Uusi suomalaisten poliittisia asenteita koskeva tutkimukseni on nyt auki ja voit vastata siihen täällä: https://link.webropolsurveys.com/S/86A4BFCEE0114134. Tutkimukseen voi osallistua kuka tahansa yli 15-vuotias. Tutkimuslinkkiä saa jakaa vapaasti ja autat minua, jos jaat tutkimuksen. Yt, Oskari Lahtinen
Oskari, Viljami ja Atte Harjanne keskustelevat maskuliinisuudesta ja miehistä. Uutisosiossa puhutaan wokea ja Trumpin puhdistuksia käsitelleestä Oskarin Iltalehti-jutusta.
Uusi suomalaisten poliittisia asenteita koskeva tutkimukseni on nyt auki ja voit vastata siihen täällä: https://link.webropolsurveys.com/S/86A4BFCEE0114134 Tutkimukseen voi osallistua kuka tahansa yli 15-vuotias. Tutkimuslinkkiä saa jakaa vapaasti ja autat minua, jos jaat tutkimuksen. Yt, Oskari Lahtinen
Mielestämme-podcast muuttuu vaalien alla ajankohtaisohjelmaksi! Luvassa on viikoittaisia jaksoja, joissa Oskari Lahtinen ja Viljami Lampilinna puivat uutisia ja muita ajankohtaisia aiheita. Uutiskatsauksessa puhutaan Zelenskin Valkoisen talon vierailusta ja Saksan vaalituloksesta. Sen jälkeen keskustellaan maahanmuutosta, rasismista ja älypuhelimista.
”Tolkun ihminen” on mielestäni viime vuosikymmenen aliarvostetuimpia käsitteitä. Käsitteen tehtävä on tunnistaa polarisoituneen poliittisen keskustelun kaksi ääripäätä ja mennä niiden välistä. Käsitteen kehittänyttä Jyri Paretskoita arvosteltiin aikanaan valheellisen yhtäläisyyden luomisesta näiden ääripäiden välille. On totta, että melkein jokaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa toinen ääripäistä on vaarallisempi.
On samoin totta, että yhteiskunnallisissa keskusteluissa äärilaidassa itse olevat ihmiset eivät usein hahmota edustavansa äärilaitaa. Tolkun ihmisyys on hyvä käsite alleviivaamaan, että vaikka toinen äärilaita olisi paljonkin vaarallisempi, lähes poikkeuksetta toisessakin äärilaidassa toimitaan tavalla, joka hankaloittaa asian ratkaisemista poliittisessa keskustassa, missä suurinta osaa ihmisistä tyydyttävä ratkaisu syntyisi.
Tarkoitan tolkulla siis kykyä hylätä molemmat ääripäät ja löytää niiden väliin jäävästä laajasta maastosta järkevä reitti eteenpäin. Somen algoritmien ja kasvaneen eriarvoisuuden myötä ääripäät ovat voimissaan. Samoin puolueet ovat alkaneet karttaa poliittista keskustaa ja miehittävät omia nurkkauksiaan. Tolkku, kyky kulkea äärilaitojen välistä kohti hyviä lopputuloksia, on alkanut näyttää poliittiselta supervoimalta.
Erityisesti haluaisin itse edistää ”tolkun vihreydeksi” kutsumaani maltillisuutta: vihreää politiikkaa, joka keskittyy perustehtävään ja pitää etäisyyden identiteettipolitiikkaan oikealla JA vasemmalla. Olen vaalien humussa kuullut useita kertoja eri kärkivihreiden toteavan, että persut ja laitaoikeisto käyvät kulttuurisotaansa ja me emme liity asiaan. Meidän tulisi sen sijaan keskittyä tuomaan esiin omaa viestiämme. Olen esitetystä ajatuksesta poliittisena strategiana täysin samaa mieltä. Ongelma kuitenkin on, että suuren yleisön silmissä meidän poliitikkomme sotivat edelleen kulttuurisotaa sen toisena äärilaitana.
Kirjoitin aiemmin siitä, kuinka puolueen tulisi vaaleissa menestyäkseen pyrkiä karistamaan intersektionaalinen feminismi poliitikan yhtenä kärkenä. Vihreissä intersektionaalinen ajattelu on kuitenkin normalisoitunut tavalla, joka tekee siitä keskustelusta haastavaa. Yhtenä esimerkkinä voidaan katsoa puolueen logon alla tehtyä feminismiviestintää viime viikonlopulta:
Intersektionaalinen feminismi on vihreissä niin valtavirtaa, että sanaa ”feminismi” käytetään viittaamaan ainoastaan sen intersektionaaliseen tulkintaan, jossa naiset jakavat valokeilan kaikkien sorrettujen vähemmistöjen kanssa. Feminismin liberaalilla määritelmällä miehen on ollut helppo sanoa ”olen feministi”, tietäen, että näin ilmaisee kannattavansa naisille samoja oikeuksia kuin miehille. Intersektionaaliseksi feministiksi julistautuessaan on vaikea tietää, mitä uskomuksia kehopositiivisuudestatranslääketieteeseen eri ihmiset mieltävät sinun kannattavan.
Postaus ojentaa ihmisiä, joille feminismi tarkoittaa esimerkiksi liberaalia, ei intersektionaalista, feminismiä. Yksilöperustaisesti juuri naisten oikeuksia ajava liberaali feminismi on kuitenkin edelleen paljon yleisempää ja suositumpaa kuin intersektionaalisuus. GPT arvioi eri feminismilajien yleisyyttä näin:
Vihreän kuplan ulkopuolella suurin osa äänestäjistä ei kannata intersektionaalista feminismiä. Syitä ovat sen huono maine ja aktivismipainolasti. Ideologiasta tulevat ehkä mieleen Afrikan tähti -kohut ja Amerikan kulttuurisodat. Oikoessaan näkyvästi näiden ihmisten käsitystä feminismistä ja puolustaessaan ihmisten äärimmäisenä pitämää ideologiaa vihreät hankaloittaa omaa vaalityötään.
Palatakseni tolkun vihreyteen, olen vuosien ajan pyrkinyt tuomaan esiin maltillisessa keskustassa tapahtuvan politiikan hyveitä. Erityisen tärkeää on kyetä kiertämään ja ohittamaan juuri identitäärinen politiikka oikeassa ja vasemmassa laidassa. Yhtäältä Trump tekee hirvittävää jälkeä sensuurilistoineen Yhdysvalloissa. Hän ajaa kannattajakuntansa asiaa vapaan tieteen ja maailmanrauhan kustannuksella. Taistelu liberaalin demokratian puolesta on tällä hetkellä pitkälti taistelua Trumpia vastaan.
Toisaalta meidän tulee samalla tunnistaa, kuinka identitäärinen vasemmisto heikentää poliittisen keskustan kykyä toimia, ajaessaan vihreiden kaltaiset fiksujen ihmisten puolueet matalaan kannatukseen ja vaalitappiokierteeseen. Vihreät puolueena on pääministerikelpoinen silloin kun se kykenee fokusoimaan oikeusvaltion puolustamiseen, kompromisseilla etenevään ilmastotyöhön, koulutusjärjestelmän kehittämiseen ja suurvalta Euroopan rakentamiseen. Vihreiden tulisi ensimmäiseksi tiedostaa tämänhetkinen kurssinsa ja miettiä tarkkaan kuinka edetä haluttuun määränpäähän.
Kurssin löytämistä kuvittaa hyvin Sofia Virran viime viikonloppuna pitämä puhe, jossa hän viittasi lapsensa kanssa tekemäänsä hiihtoretkeen. Latua ei oltu aurattu ja Virta totesi, että nyt on aika kääntyä takaisin. Lapsi kuitenkin halusi jatkaa auraamatonta reittiä aina pidemmälle, koska siellä odotti ”taikametsä”. Virta käytti tätä metaforana sille, että ehkä vihreä politiikka sinnikkäästi ajettuna vielä tuottaa sen paremman maailman, jota me kaikki toivomme.
Oma huoleni kuitenkin on, että toistamme vuodesta toiseen samoja virheitä, joille olemme itse sokeita, vuollen joka kerta prosentin pois kannatuksestamme. Sofia Virta, kuten myöskään Li Andersson, ei ole kysyttäessä osannut selittää, miksei johtamansa puolueen kannatus nouse kahdeksasta prosentista. Mitä jos vasemman laidan identiteettipolitiikka sekä vasemmistolaistunut talouspolitiikka ovat se meidän tukkoinen suksilatumme, joita pitkin yritämme vuodesta toiseen päästä taikametsään? Emme ymmärrä, että latu vie vain syvemmälle metsään.
