Oskari Lahtinen

Helsingin sanomat julkaisi 20.10.2022 jutun sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteita käsitelleestä tutkimuksestani. Tutkimuksessani määrittelin mielipiteitä, jotka korreloivat sen kanssa, kokeeko vastaaja arvomaailmansa olevan “woke”. Tutkimuksen päätulokset olivat että 1) mittari oli aineistossa validi (tästä enemmän alla) ja 2) mittari korreloi negatiivisesti tutkimuksessa mukana olleiden mielenterveysmuuttujien kanssa. HS otsikoi jutun “Kuinka woke olet?” ja liitti jutun kylkeen mittarini pohjalta kehitetyn testin, jota ihmiset sitten täyttivät ja kommentoivat someissa ja foorumeilla.

Näitä kommentteja kävin parhaani mukaan haalimassa ja tarkoitukseni on nyt muodostaa niistä eräänlainen Q&A, jossa kommentoin mittarista, tutkimuksesta ja itsestänikin tehtyjä huomioita. En ole missään someissa (tai edes omista älypuhelinta) ja olen todennäköisesti missannut osan keskustelua. Twitteriä pääsee onneksi lukemaan ilman tunnuksiakin ja tämän lisäksi läheiseni screenshottailivat ja referoivat minulla muita vastaan tulleita kommentteja.

1. “Mittarin väittämät ovat päättömiä – eihän kukaan voi olla samaa/eri mieltä väittämästä x”

Tämä vaikutti olevan yleinen HS:n kommentteihin kirjoittaneen ns. tavallisen ihmisen näkemys. Ihmisten vastaukset väittämiin vaihtelevat voimakkaasti sen mukaan, kuka on täyttämässä kyselyä. Eri ihmiset saavat pisteitä koko mittarin vaihteluväliltä, nollasta maksimiin. Esimerkiksi luonnontieteiden opiskelijat olivat keskimäärin enemmän kuin jokseenkin eri mieltä kaikista mittarin väittämistä. Sosiaalitieteiden opiskelijat olivat näistä väittämistä kuitenkin keskimäärin samaa mieltä.

2. “Mittarin asteikko ei jätä tilaa nyansseille.”

Alkuperäistä mittaria suunnitellessa tämä oli paljon punnittu asia. Koska väitteet ovat mielipiteitä jakavia ja tunteita herättäviä, yksi alkuperäinen huoleni oli, että neutraalin vaihtoehdon antaminen johtaisi sen turvallisuushakuiseen ylikäyttöön – ainahan on helpompaa olla ottamatta kantaa. Sisällytin mittarin uuteen versioon kuitenkin enemmän vastausvaihtoehtoja, koska halusin nähdä miten tämä vaikuttaa mittarin psykometrisiin ominaisuuksiin ja myös, koska useampi ihminen oli niitä ensimmäisen tutkimuksen yhteydessä toivonut. HS kuitenkin päätti julkaista oman testinsä neljällä vaihtoehdolla. Vaikka valinta johti joidenkin vastaajien ärtymiseen, se on psykometrisesti perusteltu valinta, koska mittari on alunperin validoitu neliportaisella vastausasteikolla.

3. “Näillä asenteilla ei ole mitään tekemistä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kanssa.”

Tässä kohdin oikean terminologian valitseminen on vaikeaa. Suuri yleisö alkaa tuntea ilmaisun “woke” merkityksen ja liittää sen Yhdysvalloissa vuosien 2014-2016 aikana yleistyneeseen uuteen diskurssiin, johon liittyvät mikroaggressiot, triggervaroitukset, turvalliset tilat, englanninkielisten persoonapronominien ilmoittaminen cis-sukupuolisten osalta, kulttuurinen appropriaatio, ihmisten etnisyyden nouseminen relevantiksi tekijäksi sosiaalisissa tilanteissa jne. Tätä ennen suurelle yleisölle “sosiaalinen oikeudenmukaisuus” on tarkoittanut ehkäpä enemmän Martin Luther Kingin “värisokeaa”, liberaalia versiota, jossa kaikilla ihmisillä on samat perusoikeudet väriin, seksuaaliseen suuntaukseen tai, enenevästi, sukupuoli-identiteettiin katsomatta.

“Woke” on kuitenkin keskustelun vasemman laidan mielestä loukkaava ilmaisu ja sen käyttäminen merkitsee ihmisen kulttuurisodan osapuoleksi tai sitten pihalla olevaksi juntiksi, joka pelaa äärioikeiston pussiin. Kaikkia miellyttävää ilmaisua en keksinyt, joten valitsin vähemmän loukkaavan “sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteet” silläkin kustannuksella, että moni vastaaja hämmentyy näkemistään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden väitteistä. Käytän itse julkisesti puhuessa nykyisin useammin “sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteet”-diskurssia. Koska se on niin takkuavaa, käytän myös ajoittain ergonomiasyistä sanaa woke, jota en tarkoita pejoratiivisessa mielessä (vaikka näin sen varmasti osa kuulijoista silti tulkitsee).

4. “Wokea ei ole olemassa. Tai jos woke on olemassa, mittari ei mittaa sitä.”

Tyypillisesti kun uusi mittari validoidaan, sen korrelaatiota testataan aiemmin olemassa oleviin mittareihin. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteiden suhteen tällaisia mittareita ei ollut olemassa, joten käytin validointiin vastaajien itsearviota. Kun ihmisiltä kysyttiin “Jos ystäväni kutsuisi minua hyvää tarkoittaen sanalla “woke”, olisin arviosta samaa mieltä – riippumatta siitä hyväksynkö itse termin”, näiden itsearvion ja mittarin välinen korrelaatio oli aineistossa r = .59 ja r = .62 mittarin pitkälle ja lyhyelle versiolle. Hyvän konvergentin validiteetin rajana pidetään r = .5 (Abma, Rovers, & van der Wees, 2016), minkä mittari ylitti kevyesti.

Eli rautalangasta vääntäen, kun ihmisiltä kysytään kuinka woke he ovat, he antavat kysymykseen vastauksen. Ja kun heiltä kysytään mittarini kysymyksiä, pystyn ennustamaan heidän vastauksiaan näihin kysymyksiin kohtalaisella tarkkuudella tietäen ainoastaan, kuinka woke he ovat kertoneet olevansa. Se, minkä ihmiset itse mieltävät wokeksi, on siis melko vahvassa yhteydessä kyselyni taustalla olevaan faktoriin. Mittaamalla kysymyksillä tätä faktoria, mittaan samalla ihmisten woke-itsearvioon linkittynyttä ominaisuutta.

On kuitenkin huomionarvoista, että mittarin validiteetti oli korkeampi yliopistovastaajilla, kuin ei-akateemisilla ihmisillä (joilla r = .39 ja .45 mittarin pitkällä sekä lyhyellä versiolla – toisaalta näitä vastaajia oli vähemmän ja pienempi otoskoko saattaa laskea korrelaatiota). On mielenkiintoista nähdä, minkälainen validiteettiluku HS:n jutun yhteydessä kerätystä aineistosta nousee, jossa otos on paljon suurempi ja kirjavampi, kuin Turun yliopistoon painottuneessa alkuperäisessä tutkimuksessa. On mahdollista, että mittari toimii kunnolla ainoastaan akateemisessa populaatiossa, jolloin sitä täytyisi nimittää Academic Social Justice Attitudes Scale, tms. Kuitenkin ennen kuin HS:n data on sisällä (tällä hetkellä n = hieman yli 5000), on liian aikaista spekuloida asialla.

5. “Kysymykset on muotoiltu monitulkintaisesti, tarkoitushakuisesti tai siten, että vain jonkin poliittisen leirin sisällä oleva voi ymmärtää ne.”

Tutkimuksen itemit (kysymykset) eivät ole millään tapaa täydellisiä. Ne ovat valikoituneet laajemmasta itemipoolista (20 kandidaattia) sen pohjalta, kuinka vahvasti ne latautuivat kyselyn yhteiselle faktorille. Toisin sanoen vastaajien vastauskäyttäytyminen määräsi sen, mitkä itemit lopulliseen mittariin päätyivät. Tämä ei tietenkään tarkoita, että mittarissa nyt olevat itemit eivät voisi olla monitulkintaisia tai tarkoitushakuisia, ainoastaan, että ihmisten vastaukset skaalan itemeihin korreloivat keskenään ja ne muodostavat johdonmukaisen kokonaisuuden, joka korreloi ihmisten woke-itsearvion kanssa.

Kaikki vastaajat eivät ymmärtäneet kaikkia kysymyksiä tai kaikkia kysymysten käsitteitä, mutta kun kyseessä ovat tietyn alakulttuurin asenteet, näin vain lähes väistämättä on. Joissakin uudemmissa kysymyskokelaissa, koskien mikroaggressioita ja turvallisia tiloja, lisäsin kysymyksen yhteyteen suluissa määritelmän kysymyksen keskeiselle käsitteelle.

Olisin voinut myös alkaa avata tarkemmin kysymyksiä tyyliin “[Joidenkin ihmisten mielestä transnaisten (=nainen, jonka sukupuoli-identiteetti ei vastaa hänelle syntymässä annettua) ja cis-naisten (=nainen, jonka sukupuoli-identiteetti vastaa hänelle syntymässä annettua) välinen lihasvoimaero voidaan tulkita epäreiluksi tasapäisen kilpailun kannalta. Toisaalta toisten ihmisten mielestä transnaisten poliittisen tasa-arvon ja ihmisoikeuksien vuoksi heidän tulee saada kilpailla sen sukupuolen sarjassa, johon he itse identifioituvat. Mitä mieltä olet väittämästä:] Transnaiset [jotka kilpailevat cis-naisia vastaan] olympialaisissa eivät edistä naisten oikeuksia.” Uskoisin, että osa kriitikoista pitäisi tämänkaltaisia itemeitä parempina. Oma intuitioni on, että suuripiirteisiä asenteita (ei täsmällisiä propositionaalisia uskomuksia mittaavat) itemit on syytä pitää mahdollisimman lyhyinä, mutta pidän oven avoinna sille, että olen väärässä.

Aion käydä tutkimuksen jälkeen, yhdessä kriittisten apulaisten kanssa, jokaisen kysymyksen läpi ja katsoa, onko sen konkreettisuusastetta, kontekstin selvyyttä, kielellistystä tai muita ominaisuuksia mahdollista parantaa siten, että itemi säilyy riittävän lyhyenä ja ytimekkäänä. Kuten sen nimi kielii, mittarin on tarkoitus mitata asenteita. Asenteet ovat amorfisempia ja ylimalkaisempia kuin täsmälliset uskomukset täsmällisissä konteksteissa. Asenteet todennäköisesti tulevat esiin kohtalaisen hyvin nykyisenlaisillakin, hieman pelkistetyillä itemeillä. Tietysti mikäli faktorilataukset, itemien korrelaatiot tai mallin sopivuus paranevat tarkemmilla kysymyksillä, muokkaan niitä.

Olen nähnyt sosiaalisessa mediassa tai HS:n keskustelussa vain yhden ihmisen tarjoavan konkreettisia parannuksia muutamaan itemiin. Sen sijaan muutama keskusteluun osallistunut arvosteli itemeitä (esim. “yläkoulun ryhmätyötasoisia”) ja joku ilmoittautui menetelmäopettajaksikin, ja kertoi, ettei hyväksyisi opiskelijoiltaan näin huonoja itemeitä. Tämä henkilö ja muut itemikriitikot ovat tervetulleita lähettämään minulle oman näkemyksensä mukaan parempia kysymyksiä – tai konkreettisia parannuksia olemassaoleviin itemeihin – sähköpostiini (polaht@utu.fi).

Kysymykset ovat tässä vaiheessa olleet nähtävillä useilla psykologian ja muidenkin alojen tutkijoilla ja tutkimusta on pitänyt onnistuneena joukko professoreja sekä tutkimusmenetelmien opettajia. Kysymykset käyttäytyivät Turun yliopiston aineistossa psykometrisesti (korrelaatiot, lataukset, validiteetti, reliabiliteetti, mallin sopivuus) kuten niiden toimivassa mittarissa tulisi. Parannuksille ja rakentavalle kritiikille on siis aina tilaa, mutta erityisesti somessa vastaan tullut kysymysten kategorinen lyttääminen kelvottomiksi ei tässä vaiheessa paranna mittaria tai tutkimuksia.

6. “Tutkimusta ei ole vertaisarvioitu.”

Tutkimusta ei tosiaan ole vertaisarvioitu. Hesarin pyytäessä saada tehdä jutun tutkimuksesta, minun piti päättää suostunko juttuun vai kieltäydynkö, koska tulokset ovat yhä vertaisarviossa. Olen itse joskus aikaisemmin arvostellut Hesaria vertaisarvioimattoman mindfulness-tutkimuksen tulosten julkaisemisesta ja viimeksi (2019) HS:n pyytäessä juttua vielä arviossa olleista mindfulness-tuloksista, kieltäydyin jutusta. Suhtautumiseni aiheeseen ei siis ole ristiriidaton.

Pohdittuani ennakkojulkaisemisen ja vertaisarvion suhdetta uutisointiin, päädyin tällä kertaa lopulta kantaan, että tällaisista tuloksista tiedottaminen on pääasiassa ongelmallista niissä verraten harvinaisissa tilanteissa, joissa tutkijat eivät raportoi rehellisesti löydöksiään (näin oli arvostelemani HS:n jutun yhteydessä). HS julkaisee vain vertaisarvioimattomia tai ennakkojulkaisuun pohjaavia tuloksia ilmeisesti melkoisen usein ja samoin tekee näemmä esimerkiksi Lääkärilehti, vaikka tuoreiden covid-19-tutkimusten osalta.

Aivan riskitöntä tämä ei ole – ainahan vertaisarviossa voi löytyä analyyseistä virheitä. Näitä virheitä voi kuitenkin yhtä lailla löytyä jo julkaistuista tutkimuksista, eikä vertaisarvio yleensä takaa ettei sellaisia olisi. Paras vastalääke tähän on julkaista anonyymit tutkimusaineistonsa avoimen tieteen käytänteiden mukaan avoimesti ja antaa halukkaiden toisintaa omat analyysit, minkä olen viime tutkimuksissani omaksunut käytänteeksi.

Vertaisarvion vaikutus oman tutkimukseni tuloksiin ei pitäisi olla kovin suuri: päätulokset ovat korrelaatioita, keskiarvoeroja ja faktorilatauksia, joiden laskeminen on kohtalaisen helppoa, eivätkä vastaavantyyppiset tunnusluvut ole aiempien julkaisujeni vertaisarvioissa tyypillisesti muuttuneet juuri lainkaan tai lainkaan. Teoriaosuudet saattavat kyllä tulla muokatuiksi, mutta niillä ei ole vaikutusta itse tuloksiin.

