on minkäkinlaisen kuulijan mielestä vakuuttava. Käsittelen seuraavaksi teoria-akselin ensimmäistä kohtaa, eli tiedonmuodostusta. Kirja viittaa esimerkiksi kunnioittamaani Harvardin psykologian professori Steven Pinkeriin useamman kerran melko vähättelevin sanankääntein ja kutsuu tämän kirjoja lentokenttäbestsellereiksi (mitä ne toki ovatkin, mutta kirjojen tieteelliset ansiot ovat täysin erilaiset kuin lentokenttäbestsellereillä yleensä).

Pinkerin kaltaiset empiirisiä tutkimuksia ja miljoonapäisiä tilastoja syntetisoivat, biologisen psykologian empiirisiin standardeihin sitoutuvat tieteentekijät ovat kirjassa ajoittain ”satuilevia” ”tilastonikkareita”, mutta toisessa yhteydessä ”feministiteoreetikot ovat osoittaneet” jonkin asiantilan, ikään kuin osoittamisen metodologia olisi tässä yhteydessä itsestään selvästi ansiokasta. Tämän tiedonmuodostuksellisen kysymyksen variantteja nousi kirjassa esiin useissa kohdin. En tiedä vaivaako asia muita lukijoita – voisin arvata luonnontieteisiin kallellaan olevien lukijoiden mussuttavan ja mannermaisen filosofian ystävien ja kulttuuriväen nyökkäilevän (vaikka eihän näitä sfäärejä voi oikeasti erottaa toisistaan).

Pinkeristä vielä: Veikka ja Pontus viittaavat kirjassa ja ovat viitanneet sen ulkopuolellakin Pinkerin kuvauksiin kieli poskessa valikoituna ja harhaanjohtavana palasena nykyisyydestä. Kirjoittajat ovat esitelleet joitakin vastaesimerkkejä, mutta minusta ne eivät ole tavoittaneet, eikä niiden ehkä ole ollut tarkoituskaan tavoittaa, hyvinvoinnin ja kärsimyksen ydinalueita missään määrin vastaavalla kattavuudella kuin Pinkerin satojen sivujen kuvaajafestivaaleissa.

On totta, kuten kirjassa todetaan, että nuorten mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet, eikä länsimaissa todennäköisesti ole nyt 1980-lukua vastaavaa toiveikkuutta. Ensimmäistä Pinker ei kiistä, ja jälkimmäinen tilannekuva on tietääkseni (selvittelin tätä joskus) totta enimmäkseen vain länsimaissa – globaaleissa kyselyissä suurin osa planeetan väestöstä odottaa tulevaa toiveikkaina ja optimismi on suurinta nousevissa talouksissa. Valotan seuraavassa kappaleessa lyhyesti Pinkerin argumentaatiota. Tilasto-optimismiin leipääntynyt lukija voi hypätä sen yli.

Pinkerin ydinpointti on, että hyvinvointimittareita katsoen valistuksen jälkeen on tapahtunut merkittävää edistystä ja että, mikäli voisimme valita, haluaisimme syntyä juuri tähän vuoteen. Pinker käsittelee terveyttä, kuolemaa, onnellisuutta, väkivaltarikoksia ja köyhyyttä – valtavia aihealueita – yli satojen vuosien ja esittää yhdenmukaisen, jättiotoksellisen kuvan paranevista indekseistä. En ole nähnyt Pinkerin esittelevän polyannamaisia hoosiannoja alueilla, joilla data selvästi osoittaa tilanteen huononemista. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen yhteydessä Pinker ei väitä, että asiat olisivat hyvin, vaan nostaa ongelman esiin keskeisenä katastrofina. Tietysti Pinkeriä voi arvostella siitä, että hän toimii nykyjärjestelmän ehdoilla, eikä ongelman mittasuhteisiin nähden esitä riittävän äärimmäisiä toimia (hän esittää luonnostelmia hiilineutraaliuteen siirtymisestä ja ilmakehän hiilidioksidin poistamismenetelmistä).

Joiltakin osin Pinker-arvostelu ja tiedonmuodostuskysymys liittyvät samaan aihealueeseen, eli ikiaikaiseen subjektiivisen (kaikki kuvaukset edistävät päämääriä eivätkä ole totta tai ei-totta) ja objektiivisen (propositiot kuvaavat jollain prosentilla fysikaalista maailmaa, vaikka se olisi simulaatio) totuuden väliseen kysymykseen, jota en lähde tässä laajemmin pyörittelemään. Tyydyn toteamaan, että vaikkapa tämän kirjoituksen alkusitaatissa kuvattu ”ahdistunut” arkemme, voidaan myös nähdä subjektiivisen narratiivin nostamisena yleiseksi olosuhteeksi. Kun ihmisiltä kysytään heidän ahdistuksestaan, suurin osa ei tietääkseni raportoi arkea ahdistuneeksi, kysyttiin sitten missä päin maailmaa tahansa (riittävän suurelta ihmisjoukolta).

Tilastoista voi katsoa ahdistuneisuushäiriödiagnoosien ja masennuksen yleistyneen jonkin verran, mutta samalla niiden diagnosointi on monista syistä löystynyt eikä siitä ole luotettavaa tietoa viime vuosikymmeniä edeltäneeltä ajalta. Kirjassakin todetaan, että 1980-luvulla Suomessa tehtiin valtavasti itsemurhia. Voi arvata, minkälainen diagnosoimattoman masennuksen prevalenssi on tuohon aikaan ollut. Olemme tietääkseni ummikkoja pidemmän aikavälin trendin suhteen.

Muiden olettaminen huonovointisemmiksi kuin he kyselyissä sanovat olevansa on yleisinhimillinen ilmiö, jota Pinker kirjoituksissaan käsittelee ja jota kutsutaan negatiivisuusvääristymäksi, vähän kuin konfirmaatiovääristymä tai ”sunk-cost fallacy” (googlessa näistä lisää). Esimerkiksi uutisointi koskee vain indikaattoreita, jotka juuri sillä hetkellä liikkuvat ”väärään” suuntaan. Uutisten suurkuluttajina voimme luulla vaikkapa ryöstöjen lisääntyneen, vaikka ne olisivat vähentyneet 49 vuotena viidestäkymmenestä. Kaikilla indikaattoreilla on tapana sahata lähivuosien perspektiivillä, mutta useilla yleisimmillä hyvinvointimuuttujilla kuitenkin parantua yli useiden vuosikymmenten, saati vuosisatojen.