Samoin tulee ymmärtää, että aikuisen tehtävä on luoda realistinen odotus tulevaisuuden suhteen ja edetä selkeällä suunnitelmalla sitä kohti, kuten Virta polulla oli tekemässä. Ideaalisti emme haaskaa poliittista pääomaamme yrittämällä heikkenevästä kannatuksesta huolimatta jatkuvasti taikametsään, mutta emme myöskään kyynisty ja ylikorjaa toiseen suuntaan. Tämä ei onneksi vihreiden nykyisellä melkoisen vasemmistolaisella kokoonpanolla olisi oikein mahdollistakaan.
Osmo Soininvaara mainitsi muistelmissaan, että vihreillä on ollut tapana kattaa laaja kirjo mielipiteitä ja tämä kirjon rikkaus oli poliittinen hyve. Hän arvosteli nykyistä puoluetta samanmielisyyden vaalimisesta. Olen kiinnittänyt itse huomiota, että puolueen kannatuksen laskiessa vihreän vasemman laidan kannatus on laskenut erityisen voimakkaasti. Lähes kaikki vihreät, joiden kannatus nousi kaksien viime eduskuntavaalien välillä ovat edustaneet ehdokkaiden markkinaliberaalia tai maltillista vähemmistöä. Tämä viestii ainakin minulle, että vihreiden tuleva vaalimenestys, jos se on tullakseen, on luultavasti tolkun vihreydessä.
”There are two things we know about wokeness. One is it doesn’t exist. The other is it’s really good.” totesi ensimmäisen yleisesti käytetyn internetselaimen kehittäjä Marc Andreessen pari vuotta sitten. Sivusin viime kirjoituksessani sitä, onko woke olemassa. Viime aikoina olen kuitenkin ollut enemmän tekemisissä väitteen kanssa, että ”woke” on hyvä juttu. Määritellään woke siis karkeasti intersektionaalisen feminismin Amerikasta Suomeen saapuneina sovelluksina politiikassa ja kulttuurissa. Sitä voidaan kutsua myös vasemman laidan identiteettipolitiikaksi. Tarkemman määritelmän voi katsoa täältä.
Wokessa ei ole kyse mustavalkoisesti huonosta asiasta. Intersektionaalisuuden perushavainto, että eri etuoikeudet (terve, rikas) ja niiden puutteet (sairas, köyhä) vuorovaikuttavat tavoilla, joka ei ole ilmiselvää yksittäisistä ominaisuuksista, on tosi. Tällaisten kysymyksien tutkimukseen sosiaalitieteet ja psykologia ovat vuosikymmenien ajan soveltaneet tilastollisia vuorovaikutustermejä.
Mietin tätä kirjoitusta varten woken hyötyjä. On olemassa tutkimusnäyttöä, että Suomessakin tapahtuu systeemistä sortoa esimerkiksi eri etnisten ryhmien työnhaussa. Tällaiset empiirisesti osoitettavissa olevat rakenteellisen rasismin muodot on syytä kaivaa esiin sekä korjata ja korostunut mielenkiinto systeemiseen rasismiin saattaa motivoida tutkijoita työssään. On myös monia identiteettipolitiikan muotoja, jotka ovat tuottaneet eri ryhmille oikeuksia, jotka niille liberaalissa demokratiassa olisi pitänyt alun alkaenkin kuulua, kuten mustien kansalaisoikeudet, me toon tuoma huomio naisiin kohdistuvaan seksuaaliseen häirintään, tasa-arvoinen avioliittolaki sekä esim. lisääntymiskyvyttömyysvaatimuksen poisto translaista.
Samalla voidaan sanoa, että identiteettipolitiikka on tuonut mukanaan merkittäviä ongelmia erityisesti amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Tämä heijastuu etäisesti ja paljon pienemmissä määrin Suomeen. ”Wokeen” liittyy viisi ongelmaa:
1. Yliopistojen politisoituminen
Tutkimusyliopistojen perustehtävä on tutkia aiheita vapaasti ja pelottomasti sekä tuottaa mahdollisimman objektiivista, datapohjaista tietoa mistä tahansa tutkimuskohteesta.
Viime vuosikymmenen aikana monella akateemisella alalla on kuitenkin Yhdysvalloissa nähty liikettä vapaasta tutkimuksesta kohti aktivismia ja esimerkiksi joidenkin Ivy League -yliopistojen laitokset ovat sisällyttäneet tehtäväkuvauksiinsa ”dismantling oppressive systems” (Columbian sosiaalityö) tai ”challenge systemic injustice in health care” (Harvardin lääkis) kaltaisia yliopistojen perustehtävän ulkopuolisia poliittisia tavoitteita. Kehityskulku on tapahtunut käsi kädessä yliopistojen diversity, equity, and inclusion -byrokratian, joka usein on käytännössä intersektionaalisen feminismin HR-sovellus, kasvaessa. Yliopistojen DEI-byrokratia yliopisto- ja laitostasolla, apurahoissa, konferensseissa sekä journalien sisäänottokriteereissä on vinouttanut kannustimia pois siitä mikä on totta ja perusteltua kohti sitä, mikä tuottaa tietynlaisen poliittisen päämäärän.
Aktivismille on paikkansa, mutta tieteen arvokas perustehtävä on tuottaa mahdollisimman objektiivista tietoa ja sen vinoutuessa ihmiskunta kärsii. Viime kädessä leikkaukset alkavat mennä pieleen, lentokoneet putoilla taivaalta ja tietojärjestelmät muuttua helposti hakkeroitaviksi. Todellisen kriisin sattuessa kansalaisten luottamus tieteeseen on heikko, mikäli asiantuntijat eivät ole näyttäytyneet perustehtävään suuntautuneilta, objektiivisuuteen pyrkiviltä, ihmisten tunteita säästämättömiltä, loogisilta, empiiriseen näyttöön sanomansa nojaavilta ammattilaisilta.
Näkökulmien moninaisuus on, osin DEI-palkkauksen vuoksi, kaventunut vuosikymmenien ajan ja joillakin humanistisilla aloilla voi työskennellä viisikymmentä vasemmistolaista tutkijaa yhtä tai jopa nollaa konservatiivia kohden. Tasaisimmat sekoitussuhteet oikiksien ja taloustieteen kaltaisilla aloilla ovat nekin 80%-20% luokkaa. Berkeleyn huippuyliopisto vaati viime vuosikymmenen lopulla biotieteiden työnhakijoilta DEI-suunnitelmia, joiden perusteella se raakasi kolme neljästä ehdokkaasta ulos hakuprosessista ennen kuin katsoi näiden hakemuksia meriittipohjalta.
Huippujournalit, kuten Nature, The Lancet ja Science ovat ilmoittaneet julkaisevansa ainoastaan tutkimuksia, jotka mukautuvat journaleiden DEI-odotuksiin. JAMA edellyttää, että tutkijat ilmoittavat miten heidän tutkimuksensa edistää yhteiskunnallisten erojen tasoittamista (equity), huippujournaleiden editorikuntia on valittu vähemmistöön kuulumisen perusteella ja joitakin artikkeleita on torjuttu vertaisarviossa tai vedetty takaisin, mikäli tutkimusten tulokset eivät ole olleet linjassa sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvien odotusten kanssa. Tutkimuksen argumenttien, evidenssin ja meriittien paino on siis journaleissa vähentynyt ja sen, kuka tutkimuksen on tehnyt, lisääntynyt.
2. On usein tärkeämpää kuka sanoo kuin mitä sanoo
Tätä sanotun näkökulmariippuvaisuutta voidaan kutsua myös positionaalisuudeksi. Arvioidessa ihmisen argumenttia tai meriittejä, katsotaan enenevästi hänen ryhmäjäsenyyksiään (mihin vähemmistöihin ja enemmistöihin ihminen voidaan lukea) ja vähenevästi sanotun substanssia. Näin esimerkiksi aasialaisilta hakijoilta edellytettiin 100-250 pistettä korkeampaa SAT-tulosta Harvardiin päästäkseen kuin tummaihoisilta tai latinohakijoilta ennen affirmative actionin julistamista laittomaksi. Ihmissuhteiden tarkastelu intersektionaalisen linssin läpi saa helposti kiinnittämään huomiota ihmisen identiteettitekijöihin ja siten tämän etuoikeuksiin. Mikäli nämä ovat voimakkaasti mielessä keskustelun aikana, pointit keskustelussa kuullaan helposti eri tasoisina riippuen siitä kuka puhuu.