Tietysti mikäli vertaisarvio muuttaa kuvaa jollakin tavalla, julkistan tulokset niin kuin ne ovat ja lähetän Hesariin korjauksen perään. Kuriositeettina, unohtaen mittarin hetkeksi, opiskelijoiden mielenterveyttä voi ennustaa melko hyvin pelkästään käyttäen heidän itsearviotaan siitä, kuinka “woke” he ovat (unohtaen hetkeksi koko mittarin). Itsearvio korreloi negatiivisesti mielenterveysmuuttujien kanssa (ahdistus +50,2%, masennus +26,2% ja onnellisuus -6,1%). Tähän kuitenkin liittyy seuraava huomio:

7. “Sukupuolen vaikutusta ei ole huomioitu.”

Tämä palaute johti joihinkin uusiin analyyseihin, siispä kiitos siitä. Sukupuolen vaikutusta ei ollut huomioitu kaikissa analyyseissa ja muutamassa analyysissa sen vaikutus tuloksiin on mielenkiintoinen. Mittarin osalta sukupuolet käyttäytyivät suhteellisen samalla tavoin: naisopiskelijoilla korkea pistemäärä mittarilla oli yhteydessä huonompaan vointiin samansuuntaisesti, mutta pienemmällä efektillä, kuin miehillä (ahdistus: +29,1%, masennus: +22,4% ja onnellisuus -2,6%). Sen sijaan naisopiskelijoiden, tai ylipäätään naisten, woke-itsearvio ei käytännössä ollut yhteydessä lisääntyneeseen ahdistuneisuuteen tai masennukseen, eikä madaltuneeseen onnellisuuteen. Naisilla wokeksi ilmoittautuminen ei siis korreloinut korostuneen ahdistuksen ja masennuksen kanssa samalla tavoin kuin korkeiden pisteiden saaminen mittarista korreloi.

Miehillä kyseinen itsearvio oli sen sijaan voimakkaassa yhteydessä näihin muuttujiin, ja se selittää käytännössä yksin molemmilla sukupuolilla yhdessä havaittavat mielenterveysvaikutukset. Wokeiksi itseään luonnehtivilla miesopiskelijoilla on esimerkiksi n. kaksinkertainen määrä ahdistuneisuutta verrattuna ei-wokeiksi itseään luonnehtiviin miehiin. Jostain syystä naisten kohdalla tämä itsearvio sekä vastaukset mittariin ovat mielenterveysmuuttujin yhteydessä keskenään eri tavoin. Mittari oli silti validi, vaikka tarkasteltava populaatio olisivat yksin naiset (r = .50 ja r = .52 pitkässä ja lyhyessä mittarissa).

8. “Tutkimuksen lähteet ovat problemaattisia.”

Jos kirjoittaisin artikkelin nyt, jättäisin todennäköisesti viittaamatta Pluckrosen ja Lindsayn toissavuonna ilmestyneeseen teokseen. Kirja on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teorian historiikki, mutta myös sen liberaali kritiikki, ja siten asenteellinen. Ilmestyessään kirja sai positiivisen arvion esimerkiksi professori Steven Pinkeriltä, mutta Lindsayn henkilö on sittemmin ryvettynyt erilaisissa Twitter-kohuissa ja olen arvostellut hänen näkemyksiään (julkisestikin) alkuvuodesta 2021 (käytin tuolloin vielä Twitteriä ja twiittasin jotakuinkin “it appears James Lindsay is starting to lose his grip on reality”).

Kyseisen teoksen pääfunktio artikkelissa on taustoittaa väitettä, että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kirjallisuus (critical legal studies/critical race theory, intersektionaalisuus, queer-teoria, post-koloniaalinen teoria jne.) juontuu merkittäviltä osin, muttei eksklusiivisesti, kriittisen teorian ja postmodernismin suuntauksista. Väite ei ole erityisen poleeminen (esim. Judith Butler ja Edward Said saivat merkittävää innoitusta Foucault’lta ja critical race theoryn poikinut critical legal studies on kriittisen teorian haara). Artikkelin tulevissa versioissa viittaan teoksen sijaan alkuperäisiin kirjoittajiin.

Viittaan artikkelissa myös populaarissa mainstreamissa ilmiöstä kirjoittaneisiin tietokirjailijoihin, joista osa on kulttuurisodan osapuolia keskustan oikealta puolelta. Viittaukset ovat mukana luomassa kuvaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteiden käsittelystä sekä esiintymisestä valtavirtakulttuurissa – eivät kertomassa objektiivista totuutta kyseisistä asenteista. Nämäkin viittaukset manuskriptistä voisi todennäköisesti karsia sen seuraavalla muokkauskierroksella – tutkimustulosten tai menetelmäosion kannalta niillä ei ole väliä.

Itemimuodostuksessa olen käyttänyt aikalaislähteitä eri yhteyksistä (ilmiön ympärillä pyörivä media- sekä somekeskustelu, populaarijulkaisut sekä social justice -kirjallisuuden teorialähteet), jotka olen käsiini tuolloin saanut. Kysymysten toimivuus mitataan niiden reliabiliteettina ja validiteettina ja ainakin näiltä osin itemit ovat tähän asti täyttäneet tehtävänsä. Mikäli kuitenkin kysymyksistä on mahdollista karsia asenteellisuutta, mikä parantaa samalla mittarin reliabiliteettia tai validiteettia, otan konkreettiset parannusehdotukset edelleen kiitollisena vastaan.

9. “Kirjoittaja on asenteellinen ja ottanut position kulttuurisodassa.”

On totta, että mielenkiintoni sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteisiin sai alkunsa siitä, että huolestuin (mielestäni)
1) niiden epätieteellisestä lähestymistavasta tiedonmuodostukseen (verifikationismi falsifikationismin sijaan),
2) ihmisten redusoimisesta ihonvärin ja sukupuoli-identiteetin pohjalta eriarvoisesti kohdeltaviin ryhmiin sekä
3) Haidtin ja Lukianoffin “safetyism” nimellä kutsumasta osin performatiivisesta emotionaalisesta hauraudesta, jossa ahdistuksen tunnetta pyritään välttämään kaikin keinoin ja jossa omista tunteista syytetään lähtökohtaisesti muita ihmisiä ja ulkoisia olosuhteita. Suurin osa ihmisten ilmaisemasta herkkyydestä on toki yhä autenttista ja ei-performatiivista. Haidt ja Lukianoff raportoivat ainoastaan, että uudenlainen haurauden alalaji vaikutti yleistyneen 2010-luvun opiskelijapopulaatiossa. Aloin tältä pohjalta lukea ja kuunnella podcasteja sekä audiokirjoja ilmiöstä niistä lähteistä, jotka oli helppo saada käsiin.

Ainakin yksi henkilö lähti hakemaan syitä kiinnostukselleni aiheeseen aikaisemmista elämäntapahtumista sekä perhesuhteistani (veljeni tunnettiin aikanaan voimakkaista sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkemyksistään, mutta maltillisti sitten ilmaisuaan). Näillä tekijöillä voi olla jokin vaikutus, mutta osaltani en ole kokenut niitä kovin voimakkaiksi motivaattoreiksi. Olen ollut asenteeltani ja motivaatioltani suurinpiirtein sellainen kuin nytkin olen, niin kauan kuin muistan. Olen ollut viimeistään lukiosta asti hyvin kiinnostunut perimmäisistä totuuksista ja opiskelin siksi nelisen vuotta melkein pelkkää metodologiaa (matematiikka ja teoreettinen filosofia), ennen kuin aloin kiinnostua käytännön asioista (käytännöllinen etiikka, yhteiskuntafilosofia, psykologia).

Ennen kuin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteet alkoivat yleistyä Yhdysvalloissa ja Suomessa, olin vastaavalla tavalla kiinnostunut tiedeyhteisön älyllisesti epärehellisistä ja tabuuntuneista käytänteistä (p-hakkerointi, pöytälaatikkoefekti, valikoiva tulosten hehkuttaminen) ja sitä ennen uskontokritiikistä (kohdistuen erityisesti konservatiiviseen kristinuskoon ja islamiin). Minulla on ollut pienestä asti “keisarilla ei ole vaatteita” ja “speaking truth to power” -luonne ja vaikkapa isälläni on ollut kertoa tästä tarinoita pikkulapsi-iästä asti. Luin nuorella iällä viisi kertaa Robert Pirsigin romaanin Zen ja moottoripyörän kunnossapito ja leimaannuin melko voimakkaasti käsitykseen, että yliopisto on järjen kirkko ja tieteellinen totuus tulee ennen ihmisten tunteita tai muita vinouttavia tekijöitä.

Palaten asenteellisiin lähteisiin: kun aloin lukea sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, monet lähteistäni olivat populaareja ja niiden tekijät positioituneet kulttuurisodan suhteen valistusarvojen ja liberalismin puolelle – he eivät silti olleet välttämättä oikeistolaisia. Monien maailmankuva, kuten omanikin, oli maltillisen vasemmistolainen. Samaan aikaan olin kiinnostunut kyllä ilmiön ymmärtämisestä sille sympaattisemmastakin näkökulmasta ja esimerkiksi kuuntelin useita kertoja Frankfurtin koulukuntaa ja postmodernisteja käsitelleitä jaksoja Philosophize This! -podcastista, jonka tekijä viittaa itseensä määritelmällä “card-carrying Marxist”. Useampi kaverini edustaa poliittiselta ajattelultaan radikaalia vasemmistoa ja olen käynyt heidän kanssaan lukuisia keskusteluja ja väittelyitä liittyen aihepiiriin. Ensimmäiset blogitekstini sosiaalisen oikeudenmukaisuuden aiheista syntyivät tältä pohjalta ja olen siksi viitannut niiden lähteissä lähes ainoastaan populaariin, woke-kriittiseen kirjoittaja- ja puhujakuntaan.

Kun aloin tutkia aihetta akateemisesti vuoden 2021 loppua kohden, aloin laajentaa horisonttejani myös lukumateriaalin suhteen. Lukeminen vaihtui Robin di Angelon, Ibram X. Kendin, Judith Butlerin, Kimberlé Crenshaw’n sekä lukuisien muiden social justice -alojen kirjoittajien teksteihin. Tämä projekti ei ole vielä pitkällä ja jatkuu luultavasti hamaan tulevaisuuteen, sillä kahlattavaa on todella paljon ja materiaali on usein itselleni hyvin raskassoutuista, ristiriitaista sekä empiriaan halveksivasti suhtautuvaa.

Olen siis lähtenyt liikkeelle tietyn ennakkoasenteen kanssa, mutta pyrin immersoimaan itseni vastakkaiselta kannalta asenteelliseen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teoriaan. Tämä ei ole toistaiseksi vaikuttanut peruskompassiini ajattelijana lainkaan. Minulle on yhä tärkeintä
1) tieteellisellä menetelmällä hankittu (ja replikaatiokriisin tiedostava) tieto,
2) avoin keskustelutila ilman tarpeetonta sensuuria,
3) myötätunto ja empatia ulkoryhmiä kohtaan sekä
4) liberaali, värisokea oikeusvaltio.

Ystäväni huomautti tätä kirjoitusta lukiessaan, että postmodernistisen tietokäsityksen yksi peruslähtökohdista on, ettei poliittisesti neutraalia ja puhtaan objektiivisista lähtökohdista nousevaa tietoa voi olla. Kaikilla on asenteensa ja tahtomattaan kaikki tieteentekijätkin ottavat ainakin jonkinlaisen poliittisen position, luultavasti myös kulttuurisodassa. Olen ajatellut vähän samansuuntaisesti ja todennut, että parasta mitä voin tehdä, on olla eksplisiittinen positioistani ja sen jälkeen tieteentekijänä soveltaa varotoimia asenteellisuutta vastaan. Tällaisia ovat esimerkiksi avoimen tieteen käytänteet (ennakkorekisteröinnit ja omien tutkimusaineistojen sekä analyysimenetelmien jakaminen muiden kanssa).

Lähes kaikki tutkijat ovat nähdäkseni suuntaan tai toiseen asenteellisia. Mindfulness-tutkijana olen vielä asenteellisempi kuin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tutkijana. Olen meditoinut yli 20 vuotta ja omistanut elämästäni tuhansia tunteja meditoimiseen sekä pian kymmenen työvuotta osin meditaatiomateriaalien tuottamiseen esimerkiksi koulutusjärjestelmän tarpeisiin. Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi syvän kriittinen katteettomia mindfulness-väitteitä kohtaan ja suhtautuisi epäluuloisesti omia intuitioitani kohtaan. Ennakkorekisteröin lähes kaikki tutkimukset, jotka teen, jotta ihmiset voivat tarkistaa, että olen todella tutkinut, mitä sanon että aion tutkia. Tämä ehkäisee myös replikaatiokriisiin johtaneita ongelmia.

Kun tutkimusryhmä, jossa olin mukana (ei Turun yliopiston ryhmä, jossa nykyisin työskentelen), yritti saada tulosten julkistuspuheissaan mindfulnessin näyttämään paremmalta kuin mitä data todellisuudessa kertoi, otin asian puheeksi ryhmän johtajan kanssa ja kun asia ei ratkennut, lähdin ryhmästä. Samalla itsekriittisyydellä suhtaudun sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteiden tutkimukseen. Ennakkorekisteröin tuoreimman tutkimuksen aiheesta (viime hetkellä) ja pyrin saamaan haltuuni kaiken tutkimukseen kohdistetun kritiikin, jotta voin sen pohjalta korjata tutkimusta.

Jos Hesarin data yllättäen invalidoi mittarini, tai woke korreloikin negatiivisesti ahdistus- ja masennusoireilun kanssa, julkaisen tulokset sellaisinaan ja yritän ymmärtää miksi tulokset olivatkin nyt niin erilaiset. Minut tieteellisistä yhteyksistä tuntevat ihmiset ovat tutustuneet näihin (yli)kriittisiin puoliini vuosien ajan ryhmämme seminaareissa ja voivat todennäköisesti kysyttäessä kertoa tätä epäileville uusille tuttavuuksilleni, millainen olen tutkijana, miten suhtaudun tieteelliseen integriteettiin, ja millä tavoin priorisoin tutkimuksen osoittamaa totuutta muihin, esimerkiksi poliittisiin tavoitteisiin nähden.