Pointtina tässä on lähinnä, että olemme valtavan alttiita kognitiivisille vääristymille ja erityisesti kun ”osoitamme” asioita ilman suurten ihmisjoukkojen aineistoja, olemme helposti vääristymiemme vietävissä. Veikan ja Pontuksen kirjassakin viitataan tähän (liberaalia ihmiskuvaa nakertavaan) ilmiökenttään, ja kerrotaan muun muassa ihmisen tietävän vasta viiveellä, mitä aivot ovat jo päättäneet. Tästäkin syystä pidän (muun muassa Pinkerin) tilastoja arvossa: ne ovat ainakin objektiivisempia, kuin jos yrittäisin mutulla kertoa, miten minä näen että jokin asia maailmassa kehittyy. Ongelmattomia ne eivät ole, kuten mikään ei ole.

Tälläkään pohdinnalla ei ole lopulta juuri väliä – tunnusti edistyksen tai ei, olemme planeetan kestävyyden suhteen joka tapauksessa suurin piirtein Veikan ja Pontuksen kuvaamassa tilanteessa. Meidän tulisi nyt välttää ekokatastrofi, johon voimme vastata vain yhtenäisenä lajina. Mitä sitten voimme tehdä? Päästään aihepiireihin liberalismin tulevaisuus (onko sitä?) ja Mikä liberalismia vaivaa? -kirjan ihmiskuva.

En tiedä onko Veikka tai Pontus tutustunut ajattelijaan nimeltä Daniel Schmachtenberger, enkä myöskään tiedä minkälainen vaikutus tämän analyyseillä heihin olisi. Kirjan lähetessä loppuaan Schmachtenberger tuli itselleni kuitenkin toistuvasti mieleen ja kävin verestämässä muistikuvaani hänen ajatuksistaan. Schmachtenberger on keskittynyt mahdollisten sivilisaatioiden suunnitteluun ja peliteoreettiseen erilaisten dynamiikoiden ja kehityskulkujen mallintamiseen.

Erityisesti hänen analyysissään todetaan, että kaksi käynnissä olevaa dynamiikkaa johtavat molemmat katastrofaaliseen umpikujaan, toisin sanoen sivilisaation päättymiseen: 1) louhimme rajallisia luonnonvaroja sekä ulkoistamme päästöt yhteismaahan ja 2) kilpailemme eksponentiaalisesti kehittyvin teknologisin keinoin sekä ydinteknologian että informaatiosodankäynnin tuhovoiman voimistuessa ja ulottuessa pienemmille toimijoille. Näistä Schmachtenberger johtaa, että meidän on 1) siirryttävä closed-loop-talouteen, jossa atomit kiertävät lähes sataprosenttisesti ja ”edistys” tapahtuu biteissä, ts. alati paremman teknologian myötä, sekä 2) kapitalismin on tultava tiensä päähän ja tarvitsemme uuden järjestelmän, joka ei perustu ahtaalla pallolla kilpailuun.

Ensimmäinen askel edellyttää jonkinlaisen kaiken kierrättävän ja uusiutuvilla pyörivän, planetaarisen “Lassila & Tikanoja” -instituution luomista, enkä käsittele sitä tässä enempää. Jälkimmäinen on mahdollisesti kiinnostavampi, koska se kytkeytyy tulkintaani kirjan ihmiskuvasta sekä itselleni tuttuun sekulaariin buddhalaisuuteen.

Kirjan esitellessä porvarillista ihmiskäsitystä, ja kuvatessa, millaista ihmisyys Veikan ja Pontuksen mukaan itseasiassa on, reagoin ensimmäisellä kuuntelulla pysähtyen ja miettien ”tää ei kyllä synkkaa evoluutiopsykologian kanssa”. Myöhemmällä kuuntelulla se kuitenkin laskeutui paremmin. Veikka ja Pontus toteavat, että kilpailuhenkinen, voimakeinoja kaihtamaton ja loputtomasti rationaalisesti laskelmoiva ”porvariston” ihminen tuo mieleen ensi sijassa sellaisiksi sosiaalistuneet kansantaloustieteen opiskelijat. Sen sijaan kirjoittajien mukaan todellisuudessa ihmisistä voidaan sanoa, että he ovat hyvin muovautuvia, mutta kuitenkin sosiaalisia ja toisistaan huolehtivia eläimiä.

Tässä kohtaa keskustelu haarautuu mielenkiintoisella tavalla kahteen tieteen sisällä konfliktissa olevaan haaraan. Perinteinen tapa ottaa vastaan tällainen väite ihmisen muovautuvuudesta modernilla psykologian laitoksella on kaiketi todeta, että blank slate -ajattelu (”tabula rasa”, ihmiset eivät eroa kykyjen, potentiaalin tai taipumuksen suhteen vaan ympäristö määrää kaiken) on osoitettu empiirisesti paikkansa pitämättömäksi. Juurikin Pinker on kunnostautunut myös tällä saralla (ks. kirja Blank Slate).

Robert Plominin ja muiden geenitutkijoiden tutkimuksista tiedämme, että geenien selitysvoima on lähes minkä tahansa psykologisen ominaisuuden varianssin suhteen 40-80 % ja usein se on mahdollisesti vielä arvioitu tuon luvun sisällä alakanttiin, koska suuntaudumme ympäristöön geenien vaikutuksen alaisina, jolloin ympäristön osuus vähenee entisestään. Tietysti korkea periytyvyys ei deterministisesti tarkoita, että periytyvä asia aina ilmenisi ihmisen elämässä (alkoholismi periytyy, mutta alkoholittomalla saarella kaikki ovat absolutisteja). Joka tapauksessa, väittämä, että ihmisiä voi interventioilla muovata merkittävästi toisenlaisiksi ei nauti suurta suosiota interventiosuunnittelijoiden tai -tutkijoiden piirissä – yleensä saamme aikaan vain pieniä efektejä, eikä niiden pysyvyyskään välttämättä ole kummoinen (me yritämme silti!).

Tämä on siis enenevästi tyyppivastaus ihmisten muovautuvuuteen. Olennaista on kuitenkin, minkä kaliiberin interventiosta puhumme. Schmachtenberger on Veikan ja Pontuksen linjoilla, huomauttaessaan, että buddhalaisissa kulttuureissa on elänyt tuhansia vuosia kymmeniä miljoonia ihmisiä, joille väkivalta on niin vierasta, että he eivät käytännössä tapa hyönteisiä. Kukaan Burman tilannetta seurannut ei niele tätä väitettä purematta, mutta on totta, että kokonaisuutena buddhalainen maailma sisältää suhteettomasti ihmisiä, joiden suhde myötätuntoon, koko lajin ja kaiken muunkin elämän tavoittavaan empatiaan sekä väkivallattomuuteen on dramaattisesti erilainen, kuin vaikkapa lapsisotilaita kouluttavien ihmisyhteisöjen tai edes kirjassa suotuisasti käsiteltyjen metsästäjä-keräilijöiden.