3. Jaetun ihmisyyden kokemuksen heikkeneminen
Ihmisten katsomisesta ryhmäjäsenyyksien ja valtasuhteiden kautta seuraa myös helposti, että eri ryhmien välillä on helppo nähdä konfliktia ja jännitteitä. Liberaali demokratia on perustunut pitkään jaetun ihmisyyden kokemukselle: tasa-arvon edistyminen tarkoittaa, että kaikki saavat samat oikeudet ihonväriin, sukupuolitekijöihin ja muihin identiteettiominaisuuksiin katsomatta. Näin esimerkiksi valtion kansalaisten on helpompi vetää yhtä köyttä ja tehdä kompromisseja heitä koskevissa päätöksissä. Ryhmäjäsenyyksiin keskittyminen kuitenkin jakaa ihmiset helposti keskenään riiteleviin ryhmiin ja Obaman lausahdus ”The forces that divide us are not as strong as those that unite us.” unohtuu.
4. Oman toimijuuden heikkeneminen
Sanotaan, että joku katsoo elämää sortajia ja sorrettuja korostavan maailmankatsomuksen kautta ja uskoo rakenteellisen syrjinnän aiheuttavan suuren osan yhteiskunnan ongelmista. Joku voi myös omaksua itse uhrimentaliteetin suhteessa systeemiseksi koettuun sortoon. Tällöin usko yksilöiden mahdollisuuksiin muuttaa maailmaa voi alkaa heiketä. Katsotaan uskomuksen ”muut ihmiset tai rakenteet ovat hyvinvoinnistani vastuussa itseäni enemmän” korrelaatioita ahdistuneisuuden, masentuneisuuden, ja onnellisuuden kanssa. Nähdään että uskomuksen korrelaatiot mielenterveyteen ovat melko negatiiviset. Voimakkaammat korrelaatiot nähdään kuitenkin uskomuksen ja vastaajan itsearvion siitä onko woke ja kriittisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteiden kyselyn antamien pisteiden kanssa.
5. Ylilyöntien vaikutus politiikan oikealla laidalla
Vuosia ennen Trumpin uudelleenvalintaa osa englantia puhuvan maailman woke-kriitikoista alkoi ennakoida tulevaa vastareaktiota Yhdysvalloissa nähtyyn woken nousuun, joka kulminoitui kesän 2020 protesteihin. Nyt tällainen ”backlash” on käynnissä ja jälki Yhdysvaltain hallinnossa ja maan demokratian tulevaisuuden kannalta on ennennäkemätöntä. Ei ole mielestäni kohtuutonta argumentoida, että vasemmalla kahdeksan vuoden aikana nähdyt ylilyönnit siivittivät Trumpin paluuta valtaan.
Kuvitellaan kaksi skenaariota, (A) Bidenin neljä vuotta sujuvat Obamalta tutun sentristisen, lähes talousoikeistolaisen ja tiukan rajapolitiikan demokraattihallinnon merkeissä, ja presidentin Obama tapaan arvostellessa itse wokea ja (B) mitä todellisuudessa tapahtui Trumpin (2017-2021) ja Bidenin (2021-2025) kausien aikana Yhdysvaltain vasemmistossa. Olen tuskin ainoa, joka uskoo, että skenaariossa (A) Trumpin kaltaisen kulttuurisotamoukarin mahdollisuus tulla valituksi on huomattavasti pienempi kuin skenaariossa (B).
Näistä syistä en pidä wokeksi kutsutun identiteettipolitiikan nousua toivottuna ilmiönä. Henkilökohtaisesti pidän Trumpin valtaannousua kokonaisuutena katsoen Yhdysvaltain oman elämäni aikaisen poliittisen historian suurimpana katastrofina. Koen myös Yhdysvallat itselleni läheiseksi maaksi ja olen käynyt siellä useita kertoja. Yhdysvaltain sisä- ja ulkopoliittisen integriteetin heikkeneminen on ollut useaan otteeseen kivuliasta seurattavaa ja vastuutan siitä itse tällä hetkellä ainakin sosiaalisen median polarisoivaa vaikutusta ja niitä ihmisiä, jotka vasemmalla ja oikealla tarttuivat syöttiin ja ajoivat maan kilpailevien äärilaitojen spiraaliin. Vastuutus ei kuitenkaan ratkaise ongelmaa. Äärilaitojen hidas hylkääminen ja keskelle siirtyminen sen sijaan voi ratkaista.
Heti alkuun teen kirjoituksilleni nykyisellään tarpeellisen disclaimerin, että pyrin auttamaan vihreitä voittamaan seuraavat tai niitä seuraavat vaalit. Haluan puolueen saavan mahdollisimman paljon ääniä mahdollisimman laajalta äänestäjäpohjalta. Koen että kurssi hyötyy pienistä tölväisyistä keskemmäs ja koska niitä tulee niin vähän muualta, ja koska puolueesta moni kuitenkin ilmaisee minulle tukea privaatisti korkeammaltakin organisaatiosta, jatkan valitsemallani linjalla. Tarkoitukseni ei ole tölviä itseäni ulos puolueesta tai menettää kelpoisuuttani asettua ehdolle – haluan jatkaa riveissä ja haluan vaikuttaa asioihin kampanjoinnin tasolla.
Olen seurannut puolueeni vaaleja edeltävää viestintää nyt pari kuukautta. Olen silmäillyt enimmäkseen instagramia, mutta myös selannut ohjelmia ja jutellut aktiivien kanssa. Enimmäkseen kuva puolueesta on Marinin hallituksen ajan vihreitä luonnehtiva: aika vasemmistolaista talouspolitiikkaa, mutta myös paljon asiapitoista viestintää erityisesti itselleni eniten näkyviltä Turun vihreiltä. Tsemppihenki on vahva. Samalla olen huomannut, että joka päivä tutkalleni osuu jokin suhteellisen tarpeeton poliittinen oletus, jonka arvelen ärsyttävän suurta enemmistöä äänestäjistä, ja jota suuri yleisö kutsuisi wokeksi.
Aiheesta keskusteleminen tuntuu jälleen yhdeltä sukellukselta Pandoran lippaaseen, sillä puolueen taholta tuli äskettäin instagramissa myös selkeää viestiä, että wokesta puhuminen on äärioikeiston hommaa eikä ”aivan fiksujen tyyppien” tulisi mennä halpaan. Lainaan tässä puoluesihteeri Anna Moringin tuoretta instapäivitystä, joka sai pari sataa tykkäystä ja peukut puolueen kahdelta viime puheenjohtajalta (Ohisalo ja Suomela).
Moring arvostelee päivityksessä kirjailija Joonas Konstigin kolumnia ”Sukupolvi X kyllästyi wokeen”. Hän kirjoitti myös, ettei sensuurilla ole mitään tekemistä tasa-arvon edistämisen kanssa ja lainasi kuvan Ylen julkaisemasta kolumnista (kuva alla). Konstig kommentoi tapaa, jolla ikäluokista juuri sukupolvi X äänesti kokonaisuutena Trumpia kymmenen prosentin marginaalilla.
Herää kysymys, jos Konstig olisi käyttänyt ilmaisua ”vasemmiston viime vuosien Yhdysvalloista omaksuttu identiteettipolitiikka”, ”intersektionaalisen feminismin soveltamisen ylilyönnit”, ”yksinkertaistavan sortaja-sorrettu-asetelman toistuva sovittaminen yhteiskunnalliseen kanssakäymiseen”, tai ”tiedostavuus” ja tehnyt saman pointin, olisiko mitään keskustelua tai rikettä ollut. Kaikki nuo ilmaisut viittaavat samaan asiaan, jonka alle suuri yleisö karkeasti mieltää kuuluvan ihonvärien ylikorostamisen, identiteettiryhmien valtasuhteiden arvioimisen, kulttuurisen omimisen ja mikroaggressioiden arvostelun sekä sukupuoleen liittyvien käsitteiden problematisoimisen. Liittyykö Moringin argumentti pelkkään sanavalintaan?