Mikäli tutkijan ennakkoasenne estää tutkijaa tutkimasta jotakin aihetta, minun täytyy evätä itseni jatkossa käytännössä kaikista tieteellisistä hankkeista, joihin osallistun, koskien mindfulnessia, itsemyötätuntoa ja mentalisaatiota, yhtä lailla kuin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteita. Useat äärioikeistotutkijat joutuvat luopumaan äärioikeiston tutkimuksesta ja neoliberaalin talouspolitiikan tutkijat joutuvat vaihtamaan kohteensa vaikkapa punkkien levinneisyystutkimukseen – ellei sekin sitten herätä ennakkoasenteita.

10. “Transsukupuolisuudesta kysyminen edistää transfobiaa, sillä kyseessä ei ole mielipideasia.“

Tämä näkemys vesittäisi merkittävän osan maailmassa ylipäätään tehtävää gallup-tutkimusta tilanteissa, joissa kysymykseen liittyy identiteettipoliittinen jännite. Jos homoseksuaalien oikeudet ovat jossakin päin maailmaa uhattuna, tulisiko tuolloin olla selvittämättä, miten paikallisten asenteet jakautuvat kysymyksen suhteen? Esimerkiksi kysyttäessä amerikkalaisilta muslimeilta heidän suhtautumisestaan homoseksuaalisuuteen, saadaan hieman samalla tavoin hajontaa, kun kysyttäessä ihmisiltä mittarin transkysymyksiä. Tulisiko Pew’n lakata kysymästä aiheesta?

Voidaan sanoa, että “transnaiset ovat naisia” tai “transnaiset olympialaisissa eivät edistä naisten oikeuksia” eivät ole mielipideasioita. Kuitenkin kysyttäessä (enimmäkseen akateemisilta) ihmisiltä, saadaan tämännäköiset jakaumat:

Itemit erottelevat vastaajia hyvin, ja tekevät selväksi, että ihmisten mielipiteet liittyen kysyttävään asiaan levittäytyvät koko vaihtoehtojen kirjolle. Kysyttäessä ei-akateemisilta ihmisiltä ensimmäisen kysymyksen jakauma oli jopa merkittävästi vähemmän suvaitsevainen kuin yllä oleva. Ihmiset tulkitsevat nämä väitteet eri tavoin ja myöskin vastaavat niihin eri tavoin. Tulkinta- ja vastauserojen syitä voi selvittää myöhemmällä tutkimuksella. Ystäväni huomautti aiheesta, että kyselytutkimuksessa voi olla myös kiistattoman empiirisesti todistettavia väitteitä, kuten “Suomen valtionvelka on kasvanut keskimäärin enemmän SDP:hen kuin keskustaan tai kokoomukseen kuuluvien pääministerien kausilla 2000-luvulla”. Vastaukset näihinkin kysymyksiin sisältävät väestössä hajontaa ja tutkimuksen kannalta tämä tieto voi olla hyödyllistä.

Ymmärtäisin huolen siitä, että kysymyksiä kysytään, mikäli kyselyn voisi sanoa ohjaavan ihmisiä ääriasenteisiin. Tällöin kuitenkin yhtä lailla pitäisi kantaa huolta, että homoseksuaalisuudesta kysyminen ajaa muslimit homofobiaan tai abortista kysyminen liberaalit konservatiiveiksi. En ole tietoinen evidenssistä väitteelle, että kyselytutkimukset toimisivat näin. Jos joku on, evidenssin voi lähettää minulle.

Henkilökohtaisesti en ole tietääkseni aiemmin kirjoittanut transsukupuolisuudesta riviäkään, enkä muutenkaan osallistunut aiheen tiimoilta kulttuurisotaan. Woke-kritiikkini on kohdistunut “teorian” epätieteelliseen metodologiaan ja Yhdysvalloista tuodun aktivismin vaikutuksiin keskustelutilaan ja nuorten mielenterveyteen (edellä mainittu safetyism ja hauraus) – ei kenenkään henkilökohtaisiin identiteetteihin. Kannatan kaikkien ihmisten poliittista tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia – transihmisten yhtä lailla kuin muiden ihmisten.

Transsukupuolisuuteen liittyvät kysymykset korreloivat voimakkaasti muiden sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteiden, sekä globaalin woke-itemin kanssa, ja siksi ne ovat mukana mittarissa. Kysymysten psykometriset ominaisuudet ja käyttäytyminen aineistossa ovat peräisin ihmisten vastauksista, eivät minulta. Tähän liittyen:

11. “Tutkimus liittää “tiedostavuuden” ja mielenterveysongelmat yhteen”

Tutkimus ei tuota tyhjästä tällaista liitosta – ihmiset ovat vastauksissaan liittäneet nämä asiat toisiinsa raportoimalla samaan aikaan voimakkaita sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteita ja kohonnutta ahdistuneisuutta tai masentuneisuutta. Mittari dokumentoi tämän itseraportoidun asiantilan.

Lisäksi on hyvä muistaa, että vaikka “woke” korreloisi kokonaisuutena negatiivisesti mielenterveyden kanssa ja vaikka jokin kysymys korreloisi woken kanssa, se ei tarkoita, että kysymykseen tietyllä tavalla vastaaminen tarkoittaisi vastauksen olevan aina yhteydessä esimerkiksi masennukseen tai matalampaan onnellisuuteen. Esimerkiksi “transnaiset ovat naisia”-kysymykseen myöntävällä tavalla vastaaminen on mittarin kysymyksistä vähiten yhteydessä masennukseen ja ei käytännössä lainkaan yhteydessä onnellisuuteen. Kuitenkin myöntävä vastaus “transnaiset ovat naisia”-kysymykseen korreloi woke-itemin kanssa kaikkein voimakkaimmin mittarin kysymyksistä, eli indikoi vahvinta myötämielisyyttä sen kanssa, jos tuttu arvioisi vastaajaa “wokeksi”. “Tiedostavuuden” eri aspektit ovat siis todennäköisesti eri tavoin suhteessa mielenterveysmuuttujiin.

Toisaalta esimerkiksi Ibram X. Kendiltä nostetun “jokainen teko on joko rasistinen tai antirasistinen eikä muita vaihtoehtoja ole”-väitteen uskominen on mittarin kysymyksistä selkeästi vahvimmin yhteydessä vastaajan matalaan onnellisuuteen. Jokainen mittarin yksittäinen väittämä on myös yhteydessä itseraportoituun ahdistuneisuuteen (pienimmät korrelaatiot r = .11 ja r =.16 pitkässä ja lyhyessä mittarissa), eli aineiston pohjalta ei voida sanoa, että mikään mittarin uskomus oli hyvinvoinnin suhteen neutraali, joskin “transnaiset ovat naisia” on lähes tällainen kun tarkastellaan vain naisten vastauksia.

12. “Teema kuuluu yhteiskuntatieteiden alaan, eikä kirjoittaja psykologina ole aiheen asiantuntija.”

Tämä on varmasti osittain totta ja olen joutunut kerryttämään asiantuntemusta aiheesta aika lennosta. Ihmisten asenteiden sekä mielenterveysmuuttujien osalta tutkimus toki on psykologian alaan kuuluvaa. Olen saanut yhteistyötarjouksia HS:n jutun myötä ja jatkan tutkimustyötä ainakin yhden yhteiskuntatieteilijän kanssa, jolla on parempi ammatillinen viritys relevantin tutkimuksen koluamiseen. Mainitaan nyt vielä kuitenkin, että minulla oli opiskelijana tosiaan peräkkäin kolme eri pääainetta (matematiikka, filosofia ja psykologia), joista luin matematiikkaa kandivaiheeseen ja filosofiaa maisterivaiheeseen asti.

Filosofian opinnoissa luin myöhemmin yhteiskuntafilosofiaa, etiikkaa ja mannermaista filosofiaakin jonkin verran ja kandini oli yhteiskuntafilosofian/etiikan alalta. Nämä eivät juuri valmista purematta nielemään Robin di Angelon, Ibram X. Kendin tai critical race theoryn kirjoittajien materiaaleja, ja totta puhuen lukeneisuuteni esimerkiksi kriittisessä teoriassa on hankkeeseen lähtiessä ollut lähes olematonta. Väite, ettei alan x henkilö voisi tutkia alaa y on melko heikolla pohjalla – moni hedelmällinen löydös tieteen historiassa on syntynyt, kun matemaatikko on kiinnostunut fysiikasta tai biologi psykologiasta.

13.1. “Tutkija kirjoittaa kommunismista sekä marxismista ja olkiukkoilee sadoista sukupuolista.”

13.2. “Tutkija on uponnut pandemian aikana kulttuurimarxismin ja critical race theoryn vastustamisen syviin vesiin.”

13.3. “Tutkija vastustaa masennuksen ja psykoosien lääkehoitoa.”

Tähän keräsin sattumalta tutkalleni osuneita erilaisia väitteitä siitä, mitä uskon todeksi ja minkälaisia implikaatioita vedän näistä oletetuista uskomuksistani. Yllä olevat ovat valikoitu otos suuremmasta joukosta omiin silmiini melko villejä ja laukalle lähteviä spekulaatioita – otin tähän mukaan vain sellaisia, jotka tekevät suoria viittauksia johonkin kirjoittamaani. Oli osittain surullista nähdä, miten nopeasti jotkut muodostavat internetissä viholliskuvan ihmisestä, jota eivät tunne henkilökohtaisesti ja jonka ajatteluun ovat perehtyneet hyvin pintapuolisesti. Nämä kommentit tulivat yhdeltä ja samalta henkilöltä, mutta mahdollisesti tuhansien ihmisten yleisölle – siksi koen tarvetta sanoa niistäkin jotakin. Tämä kohta ja etenkin kohta 14. nysväävät tutkimukseni ja sen metodologian kannalta epäolennaisissa aiheissa, joten jos sinua kiinnosti lähinnä HS:n juttu ja siihen liittyvät pointit, voit hypätä näiden yli.

En ole varma, olenko koskaan elämässäni käyttänyt ilmaisua “kulttuurimarxismi”. Ainakaan en löydä sanaa blogistani. Hakutoiminnolla löysin TeaK goes woke -kirjoituksesta yhden lauseen, jossa sanat “marxismi” ja “kulttuuri” esiintyivät kerran yhdessä: “Kun kommunistinen vallankumous ei tapahtunut Saksassa tai Iso-Britanniassa, joukko filosofeja (mm. Adorno, Horkheimer ja Marcuse, ns. Frankfurtin koulukunta) sovitti marxismin uudelleen kulttuurin kentälle ja kutsui sitä kriittiseksi teoriaksi. “

Yllä olevan väitteen muoto on pelkistetty, mutta sen substanssin voi tarkistaa Wikipediasta. Se on yleisesti hyväksytyn ja dokumentoidun maailmanhistorian yksi tapahtuma. Olennaisesti, se on eri asia kuin samankuuloisella nimellä kulkeva, vaikkapa Anders Breivikin kannattama, salaliittoteoria. Kyseinen salaliittoteoria on kuulostanut minulle huuruiselta lööperiltä, niin kuin kaikki muutkin äärioikeiston salaliittoteoriat, joista olen kuullut.

Sana “kommunismi” löytyi samoin tekstistä kerran ja tuosta samasta lauseesta (“kommunistinen vallankumous”). Tämäkin on historiallinen tapahtuma ja löytyy Wikipediasta muodossa “The scholars were especially influenced by the Communists’ failed German Revolution of 1918–19 (which Marx predicted)”. Minulla ei ole ollut aiheeseen muuta mielenkiintoa ja en käytä tyypillisenä päivänä hetkeäkään ajastani kommunismin tai Marxin miettimiseen, ellei hän tule vastaan lukemani social justice -kirjallisuuden lähteissä tai jonkun muun mainitsemana.

Mitä tulee satoihin sukupuoliin – käsitykseni on ollut, että tämä on joidenkin ihmisten arvio siitä, montako sosiaalista sukupuolta on olemassa. Muistelen lukeneeni Turun ylioppilaslehdestä joskus väittelyn, jossa sukupuolentutkija puolusti täsmälleen tätä positiota ja juttuun haastateltu biologi vastusti. Jos googletan “number of genders”, ensimmäisenä tulee medicinenet.comin artikkeli “What are the other 72 genders?”, joka alkaa “Beyond male and female, there are 72 other genders”. En tiennyt että tämä väite on olkiukko – elin käsityksessä, että kohtalainen osa ihmisiä uskoo sukupuolien määrän olevan kymmenissä tai sadoissa. Mikään omassa ajattelussani ei rakennu sen varaan, paljonko sukupuolia eri puolilla mielipidekarttaa uskotaan olevan ja mikäli väite on olkiukko, sen karistaminen käy kivuttomasti.

Psykiatrian hoitosuositukset ovat tangentti kaikkeen ylläolevaan, mutta siitä voisi ehkä todeta, että melkein kaikki aiheeseen liittyvä relevantti ajatteluni, kirjallisuuskatsausten koluaminen ja keskustelut lääkäri- ja psykologikavereideni ja kollegoideni (tuohon aikaan kaikki eivät olleet vielä valmistuneet) kanssa ovat tapahtuneet n. vuosien 2014 ja 2017 välillä. Tämän jälkeen teimme kyllä aiheesta muutaman podcast-jakson psykiatrian evalin ja lääketieteen tohtori Jani Kajanojan kanssa.

SSRI-lääkkeisiin liittyen tyypillinen näkemys aiheen tutkijoiden parissa on jotakuinkin, että 40 prosenttia ihmisistä paranee masennuksesta plasebolla ja 50 prosenttia lääkkeillä. Tätä 10 prosentin eroa nakertaa, että
1) vakavaan masennukseen annettavat suuremmat annoskoot murtavat melko helposti masennustutkimuksen sokkoasetelman,
2) replikaatiokriisistä johtuen positiiviset tulokset ovat tutkimuksessa yliraportoituja ja
3) lääkkeiden vaikuttavuusnäytön taustalla on teollisuuden (ymmärrettävä) taloudellinen intressi, joka näkyy pienissä epäluotettavuustekijöissä pitkin kirjallisuutta ja on osin dokumentoitu esimerkiksi Harvardin korruptiotutkimuskeskuksen raporttiin “Psychiatry Under the Influence”. SSRI:t toimivat todennäköisesti aivan pienen inan paremmin kuin plasebo, mutta ne myös aiheuttavat moneen kertaan dokumentoituja (ja pakkausselosteista löytyviä) sivuvaikutuksia sekä aiheuttavat osalle käyttäjistä lopetusoireita, jolloin tulee punnita tämän pienen hyödyn sekä ennakoitujen haittojen välinen hyötysuhde.