Yhtäältä tiedämme, että evolutiivinen ympäristö on suuresti muovannut taipumuksiamme ja kannamme niitä mukanamme geneettisessä muodossa, halusimme tai emme. Kirjassa rauhallisiksi ja solidaarisiksi kuvatut metsästäjä-keräilijäheimot tekivät silti moninkertaisesti enemmän henkirikoksia kuin mitä nykyisissä liberaaleissa demokratioissa tehdään (myös juurikin kirjassa mainittu !Kung-heimo; ”hunter gatherer homicide rates”, google). Ruokaa ei myöskään välttämättä jaettu kovin laajalle ja pariutuminen oli enimmäkseen mahdollista vain pienelle osalle miehistä, joita enemmistö naisista suosi.

Metsästäjä-keräilijä-aika oli lajinkehityksellisesti pitkä (ja jatkuu paikoin yhä), kymmeniä tuhansia vuosia, ja tuolta ajalta kumpuavat preferenssit todennäköisesti kulkevat mukanamme vielä hyvän tovin. Tosin on todettava, että metsästäjä-keräilijä-tutkimukset on tehty niille heimoille, jotka olivat riittävän väkivaltaisia selvitäkseen heimojen välisestä konfliktista, eivätkä ne välttämättä anna kattavaa kuvaa ihmisen kyvystä väkivallattomuuteen ja kilpailuttomuuteen oikeissa olosuhteissa.

Tiedämme, kuten Schmachtenberger alleviivaa, että ihmisen kehityksen vauhdikkaimmat vuodet (sanotaan vaikka 0-13) ovat eläinlajeista täysin poikkeukselliset plastisiteettinsa suhteen (monet nisäkkäät syntyvät lähes ”valmiina”). Luomalla olot, joissa lapset oppivat tärkeimpien taitojen joukossa esimerkiksi metta-meditaatiota, meidän voi olla mahdollista kyetä ylittämään suuri osa kilpailuhenkisistä ja yhteistyötä haittaavista motiiveistamme. Metta-harjoituksessa tuotetaan ensin lämmintä ja ystävällistä tunnetta läheistä ihmistä kohtaan, ja opetellaan sitten ajan kanssa laajentamaan tunne neutraaleihin ja sitten negatiivisia tunteita herättäviin ihmisiin. Meditaatiopiireissä on avoin keskustelu, missä määrin metta-harjoitus tekee tehtävänsä ja paljonko vaikutuksesta syntyy ahneuden ja vastustuksen hiipumisesta vipassana-harjoituksen, tai vastaavan, myötä. Vaikuttava mekanismi voi olla myös minuuteen liittyvän takertumisen hölleneminen ja sen tuoma enenevä kokemus kaiken elämän yhteydestä (anatta). Molemmat harjoitukset (vipassana ja metta) sisältyvät joka tapauksessa sekulaariin buddhalaisuuteen.

Antropologiassa on mielletty, että ihmisen kyky välittää muista ihmisistä alkaa heiketä ihmisten määrän ylittäessä n. 150 (Dunbarin luku). Kehittämällä mettan kaltaisia abstraktin empatian kykyjä, välittäminen ja jopa rakkaus on todennäköisesti mahdollista saada yltämään rajattoman suuriin ihmisjoukkoihin. Buddhalaisten munkkien aivokuvannustutkimuksissa on saatu näyttöä, että poikkeuksellisen paljon meditoineilla yksilöillä empatia-alueet syttyvät aivan eri tavalla kuin maallikoilla – Mingyur Rinpochen tapauksessa 800-prosenttisella teholla.

Palataan nyt Mikä liberalismia vaivaa? -kirjan viimeisen minuutin lopputulemiin. Veikka ja Pontus ehdottavat siis, että tunnustamme olevamme toisiamme tarvitseva ja hoivaava verkosto ja toteavat, että joutunemme luopumaan yksityisomaisuudesta. Peliteoreettisen mallinnuksensa ja lukuisien luonnontieteiden puolelle tapahtuvien poikkeuksien päätteeksi Schmachtenberger toteaa nämä samat asiat. Hän myös esittää lukuisia, kohtalaisen tarkkojakin askeleita, joita voimme tähän suuntaan ottaa.

Kuten Veikka ja Pontus, Schmachtenberger luopuisi hiljakseen yksityisomaisuudesta aloittaen sektoreilta, joissa jakaminen onnistuu luontevimmin (esim. liikenne) ja edeten kohti alueita, joilla se on vaikeampaa (esim. asumiskiinteistöt). Hän on pohtinut statuksen neuropsykologiaa ja näkee vaurauden sekä huomion tavoittelun dopamiinireaktiivisena, addiktionsukuisena toimintana, jota aidommat ja syvemmät ihmistenväliset yhteydet voivat korvata. Tästä mielihyväreaktiivisuudesta tietoiseksi tuleminen ja poisopettelu lienee monelle meditoijalle tutunkuuloinen tehtävä. Näiltä osin Schmachtenbergerin ajattelu vastaa Center for Humane Technologyn esittämiä ajatuksia (ks. uusi Netflix-dokumentti Social Dilemma, suom. Valvontakapitalismin vaarat).

Closed-loop-kierrätystalous, jossa kasvu tapahtuu biteissä ja sosialisaatioprosessin uudelleen miettiminen niin, että pystymme ylittämään empatian heimorajan eivät ehkä kuulosta kovin käytännöllisiltä suosituksilta. Toisaalta jokainen lisävuosi nykymenolla on jollain todennäköisyydellä vältetty ydintuhovuosi, kunnes se ei ole (PUM). En ole kokenut merkittävää ilmastoahdistusta vuosiin, mutta en myöskään halua katsoa korallien kuolevan tai Afrikan muuttumista elinkelvottomaksi (puhumattakaan näiden kerrannaisvaikutuksista).