On aika paljon nopempaa ja helpompaa sanoa ”woke” kuin käydä läpi rimpsut, joita yllä kirjoitin. Sanaa ei käytä vain äärioikeisto: sitä käyttävät myös oikeisto, poliittinen keskusta ja ei-identitäärinen vasemmisto keskustellessaan identitäärisen vasemmiston ylilyönneistä. Woke, eli valveilla olo systeemisen sorron suhteen, tarkoitti hyvää asiaa kunnes menetti maineensa aktivistien saatua paljon some- ja medianäkyvyyttä.
Rento feministiryhmä
Kun tutkalle osuu tarpeeksi monta ylilyöntiä, joissa ilmaisumuotona on tietynlainen ideologinen jargon, heikkenee silloin helposti myös luottamus samaa ideologista jargonia ilmaisussaan käyttäviin poliitikkoihin. Woke-ajattelu oli myös osa viime vaalitappion jälkeen käydyn itsereflektion sanavarastoa.
Tarkoitus ei ole kiistää, etteikö woke-sanaa käytettäisi myös tyhmästi tarkoittamaan ilmiöitä ilmastonmuutoksesta kasvisruokaan. Samoin käytetään sanoja kommunismi ja fasismi myös yhteyksissä, joissa ne selvästi eivät viittaa varsinaiseen kommunismiin ja fasismiin. Se ei millään tavalla poista näiden sanojen alkuperäisen viitealueen validiutta.
Woke-politiikan maineen vieneitä ylilyöntejä ovat olleet esimerkiksi poliisirahoituksen poistamiseen pyrkinyt ”defund the police”-kampanjointi, joka johti rikollisuuden jyrkkään nousuun Yhdysvalloissa. Ylilyönti oli myös aktivistien yliopistoihin ja osin mediaankin näkyvästi ajama, latinoiden itsensä tyrmäämä, ”latinx”-termi. ”Kulttuurisen omimisen” vuoksi taas on milloin vaadittu halloween-asujen sensurointia, milloin käyty satojen tuhansien Twitter-käyttäjien voimin kiinalaista prom-pukua käyttäneen teinin kimppuun ja milloin puitu Chisun hiuksia.
Viimeisessä esimerkissä nykyinen kansanedustaja Fatim Diarra kommentoi Chisun lettejä näin:
Esimerkki on vuodelta 2021 ja on mahdollista, ettei se enää edusta Diarran ajattelua. Se on kuitenkin tyyppiesimerkki siitä, mitä ihmiset tarkoittavat arvostellessaan ”wokea”. Kun ihmiset ilmaisevat woken menneen yli ja äänestävät sitä vastaan, heillä on luultavasti mielessä jotain tämänkaltaista nuhtelua ”valtarakenteiden ymmärtämisestä” samalla, kun etnisiä ryhmiä käsitellään monoliitteina (valkoiset tekevät näin, mustat ja ruskeat näin).
Päivityksessään Moring kirjoitti myös, että ”On varmasti myös ylenmääräistä herkkänahkaisuutta erilaisia tahattomasti huonoja sanavalintoja kohtaan.” Itselläni herää kysymys, eikö sitten woken olemassaolon kiistämisessä ole kyse juuri huonon sanavalinnan (”woke”) arvostelusta? Moring kirjoittaa woken olevan ”äärioikeiston slurri”. Onko ”tiedostavuus” slurri? Se tarkoittaa kuitenkin täsmälleen samaa käsitettä ja molemmat tarkoittavat suurinpiirtein intersektionaalisen feminismin sovelluksia politiikassa ja aktivismissa. Tällainen ilmiö on kuin onkin olemassa ja keskustelua käydään siis vain siitä, millä sanalla ilmiöön saa viitata. Olen itse määritellyt käsitteen formaalimmin tutkimuskäyttöön. Sana woke on monelle vaivattomin tapa viitata tähän mielipideklusteriin, vaikka Sebastian Tynkkyselle se tarkoittaisikin kasvisruokaa.
Katsotaan sitten itse termin ohi puolueen viestintää. Vihreiden somepostaukset ja ohjelmat sisältävät edelleen ylläkuvattuja asenteita. Kirjoitin aiemmin puolueensuhteestabiologiseen sukupuoleen. Esim. vihreiden tuore soteohjelma puhuu ”naisista ja muista kohdullisista”. Osuus väestöstä, joilla on kohtu, mutta eivät identifioitu naisiksi on arviolta viitisen promillea. Heidät voisi huomioida ilmoittamalla tekstin alussa, että sukupuolella viitataan, kuten lääketieteessä tyypillisesti, biologiseen sukupuoleen ja että samalla tunnustetaan sosiaalisen sukupuolen moninaisuus, minkä jälkeen voidaan käyttää termejä miehet ja naiset. GPT kuvasi asiaa näin:
Katsoi asiaa miten katsoi, ”kohdulliset” on uudiskieltä, jota käyttää väestöstä korkeintaan pari prosenttia. Muille se hyppää silmään ja tulee käsitellyksi samaa mentaalista kaistaa latinx:n, BIPOC:in ja LGBTQQIP2SAA+:n kanssa, vähentäen ihmisten luottoa siihen, että vihreillä on äänestäjän etu mielessä soteasioissa. Soteohjelma toteaa myös ”hyvän, asiantuntevan ja oikea-aikaisen hoidon” sisältävän, nykyisiä hoitosuosituksia venyttäen, puberteettia lykkäävän hoidon tarjoamista sukupuoliristiriitaa kokevalle alaikäiselle, mainitsematta ja erittelemättä tämän hoidon saamisen tiukkoja kriteereitä. Ohjelma myös suoraan ylittää hoitosuositukset linjaamalla, etteivät mielenterveysongelmat saa estää hoitoon pääsyä.
Linjaus vaatisi aika järeitä perusteluja vakuuttaakseen näiden alaikäisten vanhemmat hoitosuosituksia paremmin siitä, kuinka terveydenhuollon tulisi potilaita hoitaa. Yleisesti ottaen suosittaisin vihreille 95-5 nyrkkisääntöä: jos jokin poliittinen valinta miellyttää korkeintaan viittä prosenttia äänestäjistä ja etäännyttää jonkin merkittävän osan 95 prosentista äänestäjiä, etsisin vaihtoehtoisia tapoja edistää kyseistä asiaa.
Rasismiin liittyen puolueen viestintä käyttää tyypillisesti ilmaisua ”antirasismi”.
Ilmaisu tuo mukanaan ison ideologisen lastin amerikkalaista kirjallisuutta. Antirasismilla tarkoitetaan tyypillisesti rasismin rakenteellisen muodon löytämistä ja kitkemistä sieltä mistä se kulloinkin löytyy. Kaikki vihreiden tapahtumat ja viestintäkanavat ovat myös turvallisempia tiloja, jotka saapuivat Suomeen Yhdysvalloista vuosikymmenen taitteessa ja tulivat dokumentoiduksi Jonathan Haidtin kirjassa Coddling of the American Mindin kanssa yhdessä mikroaggressioiden ja trigger-varoitusten kanssa uusina nuoren vasemmiston kampus- ja someilmiöinä.
Yllä viitattu vihreiden nuorten sääntölista turvallisemmille tiloille sisältää 16 itemiä ableismista sukupuolen olettamattomuuteen ja oman valta-aseman tunnistamisesta siihen, ettei odoteta muiden jäsentävän ilmaisuaan täydellisesti. Samankaltaiset säännöstöt ovat käytössä myös ylioppilaskunnissa ja siten ainejärjestöillä. Yksilöiden oman kompassin varaan ei jätetä paljoa – hyväksytty käytös sanellaan keskenään ristiriitaisina sääntöinä ylhäältä päin. En voi sille mitään, että minulle tulee tästä kokonaisuutena mieleen Hemulin kieltokyltit Vaarallisessa juhannuksessa.
Enkä usko että olen yksin. Ihminen kuitenkin haluaa kokea itseohjautuvuutta, eikä ylenmääräinen käyttäytymissääntöjen sanelu uppoa kovin hyvin, ellei kyseessä ole armeijan kaltainen pakotetun hierarkinen ympäristö. Amerikan viimeisten neljien tai viisien vaalien perusteella alkaa olla aika hyvää näyttöä, että ihmiset eivät halua identitääriselle vasemmistolle valtaa, eivätkä äänestä sen politiikkaa ajavia ehdokkaita. Yksittäisiä aktivisteja pääsee läpi, mutta laajemman puolueen kannatus kärsii ja spiraloi kohti marginaalia. Tämä ei tarkoita, etteivätkö vihreät, vasemmistoliitto tai SDP voisi taistella kuihtuvasta kymmenen tai viidentoista prosentin siivusta aktivismia haluavia äänestäjiä. Jossain vaiheessa on kuitenkin aiheellista kysyä ”ollaanko nyt käyty tarpeeksi pohjalla?” Pitääkö vaalituloksen alkaa vielä kutosella ennen kuin asiaan herätään?