Antipsykoottien vaikuttavuuskirjallisuus on tilkkutäkki, jonka pohjalta hoitosuosituksien muodostaminen on äärimmäisen haastavaa. Huomionarvoisesti en ole tietääkseni missään sanonut, että antipsykoottien käytön tulisi olla nollassa. On näyttöä, että antipsykootit auttavat skitsofrenian puhkeamisen alkuvaiheessa. Sen jälkeen näyttö muuttuu hyvin ristiriitaiseksi ja antipsykoottien sivuvaikutukset ovat monin verroin voimakkaammat kuin SSRI-lääkkeiden. Randomisoitujen kontrollitutkimusten ongelmana on, muun muassa että
1) sokkoasetelma ei ole toteutunut hyvin suurimmassa osassa, jos yhdessäkään tutkimuksessa, koska neuroleptien sivuvaikutukset ovat niin järeät ja potilaat tai kliinikot arvaavat kummassa treatment armissa potilaat ovat ja
2) tutkittavat ovat usein valmiiksi antipsykoottilääkityksellä ja sen katkaiseminen plaseboryhmään sijoittamista varten johtaa monilla vaikeisiin sivuvaikutuksiin.

WHO:n tutkimukset psykoosien etenemisestä köyhissä maissa ja lännessä ovat indikoineet, että paranemisaste köyhissä maissa (tyypillisesti ei antipsykootteja) on ollut länteen (tyypillisesti antipsykootit) verrattuna noin kaksinkertainen. Samansuuntaisia tuloksia on saatu muista lääkkeettömistä hoidoista, kuten Keroputaan mallista (Open Dialogue), jossa sielläkin osa potilaista startataan mahdollisimman lyhytkestoiselle antipsykoottikuurille psykoosin alkuhoidoksi.

Näkemykseni, että nämä lääkkeet ovat “enimmäkseen käyttökelvoton yhdistelmä plaseboa ja sivuvaikutuksia” oli poleemiseesti ilmaistu. Jos kirjoittaisin kirjoituksen uudestaan, nyansoisin väitettä enemmän. “Enimmäkseen käyttökelvoton” saattaa olla liian voimakas ilmaisu. Karkeasti ottaen väite ei tutkimusnäytön valossa ole katteeton. Ainakaan SSRI-lääkkeiden osalta näkemys ei tietääkseni myöskään ole kovin harvinainen ammattikuntani keskuudessa – erityisesti niiden, jotka ovat aiheen tutkimuskirjallisuutta itse kahlanneet.

SSRI-lääkkeiden tehosta oli Suomen psykologien keskuudessa jo opiskeluaikanani aktiivinen, vuosia kestänyt debatti ja ammattikunnastamme löytyy itseäni kunnioitetumpia ihmisiä, joilla on minua voimakkaampia näkemyksiä niiden toimivuudesta. Psykiatrien/psykiatrian evalien parissakaan tällainen ajattelu ei ole ennenkuulumatonta, joskin kliinisen työn realiteetit painavat siellä monien asenteissa paljon enemmän – jollakin potilaita kuitenkin tarvitsee hoitaa, ja Käypä hoito -suosituksissa lääkehoito painottuu enemmän kuin psykologien fantasioissa.

Tämä ei tarkoita, että minä tai joku muu haluaisi poistaa kaikki psyykelääkkeet mielenterveyshoidosta. Väittämän funktio on ilmaista syvää turhaumaa psykiatrian nykytilaan ja motivaatiota etsiä parempia keinoja hoitaa ongelmia, joiden kanssa potilaat tällä hetkellä jäävät usein ilman toimivaa apua.

Nämä huomiot tehnyt kirjoittaja arvosteli bloggauksiani lukuisista muistakin asioista, muun muassa siitä, että “Kuinka voida hyvin”-kirjoituksessa ilmaistu kritiikki länsimaisen elämäntavan aspekteja (niiltä osin kun ravinto, uni, lepo, liikkumisen määrä sekä sosiaaliset tarpeet kuten kosketus, nähdyksi ja ymmärretyksi tuleminen, oikeus haavoittuvaisuuteen jne. jäävät monella toteutumatta niin hyvin kuin evoluutiossa muovautuneet perustarpeemme vaatisivat) kohtaan on etuoikeuspuhetta, sillä vähemmistöjen ihmisarvo ja lainsuoja toteutuvat nyt paremmin kuin aiemmin. Tämä on mielestäni melko villi non sequitur. Voimme varmaan olla samaa mieltä, että on samaan aikaan mahdollista arvostella nykyhetkeä sen puutteista samalla kun arvostaa sitä, että asiat ovat nyt paremmin kuin aiemmin? Ajattelen, että 2022 on ihmiskunnan historian paras vuosi, vaikken somepoteroita, roskaruokaa tai emotionaalista yksinäisyyttä fanitakaan. Tämä elämänlaatuun liittyvä huomio ei tosin kata ilmastonmuutoksen tai massasukupuuton mahdollisesti mukanaan tuomia seurauksia tulevaisuudessa.

14. “On ehkä hyvä, ettei hän enää ole vihreiden valtuustoryhmässä.”

Tähän kommenttiin vastaaminen menee osin henkilökohtaisen tunnekokemukseni puolelle ja pelkistä asiaväitteistä kiinnostunut voi hypätä tämän kohdan yli. Olin hieman pettynyt nähdessäni tämän yhdeltä vihreältä, jonka kanssa olen ollut useita kertoja samoissa tilaisuuksissa, mutta emme ole kai ikinä jutelleet. Onko näin siksi, että kirjoitin social justice -aktivismin ongelmista? Vai siksi, että tutkin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asenteita yliopistolla? Jos ensimmäinen, on ehkä hyvä todeta, että kirjoituksiani jakoivat ja peukuttivat tuolloin useat ihmiset, jotka ovat omien alojensa johtavia tutkijoita yliopistomaailmassa ja joista osa äänestää vihreitä. Olisiko hyvä, jos hekin pakkaisivat kimpsunsa ja vaihtaisivat vihreistä demareihin tai kokoomukseen? Onko vihreät puolue, jossa ei ole hyväksyttävää käydä kriittistä keskustelua sosiaalisen oikeudenmukaisuuden aktivismista sen nykymuodossa?

Jos taas aiheen tutkimus on ongelma, en ymmärrä mille vihreiden asema tiedemyönteisenä puolueena nojaa. Olen tarttunut uuteen tutkimusaiheeseen, jonka osalta ymmärrykseni ja osaamiseni ei ole täydellistä, mutta kehittyy koko ajan ja yhteistyöverkostoni laajenee. Aiempi tutkimukseni on osoittanut, että kykenen tieteellisesti korkealaatuiseen jälkeen – sain kuitenkin viime vuonna väitöskirjastani laudaturin ja se palkittiin yliopiston parhaana (tosin jaetusti). Olen opettanut yliopistolla tilastotiedettä ja tutkimusmenetelmiä. Filosofian sekä psykologian koulutuksen puolesta testaan usein ajatteluani kognitiivisten vääristymien ja muiden sudenkuoppien osalta – myös hakemalla jatkuvaa kritiikkiä lähipiirini ideologisilta toisinajattelijoilta sekä nyt laajemmin kaikilta, jotka näkivät HS:n jutun. Onko tämä liian kapeakatseista tai tieteenvastaista vihreisiin..?

Tämä viimeinen kommentti valtuustoryhmästä lähtemisestä meni, kuten ehkä näkyy, minulla vähän tunteisiin. Vaikka palloilen poliittisen keskustan (ei puolueen) ympärillä sympaten välillä vihreitä, välillä demareita ja välillä kokoomusta (lähinnä Natoon liittyen), olen äänestänyt kahdenkymmenen vuoden ajan lähes kaikissa vaaleissa vihreitä ja myös käyttänyt jonkin verran energiaa puolueen tavoitteiden edistämiseen. Mikään ei ole niiltä osin muuttunut ja toivon todella, että minulle on poliittisen kentän sillä laidalla yhä tilaa, vaikka en syleile nykyistä jenkkityylistä identiteettipolitiikkaa ja teen aiheesta tutkimusta. Minkä tahansa ajatteluni sudenkuopan saa haastaa ja keskustelen tarvittaessa kyllä miltei kenen tahansa ihmisen kanssa, joka haluaa esittää vasta-argumentteja näkemyksiini, kunhan hänen oma ajattelunsa ei tule aivan fringeimmästä marginaalista (1-2% kummassakin poliittisessa laidassa).

Muuten olin saamastani palautteesta ja kritiikistä hyvilläni ja olen onnistunut jo parantamaan mittaria ja artikkelin tulevaa versiota, sekä korjaamaan muutamia huolimattomuusvirheitä manuskriptistä sen ansiosta. Kiitos siis kaikille palautteesta. Lisää saa lähettää perään. Vielä on yksi substanssipalaute syynättävänä:

15. “Tyyppi näyttää melkoisesti Stifleriltä.”

Tästä voisi periaatteessa loukkaantua tutkijoihin kohdistuvana vihapuheena, mutta kieltämättä noissa on samaa näköä. Pakko kyllä sanoa, että olen nykyään vanhemman näköinen ja silmälasit päässä näytän korkeintaan nörtiltä, vanhenevalta Stifleriltä.

Lähde: Tiede-lehti, 11/2022

Olen miettinyt viime aikoina kärsimyksen eri muotoja. Pohdinnat ovat katalysoineet erityisesti uutistilan vallannut Ukrainan sota sekä äskettäin lukemani Iida Rauman romaani Hävitys, jossa käsitellään päähenkilön historiaa koulukiusattuna ja muun muassa Turun historiaa kaupunkina, josta on purettu kauniita rakennuksia (”traumatisoitunut kaupunki”, Rauma kutsuu Turkua). Kirjan taustalla väijyy ilmastoahdistus, joka liittyy myös äskettäin osin lukemaani Bill Gatesin Kuinka välttää ilmastokatastrofi -kirjaan. Ensimmäisellä sotaviikolla seurasin sotaa itsekin ahkerasti medioista ja tein huomion, että elämänlaatuni kärsi seurannasta tuntuvasti. Toisella viikolla palasin takaisin siihen suhteelliseen uutispimentoon, jossa olen Trumpin presidenttikauden päättymisestä saakka pitkälti ollut.

Moni ihminen tuntuu kokevan että maailma, olemalla jotenkin huono tai paha, aiheuttaa heidän henkilökohtaisen pahoinvointinsa. Tiettyyn rajaan asti uskomuksessa on perääkin – raunioiksi pommitetun Mariupolin asukkaiden hyvinvointi on hyvin rajallisesti heidän käsissään, samoin kuin oli Auschwitzin vankien toisessa maailmansodassa. Mariupolin voi hyvällä syyllä sanoa olevan traumatisoitunut kaupunki. Elämisen perusehdot on ajettu siellä alas ja tuhannet ihmiset ovat menettäneet kotinsa, läheisensä ja terveytensä. Turku sen sijaan on maailman parhaimmin voivia kaupunkeja ja Turussa eläminen on planeetan mittakaavassa harvinainen etuoikeus. Toki myös turvallisissa oloissa elävän elämää voivat koetella vastoinkäymiset, jotka jättävät vaihtelevanasteisen jäljen ihmisen hyvinvointiin. Kirjoituksen tarkoituksena ei ole kiistää vastoinkäymisten tai traumojen olemassaoloa, vaan tarjota keinoja ihmisille, jotka niistä huolimatta haluavat voida paremmin.

Miksi sitten Turku tai vuoden 2022 maailma näyttää monelle ihmiselle niin ankealta? On koronaa, pakkotahtista oravanpyörätyöelämää ja Putin voi tulla rajan yli milloin vain. Maailmanloppu on kirjaimellisesti jo käsillä, sillä lajit kuolevat sukupuuttoon ja ilmastonmuutoksen kauheimmat projektiot ovat ne, jotka lopulta varmaankin realisoituvat. Joka puolella on rasismia, seksismiä ja transfobiaa – jos ei suoraan teoissa, niin rakenteissa.

Sanotaan, että nämä eksistentiaalisia riskejä ja sortoa koskevat väitteet ovat lähellä totuutta. Väitän, että näinkin ollen jokaisella siedettävissä materiaalisissa oloissa elävällä koulutetulla länsimaalaisella on edellytykset voida moninkertaisesti paremmin kuin hän tällä hetkellä voi. Ihmiset ovat useina lajihistorian aikoina voineet suhteellisen hyvin, vaikka ovat eläneet materiaalisesti paljon vaikeammissa olosuhteissa kuin me nyt.

Toki yltäkylläisyydessäkin voi vallita olosuhteita, jotka voivat tehdä ihmisen hyvinvoinnista vaikeampaa, mikäli hän ei syö ravitsevasti, liiku paljon, nuku hyvin, tai saa vastausta sosiaalisiin tarpeisiinsa (pariutuminen, ymmärretyksi tuleminen, hyväksytyksi tuleminen, oikeus haavoittuvaisuuteen, kosketus, kuulluksi tuleminen jne.), tai tee itselleen merkityksellisiä (autonomian, kompetenssin, liittymisen ja anteliaisuuden kokemisen mahdollistavia) asioita. Lyhyemmin tämän voi sanoa, että kulttuurimme elämäntapa on ajautunut kauas siitä, johon lajimme sai 100 000 vuoden ajan tottua ja johon kehomme ovat yhä siten optimoituja. “Kapitalismin” tai “rakenteiden” voidaan sanoa olevan korkeintaan rajallisesti vastuussa siitä, ettemme elä tavalla, jota kehomme kaipaisivat – nyky-yhteiskuntien huomattava vapaus kyllä sallii tällaiset elämäntavat.

Elintapojen lisäksi kyse on paljolti siitä millaisen linssin läpi katsomme olosuhteita, jotka saamme valita vapaammin kuin koskaan aiemmin. Tiedän tämän väitteen herättävän närää joissain lukijoissa, mutta en asiaa oikein osaa toisinkaan sanoa. Tiedän ettei maailmaa ja itseä katsovaa linssiään voi tuosta vain valita muuttaa toiseksi. Mutta myöhemmin kirjoituksessa annan näyttöön perustuvan menetelmän, jolla sitä voi alkaa hioa.