Jotain tarttis tehdä ja Schmachtenbergerin ajattelu on vaikkapa Marsiin muuttamista tai muita avaruussiirtokuntafantasioita helpommin implementoitavissa. Schmachtenberger itse esittää, että pilotoimalla näitä ideoita pienemmässä yhteisössä, niille voisi saada proof of conceptia, joka lisäisi suurempien yhteisöjen halua implementoida samoja käytänteitä. Hän näkee prosessin ylisukupolvisena. Pohjoismaat tai niiden hallinnolliset osat (Ahvenanmaa?) voisivat olla hyviä kandidaatteja tämänkaltaisten ideoiden käytännön kokeiluihin.

Mikä liberalismia vaivaa? -kirjassa Veikan ja Pontuksen tulevaisuuden visiot koskevat luksuskommunismia ja xenofeminismiä. Syväliberalismin purkamista omista ajattelun ja toiminnan rakenteista käsitellään myös, erityisesti suhtautumalla epäluuloisesti arkijärkeen ja nostamalla ”noituutta” tai ”vasemmiston esoteriaa”. Näiltä osin en kykene seuraamaan ehdotuksia kovin pitkälle – jollain arkijärjellä yksityisomaisuuden jälkeinen aika kuitenkin pitäisi suunnitella. Kirjassa peräänkuulutetaan järjestäytymistä, ja se onkin tärkeää. Järjestäytyminen kuitenkin vaatii mielestäni selkeyttä niiden ideoiden osalta, joiden taakse järjestäydytään ja niiden selkiyttäminen on mielestäni järkiperustainen prosessi. Tiedän, etteivät kirjoittajat näe asiaa samoin, mutta näen vaikkapa Yhdysvaltain tämänhetkisen, kaduille valuneen ja kaoottisen kulttuurisodan juurikin järjestäytyminen ennen järkeä -henkisenä toimintana, jossa tärkeintä on päästä tekemään jotakin ilman selkeyttä sen seurauksista. Tämän seurauksena sitten julkiset rakennukset palavat ja ihmisiä pahoinpidellään, luottamus laskee ja ihmiset äänestävät todennäköisemmin järjestystä lupailevaa äärioikeistoa.

Siinä määrin kuin liberalismi tosiaan turvaa yksityisomaisuutta, liberalismi varmaankin tulee väistymään. Liberalismi on kuitenkin myös pilvi erilaisia valistusajan ideoita ja käytänteitä. Kuvittelisin, että järki, tiede ja yhteyden auki pitävä sekä yhteistyökykyä turvaava keskustelu ovat keskeisellä paikalla jatkossakin, ehkä luoviessamme kohti post-fossiilista, pan-rakkaudellista suljetun silmukan kierrätyskeskusmaailmaa.

Lähteitä:

Mikä liberalismia vaivaa? – Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru
Enlightenment Now ja Blank Slate – Steven Pinker
Blueprint – Robert Plomin
Daniel Schmachtenberger The Portal -podcastissa: https://www.youtube.com/watch?v=_b4qKv1Ctv8

Prelude: To orient yourself towards the topic, please consider watching this discussion first. In it you will encounter seven influential black American intellectuals, who heartfully care about black lives and have dedicated careers towards ensuring that black lives matter in America. They are also, interestingly, united by mostly being in opposition to a movement that calls itself “Black Lives Matter” – a movement with a great slogan, but when you look under the hood, actually is mostly not about black lives, and certainly doesn’t seem to amount to improving black lives in America. It is rather about a particular kind of radical blend of Marxism and postmodernism, and cares about black people only to the extent that they sign onto a particular fringe ideology. This is not to say it hasn’t been able to attract, dupe, or scare many well-meaning people into supporting it – people who, as individuals, do care about all black lives.

The first half of America arguably lost its mind in the 2010s, as the Republican party gave up most of its principles and bowed down to a narcissistic, race-baiting, incompetent, and incoherent performance artist, Donald Trump, as its new leader. To further look into the abyss, the party then positively embraced Trump and tied its fate to his.

When Trump was elected, he had already been accused of rape by his first wife and sexual assault by some 20 women. He had expressed admiration for China on crushing pro-democracy protests and disparagingly compared it to a “weak” US in the same breath. And he had made clear he is a one-in-a-million kind of pathological liar without any core principles or, more accurately, core. He had also made clear his driving force was a dwindled dopamine hit resulting from admiration, often imagined. He began his term by pushing a delusion about having had a larger inauguration crowd than was present in reality. Some 40 % of Americans apparently couldn’t find, and still can’t find, any fault in him.

In 2016, I had recently written a Master’s thesis in psychology on the aggression of narcissists, and watching Trump emerge and take over the country was like not being able to wake up from a nightmare. I spent hours and then days on Twitter arguing about and parodying Trump to no avail. When the election was over I only half-jokingly enlisted in a “resistance,” whatever its shape would be. Turns out its shape would be an equally nutty, distorted mirror-image of Trumpism.

I recall visiting NYC in 2016 and seeing Black Lives Matter stickers on lamp posts for the first time. My instinctual reaction to the slogan was one of sympathy and wondering about what kind of a movement it was. One thing happened on the trip that shocked me a little bit, however. My girlfriend at the time (now wife) and I went to a Hillary Clinton rally in Harlem. Close to the Apollo Theater we met a black guy selling his rap music on CDs on the street. I didn’t want to buy a CD, but we ended up in a long conversation with him.

Most of the conversation was him talking, and talking over us, about how racist white people are and how white people are killing blacks in America. This struck me as a novel thing to hear. I didn’t entirely disbelieve it, but was struck by how counter-intuitive it felt given my occasional reading of The New York Times or other American news sites. I didn’t argue with the claim, or with almost any of the other things he said.

We remained quiet for most of the 15 or so minutes the interaction lasted and listened to assumptions and perhaps accusations (I don’t remember exactly anymore) about us that I knew had no relation to reality. We were being held accountable to bad things someone else had done on a continent we were just visiting. When we finally left, and didn’t buy the CD, he yelled “I hope you burn in your hot room” after us, meaning a Finnish sauna (he had been to Sweden and Finland). We had been friendly to him from start to finish. Our only crimes were our skin color and not buying a CD.

When we walked away I felt heavy. I had entered that interaction as a ’90s style colorblind global egalitarian, who votes for the Green Party, hoping to just have a normal conversation with another person (and to be honest, because my people-loving wife had wanted to prolong the interaction from just saying “no thanks” to buying the CD), and left feeling someone had just tailored and force-fitted a KKK sheet on me.

It felt like our conversation partner was wearing some kind of lens that he thought allowed him to see us for what we are, without having to get to know us. He seemed to have been looking at something that bore no resemblance to who we actually were: two relatively mild-mannered psychologists eager to listen to and empathize with whom we were encountering.