Sofia Virta on ilmaissut voimakasta taisteluhalua nostaa puolueen kannatusta. Suuntaan siis tämän suoraan hänelle: identiteettipolitiikka ei varmasti selitä vihreiden koko luisua 17 prosentista seitsemään. Mutta woken nousu korreloi ajallisesti täysin puolueen kannatuksen laskuun, ja kuulen itse säännöllisesti sekä miehiltä ja viime aikoina naisiltakin turhaumaa identiteettipolitiikan rooliin vihreissä, jonka pitäisi olla tiedettä puolustava ympäristöpuolue. Suuremmat vasemmistopuolueet ovat jo matkalla kohti keskustaa ja New York Timesinkin mukaan zeitgeist jätti woken taakseen.
Jäämme seuraamaan, mitä kotimaiset, wokelle pikkusormen ja vähän kättäkin antaneet puolueet haluavat tehdä seuraavaksi. Vaikka esimerkkejä puolueessa valtaa saaneista aktivistipositioista voisi luetella pitkään, yleisesti ottaen tuntumani on, että identiteettipolitiikka on lopulta väistymässä vihreissäkin. Sen häntä on kuitenkin pitkä ja kattaa luultavasti vielä muutamat vaalit. Jos haluat nopeuttaa tätä liikettä, äänestä minua Turussa.
Yhdysvalloissa on puitu tällä viikolla Robert F. Kennedyn sopivuutta terveysministeriksi ja podcastit pyrkivät saamaan otetta Make America Healthy Again -agendan eri ulottuvuuksista. Terveyspolitiikka on itselleni lääketieteestä kiinnostuneena psykologina ominta tonttia ja pyrin tässä kampanjassa muotoilemaan tavat, joilla sitä aion edistää. Ensin kuitenkin teen introspektiivisen kertauksen siihen, miksi ja miten itsesäätelystä on tullut elämäni keskeinen asia.
Kun olin lukiossa, minua ahdisti paljon. Minulla oli ollut sitä ennen vaikeuksia koulussa, päihteiden käyttöä ja itsetunto-ongelmia muun muassa pahan aknen vuoksi. Kokeilin erinäköisiä itsehoitomenetelmiä ja tulin aloittaneeksi joogan ja meditaation, joista oli apua. Olen kirjoittanut aiheesta kirjan, jossa yksityiskohtia on enemmän. Kävin myös psykoterapiassa, jonka aikana ahdistus pieneni olemattomaksi. Ajattelin tuolloin terapian auttaneen, mutta jälkikäteen uskon muutoksen tapahtuneen kokonaisvaltaisen elämäntyylin muokkaamisen ansiosta: moni pieni puro muodosti isomman virran.
Tällaisia puroja olivat jälkikäteen katsoen perinteiset uni, ruoka ja liikunta. Niiden sakatessa mikään ei toimi elämässä ja puutteet niissä ovat myös merkittävimpiä mielenterveysongelmien aiheuttajia. Näiden perinteisten terveyden pilarien lisäksi tunnistin kuitenkin kolme muutakin terveyden peruspalasta, joista puhutaan vähemmän ja joista ei viisitoista vuotta sitten puhunut juuri kukaan. Ne ovat kaistatila, kiintymyssuhde ja läsnäolo. Vuosien varrella näistä kuudesta pilarista (uni, ruoka, liikunta, kaistatila, kiintymyssuhde ja läsnäolo) on tullut elämäni pääsisältö: kun huomaan kärsiväni, katson vaistonvaraisesti pilarit läpi ja totean sitten elämäntapaan, yleensä kiireen ja suorittamisen vuoksi, hiipineet puutteet.
Uni, ruoka ja liikunta ovat tuttuja hyvinvoinnin tekijöitä ja moni ihminen myös tietää niistä minua enemmän. Sanon niistä siksi vain olennaisen. Olen huomannut, että perushyvinvointiin riittää unen osalta 1) säännöllisyys (minulla n. 23-7), 2) unihygienia (pimeys ja äänettömyys) ja 3) raukeana nukahtaminen (päivän aikaisen liikunnan ja iltameditaation myötä).
Ruoan suhteen elämänlaatuani paransi tämän vuoden uudenvuoden lupaus, jossa siirryin 400 euron ruokabudjettiin. Tämä vähensi minulta yhden aterian ja sai ostamaan terveelliset raaka-aineet kaupasta sen sijaan että syön usein supersuolaisia, rasvaisia ja kalliita lounaita milloin missäkin etätöiden tauoilla. Syön nyt enimmäkseen täysjyvää, rahkaa, marjoja, pähkinöitä, papuja, kalaa ja valkuaisia – juon valkuaistölkin aamutreenin jälkeen.
Päivän viimeinen ateria tulee jo kolmen-neljän maissa, mikä parantaa yöunien laatua, ja vähentää stressaantuneena tulevaa närästystä, ruoansulatuksen tehtyä työnsä ennen unia. Liikun tekemällä 1-3 tunnin mittaista joogaa viikossa, aamujumppaamalla oman kehon painolla neljä kertaa viikossa, käymällä lenkillä silloin kuin ehdin ja kävelemällä paljon. Useina viikkoina skippaan joogia, syön vähän ohi budjetin, valvon joinain iltoina ja lapset herättävät öisin. Silti kokonaisuutena, ylläolevan mukaan eläminen tekee jo aika hyvän olon arkeen. Tämä olo on kuitenkin mahdollista sabotoida tekemällä huonoja valintoja muiden pilarien alueella: laiminlyömällä kaistatilaa, kiintymyssuhdetta tai läsnäoloa.
Varhaisten aterioiden mallia ovat suosittaneet myös buddhalaisen etiikan sila-säännöt sekä biohakkeri Bryan Johnson
Kaistatilalla tarkoitan tilan raivaamista arkeen. Se voi tarkoittaa to-do-listojen raivaamista, siivoamista, velvollisuuksien karsimista ja muun taustalla kuormittavan hälyn pienentämistä. Erityisesti se tarkoittaa kuitenkin nykyarjen suurimman haasteen, digitaalisen viihteen, säätelyä. Digitaalinen viihde, eli älypuhelimen peruspläräily, some, viestiappit, uutiset, videopelit ja striimauspalveluiden katsominen, nielee arviolta kolmanneksen monien nuorten ja vanhempienkin ihmisten päivästä.
Kuluttaessa digitaalista viihdettä aivot saavat jatkuvia, mutta epäsäännöllisiä pieniä dopamiiniannoksia. Ne tuntuvat hyvältä ja opettavat meidät koukkuuntumaan meneillä olevaan toimintaan. Tällöin mieleen tulee herkemmin impulsseja käydä tarkistamassa some, jos siellä olisikin hedelmäpelimäinen epäsäännöllinen tykkäyspalkinto. Huomiokyvyn laatu heikkenee ja lähes jokainen meistä kärsii näin matalan (tai korkean) intensiteetin dopamiiniaddiktiosta ja subkliinisestä huomiokyvyn häiriöstä – kutsuttiin sitä sitten ADHD:ksi tai ei.
Olen digitaalisen viihteen suhteen kuin kaikki muutkin – jään melko helposti koukkuun kaikennäköiseen elämänlaatuani huonontavaan höpölöpöön. Kun kaveri ja tinderdeitti suosittelivat Temppareiden katsomista, päädyin katsomaan sitä kuusi kautta. Olen myös laittanut kymmenen tuhatta tuntiani videopeleihin, speedrunnannut vanhoja Nintendo-pelejä ja kärsinyt läpi älyttömiäkaizoprojekteja.
Tämä on johtanut vuosien varrella erinäisiin periaatepäätöksiin. Samoin kuin jouduin lopettamaan tupakoinnin kokonaan (enkä ole viime vuosina juonut juuri alkoholiakaan), luovuin älypuhelimen käytöstä kokonaan koronarajoitusten päätyttyä. Puhelimen ruutuaikatoiminto näytti minulle koko ajan 4-8 tunnin hukka-aikaa per päivä, enkä yksinkertaisesti kyennyt pitämään käyttöä 1-2 tunnin tienoilla, minkä kanssa olisin vielä ollut sinut. Uskon tämän olevan monelle ihmiselle normi – Suomen yksi näkyvimpiä somekriitikkoja (ja somen käyttäjäjiä) Terapeutti-Villekin on sanonut viettävänsä puhelimella kuusi tuntia päivässä.