Putin ydinaseineen ja ilmastonmuutos ovat tulevaisuuteen kohdistuvia riskejä ja jommallakummalla voi vielä olla biosfäärille katastrofaaliset seuraukset. On hyvä kuitenkin todeta, että vuonna 2022 kukaan ei vielä tiedä miten kummankaan kanssa käy – Putinin tai ilmaston. Tiedetään, että Putin on laukaissut massiivisen siirtymän kohti vihreitä energialähteitä lännessä. En kuitenkaan spekuloi enempää sillä mihin olosuhteet ovat menossa, sillä hyvinvoinnin kannalta kaksi olennaista tekijää ovat edelleen, kuten olivat jo tuhansia vuosia sitten, ihmisen 1) mieli ja 2) keho.

Putinin ja ilmaston sijaan monen ihmisen pahin vihollinen on nykyisin hänen oma mielensä. Kehon tehtävä taas on usein olla henkisesti ja fyysisesti aliravittu laboratorioeläin, jota koetellaan länsimaisen elämäntyylin tuottamien pikaelämysten koko kirjolla. Väitän, että kaksi suurta ongelmaamme ovat, ettemme hoida mieltämme ja ettemme ymmärrä, mikä kehoa ravitsee. Tämä kirjoitus käsittelee ensimmäistä väitettä.

Ihmisen mielen terveyttä (kirjoitan ”mielenterveyden” tarkoituksella erikseen) hoitavat näennäisesti psykiatria ja kliininen psykologia. Molemmat osaavat luetella kattavasti, millä eri nimillä ihmisen huonoa vointia voidaan nimittää: masennus, ahdistus, stressi, addiktiot, persoonallisuushäiriöt, psykoosit, kaksisuuntainen mielialahäiriö, pakko-oireinen häiriö jne. Sen sijaan toimivien hoitojen tarjoamisen suhteen ne eivät ole onnistuneet kovin hyvin.

Psykologia kykenee tarjoamaan terapiaa tai tukikeskusteluja – toisin sanoen lainaamaan maksusta viisasta ja lämmintä ystävää, joka kuuntelee ja pyrkii tarjoamaan mahdollisuuden oivalluksiin, jotka sitten muuttaisivat mieltä. Välillä terapeutti onnistuu pysyvämmän muutoksen luomisessa, välillä ei – ymmärrys oman mielen toiminnasta tilanteissa, joissa kärsimys syntyy, sekä itsesäätelytaito vaikeissa tilanteissa voivat terapian myötä joko kohentua tai olla kohentumatta. Valitettavasti moni terapeuttikin on melko pihalla sen suhteen, miten mieli ylipäänsä toimii. Se ei johdu niinkään kouluttamattomuudesta vaan siitä, ettei koulutus sisällä tiiviin introspektion menetelmiä.

Psykiatrialla on lisätä keskusteluhoitoihin lähinnä ”lääkkeitä”, jotka ovat kokonaisuutena enimmäkseen käyttökelvoton yhdistelmä plaseboa ja haittavaikutuksia. Lääkkeet ovat lainausmerkeissä, koska on harhaanjohtavaa käyttää psykiatrian pillereistä samaa nimitystä kuin bakteereihin tai viruksiin oikeasti tepsivistä yhdisteistä. Kuitenkin jos henkilö voi huonosti, hän hakee, itselääkinnän epäonnistuttua, apua yleensä juuri psykologilta tai psykiatrilta. Joskus ihminen kokeilee myös jotain ”holistisempaa”, kuten akupunktiota, enkelihoitoja tai äänimaljahoitoja, josta voi saada rentoutumisen tai plasebovaikutuksen kaltaisia väliaikaisia hyötyjä, mutta mikä samoin jättää yleensä mielen lopulta samaan kärsivään tilaan, joka ihmisen vastaanotolle ajoi.

Kuinka mieltä sitten tulisi hoitaa? Tutkimuskirjallisuudesta löytyy vielä ainakin yksi mielenterveysongelmia kohtalaisella efektillä hoitava menetelmä, jonka hyödyt kasvavat suhteessa annokseen: meditaatio. (Käytän mindfulnessia ja meditaatiota käytännössä synonyymeina, vaikkeivät ne aivan sama asia olekaan.) Kahdeksan viikon MBCT-mindfulnesskurssit ovat jo masennuksen Käypä hoito -suosituksissa ja lyhyiden interventioiden on todettu vähentävän myös ahdistusta suurillakin prosenteilla (oma ultrakevyt Tita-kurssini 16%, Judson Brewerin perusteellisempi ahdistusapp yli 60%). On hyvä todeta että selkeä näyttö mindfulnessin hyödyistä on juuri masennuksen ja ahdistuksen hoidossa – melkein kaikki muut tutkimuskirjallisuudessa lupaillut psoriasiksen paranemisen kaltaiset edut perustuvat vielä replikoimattomiin tai heikosti replikoituihin yksittäisiin tuloksiin eivätkä näy luotettavasti tutkimustuloksia koostavissa meta-analyyseissä. Suuri osa näistäkin tuloksista silti todennäköisesti lopulta pätee – esimerkiksi stressiä mindfulness kyllä leikkaa ja vaikkapa verenpaineen madaltuminen pitkään meditoivalla on täten varsin mahdollinen vaikutus.

Efektikokoja tai prosentteja katsomalla ei kuitenkaan näe mindfulnessin todellista potentiaalia mielen kärsimyksen pienentämisessä. Meditaatio vähentää kärsimystä psykoterapiaa vastaavalla efektikoolla, vaikka tulos on saatu terapiaa paljon lyhyemmillä hoitojaksoilla, joilla osa osallistujista todennäköisesti ei meditoi kotona lainkaan. Meditaatiota kuitenkin tyypillisesti harrastetaan vuosia tai vuosikymmeniä päivittäin – kahdeksan viikon kurssi on vasta aivan alkusoittoa siinä, mitä harjoitus mielelle voi tehdä. Pitempään jatkuvana harrastuksena meditaatio on ikään kuin huolellista tutustumista mielen lähdekoodiin, minkä seurauksena koodi alkaa hiljalleen päivittyä hyvinvoinnin ylläpitämiseen paremmin sopivaksi. Edelliset ohjelmoijat (geenit, vanhemmat, opettajat, vertaiset ja elämäntapahtumat) kun ovat voineet jättää koodiimme pätkiä, jotka nykyhetkessä eivät palvele enää alkuperäistä tarkoitustaan.

Radikaalia mielen terveyden kannalta meditaatiossa on kuitenkin sen mukana tuleva malli kärsimyksestä. Psykiatria ja psykologia ovat kohtalaisen avuttomia selittämään, miksi ihminen on masentunut tai ahdistunut. Ne osaavat kertoa jonkin verran tavasta, jolla tietynlaiset geenit, raskausajan kokemukset, lapsuus ja aikuisuuskin altistavat todennäköisemmin reagoimaan ympäristön olosuhteisiin masennuksella tai ahdistuksella. Ne tarjoavat kuitenkin vain huonosti istuvia malleja sen tutkimiseen, mikä masennusta tai ahdistusta pitää yllä ihmisen arjessa, ja kuinka ylläpitäviin mielen tapoihin voi välittömästi vaikuttaa. Meditaatio tarjoaa tähän tarkasteluun melko tarkan ja yksinkertaisen viitekehyksen ja välittömästi toteutettavissa olevan hoidon, joka toimii.

Seuraavaksi kuvaamani meditaation malli mielen terveydestä juontaa osin juurensa buddhalaisuudesta, muttei sisällä mitään uskonnollisia, yliluonnollisia tai muuten ei-varmennettavissa olevia väitteitä mielestä. Se on kauttaaltaan yhteensopiva psykologian ja lääketieteen ihmiskuvien ja tieteellisten sisältöjen kanssa. Mielen sairautta selitetään kahdella arkisella asialla, joita jokaisen mieli on vaihtelevissa määrin täynnä: halulla ja aversiolla (suom. vastustuksella). Halu tarkoittaa jonkin asian haluamista ja sen intensiteetti voi olla mitä vain aivan lievän toiveen ja ahneen, kaiken alleen pyyhkivän syvän addiktiohimon väliltä. Aversio tarkoittaa halun vastakohtaa, sitä että ei halua jotakin. Sen intensiteetti voi olla mitä vain lievän mielessä koetun vastustuksen ja syvän paniikin (aversiivinen hädässä tapahtuva sisäänpäin kääntyminen) tai sokean raivon (aversiivinen, hyvin aggressiivinen ulospäin suuntautuminen) väliltä. Muutaman kappaleen päästä sovellan halun ja aversion dynamiikkaa ja luonnostelen psykiatrialle alustavan tiekartan useisiin yksinkertaisiin ja tarkkoihin diagnooseihin sekä toimiviin hoitoihin.

Kun henkilö alkaa meditoida, hän tutustuu välittömästi haluun ja ei-haluun mielessä. Mieli haluaa suklaata, kahvia, päihteitä, videopelejä, älypuhelimen dopamiinifiksejä, seksiä, uuden kumppanin, talon, lemmikin ja lukemattomia muita asioita. Se ymmärrettävästi myös haluaa olla terve ja voida hyvin. Halun kääntöpuolena on, että mikä vain halu voi välittömästi keikahtaa saman intensiteetin aversioksi – kun mieli haluaa olla terve ja voida hyvin, ja mieli masentuu ja voikin huonosti, se suuttuu itselleen, koska ei halua olla masentunut. Tästä laukeaa helposti ruminoivia kehiä oman kurjuuden ympärillä.

Halu ja aversio ovat linssejä, jotka mieli hetkeksi omaksuu ja joiden läpi se katsoo maailmaa halun tai aversion lävitse ja näin korruptoituneena. Tällaisen linssin käyttäminen saa mielen ja siten myös kehon yleensä väsymään helposti. Väsyneenä taas teemme huonompia valintoja, riitaanumme herkemmin tai turvaudumme johonkin ahneeseen itselääkintään (sokeri, tupakka, puhelin), koska haluamme lievittää aversion läpi maailmaa katsovan mielen tuomaa kurjaa oloa. Saatamme myös yrittää hoitaa pahaa oloa kontrolloimalla mieltä tai arkikäytöksiämme askeettisella tavalla, jossa toimimme jatkuvasti aversiosta käsin, mielen käpertyessä yhä pienempään ja kireämpään aversiiviseen tilaan.

Meditaatio on yksinkertaisuudessaan huomion pitämistä kokemuksessa tässä ja nyt. Huomio voi kohdistua hengitykseen, tuntoaistimuksiin, näköaistimuksiin, kuuloaistimuksiin tai ajatuksiin. Kaikki nämä kanavat myös tuovat mieleen halua ja aversiota. Saatamme nähdä jotakin “herkullista”, saatamme ajatella jotakin “kammottavaa” (ja kokea aversiota, minkä myötä keho kiristyy tai jännittyy) tai saatamme kuulla “ärsyttäviä” ääniä (ts. mieli ei pidä kuulemistaan äänistä, tuottaa kiukkuisia ajatuksia ja saa kehon kiihtymään). Tällöin voimme joko tuoda huomion haluun tai aversioon, tai jos ne ovat kovin vahvoja, jakaa huomion puoliksi neutraalin kohteen ja halun tai aversion välillä, kunnes niiden katsominen on helpompaa.

Mielen toiminta on halujen ja aversion päivittäistä mikrodynamiikkaa. Välillä halut ja aversiot ovat suuria ja kyse on makrodynamiikasta: ääriesimerkkinä vaikkapa koko elämän pisteeksi muuttava ja kaiken nielevä fentanyyliaddiktio, jossa halu ohjaa ihmisen koko elämää. Aversion puolelta äärimmäinen esimerkki on osaksi identiteettiä muodostunut johonkin asiaan kohdistuva viha, joka voi johtaa väkivallantekoihin. Tällöin aversio, johon mieli on samastunut kohdistuu ulkoiseen kohteeseen. Esimerkiksi paniikkikohtauksessa voimakas aversio saa ihmisen jähmettymään tai pakenemaan kokemuksensa sisällä. Aversiossa on siis kyse fight, flight or freeze -responssin eri muodoista.

Meditaatiossa näiden halujen ja aversioiden kanssa työskennellään siis yksinkertaisesti niitä katsomalla. Mieli ikään kuin ottaa kaksi roolia: tavallisen arkisen mielen, jossa halut ja aversiot jylläävät sekä katsovan mielen, joka katsoo jylläämistä mahdollisimman usein ja oppii sitten näkemästään. Jos addiktiokäytöksen toistaa ollen jatkuvasti mindful, on jossain vaiheessa vaikea huijata itseään toistamaan käytöstä ”vielä kerran”. Suklaakakun syömisestä seuraava morkkis ja vaa’alla käynti ovat tulleet niin tutuiksi, että on vaikea heittäytyä jälleen yhdelle hetken mielihyvän tuovalle, elämän kokonaislaatua heikentävälle tripille.

Meditaation psykologia selittää psykiatrian diagnoosit sievästi ymmärrettävämpään ja hoidettavampaan muotoon. Ahdistus? Paljon aversiota flight tai freeze -muodossa. Hoidetaan katsomalla aversiota ja sen seurauksia ja hiljalleen altistamalla itseä ahdistuksen kokemiseen siltä pakenemisen tai itselääkinnän sijaan. Masennus? Paljon halua sen suhteen, millaista elämän ”pitäisi” olla ja paljon aversiota kohdistuen siihen, millaista elämä tosiasiassa on. Hoidetaan katsomalla pieniä haluja ja aversioita mielessä sitä mukaa kun niitä arjessa ilmenee.

Masennukseen liittyvien halujen ja aversioiden tullessa niitä ja niiden vaikutuksia katsotaan etäämmältä ajatuksina ja tunteina sen sijaan että ne uskottaisiin todeksi tarinaksi siitä millaista maailmassa on tai millainen ihminen itse on. Ne nähdään mielen luonnollisena toimintana, jota vain katsotaan sen sijaan että mylläävään mieleen sukellettaisiin ja hukuttaisiin mukaan. Toki ahdistus ja masennus voivat olla niin vahvoja, ettei suora altistus niiden kokemiselle onnistu heti vakaalta pohjalta. Kuten yllä totesin, tällöin ahdistusta ja masennusta voidaan katsoa epäsuorasti pitämällä huomiota enemmän jossakin neutraalissa ärsykkeessä, kuten hengityksessä tai kehon aistimuksissa.