It was only much later in Finland that I began to understand the theoretical roots of what I think his worldview was at least partly based on. There had been an intellectual trend on the left that had been brewing since the ’80s that I was blissfully unaware of, called critical race theory, or intersectionalism in its related guise. It is essentially an outgrowth of two philosophical developments in the 20^th century:

1) the Frankfurt school of applying Marxist analysis to culture instead of economy. It contains an element called critical theory which seeks to use criticism to free people from oppressive ideologies (like capitalism or liberalism).

2) Foucauldian postmodernism, i.e., viewing everything as power relations and as narratives, subjectivizing and relativizing all values, including those of empiricism, logic, and progress.

Critical race theory views the world through the lens of “oppression,” and divides people into “oppressors” and “the oppressed.” It essentially sees people as members of groups instead of as individuals and, as an implication, blame for historical wrongs is assigned on every member of a perceived group (like our conversation partner had done in Harlem). In addition to the above, critical race theorists taking part in the recent riots have also espoused varieties of anarchism. Consequently, they have burned down cars and buildings as well as made demands to strip society of its defenses, like the police.

Critical race theory elevates race to be a crucial variable in any analysis, dividing people into different racial groups, and denying the possibility of theory of mind across racial categories (e.g., a white guy can’t know what a black woman knows because of membership in different groups). The ideology was based on jargony, grievance-filled writings coming from new academic departments with names ending in “Studies”: Black Studies, Gender Studies, etc.

The Studies methodology was, uncharacteristically for an academic discipline, verificationist (searching for evidence to support a predetermined position) instead of falsificationist (searching for evidence to falsify a hypothesis), allowing for hoax papers to easily penetrate “peer review.”

This roughly constitutes the theoretical underpinnings of what we now call “wokeness.” It is the street name for what essentially is the equivalent of Trump on the left: an irrational wrecking ball levelling previous structures to make way for a post-truth left, as well as for a cynical power grab. It is yet to emerge who the eventual Mitch McConnells and Paul Ryans of wokeness are, that is, cynical players who sell their principles to ride the juggernaut to power.

Wokeness claims to further anti-racism but because it is hyper-focused on assigning blame for actions and views that stray even slightly from the predetermined orthodoxy, often ends up furthering fear and division, including in the people it is ostensibly trying to help. It is a solution that does not solve racism, but is likely to make it worse by alienating people who would want to solve racism, like me and my wife in NYC four years ago.

We don’t currently have many Studies departments, nor other departments captured by their influence, in Finnish universities and I think we are much the better for it. But in America they were spectacularly successful in first shaping the worldviews of educators and bureaucrats, who then took their ideas along with them to schools, institutions, and companies.

After the first woke (again, meaning witting or unwitting subscription to critical race theory ideology) wave in academia from the ’90s on, American universities hired armies of bureaucrats recently graduated from Studies. Suddenly diversity, equity, and inclusion boards had a say in all manner of important decisions, not least involving hiring and firing people.

My first professional brush with critical race theory bureacracy occurred when applying to go to a conference in California last year. The submissions process required you to distill and report all racial and ethnic constituents you, the person, had. I found this racialist and demeaning, and did not include my ethnic make-up in the submission (see picture). I have no idea whether refusing to do so played a role in my submission not being accepted (my previous submission in the same conference in 2016 was accepted – I don’t recall similar ethnic scrutiny then).

• 

• 

In Finland from around 2016 on, we then received an imported version of extreme identity politics of our own, which held less political sway than in the States. As there aren’t grievance studies departments, there consequently are, to my knowledge, few extremely woke bureaucrats or teachers. Finnish progressives still mostly subscribe to Martin Luther King Jr. kind of colorblindness.

Our small woke political contingent consists mostly of people who actively follow events in America and try to import the language game here wholesale, even though the context is quite dissimilar (for starters, though it doesn’t have a clean record with local indigenous groups, Finland itself has been under foreign occupation for most of its history.) When there was a Black Lives Matter protest in Helsinki in June, many people went, but I would imagine most were mainly drawn to the slogan, while being oblivious to the underlying ideology – defunding Finnish police for instance wouldn’t be a viable political goal as trust in the police in Finland is the highest in any country in the world.

Taking a glance at Twitter after the death of George Floyd, it is now easy to find rhetoric similar to that of the guy who wished we burn in our sauna. Critical race theory has conquered much of the American media and become mainstream.

Statistically speaking most Americans are not woke – political correctness is the exception in every group including black Americans – usually ranging from two thirds to three fourths opposing PC culture. Only around a tenth, at most, of Americans are actively progressive. Only a fifth of Americans are on Twitter, but it is a left-leaning fifth, which perhaps gives a false impression of where the national psyche is at. It does, however, perhaps give a more accurate picture of what the minds of the elites are thinking.

Given the low true prevalence of wokeness, it is all the more perplexing why the public face of the American left is in part younger people engaged in rioting in the streets, attempting to burn down buildings in America’s most progressive cities like Portland and Seattle (Bret Weinstein was likely right to call this an autoimmune reaction – a confused attempt to destroy things on which your personal well-being depends), and in part older people proclaiming their support for the protesters and affirming their belief in #BLM. If more people had the courage to speak their mind in public, that is, that they may not actually be convinced Black Lives Matter has the optimal toolbox for solving racism, the title of this post would be “another tenth of America loses its mind.”

Current public clamor about defunding the police in a country with the West’s highest murder rate, and most guns among its populace, and the sight of large rallies amid a pandemic look absolutely insane from Finland. The half of America I still considered somewhat functional after Trump’s election has subjugated itself to an ideology that is ostensibly about black lives, but actually about a narrow interest in power among a Marxist fringe.

It doesn’t care about black people unless they also play ball ideologically. You can perhaps discover this for yourself by asking its proponents if it’s OK to be extremely interested in how to improve black lives, but also not want to buy into Marxism. It would be a welcome development, if there suddenly was room for diverse political views in the movement.

As stated, Black Lives Matter is a catchy slogan, and that is probably a major reason, alongside wanting to avoid becoming a pariah, why so many people are drawn into supporting the movement at first. Many people have a heartfelt yearning to do something to help and to right historical wrongs. I had a positive first reaction to it, too. Once you realize that caring about black lives is not the real aim however, supporting the movement becomes increasingly hard. Many do so out of fear, as in some circles in the US disavowing Black Lives Matter has been twisted into an admission of racism.