Ennen näitä vaaleja pysyttelin myös vuosia poissa somesta. Vaalikaudella olen käyttänyt instaan (10 min/pv), uutisten lukemiseen (10 min/pv) ja videopelaamiseen (15 min/pv) ajastinta. Vain somen kohdalla on tullut lipsumista ja voi olla, että lopulta päädyn luopumaan somesta kuten älypuhelimesta. Vaalikampanja on kuitenkin lähes mahdoton toteuttaa ilman somea.
Poliittisesti ajatellen, järkevintä kaistatilan soveltamista kuntatasolla olisi älypuhelimien käytön rajaaminen kouluissa. Uusi lakiesitys, jota kannatan voimakkaasti, on tuomassa kouluihin kännykkäkiellon elokuussa 2025. Samoin kannatan lasten ja nuorten somen sääntelyä Jonathan Haidtin linjojen mukaisesti.
Kiintymyssuhteella tarkoitan sitä hyvää oloa, jonka sosiaalinen eläin saa läheisistä ihmissuhteista, erityisesti parisuhteesta. On jokaiselle tärkeää tulla ymmärretyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi. Samoin on tärkeää kokea yhteyden tunnetta ainakin yhteen, mieluusti useaan ihmiseen. Yhteyden kokeminen vaatii läsnäoloa, joka ei synny itsestään. Läsnäolo on ollut itselleni harrastus ja elämäntapa vuosikymmeniä, mindfulness-meditaation kautta. Ennen isäksi tulemista meditoin pari kertaa päivässä, yhteensä n. tunnin verran. Lasten myötä määrä on ollut puolen tunnin päälle.
Meditaatio on paras tietämäni tapa rauhoittaa hermosto unille tai nollata sympaattisen hermoston kierrokset keskellä päivää tai töiden jälkeen, siirtyen raukeaan parasympaattiseen tilaan. Läsnäolo myös tuottaa kyvyn kohdata ihmiset tavalla, jossa yhteys omaan kehoon on vahva ja reaktiivisuus matalalla. Reaktiivisuuden vähenemisellä tarkoitan, että mieleen tulevat ärsytys tai addiktiiviset halut tulevat huomatuiksi kokemuksina muiden joukossa, eikä niillä ole yhtä suurta valtaa ohjata käytöstä. Tämä tulee osin kokemuksen parasympaattisesta vakaudesta ja osin valppaasta huomiokyvystä, jonka myötä ajatukset tulevat huomatuiksi ennen kuin ne laukaisevat huoli- tai haluketjuja mielessä.
Läsnäololla on vahva sosiaalinen puoli. Kävin psykologian laitoksella opiskellessani ja työskennellessäni laitoksen läsnäolokurssin (”senssiksen”) seitsemään kertaan, kahdesti opiskelijana ja viidesti ohjaajana. Kyseisellä kurssilla vietetään viikko vuorovaikutuksessa pienryhmän kanssa. Vain tässä ja nyt -kokemuksesta saa puhua, kaikki tunteet tulee ilmaista ja kaikkiin ryhmäläisiin pyritään muodostamaan mahdollisimman aito ja läheinen suhde. Kokemukset kurssilla tekivät kristallinkirkkaaksi, että kiintymyssuhde ja läsnäolo ovat hyvän ihmiselämän perustarpeita.
Moni jää niitä myös vaille: läsnäolo vaatii paitsi harjoittelua, myös tilan raivaamista. Siksi kaistatila on tärkeää ja siksi pohdin, olemmeko vieneet lajiamme sukupolven verran taaksepäin älypuhelimilla ja somella toteuttamamme ihmiskokeen myötä: PISA-tulokset ovat syöksykierteessä, ihmisten kyky keskittyä on romahtanut ja viihteistetty poliittinen draama on polarisoinut meidät pisteeseen, jossa yhteiset asiat näkyvät ”me vastaan ne”-linssien kautta hankaloittaen aikaisempaa Suomen tavaramerkkiä: yhteistyötä poliittisessa keskustassa.
Näiden pilarien esittelyn pointtina on tuoda painopiste terveyspolitiikassa sairauksien hoidosta niiden ehkäisyyn. Jos elämme ensin 50 vuotta aivan pellossa, meidän ei tule yllättyä, jos sydän- ja verisuonitaudit, syövät, neurologiset sairaudet ja huono immuniteetti vaivaavat viimeisillä vuosikymmenillä. Niiden hoitaminen on kallista ja ihmisen elämänlaatu on melko heikko läpi koko elämänkaaren. Ennaltaehkäisyssä mahdollisimman varhainen vaikuttaminen on tehokkainta ja siksi monien toimien tulee tapahtua varhaiskasvatuksessa ja kouluissa. Kirjoittaessani kansansairauksista näin, en tarkoita vähätellä geenien vaikutusta sairastumisessa. Suuri osa ihmisen terveyden laadusta tulee geeneistä – emme vain tällä hetkellä kykene tekemään niille paljoa.
Palatakseni RFK:n MAHA-liikkeeseen: yllä kuvattu painopisteen muutos passivisesta järjestelmän mukana sairastumisesta aktiiviseen oman terveyden ennaltaehkäisevään hoitoon on nähdäkseni sen suurin ansio. Mukana on vaihtoehtohoitojen kannattajia ja rokoteskeptikkoja. Suurin osa kansanliikettä motivoivasta liekistä tulee kuitenkin Yhdysvaltain täydellisestä epäonnistumisesta terveellisen ruoan, liikunnallisen elämäntavan, työ-vapaa-aikatasapainon ja yhteisöllisen kulttuurin tuottamisessa. On vaikea kiistää väitettä, että (roska)ruokateollisuus sairastuttaa kansan, lääketeollisuus myy sille lääkkeet ja molemmat hyötyvät symbioottisesti. Tämän myötä kansa on noussut terveyskapinaan. Jäämme odottamaan sen seurauksia.
Suomessa tilanne on parempi: täällä saa ruokakaupoista huomattavan terveellistä ruokaa, liikkua vaivattomasti ja usein luonnollisissa ympäristöissä, rajata työaikoja ja pitää lomia sekä hyödyntää (Yhdysvaltoja) mittavampaa vapaa-aikaa panostamalla ihmissuhteisiin ja sosiaaliseen aikaan. Näin teoriassa. Monen päivä on kuitenkin väsynyttä digizombeilua yrittäessä selvitä töistä tai lastenhoidosta. Hyvinvointi ei synny itsestään, vaan vaatii mittavaa itsesäätelyyn panostamista. Sen pahin vihollinen nykymaailmassa on todennäköisesti älypuhelin.
Tämä vaatii elämäntavan hienosäätöä, sillä älypuhelin on myös hyvin kätevä laite. Olen itse ratkaissut asian toistaiseksi käyttämällä pakollisiin nettiasioihin läppäriä. Omistan myös pädin, jos jokin juttu ei onnistu ilman sovellusta. Kumpikaan ei toimi ilman wifiä, joten ”menen nettiin” yhä kuin 2000-luvun alussa. Vastaavaan käyttöön voisin varmaankin ottaa tarvittaessa myös vain wifillä toimivan älypuhelimen. Tärkein muuttuja netin suhteen on itselleni tuntunut olevan rajallisuus (vs. rajattomuus): jos laitteella pääsee nettiin milloin vain, kynnys paeta ”tylsyyttä” tai epämukavia tunteita digitaaliseen viihteeseen madaltuu liikaa.
Moni ei varmasti halua mennä näin pitkälle asiassa, kuten moni ei myöskään halua meditoida yli kymmentä minuuttia päivässä (tai lainkaan). Moni ei myöskään halua tai usko voivansa syödä terveellisemmin tai liikkua, ja jokin perustelu on aina ulottuvilla. Haastan kuitenkin katsomaan läheltä omaa elämänlaatua ja tekemään sitten kokeiluja: joko syömään hyvin vaikka yhtenä päivänä viikossa, käymään pari kertaa pitkällä kävelyllä, tai poistumaan someista tai luopumaan älypuhelimesta pariksi kuukaudeksi kokonaan. Sivustaseuraajana olen miettinyt esim. kirjoituksessa mainitun Terapeutti-Villen ruutuaikaa ja arvaillut, missä määrin nyt mediassa näkyvän uupumuksen ja toisiin kanssanedustajiin kohdistetun arvostelun takana voisi piillä laiteaddiktion salakavala vaikutus elämänlaatuun.