Jos ahdistus on traumaperäistä, lisävakautukseksi saatetaan tarvita vielä hoitavan kliinikon tukea. Traumaperäisessä ahdistuksessa pienetkin ärsykkeet voivat laukaista hyvin voimakkaita aversioaaltoja ja vakauttaminen tulee aloittaa kokemuksista, joiden kanssa huomio pysyy suhteellisen vakaana niin, että aversiota voi katsoa epäsuoraan tai suoraan ilman, että huomio tulee sen kaappaamaksi.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on samoin sykleittäin eteneviä vahvan halun ja toisaalta aversion kyllästämiä kausia. Narsistinen persoonallisuus on addiktiota ihailuun ja sitä voi lieventää oppimalla katsomaan ihailun saamiseen liittyviä haluja ja niiden seurauksia. Kun näkee itsensä kerskumassa tyhjillä saavutuksilla, ja huoneen tyhjenemässä ympäriltä sadannetta kertaa, mieli alkaa viisastua sen suhteen, miten käyttäytyä jatkossa.

Pakko-oireinen häiriö on vahvaa identifioitumista ajatuksiin, joiden mukana tulee halua tehdä jokin rituaalikäytös ja käänteisesti aversiota kuviteltuun kauheuteen, joka rituaalikäytöksellä muka vältetään. Sitä hoidetaan katsomalla mieltä ja huomaamalla katastrofiajatukset, jotka laukaisevat haluja tehdä rituaalikäytöksiä. Katsotaan mitä mielessä tapahtuu kun tekee tai ei tee rituaalikäytöksiä – millaisia ajatuksia, tunteita, kehon tuntemuksia sekä haluja ja aversioita käytöksien ympärillä pyörii. Ylipäätään jatkuva mindfulness mielen sisältöjen suhteen saa “pakko-oireiset” ajatukset näkymään etäisempinä, ”vain ajatuksina” sen sijaan että ne olisivat käskyjä ja elämän keskeisiä (ahdistavia) osasia.

Psykooseissa ja skitsofreniassa on kyse myös muusta kuin halusta ja aversiosta. Meditaation psykologia sisältää vielä kolmannen ”mielenmyrkyn” (tällä nimellä niitä vanhassa kirjallisuudessa kutsutaan), harhaisuuden. Se tarkoittaa että ihminen luulee jonkin asian tapahtuvan, kun se ei tapahdu, tai ei tiedä jonkin asian tapahtuvan, kun se tapahtuu. Skitsofrenia on harhaisuuden räikeä ääripää – arkisemmat harhaluulot ja salaliittoteoriat ovat vähemmän intensiivisiä versioita samasta. Koska skitsofreniassa mieli on vahvasti samastunut harhaisiin käsityksiin, sen hoitaminen meditaatiolla edellyttää todennäköisesti melkein aina kliinistä hoitosuhdetta. Harhaisuuttakin voi kuitenkin todennäköisesti oppia huomaamaan samoin kuin haluja ja aversioitakin. Sen seurauksia voi oppia katsomaan ja mieli todennäköisesti samalla tavoin viisastuu näkemästään, kun mindfulness vain on riittävän vahvaa ja jatkuu riittävän sinnikkäästi yli arjen.

Mielen terveyden hoitaminen arjessa meditoimalla edellyttää hieman toisenlaista harjoitusta kuin se minkä moni nykyisin omaksuu esimerkiksi meditaatioappeista tai mindfulness-kurssilta. Kurssit ja appit opettavat yleensä istumaan aloillaan jonkin ajanjakson viidestä minuutista tuntiin, minkä jälkeen silmät avataan ja noustaan jatkamaan päivää. Yllä kuvaamani työskentely mielessä nousevien halujen ja aversioiden kanssa tapahtuu lähes kokonaan poissa meditaatiotyynyltä, silmät auki maailmassa. Mindfulness tarkoittaa ainoastaan tarkkaavaisuuden itsesäätelyä uteliaalla tavalla ja sitä voi harjoittaa missä vain.

Mikäli haluaa hoitaa mielenterveyttä arjessa, mindfulness täytyy tuoda tilanteisiin, joissa mielen kärsimys syntyy. Nämä ajatukset ja tunteet tapahtuvat koko valveillaoloajan ja siksi on hyvä oppia kehittämään hyvin matalalla liekillä palava, jatkuva tausta-mindfulness. Mielen katsominen on kevyttä, eikä vaadi enempää tietoista työskentelyä kuin sen huomaaminen, mitä näkee edessään juuri nyt. Ajoittain voi kysyä itseltään ”mitä kokemuksessa on juuri nyt?”, ”kuinka paljon mindfulnessia mielessä on juuri nyt?”, ”mitä haluja tai aversioita mielessä on juuri nyt?” tai muita soveltuvia kysymyksiä.

Omassa arjen harjoituksessa olen kokenut hyväksi tavaksi päästä alkuun esimerkiksi käyttää ajoittain joitakin apusanoja sanoittamaan kokemusta ja fokusoimaan huomiota. Olen kokenut hyödylliseksi esimerkiksi sanoa hiljaa mielessä “objekti”, kun kokemuksessa on mikä vain aisti- tai ajattelukokemus (näköaistimus, kuuloaistimus, tuntoaistimus, tunneaistimus, visuaalinen ajatus tai ääniajatus), “tykkää” tai “haluaa”, kun mielessä on johonkin objektiin kohdistuvaa halua ja “ei-tykkää”, kun mielessä on johonkin objektiin kohdistuvaa aversiota. Halut ja aversiot eivät aina välttämättä edes kohdistu selkeisiin objekteihin, mutta “tykkää” ja “ei-tykkää” muistuttavat mieltä, että kyseessä on halu tai aversio ja tekee niihin automaattivaihteella tapahtuvan eksymisen vähemmän todennäköiseksi.

Silmät kiinni istumalla harjoittelu on hyödyllistä niiltä osin kuin se tuo hetkeksi vakaamman läsnäolon, jota käyttää ponnahduslautana arjen mindfulnessiin. Jos harjoitus kuitenkin tapahtuu vain kotona tyynyllä ja unohtuu heti kun ”oikea” elämä alkaa, sen hyöty voi olla hyvin vähäinen. Sen sijaan mielen ja siellä jylläävien halujen ja aversioiden katsominen arjessa on ehkäpä hyödyllisin taito, jonka ihminen voi kehittää. Se tuo kärsimyksen itsehoidon välittömästi saataville.

Mindfulnessin ylläpitäminen arjessa on sinnikkyyslaji. Motivoituminen tällaiseen arjessa harjoittamiseen myös edellyttää todennäköisesti kahta asiaa: 1) monipuolista ja yli vuosien jatkuvaa omaa kärsimystä ja 2) kokemuksia siitä, että kärsimyksen intensiteetti hellittää edes hieman, kun mielessä on mindfulnessia. Tällöin haluava/aversiivinen mieli ei ehdi täysin kiskoa kehoa automaatiolla tehtäviin dysfunktionaalisiin lohtukäytöksiin, itsesäälissä ja katastrofeissa rypeviin, itsetuhoisiin ruminaatioajatuksiin tai yrityksiin hoitaa pahoinvointia kontrolloimalla ja kääntymällä vielä kireämmin sisäänpäin.

Mikäli haluaa alkaa hoitamaan mieltään yllä kuvatuin tavoin, suosittelen aloittamaan hyvällä meditaatioappilla ja siirtymään siitä kuuntelemaan meditaatio-opettajia, jotka ovat tehneet arjessa harjoittamisesta opetustensa pääsisällön. Ainoa app, jota nykyisin suosittelen on Sam Harrisin Waking Up. Muun appin hankkimalla saa kuitenkin todennäköisesti harjoituksen käyntiin joka tapauksessa. Meditaatio-opettajista taas Sayadaw U Tejaniya on onnistunut ylivoimaisesti parhaiten artikuloimaan, miten pitää mielestä huolta arjessa, ja tämä kirjoitus on suurimman osan pointeistaan velkaa U Tejaniyalle. Hänen kirjansa ja dharmaseed.orgista löytyvät opetuspuheensa ovat korvaamattomia resursseja tällaiseen harjoitukseen. U Tejaniya on munkki, joten häntä lukiessa tai kuunnellessa tulee kyetä sietämään pieni määrä buddhalaista jargonia. Se kuitenkin maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin. U Tejaniya on aiemmassa elämässään ollut syvästi masentunut huumeaddikti, joka on hiljalleen hoitanut oman mielensä kuntoon arjessa meditoimalla.

Joissain tapauksissa kärsimys voi olla niin intensiivistä, että meditaatiorutiinin käyntiin saaminen ei yksinkertaisesti onnistu. Hyvinvoinnille haitalliset elintavat ja käytökset voivat samoin olla niin kerrostuneita, että niiden muuttaminen vie vuosia “kolme askelta eteen, kaksi taakse” -menettelyllä. Tällaisissa tilanteissa pelkkä meditaatiosovellus tai muut itseopiskelumateriaalit eivät ehkä riitä, vaan tarvitaan asiassa harjaantunutta kliinikkoa. Arjessa meditointiin huolellisesti perehtyneitä kliinikoita on Suomessa todennäköisesti yhden käden sormilla laskettava määrä, mutta huolellisesti etsimällä joku tällainen ihminen voi olla netistä löydettävissä. Vähemmän arjessa meditointiin perehtynyt kliinikkokin voi olla harjoitukselle silti hyvä lisätuki, sillä heiltä saa ainakin yleistä tukea elämän välittömiin haasteisiin ja työnohjaajan jolle raportoida etenemisestä. Myös esimerkiksi meditaatiojärjestö Nirodha tarjoaa mahdollisuuden keskustella oman harjoituksen etenemisestä meditaatio-opettajien kanssa.

Sovelletaan lopuksi kuvaamaani mielen huoltamista kirjoituksen alun kärsimysesimerkkeihin. Ukrainassa tapahtuvat kauheudet ovat todellisia. Niistä lukeminen herättää ainakin itsessäni sarjan monenlaisia aversioita, jotka kukin lisäävät jännitystä tai kiristävät kehoa ja mieltä eri tavoin. Paljon lukemalla nämä pienet jännitykset ja kireydet kumuloituvat ja mieli alkaa väsyä. Samalla tulee haluja varmistaa oma turvallisuus kotimaassa tai tehdä jotakin turvallisuuden tunteen lisäämiseksi (”äänestän Natoa kannattavia puolueita”). Olennaista on, huomaako mitä mielelle ja keholle tapahtuu uutisia kuluttaessa sitä mukaa kun pienet muutokset tapahtuvat mielessä ja kehossa. Uutiskulutuksen määrää voi sitten säädellä sen mukaisesti, mihin mielen ja kehon kantokyky kulloinkin helposti riittävät.

Ilmastoahdistus on vielä selkeämpi tapaus. Ilmastonmuutoksen tulevaisuudesta on monenlaisia projektioita, vakavimmat niistä hyvin vaarallisia. Vielä vuosikymmeniin emme kuitenkaan tiedä, mitä oikeasti tapahtuu. Ahdistus mielessä, kohdistuessaan ilmastoon, tulee siten olemaan kroonista yli vuosikymmenien, koska tilanne ei selviä sitä ennen. Krooninen ahdistus taas tekee elämästä vaihtelevanasteista helvettiä ja rikkoo lopulta myös kehon.

Ahdistus tarkoittaa, että mielessä ilmenee ajatuksia mahdollisista katastrofeista ja keho reagoi niihin tunteilla ja stressillä. Tätä on myös ilmastoahdistus. Mitä samastuneempi on ajatuksiin, sitä vahvempi yhteys niiden ja tunteiden välilä on. Ilmastoahdistusta voi hoitaa aivan kuin mitä tahansa muuta ahdistusta ja alkaa arjessa huomata nousevat aversiiviset katastrofiajatukset ja niistä seuraavat tunteet. Näin ajatuksiin tulee etäisyyttä ja ne eivät laukaise ahdistustunteita samalla intensiteetillä. Ehkä ilmastoahdistus on kuitenkin tarpeellista, jotta aktivistit motivoituvat toimimaan?

Olen kuullut nyt usean ihmisen sanovan, että viha on tarpeellista tai jopa hyödyllistä, koska se auttaa suuntaamaan energian ”kamppailuihin”. Hävitys-kirjan kirjoittaja Iida Raumakin esitti tämän ajatuksen taannoin eräässä podcast-esiintymisessään. Kuitenkin psykologian ja lääketieteen näkökulmasta jatkuva viha on pitkälti yhdistelmä kiukkuisia ajatuksia ja kehon kroonista stressiä. Onko kehoa tosiaan tarpeellista uittaa tällaisessa toksisessa keitoksessa? Kamppailija maksaa tällä menetelmällä hyvin korkean hinnan kamppailumotivaatiostaan. Tällöin motivaattori herkästi pitää kehoa jatkuvassa hätätilassa. Vihan kantaja samastuu aversiivisiin ajatuksiinsa ja näkee maailman vihamielisenä ja uhkaavana paikkana silloinkin kun se ei sitä ole.

Ongelmien ratkaiseminen on helpompaa, kun mieli ei ole samastunut vihaan. Jos peukalossa on krooninen infektio, sormelle ei tarvitse suuttua voidakseen hakea sille antibiootteja. Jos kahvinkeittimen kytkin reistailee säännöllisesti, sille suuttuminen pilaa oman päivän, mutta ei huolla konetta mekaanisesti. Ongelmat korjautuvat, kun mielessä on riittävästi viisautta niiden korjaamiseen. Sama pätee myös ”kamppailuihin” – ihminen haluaa korjata maailmassa näkemänsä epäoikeudenmukaisuuden, koska välittää itsestään ja muista – se ei edellytä kroonista stressitilaa kehoon. Välillä vaikuttaa, että vihaa yritetään oikeuttaa, koska halutaan pysyä tutussa ja “turvallisessa” ylivalppaassa kehon ja mielen lievässä hätätilassa. Vihan katsominen ajatuksina ja tunteina veisi uudelle maaperälle, jolle astuminen tuottaa uusia aversioita – vaikka oman pahoinvoinnin elpyminen riippuisi tästä siirtymästä.

Vihan puolustuspuheet saavat tilanteen kuulostamaan siltä kuin ainoat vaihtoehdot epäoikeudenmukaisuuksien korjaamisessa olisivat viha ja lamaantuminen. Krooninen stressitila kehossa sen sijaan voi saada hyvinvoivat maat ja kaupungit näyttämään traumatisoituneilta, neutraalit ihmiset vihamielisiltä ja epätäydelliset, mutta yhteiskunnan pyörimisen kannalta tarpeelliset instituutiot ja rakenteet niskaan hengittäviltä sortajilta. Itse asiassa sivuhuomiona – juuri keräämästäni datasta (n = 848) opin, että uskomus ”rakenteet ja/tai muut ihmiset ovat vastuussa hyvinvoinnistani enemmän kuin minä itse” on vahvahko korrelaatti niin masennukselle, ahdistukselle kuin madaltuneelle onnellisuudellekin – riippumatta siitä onko ihminen kokenut elämässään sortoa vai ei (tätä kysyttiin erikseen).