This is a delusion. Many black people don’t support Black Lives Matter and are vocal about why: it creates division, offers no implementable solutions, and appears to have more interest in burning than in building things. Solving racism more than likely requires instead a strategy of human unity, realistic solutions, and building things instead of burning them.

Sources: podcasts and writings of James Lindsay, Helen Pluckrose, Glenn Loury, John McWhorter, Coleman Hughes, Bret Weinstein, and Sam Harris among others

Kun koulutuspolitiikan professori Pasi Sahlbergilta kysyttiin vuonna 2018 miksi Suomen PISA-tulokset olivat heikentyneet, hän nosti selittäjäksi nuorten älypuhelinten käytön. Kotimaisilta asiantuntijoilta Sahlbergin avaus sai tuolloin nuivan vastaanoton ja esimerkiksi kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka kyseenalaisti älypuhelimien käytön ja heikentyneen lukutaidon välisen yhteyden huomauttaen, että monet aikuiset käyttävät älypuhelimiaan uutisten ja kirjojen lukemiseen.

Nyt olemme saaneet lisää PISA-tuloksia ja laskujohde jatkuu. Tulosten heikkeneminen jakautuu epätasaisesti ja keskittyy huonoimmassa asemassa olevaan sosioekonomiseen neljännekseen. Pojista suuri osa on ilmeisesti lakannut lukemasta kirjoja kokonaan. On toki mahdollista, että he ovat vain siirtyneet nauttimaan The Economistinsa ja Aristoteleensä Kindle-laitteiltaan.

Piilaaksossa keskustelu on ehtinyt pidemmälle. Sen valossa kotimainen digiloikkamme näyttää enenevästi Kelju K. Kojootin hyväuskoiselta sukellukselta yli kielekkeen, jota emme edes huomanneet. Kaliforniassa teknologiapomot ovat alkaneet laittaa lapsiaan ihmissuhdetaitoja painottaviin ja ruudut minimoiviin Steiner-kouluihin. Teknologiapomo Chris Anderson arvioi älypuhelimien koukuttavuuden olevan “lähempänä crack-kokaiinia kuin karkkia”. Jotkut piilaaksolaiset ovat käänteisessä digiloikassaan pisteessä, jossa he velvoittavat lapsenvahdit allekirjoittamaan sopimuksia, joissa kielletään laitteiden käyttö töissä ollessa. Centre for Humane Technologyn edustajat kiertävät puhumassa älypuhelinten, somen ja striimausalgoritmien haitoista TED-konferensseissa, podcasteissa ja päämedioissa.

Suuri osa älylaitteiden koukuttavuudesta on hedelmäpelimäistä palkintojen satunnaistamista: ainoa tapa tietää olenko saanut tykkäyksiä tai seuraajia on tarkistaa somea uudelleen ja uudelleen. Koska ilmoitukset punaisine kuvakkeineen koukuttavat, somet tarjoavat niitä yhä vähäpätöisemmin syin (“käypä katsomassa, kaverisi kaveri kommentoi tätä kuvaa”). Toinen ruutuaikaa lisäävä innovaatio on striimauspalveluiden päätös aloittaa automaattisesti toinen video juuri katsotun perään ja suositella videoita käyttäjää mallintavan koneoppimisalgoritmin kautta.

Yhdysvalloissa keskivertoteinin ruutuaika pelkän viihteen parissa (poislukien älylaitteiden koulukäyttö) on tällä hetkellä n. 7 tuntia päivässä. Pienemmillä lapsilla luku on 5 tuntia päivässä. Puolet nuorista kokee olevansa addiktoituneita älypuhelimien käyttöön. Aika kuluu erityisesti niissä appeissa, joiden käyttö kaduttaa jälkikäteen eniten. Alati kasvava osa nuorten ruutuajasta kuluu Youtubessa. Tyypillinen tapa käyttää Youtubea on mennä sivulle katsomaan video ja ajautua suositusten vietävänä katsomaan kolme kertaa enemmän videoita kuin oli tarkoitus.

Sivuhuomiona, Youtuben suositukset ovat vielä äskettäin pyrkineet koukuttamaan laihduttamisesta kiinnostuneen nuoren tarjoamalla hänelle seuraavaksi anoreksiavideoita. Algoritmi on usealla sivustolla havainnut, että lisäämällä suositusten äärimmäisyyttä asteittain, nuori jää sivustolle pidemmäksi aikaa. Kyseinen mekanismi on myös lisännyt poliittista polarisaatiota ympäri planeettaa.

Addiktiota ajaa käytännössä jokaisen suuren teknologiafirman omaksuma liikemalli, jossa sivusto pyrkii kaappaamaan käyttäjän huomion mahdollisimman pitkäksi aikaa voidakseen myydä hänelle mainoksia. Tässä huomiotaloudeksi kutsutussa liikemallissa asiakkaan huomio on kauppatavara ja yritykset keksivät yhä innovatiivisempia hackeja evolutiivisten heikkouksiemme hyödyntämiseksi.

Ei tarvitse olla koulutuspolitiikan professori ymmärtääkseen, että päivittäinen seitsemän tunnin viihdehakuinen ruutuaika on pois hyvinvoinnista. Evoluutio ei ole vuosituhansien aikana valmistanut lajiamme viettämään seitsemän tuntia päivässä ruutuviihteen kuluttajina, vaan hakemaan yhteyttä toisiin ihmisiin, liikkumaan luonnossa ja puuhaamaan aktiivisesti fyysisen ympäristömme parissa.

Toimittaja Ed Halliwellia lainaten, olemme enenevästi korvaamassa inhimillisen yhteyden kokemisen stimulaatiolla. Kyseinen useille yhä harvinaisempaa herkkua oleva evolutiivinen perustarve ei kuitenkaan ole helposti korvattavissa. Ruutuviihde kylläkin iskee suoraan kiinni ylikuormittuviin dopamiiniratoihimme ja sotkee palkitsemisjärjestelmämme ilmoitusten, tykkäysten, jakojen, seurausten ja snäppistreakien ilotulituksessa. Inhimillisen yhteyden kokemus on keskeinen hyvinvoinnin kannalta ja sen puuttuessa ihminen herkästi addiktoituu (viihteeseen tai päihteisiin) tai masentuu. Mainittu on keskeinen teesi tietokirjailija Johann Harin kiitellyssä teoksessa Lost Connections.