Politiikan tasolla voidaan tehdä paljon. Voimme antaa lapsillemme paljon meitä tervehdyttävämmän ympäristön. Kaikki lähtee älylaitteiden käytön rajaamisesta ja usuttamisesta ulos leikkimään. Monet poliittiset päätökset luovat tälle raamit, lähtien kännykkäkiellosta ja liikunnan opetukseen sekä liikuntaympäristöjen luomiseen panostamisesta. Koulun voisi muuttaa alkamaan ainakin tunnin myöhemmin, niin kaikkien kronotyyppien olisi helpompi nukkua kunnolla. Tuon kampanjan aikana esiin lisää poliittisia päätöksiä, joilla kunta ja valtio voivat edistää ihmisten, erityisesti lasten ja nuorten, ennaltaehkäisevää terveydenhoitoa.
Kampanjani on aiheuttanut ensimmäistä kertaa pienen mittakaavan pahennusta. Sanon asiasta lisää alempana, mutta ensin voi olla hyvä pohtia ääneen, miksi ylipäätään lähdin politiikkaan. Asettuessani ehdolle kuntavaaleihin, en tiennyt, mitä asioita tulisin ajamaan poliittisena ohjelmana. Laadin aluksi lyhyen, ei vain kuntapolitiikkaan rajoittuvan, toivelistan, jonka vihreiltä haluaisin nähdä: jämäkkää tiedepolitiikkaa, nopeaa EU:n yhdentymistä, sentristisiä ilmastoratkaisuja, meritokraattista maahanmuuttopolitiikkaa ja identiteettipolitiikan hylkäämistä. Listalta unohtui terveyspolitiikka, joka kaltaiselleni älypuhelimesta vuosia sitten luopuneelle mindfulness-hipille tarkoittaa pitkälti ennaltaehkäisyä.
Sen jälkeen vilkaisin vihreiden vaihtoehtobudjettia ja huomasin, että ainakin itse äänestäjänä kaipaisin budjetilta enemmän Suomen heikentyneen talouden pelastamista ja vähemmän kaikille lupaamista. Tässä vaiheessa kirjoitukseni saivat vielä tykkäyksiä puoluetovereilta. Myös kehottaessani Turun kaupunkia maltillisuuteen varhaiskasvatuksen Afrikan tähti -pelien suhteen, palaute puolueen sisältä oli positiivista. Sitten tutkalleni osui Donald Trumpin two genders -linjauksen motivoima vihreiden kampanja, jossa todettiin ”päivän tieteellinen fakta: sukupuolia on enemmän kuin kaksi”. Trumpin oli ilmeisesti tarkoitus puhua biologisista sukupuolista, mutta ei mahdollisesti erota termejä sex ja gender toisistaan. Kirjoitin aiheesta ensin, että sukupuolen ”tieteellisten faktojen” erittely vaatisi täsmällisyyttä ja vähintään asteriskin sanan sukupuoli perään, jotta lukija tietää onko kyse biologisesta vai sosiaalisesta sukupuolesta. Ensimmäisiä on kaksi, jälkimmäisiä niin monta kuin halutaan.
Kirjoitin myös, että biologisen sukupuolen kutsuminen spektriksi, kuten päivityksen tekstissä tehtiin, on harhaanjohtavaa, sillä tyypilliset biologit itse laskevat sukupuolia olevan kaksi ja kutsuvat intersukupuolisia tiloja harvinaisiksi sukupuolen kehittymisen häiriöiksi. Biologiassa myöskin sukupuoli tyypillisesti määritellään sukusolujen koon, ei esimerkiksi kromosomien, anatomian, hormonien, tai käytöksen perusteella, sillä esim. kaikki nisäkkäät jakavat sukusolubinäärin, kun taas monet lajit eroavat muiden sukupuolipiirteiden osalta paljonkin. Sain kirjoituksesta kehuja joiltakin tutkijoilta ja erityisesti joukolta vihreiden nykyisiä ja entisiä miespuolisia jäseniä ja äänestäjiä.
Koin saamani palautteen huomionarvoiseksi, sillä jo ensimmäisessä kirjoituksessani analysoin vihreiden kadotettua kannatusta: Touko Aallon 17% muuttui Sofia Virran 7-8 prosentiksi ja puolueesta vaikuttavat poistuneen erityisesti maltilliset miehet. Itselleni tulleesta palautteesta päättelin, että tämä kato jatkuu yhä – koin että se tulisi viimein saada tyrehtymään ja kirjoitin aiheesta. Tiedän omasta tutkimuksestani myös, että enemmistö (n. 64%) vihreitä äänestävistä miehistä ajattelee biologisen sukupuolen olevan binääri. Huomionarvoisesti myös vihreitä äänestävistä naisista samankokoinen enemmistö (n. 60%) vastustaa väitettä ”ihmislajilla on kaksi biologista sukupuolta”.
Kadon tyrehdyttämiseen sukupuolen osalta riittäisi todennäköisesti vain biologisen ja sosiaalisen sukupuolen käsitteiden eriyttäminen vihreiden viestinnässä: ”sukupuolia on enemmän kuin kaksi” pillastuttaa helposti biologiasta piittaavat – ei vain persuissa vaan myös vihreissä – mutta ”sosiaalisia sukupuolia on enemmän kuin kaksi” tuskin ketään. Haasteeksi voi tulla kuitenkin, että suurin osa vihreiden jäsenistä sekä äänestäjistä on naisia ja suurin osa heistä uskoo biologisia sukupuolia olevan enemmän kuin kaksi. Saatoin osua vahingossa perustavanlaatuiseen jännitteeseen puolueen sisällä, joka aiheuttaa jäsenkatoa miehissä.
Kyseessä on myös, toisin kuin muissa social justice -tutkimukseni kysymyksissä, objektiivinen totuusväite: nykytieteen valossa biologisia sukupuolia tosiaan on kaksi, eikä sukusolumääritelmällä intersukupuolisia lasketa omaksi sukupuolekseen, tai ylipäätään biologista sukupuolta spektriksi. Postatessaan ”päivän tieteellinen fakta: sukupuolia on enemmän kuin kaksi” vihreät siis tulee ärsyttäneeksi useita vihreitä miehiä (myös joitakin naisia), joista osa sitten hiljalleen vetäytyy puolueen kannattajakunnasta.
Toki syitä lähtöön on muitakin: esimerkiksi social justice -tutkimukseni 20 väittämästä vihreät naiset kannattavat kahtatoista kun miehet vain viittä. Miehet ja naiset ovat eri sivuilla identitäärisen social justice -politiikan suhteen. Ennen ns. woken ilmaantumista keskusteluun Suomessa vihreiden kannatus nousi tasaisesti. Ilmaantumisen jälkeen kannatus on laskenut tasaisesti – kausaatio vai korrelaatio, ken tietää. Syitä voi löytyä myös esim. vasemmistolaistuneesta talouspolitiikasta.
Mainittu kirjoitukseni kirvoitti omilta jo kritiikkiä, vähän valitsemastani aiheesta ja vähän ilmaisutavasta. Olisin luultavasti voinut tuoda saman asian esiin rakentavammin tai pyrkien yhteistyöhön sen osalta. Jos se oli epäselvää, niin sanotaan vielä suoraan: minä toivon vihreiden menestyvän poliittisesti. Siksi olen ehdolla puolueessa ja kirjoitan sen asioista. Vaikka arvostelin yhtä ”päivän tiedefaktaa”, se ei tarkoita, etteikö moni asia olisi minusta puolueessa hyvin. Vihreät on yhä hyvä vaikuttamiskanava ympäristöstä, Euroopasta, liberaaleista arvoista ja koulutuksesta välittävälle. Tarkoitukseni on myös jatkossa alkaa hiljalleen fokusoida kampanjani positiivisiin viesteihin ja vihreiden vahvuuksiin.