Tämä ei luonnollisesti tarkoita, etteikö maailmassa olisi rakenteita, joita korjata. Ihmisen sukunimen ei pitäisi vaikuttaa tämän pärjäämiseen työhaastatteluissa tai tämän mahdollisuuksiin vuokrata asunto. Tällaiset empiirisesti osoitettavissa olevat syrjivät käytänteet ovat epäkohtia, joiden korjaamisen taakse on helppo asettua riippumatta siitä onko asettuja mindful vai raivoissaan tai ahdistunut.

Todelliset hyvinvointia estävät tekijät maailmassa on mahdollista korjata myös silloin, kun silmillä on läsnäoleva ja rauhallinen linssi – krooninen viha, paniikki tai ahneus eivät ole edellytyksiä muutokselle maailmassa. Sen sijaan ne saavat oman elämän tuntumaan hirveältä. Jos sitten tästä hirveästä olosta syyttää ulkoisia voimia sen sijaan, että lähtisi tutkimaan mielen kärsimyksen syntysyitä, täydellinen pahoinvoinnin kehä on valmis. Tämä ei tarkoita, ettenkö näkisi länsimaista elämäntapaa ja evolutiivisista perustarpeista vieraantunutta ja ruutuihin liimautunutta kulttuuriamme osin hyvinvointia vaikeuttavana tekijänä. Olosuhteena se ei ole mindfulnessin kehittämiselle yhtä helppo, kuin retriitti tai luostari. Verrattuna moniin historiallisiin olosuhteisiin ihan Suomessakin (mikä tahansa vuosikymmen väliltä 1920-2010) meneillään on yleisesti ottaen kuitenkin aika hyvät ajat.

En myöskään tarkoita, että vihasta, raivosta, paniikista, stressistä tai traumoista tulisi jotenkin pyrkiä eroon. Mieli tekee mitä tekee, eikä ajatuksien tai tunteiden virtaan ole mielekästä heittäytyä poikittain niitä estämään. Tehtäväksemme jää katsoa, mitä mieli tekee. Katsoa sinnikkäästi ja läheltä sitä, minkälainen linssi mielessä on (halua tai aversiota?), millaisia ajatuksia mieli ajattelee ja minkälaisia impulsseja, tunteita tai kehon tuntemuksia niistä seuraa. Pitkään katsomalla keräämme jatkuvasti lisää pieniä määriä viisautta, joka hiljalleen alkaa muuttaa mielen toimintaa paremminvoivaan suuntaan. Tätä prosessia jatkamalla, ennemmin tai myöhemmin, mieli todennäköisesti ei enää ole kovin ahdistunut tai masentunut ja psykiatristen diagnoosien kriteerit eivät enää täyty. Jos tuuri käy, jopa mielentyyneyden kaltaiset kokemukset saattavat yleistyä arjessamme.

Lähteet: Sayadaw U Tejaniya: kirjat ja dharmaseed.org -sivustosta löytyvät opetuspuheet

Nyt kun some-Suomen julkinen keskustelu käy taas kuumana wokenessin ympärillä, on hyvä muistuttaa mistä ilmiössä juuritasolla on kyse. Twitteristä ei ole tällä hetkellä vaikea löytää kotimaisia akateemisia ihmisiä, erityisesti humanistisilta aloilta, joille tuntuu olevan ilmeisen vaikea ymmärtää, minkälaisen ideologian ajureiksi he värväytyvät ilmoittautuessaan wokeiksi.

Siispä hyvät hyvää tarkoittavat kollegat: wokeness ei ole suvaitsevaisuutta. Taustoitin aihetta aiemmin täällä. Tässä tiivistetysti seitsemän syytä miksi tieteellistä ajattelua tai kansalaisvapauksia arvostava ihminen voi haluta kiertää wokenessin kaukaa:

1. Wokeness on epätieteellistä

Tieteellinen metodi toimii olettamalla jotakin todeksi ja etsimällä sitten oletukselle sen vääräksi osoittavia tekijöitä empiirisesti havaittavasta maailmasta. Väitteet, joita ei saa helposti falsifioitua vahvistuvat vuosien saatossa. Tästä syystä annamme evoluutioteorian oikeellisuudelle suuren todennäköisyyden ja sivuutamme kreationismin. Wokeness esim. olettaa ryhmien välisten erojen syyksi aina lähtökohtaisesti sorron, sen sijaan että tutkisi empiirisesti mistä tekijöistä ne eri tapauksissa johtuvat.

2. Wokeness essentialisoi rotuja

Wokeness on pullollaan kirjoituksia “valkoisuudesta” ja erilaisista ikävistä attribuuteista, joita valkoisuuteen liittyy. Nämä ulotetaan sitten kattamaan kaikki ihmiset, joiden ihon melaniinin voi silmämääräisesti arvioida tietylle viitevälille. Samanlaista järkeilyä ovat historiassa harrastaneet lähinnä rasistit ja eugeenikot.

On absurdia, että tällainen ajattelutapa voi nauttia minkäänlaista suosiota korkeakoulutettujen parissa ja että esim. TeaK on katsonut tarpeelliseksi kurssittaa opiskelijoitaan Valkoisuudesta 1 ja 2 -opintojaksoilla. Kurssisisällöt, joita olen aiheesta kirjoitettuani viestilaatikkooni saanut, kattavat antitieteellistä rotuajattelua suoraan Robin DiAngelon ja muiden modernien rotuessentialistien bestsellereistä.

3. Wokeness ei pyri myötätuntoon tai empatiaan

Wokeness on pelkkää keppiä, ei porkkanaa. Retoriikka on problematisointia, syyttelyä ja cancelointia. Myötätunto ja empatia loistavat poissaolollaan sekä wokeista alkuteksteistä, että aktivistien ulosannista. Woken retorisen tilan ympärillä vallitsee tyypillisesti pelon ja arkuuden ilmapiiri ja aktivistit itsekin pelkäävät sanovansa asiat väärin, antavansa tilaa vahingolliselle puhujalle tai haittaavansa muiden työtä aktivismin kentällä.

Tyypillinen kommentti, jonka kuulen esim. yliopistokollegoilta on että he suhtautuvat wokeen kriittisesti, mutteivät uskalla sanoa aiheesta mitään julkisesti. Se ei ole liberaalissa demokratiassa merkki terveestä keskustelutilasta. Terve keskustelutila sisältää ystävällisen yrityksen ymmärtää toista puhujaa, luvan tehdä virheitä ja avoimuuden omien oletusten kumoutumiselle uuden evidenssin valossa.

4. Wokeness vastustaa sananvapautta

Wokenessissa ihmiset järjestyvät sorron hierarkiaan pinnallisten ryhmäjäsenyyksien pohjalta, ja heidän puhetilaansa pyritään sitten tämän mukaisesti rajoittamaan. Tästä seuraa, että aktivistille voi olla luontevaa sanoa esim. että valkoisen miehen tulisi olla hiljaa ja kuunnella ihmistä, jonka iho on jotain muuta sävyä. Tämän sanominen toki mahtuu sananvapauden piiriin, mutta ansaitsee mielestäni tulla kohdelluksi samanlaisella kunnioituksella, kuin ihonvärin pohjalta toisille ihmisille oikeuksia kannattavien ajatukset muulloinkin. Woket melaniinipohjaiset pyrkimykset puuttua kansalaisoikeuksiin tuovat jälleen mieleen lähinnä historian epäonnistuneet kokeilut fasismin kanssa.

5. Wokeness korostaa eroja, ei yhteistä

Wokeness on antiuniversalistista. Martin Luther King muodosti aikanaan laajan rintaman, joka yhdessä pyrki laajentamaan sisäryhmän kattamaan kaikenväriset ihmiset. Wokeness pyrkii rajaamaan sisäryhmät etnisin perustein ja kilpailuttamaan pirstaloituneet faktiot keskenään.

Liberaali demokratia taasen pyrkii häivyttämään tällaiset pinnalliset rajat ja liikkumaan kohti yhteistä tulevaisuutta, jossa ihmisen ihonväri on yhtä relevantti muuttuja kuin hänen hiustensa väri. Ihmisoikeuksien edistyminen on edennyt näin sisäryhmää laajentamalla vuosikymmeniä ja wokeness uhkaa katkaista edistyksen rodullistamalla jokaisen keskustelun.

6. Wokeness nostaa ihmisen silmille katkeran linssin

Wokeness olettaa sorron kaikkialle, missä erilaiset ihmiset kohtaavat. Tällaisella linssillä varustettu ihminen ajautuu sitten helposti konfirmaatiovääristymän ohjaamana etsimään esimerkkejä sorrosta sieltä, missä niitä ei muuten näkisi. Näin jokainen vuorovaikutus ja puheakti muuttuu vaaralliseksi nuorallakävelyksi, ihmisten välinen luottamus heikkenee ja riitaisuus lisääntyy, kuten moni Sannikkaa 19.11. katsellut saattoi laittaa merkille.

7. Woke aktivismi on ristiriidassa psykoterapian mielenterveyskäsityksen kanssa

Kognitiivinen psykoterapia pyrkii auttamaan ihmisiä voimaan paremmin altistamalla ihmisiä hiljalleen ärsykkeille, jotka meitä ahdistavat. Psykoterapiassa ihmiset oppivat myös, että omat tunteet eivät ole muiden ihmisten vastuulla ja että päätöksenteko heikkenee ihmisen ollessa tunteen vallassa. Woket vaatimukset turvallisista tiloista ja trigger-varoituksista ovat pyrkimys saattaa muut ihmiset toimimaan sen pohjalta, miltä aktivisti sanoo että hänestä tuntuu. Aktivistin tunteet ovat kuitenkin keskustellun asian totuuden kannalta yhdentekeviä.

Omasta mielestäni toki on hyvä olla toinen toisillemme ystävällisiä ja pyrkiä olemaan tarpeettomasti loukkaamatta ketään. Maailmassamme on kuitenkin ihmisiä, jotka loukkaantuvat kaikenlaisista tosista väitteistä Maan ei-litteydestä koronarokotteiden tehokkuuteen. Keskustelun toisen osapuolen tunteet eivät siten voi olla pääkriteeri sille mitä toinen osapuoli keskustelussa saa sanoa.

Aurora Rämön Suomen Kuvalehdessä ilmestynyt artikkeli osoittaa wokenessin viimeistään nyt rantautuneen kotimaiselle kampukselle – riippumatta siitä kuinka suuri osa TeaK:in opiskelijoista tai henkilökunnasta todellisuudessa sen agendaa nykyisin korkeakoulussa ajaa. Artikkelissa ja sitä seuranneessa keskustelussa ei kuitenkaan mielestäni ole kovin selkeästi kuvattu, mikä tämä taideopiskelijat villinnyt ilmiö oikein on. Pyrin avaamaan aiheen relevantteja ideoita ja historiallisia käänteitä tässä kirjoituksessa.

Kutsun TeaK:ia pehmeäksi kohteeksi wokenessille, sillä olisin melko yllättynyt, jos ideologia löytäisi älyllisen kodin ensimmäisenä Helsingin tai Turun yliopiston filosofian laitoksilta. Näin siksi, että ainakin Turussa, kokemukseni mukaan, ideologian tekemien väitteiden ja vaatimusten juuret tutkittaisiin niiden totuusarvon, näytön ja taustaoletusten osalta. Wokenessia deskriptiivisenä tai preskriptiivisenä oppina tarjoavalle opiskelijalle jäisi seminaarissa käteen pelkkä filosofinen luu. Teatterikoululle ideologian kriittiseen arvioon tarvittavat empiirinen tiede ja analyyttinen filosofia ovat vieraampia ja postmodernismi jo valmiiksi erityisasemassa talon sisällä. TeaK ja monet humanistiset laitokset ovat näin älyllisesti aseettomampia hurjia totuusväitteitä tekevän postmodernin sorto-opin edessä.

Mitä on wokeness? Kyseessä on yhdistelmä ”metodologiaa” ja aktivismia. Metodologia on hipsukoissa, koska kyseessä on käytännössä pohjaton objektiivisen epäily ja dekonstruktio – kaiken kyseenalaistaminen, kunnes jäljelle ei jää mitään mille rakentaa. Dekonstruktion suorittivat enimmäkseen ranskalaiset filosofit 1960-luvun lopun ja 1980-luvun alun välillä, kärkiniminä Michel Foucault, Jacques Derrida ja Jean-François Lyotard.

Postmodernismi filosofisena suuntana sisälsi hämmentävän monimuotoisen vyyhdin moniin suuntiin rimpuilevaa ja muodotonta, ilkkuvaa, epätoivoista, ironista, nihilististä, leikkisää ja oman muotonsa kiistävää teoretisointia, eikä sitä ole mahdollista käsitellä realistisesti monoliittinä. Luonnehdin postmodernismia sen wokenessille relevanttien kantavien teemojen kautta. Nämä teemat yhdistävät nimekkäimpiä teoreetikkoja.

Postmodernismia luonnehtii totuuden ja arvojen kiistäminen ja relativisointi, kategorioiden ja rajojen häivyttäminen (”mies”, ”nainen”, “terve”, “sairas”, “tosi”, “epätosi”, jne.) sekä yhteisöjen ja kulttuurien korostaminen yksilöiden ja universaalin sijaan. Totuuden osalta postmodernismi ei kunnioita tieteelle ominaista totuuden korrespondenssiteoriaa – että asioiden totuus riippuu siitä, kuinka asiat ovat todellisuudessa, riippumatta kulttuurista tai havaitsijasta – vaan kuvaa totuuden sosiaalisena ja poliittisena. Yhteisöt tuottavat kertomuksia ja esim. ”maa kiertää aurinkoa”-väitteen totuusarvo annetussa sosiaalisessa kontekstissa ei viime kädessä riipu siitä kiertääkö maa aurinkoa vaan väitteen tuottaneen yhteisön valtasuhteista. Foucault näki tällaisia totuusarvoja selvittävän metodologian olevan aina vallan vääristämä ja halusi suunnata huomion totuusväitteen sijaan metodologian kritiikkiin.

Valtasuhteet ja hierarkiat määräävät millainen yhteiskunta on. Mikäli narratiivi “aurinko kiertää maata” palvelee valtaapitäviä paremmin, tätä väitettä pidetään todennäköisemmin yhteisön sisällä totena. Postmodernistit epäilevät tiedollista pääsyämme objektiivisiin tosiasioihin ja siksi väitteen totuusarvon määrittävät sosiaaliset seikat. Lyotard piti luonnontiedettä vain yhtenä kielipelinä muiden joukossa. Derridan mukaan sanat viittaavat vain toisiin sanoihin eikä niillä ole objektiivisia ulkoisia viittauskohteita.