Mitä seuraavaksi? Tulisiko älypuhelimet kerätä pois koulupäivän ajaksi? Tulisiko kouluissa opettaa mindfulnessia ja vanhanaikaisia vuorovaikutustaitoja? Tulisiko koulut velvoittaa selvittämään, parantaako vai heikentääkö uusi teknologia oppimistuloksia? Näin Centre for Humane Technology, mielestäni viisaasti, suosittaa. Mikäli jatkamme kritiikittömän digioptimismin varassa, annamme teknologiafirmojen tehdä päätöksiä lasten koulunkäynnistä vanhempien puolesta. Mielenkiintoista onkin nähdä, mitä maiden PISA-menestykselle tapahtuu, mikäli niiden päättäjät kuuntelevat Piilaaksosta kantautuvaa viestiä.

PISA:n kärkimaa Singaporessa havaittiin jo 2015, että vähiten nettiä koulutyössä käyttävät oppilaat suoriutuivat PISA-kokeesta 30 pistettä paremmin kuin sitä vähintään kerran viikossa käyttävät. Toistaiseksi ei ole mitään empiiristä syytä olettaa, että digiloikka olisi tehnyt kouluista hyviä muussa kuin teknologiafirmojen liikevaihdon kasvattamisessa. Jos haluamme, että lapset voivat paremmin ja pärjäävät paremmin myös PISA:n kaltaisissa osaamisen indekseissä, voimme alkaa miettiä teknologian tehtävää kouluissa uudelleen ja integroida mindfulnessin ja sosiaalisten taitojen opetusta niitä enenevästi tarvitseville nuorille.

Päälähde suureen osaan faktaväitteitä ja analyysia: Centre for Humane Technology
Kojoottikuvien copyright: Warner Bros.

Jäitä hattuun mindfulness-uutisoinnissa (mielipidekirjoitus HS:iin)

Alkusana (15.9.2020; HS:n kanssa käydyn lyhyen kirjeenvaihdon jälkeen)
On ensisijassa tutkijan vastuulla ilmoittaa toimittajalle totuudenmukaisia tietoja, jotka ovat peräisin tutkimuksista, joissa on luotettava metodologia. Mikäli tutkija ilmoittaa toimittajille tietoja, jotka eivät ole totuudenmukaisia tai jotka perustuvat epäluotettavaan metodologiaan (esim. tutkimuksessa ei ole käytetty verrokkiryhmää), tai jättää korjaamatta artikkeliin päätyviä tällaisia tietoja, vastuu on ensi sijassa tutkijalla. Alkuperäisessä kirjoituksessani luultavasti vastuutin liikaa HS:ia ja liian vähän tässä tapauksessa vastuullisia tutkijoita.

Alkuperäinen kirjoitus:

Mindfulnessia koskevan julkisen keskustelun tulisi edetä tieteellinen näyttö edellä. Syksyllä 2017 HS raportoi Terve oppiva mieli -hankkeen tuolloin vertaisarvioimattoman tutkimuksen tuloksia otsikolla ”Yksinkertaiset aivoharjoitukset mullistivat lasten käytöksen”.

Vertaisarvion jälkeen samat tulokset esitettiin syksyllä 2019 Journal of Affective Disorders -lehdessä toteamalla ”konsistentteja vaikutuksia ei havaittu”. Tärkeä syy ilmaisun maltillistumiseen lienee, että tulokset julkistettiin 2017 Suomessa (tallenne: https://bit.ly/34UnFYn) verraten vain rentoutusohjelmaan. Tällöin jätettiin – tutkimusetiikan kannalta perin juurin kyseenalaisella tavalla – mainitsematta, että kun verrataan tutkimuksessa myös tarkasteltuun hoidotta jäävään ryhmään, mindfulnessin edut hupenevat lähes olemattomiin.

Osa HS:n alleviivaamista tuloksista oli peräisin datasta, jossa kontrolliryhmää ei ollut käytetty lainkaan. Pelkästään kontrolliryhmien huolellinen huomiointi parantaisi HS:n mindfulness-uutisointia huomattavasti. Hyödyt tulisi aina ilmoittaa suhteessa verrokeihin, jotka eivät ole meditoineet. Muutoin ei voida tietää aiheutuuko esim. parempi uni tai lisääntynyt myötätunto mindfulnessista vai jostakin muusta. On jopa mahdollista, että henkilön uni olisi parantunut vielä enemmän, jos hän ei olisi osallistunut mindfulness-koulutukseen lainkaan.

Yllä todettu ei tarkoita, etteikö mindfulness olisi yleisesti ottaen hyödyllistä ja avuksi masennuksesta tai ahdistuneisuudesta kärsiville sekä kroonisen kivun kanssa pärjäämiseen. Aikuisväestön parissa näistä hyödyistä on hyvä näyttö ja lastenkin kanssa alustavat tulokset ovat lupaavia. Mindfulnessin hyötyjen uutisointi on kuitenkin vuosia ollut roimasti edellä näytönastetta.

Alan johtavat tutkijat (Davidson & Goleman, 2017) pitävät n. yhtä prosenttia mindfulness-tutkimuskirjallisuudesta metodologisesti kelvollisena. Mindfulness-tutkimuksen uutisoinnissa tulisikin edetä konservatiivisesti keskittyen vertaisarvioituihin ja mielellään tasokkaiden lehtien meta-analyyseissä ilmeneviin tuloksiin. Hiljaa hyvä tulee.

Oskari Lahtinen
tohtorikoulutettava
INVEST-lippulaiva / Psykologia, Turun yliopisto
(lähetetty HS Mielipide -palstalle 11.11.2019; muokattu 12.8.2020)

image: earthbath

Välimeri kimmeltää Auringossa. Odysseuksen laiva lipuu kohti Messinansalmea. Salmen oikealla ja vasemmalla laidalla vaanivat pahamaineiset hirviöt, Skylla ja Kharybdis. Ensimmäisellä on kuusi päätä ja se syö varmuudella kuusi miestä. Toinen taas luo syöverin, joka voi upottaa koko laivan. Samaan aikaan vuotava laiva nimeltä Sosiaalidemokratia Suomi lähestyy 2020-lukua. Oikealla ja vasemmalla laidalla varjoissa mylvii taas monstereita — tällä kertaa nimiltään Alt-Skylla ja Post-Kharybdis.

Alt-Skyllan kuusi päätä lähestyvät Sosiaalidemokratia Suomea pommittamalla miehistön puhelimia viesteillä. Niihin saapuu loputtomasti kirjoituksia, videoita ja meemejä. Kullakin päällä on Suomelle jokin luolamiesvaistoa kutkuttava väite: Suomen pitäisi olla rajoiltaan tiivis kansallisvaltio. Suomen pitäisi olla valkoinen kansallisvaltio. Vain valkoisilla suomalaisilla on jakamaton ihmisarvo. Suomen tulee kiertää kaukaa kansainvälinen yhteistyö, sillä kansainvälisyys on juutalainen salaliitto. Vahva johtaja voi tarvittaessa alkaa hallita oikeuslaitosta ja viestimiä. Katupartioita tarvitaan takaamaan turvallisuus.