Uskon myös, että vihreät voi niittää mittavaa hyötyä himmaamalla identiteettipolitiikan suhteen. Ainakin toistaiseksi uskon myös tekeväni lopulta jotain hyödyllistä osoittamalla, missä löydän puolueen linjoista kannattajia karkottavaa ilmaisua. Ilman totuudenpuhujia ympäristöt kuplaantuvat, niiden päätöksenteko vinoutuu ja muu kuin ydinväki alkaa pakata kimpsujaan. Toivon myös löytäväni puolueesta lisää liittolaisia, joiden kanssa yhdessä hiljalleen vaikuttaa puolueen yleislinjaan. Olen jo vuorovaikutuksessa hengenheimolaisteni kanssa puolueen sisällä ja sen ulkopuolella.
Saamani palaute laittoi pohtimaan, kenelle minun kampanjani sitten on ja mitä haluan ajaa politiikassa. Ensisijassa olen politiikassa ainakin puhumassa totta, oli sen odotusarvo itselleni sitten positiivinen tai negatiivinen. Pyrin myös tuomaan vihreille ääniä sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät heitä ehkä normaalisti äänestäisi. Pyrin tekemään politiikkaa tavalla, joka voisi miellyttää ainakin näitä osin keskenään päällekkäisiä ryhmiä:
1) tieteen ja logiikan ystävät, 2) maltilliset sentristit, ts. tolkun ihmiset ja 3) vihreiden entiset äänestäjät, jotka haluaisivat muuttaa puolueen linjaa. Tässä tähän asti tunnistamani teemani politiikassa:
1. Tiedettä, ei ideologiaa
Tämä on saanut jo paljon huomiota. Haluan nostaa tieteen statusta yhteiskunnassa ja käyttää tieteellistä näyttöä keskeisenä kriteerinä päätöksenteossa. Tiede lähtee kuitenkin koulutuspolitiikasta ja viime kädessä minusta olisi hienoa kehittää koulutusjärjestelmää suuntaan, jossa Suomi kilpailisi taas Singaporen kanssa PISA:n kärkipaikasta. Suomen aikuiset ovat maailman PISA-huippuja – ei ole mitään syytä, mikseivät lapset voisi taas olla.
2. Digitaalinen tasapaino
Olen tuonut esiin kirjassani ja muuallakin, että uskon huomiotalouden verottavan ison osan tuottavuuttamme. Haluamme poistaa kännykät kouluista (minäkin haluan), mutta kuka valvoisi aikuisten huomiokyvyn käyttöä? Tuon esiin ennaltaehkäisevää terveyspolitiikkaa ja mielenterveyspolitiikkaa, jonka lähtökohdat ovat hyvä uni, hyvä ruoka, hyvä liikunta, hyvät ihmissuhteet sekä huomiokyvyn itsesäätely eli mindfulness. Sanon mahdollisesti tästä aihepiiristä enemmän myöhemmin.
3. Älykäs ilmastopolitiikka
En ole ilmastopolitiikan asiantuntija ja minulla on epäilys, että saisin parhaita tuloksia tällä alalla ulkoistamalla ajatteluni Atte Harjanteelle. Mutta olen huomannut, että pidän Bill Gatesin tavasta esittää asiat ilmaston suhteen. Insinöörimielellä tehty excel-painotteinen analyysi herättää minussa uskoa tavalla, johon Greta Thunberg purjeveneessä tai Eduskuntatalon punaiset pylväät eivät yllä.
4. Suurvalta EU
Tämä ei ole suoraan kunnallistason asia, vaan taustalinja: olen laittanut merkille autoritaarisuuden, oligarkian ja valheperustaisen politiikan nousun Venäjän lisäksi Yhdysvalloissa. Tämä on huono uutinen NATO:n kannalta, mutta antaa EU:lle tilaisuuden tulla suvereenimmaksi toimijaksi. Itse olen toivonut liittovaltiota pitkään ja pyrin edistämään Euroopan yhdentymistä niillä keinoilla, jotka minulla on.
EDIT (31.1.2025): …ja tietysti Vastuullinen talous. Se olisi voinut olla ensimmäinen teema.
Kampanjointini on tuntunut lentokoneen rakentamiselta ilmasta käsin, mutta ainakin olen nyt eri paikassa kuin aloittaessani ja koen alkaneeni saada vähän enemmän selkeyttä siihen, mitä ajan.
Kirjoitin taannoin vihreiden puolitieteellisestä sukupuolikäsityksestä ja sain eri viestivälineitä pitkin useampia kommentteja ihmisiltä (kaikki akateemisia miehiä), jotka ilmoittivat etteivät ehkä enää uusi jäsenyyttään vihreissä tai ovat lakanneet äänestämästä puoluetta mainitsemani epätarkan ja hämärryttävän sukupuolilinjan vuoksi. Ilmiössä näkyy pienoiskoossa osa vuodosta, joka vihreissä on tapahtunut Touko Aallon päivien 17 prosentin kannatuksesta Sofia Virran viime eduskuntavaaleissa kellottamaan tasan 7 prosentin kannatukseen. Vihreillä ei ole varaa menettää näitä miehiä, mutta puolueen viestinnästä tätä ei helposti arvaisi.
Kävin tutkimassa puolueen ehdokkaiden mielipiteitä viime eduskuntavaaleissa, jossa aallonpohja (toistaiseksi) saavutettiin.
Merkitty vaalikonetulos on omani. Vihreiden 217:sta ehdokkaasta näyttää poliittisessa keskustassa olevan n. 10, eli alle 5% puolueen ehdokkaista. Tästä laajemmasta, kaikkien puolueiden ehdokkaat kattavasta, kuvasta näkee, että keskustaan jää tilaa, vaikka kaikki olisivat mukana.
Käytän itseäni esimerkkinä, joka luultavasti edustaa kohtalaisen hyvin akateemista vihreiden ex-äänestäjämiestä. Minulla on asiasta riippuen sekä liberaaleja että konservatiivisia mielipiteitä ja talouspoliittisesti näytän sijoittuvan hivenen keskipisteen oikealle puolelle. Kuvaa katsoessa voi miettiä, mitä puoluetta minun kaltaiseni ihmisen oikein kuuluisi äänestää? Vihreät ja vasemmistoliitto ovat ajaneet kaltaiseni pois listoiltaan (ja pitkälti äänestäjistään) ja kiillottavat yhdessä vasemmistoliberaalia nurkkaa. SDP on melkein kokonaisuudessaan minusta vasemmalle. Kokoomus on melkein kokonaisuudessaan minusta oikealle. Persujen jokaikinen ehdokas on minua konservatiivisempi. Jäljelle jää vain keskusta, mutta minä haluaisin vapauttaa ne ketut, suojella ilmastoa ja ajaa EU:ta kohti liittovaltiota.
Olisin kiinnostunut tietämään, kuinka paljon meitä Suomessa on. Oman tuttavapiirini perusteella ihmiset ovat siirtyneet äänestämään kokoomusta, joku ehkä demareita, ja näin olen välillä tehnyt itsekin. Kumpikaan ei kuitenkaan tunnu omalta vaihtoehdolta ja jonkinlainen toive elää yhä, että vihreät olisi sellainen puolue, miltä se tuntui vuonna 2007. Tyhmän identiteettipoliitikan sijaan universalistinen ja sosiaalipoliittisesti kirjava sekä kiinnostunut nimenomaan ilmastosta, Euroopasta, yksilönvapauksista, tieteestä ja koulutuspolitiikasta. Voi olla, että oma nuori ikäni väritti kuvaa vihreistä ja samat ongelmat kytivät tuolloinkin. Tuolloin kuitenkin puolueen näkyvimpiä kasvoja olivat Osmo Soininvaara ja Jyrki Kasvi, ja heille ei ole ilmaantunut korvaajia.
Kulkeakseen takaisin keskustan ääniä poimimaan, vihreät tarvitsee ainakin 1) ehdokkaita poliittisesta keskustasta, joita äänestää ja jotka puhuvat järkeviä muodostaen näin puolueelle uutta linjaa 2) luottamuksen palautuksen akateemisten ja taloudesta kiinnostuneiden äänestäjien parissa. Tässä on tärkeää esimerkiksi huolellinen viestintä tieteen ja budjetin suhteen ja 3) painopisteen siirtoa Helsingin puolue-eliitiltä laajemmalle maassa ja ehkä myös taaemmas puolueen historiassa. Intersektionaalisuus on ollut puolueelle valtava mainehaitta ja viiden viime vuoden aikana se tuntuu tulleen purematta niellyksi puolueen ytimessä.