Vasemalla Post-Kharybdis nielee salmesta veden ja niellessään paljastaa sisuskalunsa. Sisuskalut punoittavat kiukkuisina. Jokaisella niistä on oma identiteettinsä ja jokainen niistä kokee, että sitä on sorrettu. Syypää niiden ahdinkoon on jokin muu elin, joka vei ravinteet minulta maksana tai minulta munuaisena tai minulta keuhkona. Alati uudelleen ne muistuttavat tästä itseään ja toisiaan.

Elimiä tyynnyttääkseen Post-Kharybdis nielee salmesta veden. Vedettömässä salmessa vedenelävät eivät voi hengittää. Ne eivät voi puhua toisilleen eivätkä ne voi puhua Kharybdikselle. Tämä on Kharybdikselle mieluisaa, sillä Post-Kharybdis ei pidä puheesta. Puhe voi olla väkivaltaa. Puhe voi välittää vaarallisia ideoita. Vaaralliset puhujat voivat lumota hyödyllisistä hölmöistä itselleen seuraajia. Tarpeeksi vaarallisen puheen voi jopa lopettaa lyömällä puhujaa. Nielemällä veden, Post-Kharybdis nielee puheelta tilan.

Ajautuessaan salmeen, purukumilla tilkitty Sosiaalidemokratia Suomi pysyy yhä pinnalla. Sillä on yhä joitakin valtteja, jotka moni muu laiva on osin jo hukannut. Osa näistä muista laivoista on Alt-Skyllan luolassa tai Post-Kharybdiksen vatsasssa.

Sosiaalidemokratia Suomi ottaa yhä kurssinsa viime kädessä hyödyntäen tiedettä ja kouluttaa miehistönsä huolella. Moni seilori ei opi, moni ei pidä tieteestä ja moni mutisee laivan käytävillä. Mutina ei ole kuitenkaan vielä kärjistynyt kapinaksi ja kurssi määrätään yhä empiiristen havaintojen ja loogisen päättelyn pohjalta. Muutama laiva yritti suunnistaa teelehdistä tai eletyn kokemuksen pohjalta — ne päätyivät karille.

Toiseksi, kun tunteet kuumenevat laivassa, miehistö käy keskustelua. Kaikki kutsutaan kannelle ratkaisemaan haasteet. Osa miehistöstä rähjää ja kiroilee, osa ei ymmärrä argumentaatiota, osa haluaisi olla puhelimella. Suurin osa pystyy kuitenkin yhä kohtaamaan toisensa, luottaen keskustelukumppanin kunnollisuuteen ja haluun ymmärtää — vaikkei sitä kaikilla olisikaan. Näin kurssi saadaan yhä muodostettua eikä laiva päädy karikkoon.

Kolmanneksi, kaikilla laivaan astuneilla on samat oikeudet. Jos joku sössii, rangaistus on sama riippumatta siitä oliko kyseessä kapteeni tai aironkäyttäjä. Aina asiat eivät toimi ja välillä kapteeni mystisesti pääsee lievemmällä rangaistuksella käyttäydyttyään huonosti, mutta suurin osa miehistöä huomaa tällöinkin, että lain pitäisi toimia paremmin ja yrittää vaikuttaa asiaan.

Neljänneksi, laivalaisten hyvinvoinnista huolehditaan yhteisellä kassalla, johon kukin maksaa kykynsä mukaisesti. Moni varakkaampi seilori yrittää kiertää maksuvastuutaan, mutta suurimman osan pyrkimys on varmistaa, että kassa on kaikille reilu.

Mikäli laiva onnistuu luovimaan hirviöiden välistä, se ei suinkaan ole selvillä vesillä. On mahdollista, että ympäristö tuhoutuu ja hirmumyrsky upottaa laivan. Koko miehistö voi kuolla ärhäkkään virukseen. Laivan komentokeskus voi kehittää superälykkään tietoisuuden ja ottaa laivan haltuunsa. Jotta näitä haasteita voidaan yrittää ratkaista, on kuitenkin olennaisen tärkeää kyetä tekemään ensin kansallista ja sitten globaalia yhteistyötä empiirisen näytön pohjalta.

Karistaen lopuksi laivametaforan en näe, kuinka nykyiset trendit poliittisen kentän laidoilla auttavat yhteistyön tekemisessä. Ja ilman yhteistyötä olemme taatusti tuomittuja. Pidän poliittisen kentän laitoja epäsymmetrisinä. Oikean laidan identiteettipolitiikka olisi institutionaalista valtaa saadessaan paljon vasenta vaarallisempaa ja ensimmäiset alt-right kansanedustajat ovat Suomessakin totta.

Vaara oikealta ei kuitenkaan saa vasenta näyttämään houkuttelevammalta. Käsitykseni lajin edistyksestä kattaa ihmisten paranevat kyvyt puhua toisilleen, tehdä yhteistyötä, keskittyä asioiden rakentaviin puoliin ja pyrkiä empatiaan jokaista ihmistä kohtaan tämän väristä, sukupuolesta tai suuntauksesta riippumatta. Ihmiset alati pienempiin poteroihin pilkkova, sortotarinat fokuksessa pitävä ja puhekäytänteitä vahtiva identiteettipolitiikka ei voi olla paras työkalu, joka meillä on tähän saatavilla.

Globaalien ongelmien ratkomiseen tarvittavat laajat koalitiot tulevat väistämättä sisältämään etuoikeuksilleen sokeita taviksia. Olisi hienoa, jos vasemmisto silti olisi näissä koalitioissa mukana. Ilmastonmuutoksen tapauksessa toki koko poliittinen oikeisto keskustaa myöden näyttää ongelmalliselta — ilmiötä ajaa elinkeinoelämävetoinen kulutuskapitalismi ja yhteistyötä torppaa persuvetoinen nationalismi. Ehkä itselleni näyttää nyt siltä, että paras kaista eteenpäin luovimiselle on poliittisen keskustan vasemmalla puolella — kaukana identiteettipolitiikan syövereistä, mutta kuitenkin piitaten siitä että jokainen ihminen pysyy laivassa ja se saadaan vietyä ehjänä seuraaville vuosikymmenille.