Tässä kohdin haluan huomauttaa, että Foucault’n, Derridan tai Lyotardin tuotannon hyvin tunteva lukija saattaa rypistää kulmiaan tämän esseen pelkistävälle kirjoitustyylille. Hän ehkä kykenee täydentämään yllä kuvattua esittämällä nyansoivia väitteitä, ja on myös tervetullut niin puolestani tekemään. En teeskentele olevani postmodernien filosofien kirjoitusten asiantuntija, mutta pyrin antamaan heidän ajattelustaan mahdollisimman reilun ja totuudenmukaisen kuvan. Mikäli en siinä joiltain osin onnistu, toivon lukijan kertovan missä teksti ei tee ajattelijoille oikeutta ja lähteistämään väitteen.

Kun postmoderni mylly jauhoi viimeiset käsitteet ja tarinat tomuksi 1980-luvun alussa, jäljellä oli vähän kumottavaa. Tyhjyydestä katsoi takaisin nihilismi. Näytti, että postmodernismi on kuolemassa. Se näivettyi yliopistojen norsunluutorneissa, sillä filosofien veivaukset eivät tuntuneet relevanteilta tai ymmärrettäviltä tavallisille pulliaisille. 1980-luvulla tapahtui kuitenkin käänteitä, jotka mutatoivat postmodernismin muotoon, jossa se saattoi tulla osaksi laajempaa kulttuuria.

Tunnustan, että jossain määrin symppaan postmodernia projektia älyllisenä työnä tähän ja seuraavaankiin siirtoon asti. Tyhjyyteen katsottuaan filosofian harrastajat totesivat, että maailmassa on edelleen kärsimystä, eikä kaiken relativisointi auta kärsiviä. Kaiken dekonstruktio ja kärsimyksen nostaminen sitten metafysiikan perustaksi on tarkalleen, mitä meditaatioharrastus ja buddhalaisuus usein tekee ihmisen maailmankuvalle. Tosin opin Frank Martelalta, että mikäli ei halua kuulostaa nihilistiltä, on tärkeää mainita että maailmankuvan perusteena on myös kärsimyksen vastinpari onnellisuus. Kärsimyksen selittäminen kuitenkin vei meditoijat ja wokiet melko erilaisiin suuntiin.

Kun kommunistinen vallankumous ei tapahtunut Saksassa tai Iso-Britanniassa, joukko filosofeja (mm. Adorno, Horkheimer ja Marcuse, ns. Frankfurtin koulukunta) sovitti marxismin uudelleen kulttuurin kentälle ja kutsui sitä kriittiseksi teoriaksi. Luokka ja luokkasorto laajenivat käsitteinä muihin yhteyksiin. 1980-luvulla kriittinen teoria kohtasi postmodernismin. Syntyi critical race theory, joka alkoi käyttää etnisyyttä luokan kaltaisena maailmankuvan peruspilarina. Luokkasorto väistyi ja tilalle tulivat rotusorto, sukupuolisorto ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvä sorto.

Kärsimyksestä siis tuli wokenessin metafyysinen ykköselementti. Kärsimys sai lisätwistin Marxilta, jolta periytyy aksiooma, että kärsimyksen aiheuttaa yleensä ulkoinen taho: sorto. Missä esiintyy kärsimystä, siellä lähtökohtaisesti esiintyy myös sortoa. Tulee vain selvittää, ketä sorrosta syyttää. Sivuhuomiona meditoijat taas palauttavat kärsimyksen siihen, miten mieli on suhteessa kokemukseen. Sekulaari buddhalaisuus etsii välineitä kärsimyksen lievittämiseen henkilön oman takertuvan halun, vastustuksen ja harhaisuuden vähentämisestä meditaatiolla. Molemmat kulkevat polun dekonstruktion kautta kärsimyksen keskiöön nostamiseen, mutta teoriasyistä wokeness syyttää siitä meditoijan ulkopuolisia olosuhteita.

Tehtäväksi jää löytää sorrettuja, sortoa ja sortavia rakenteita. Yleinen woke-metodologia tehtävään on tarkastella ryhmiä ja etsiä niiden välisiä eroja lukuisten eri muuttujien suhteen. Wokenessissa ihmisen identiteetti määräytyy hänen ryhmäjäsenyyksiensä perusteella. Yksilö on näiden ryhmäjäsenyyksien summa: mies, tummaihoinen, cis-sukupuolinen, tervekehoinen, neuroepätyypillinen jne.

Yksilöllinen identiteetti työnnetään taka-alalle ja yksilön olennaisimmaksi ja kiinnostavimmaksi ominaisuudeksi nostetaan hänen jäsenyytensä erilaisissa pinnallisen samankaltaisuuden ryhmissä, joiden pohjalta häntä voidaan sortaa tai vaihtoehtoisesti nähdä sortajana. Vähemmistöön kuuluminen kertoo wokenessissa yleensä sortostatuksesta, mikäli enemmistöllä voidaan nähdä olevan enemmän valtaa kuin vähemmistöllä. Eri valta-asemissa olevien ryhmien välisten erojen selitys on lähtökohtaisesti sorto. Jos siis esim. Yhdysvaltain valkoisten tulot ovat korkeammat kuin Yhdysvaltain mustien, syy on itsestäänselvästi sorto, jota tässä tapauksessa kutsutaan rasismiksi.

Rasismin käsite on laajennettu ideologiassa kattamaan suurin osa länsimaiden asukkaista. Rasismilla ei tarkoiteta ensisijassa yksilön toiseen kohdistavaa ennakkoluuloista ja syrjivää suhtautumista, vaan koko järjestelmää, joka tuottaa etnisten ryhmien välille eroja. Rasisti on henkilö, joka osallistuu tämän järjestelmän ylläpitoon. Valkoihoisten osalta rasismin esiintyvyys on tällä määritelmällä 100%. Jokainen valkoihoinen ihminen on rasisti. Mustien osalta esiintyvyys on 0%, koska henkilö, joka voidaan lukea kuuluvaksi ryhmään, jolla on keskimäärin vähemmän valtaa yhteiskunnassa, ei määritelmällisesti voi sortaa ketään. Hän ei siten osallistu sortavaan järjestelmään eikä voi olla rasisti.

Etnisyyksien välisissä suhteissa tällaisen näkökulman vaikutus on siis musertava. Näiltä osin ideologia myös vesittää rasismin käsitteen: ei ole selvää miten kuvata todellisia rasisteja, jos kaikki valkoiset ovat rasisteja. Maailman tarkasteleminen sortosuhteiden kautta tekee woket opinkappaleet omaksuneesta helposti epäluuloisen ja riitaisan. Ideologiaa tukevaa ihmistä opastetaan sovittamaan linssiä, joka saa kaiken inhimillisen kanssakäymisen näkymään ensisijassa sorron näyttämönä. Miltä ideologian soveltaminen näyttää sukupuolien osalta?

Lähtökohtaisesti postmoderni dekonstruktio on purkanut sukupuolet atomeiksi. Se mieltää sukupuolen sosiaaliseksi konstruktioksi ja kategoriat kuten ”mies” ja ”nainen” ovat löyhärajaisia ja olemassa lähinnä kielen tasolla. Sorron tuominen kuvaan muuttaa tilannetta kuitenkin monimutkaisemmaksi. Koska miehillä on ollut historiallisesti enemmän valtaa kuin naisilla, nämä sukupuolet kuitenkin ovat tavallaan olemassa. Niiden välillä on sortosuhde erojen esiintyessä tuloissa tai muissa relevanteissa muuttujissa. Mikäli sukupuolia on useampia – satoja, kuten välillä kuulee esitettävän – sortokalkyyli menee monimutkaisemmaksi. On epäselvää, kuka tällöin tarkalleen ottaen sortaa ketä, mutta sortoa todennäköisesti silti tapahtuu.

Wokeness syntyi yhdysysvaltalaisissa yliopistoissa 1980-luvun ja 1990-luvun taitteiden tienoilla. Oikeustieteessä sitä kutsuttiin critical race theoryksi ja naistutkimuksessa intersektionaalisuudeksi. Kyseessä on filosofisesti käytännössä sama keitos – toinen korostaa rotua, toinen sukupuolta. Vaikka näillä aloilla on erilliset kirjallisuudet, niiden vaikutus Yhdysvaltojen ja länsimaiden kulttuuriin – mitä kutsutaan nyt wokeksi – on käytännössä sama: yhdistelmä 1) sortoa lähes kaikkialta etsivää ja lähes kaikkialla näkevää, identiteettiominaisuuksiin ihmisiä redusoivaa aktivismia sekä 2) kaiken muun dekonstruktiosta seuraavaa relativismia totuuden ja arvojen suhteen.

Wokeness siis olettaa asioiden olevan tietyllä tavalla ja etsii niille sitten empiirisiä oikeutuksia. Tämä on vastakohta tieteelle, joka olettaa asioiden olevan tietyllä tavalla ja etsii sitten asioita, jotka kumoaisivat oletuksen. Tiede on falsifikaatioon perustuvaa, wokeness on verifikationistista. Todennäköisesti osin koska wokenessin metodologia on epätieteellistä, se tarvitsi omat laitokset, joissa tulla sovelletuksi.

Tähän tarkoitukseen syntyivät erinäiset ”Studies”-oppiaineet tai laitokset. Gender Studies, Race Studies, Fat Studies, Disability Studies, Queer Studies. Sen sijaan että aiheita tutkittaisiin kumoamalla hypoteeseja, oletettiin sorto ensin olemassa olevaksi ja pyrittiin sitten löytämään ryhmien välisiä eroja, joiden sanottiin johtuvan sorrosta. Metodologiaa muovasi entisestään wokenessin haara, jota kutsutaan nimellä postcolonial theory. Se pyrkii ”dekolonisoimaan” tutkimusmetodologian ja pitää logiikkaa, empiiristä tiedettä ja matematiikkaa – mielestäni muita ihmisiä kohtaan rasistisesti – valkoisten länsimaisten miesten välineinä. ”Master’s tools will never dismantle the master’s house” totesi Audrey Lorde. Tieteellisen metodologian rinnalle pyrittiin nostamaan ”vaihtoehtoisia tietämisen tapoja” – kansanperintöä, tunnereaktioita ja taikauskoa. ”Research justice”-nimisellä kehotuksella tutkijoita ohjattiin viittaamaan artikkeleihin tieteellisen sisällön sijaan kirjoittajan etnisyyden pohjalta.

Tässä kohtaa lukija saattaa tunnistaa Rämön jutussa kuvatun wokenessin ilmentymän TeaK:issa. Pyrkimykset karsia ja nostaa kirjoittajia etnisyyden pohjalta TeaK:in oppimäärään on yllä kuvattua woke-metodologiaa. Syy opiskelijoiden käytökseen on relativismi miltei kaiken muun paitsi sorron suhteen, joka oletetaan ainoaksi varmuudeksi. Tällöin vääränväristen ihmisten esiintyminen koulun kirjalistoilla on merkki sorrosta ja asia tulee korjata. On sanomattakin selvää, että tämän linssin nostaminen silmille saa maailman näyttämään etnisten ja sukupuolitettujen populaatioiden taistelutantereelta.

Ei ihme, että opiskelijoita ahdistaa. Maailmankuva kuulostaa melko lohduttomalta, varsinkin jos vaikenemalla saa sortorakenteista välittämättömän rasistin leiman. Tämä pelko huonoksi ihmiseksi leimautumisesta faktoista vapain perustein on todennäköisesti wokenessin yhteiskunnallisen leviämisen keskeinen primus motor. Aikana ennen wokea, jolloin sanat kuten “rasisti” olivat merkitykseltään selvempiä, tällaisten leimojen saaminen oli sosiaalisesti tuhoisaa.

Vaikka alle kymmenesosa Yhdysvaltain väestöstä on woke, ideologia on saanut suhteettomasti valtaa. Pyörähdettyään käyntiin Studies-laitoksilla, se seurasi valmistuneiden opiskelijoiden mukana muualle yhteiskuntaan. Koska Studies-koulutus suhtautuu tieteeseen ja logiikkaan epäluuloisesti ja halveksien, loppututkinto Studies-pääaineesta ei luultavasti anna ihmiselle parasta analyyttisen ja kriittisen ajattelun pakettia mukaan työelämään. Merkittävä osa Studies-koulutuksista valmistuneista päätyikin joko byrokraateiksi tai opettamaan wokenessia paikkoihin, jotka pehmeinä kohteina sallivat sen opettamisen.

Tällaisiksi instituutioiksi osoittautuivat valitettavasti Yhdysvaltain kasvatustieteelliset tiedekunnat, minkä seurauksena opettajankoulutuksesta tuli 1990-luvulla ja 2000-luvulla woken indoktrinaation keskus. Opettajat veivät oppinsa mukanaan kouluihin ja noin viiden vuoden ajan yliopistoissa on istunut sukupolvi opiskelijoita, joille wokeness on tullut osana peruskoulutusta ja high schoolia. He alkoivat Yhdysvalloissa vaatia safe spaceja ja trigger warningeja (koska kieli on sorron väline) viime vuosikymmenen aikana. Opiskelijat valmistuivat yliopistoista ja veivät aatteen mukanaan mediaan ja suuryrityksiin.

Merkittävä rooli on ollut wokeilla byrokraateilla, jotka ovat muodostaneet instituutioiden ”diversity, equity, and inclusion”-seulan. Näin esimerkiksi akateemisiin tehtäviin Yhdysvalloissa hakeva joutuu usein vastaamaan kysymyksiin siitä, kuinka aikoo edistää antirasismia kampuksella. Vastaukseksi ei riitä se, ettei ole rasisti. Wokenessin määritelmän mukaan jokainen valkoihoinen osallistuu systeemisen rasismin ylläpitoon ja on rasisti, vaikka henkilön koko lähipiiri ja puoliso olisivat eri etnisyyksiä. Hyvä vastaus sisältää suunnitelman ryhmien välisten erojen vähentämisestä, sillä nämä ovat sorron ainoa luotettava indikaattori woke-metodologiassa.

Viimeistään nyt olemme saaneet wokenessin Suomeen. Woke-aktivisteja on ollut jo joitakin vuosia, mutta TeaK-tapaus on ensimmäinen kerta kun omalle tutkalleni osuu kotimaisen instituution luhistuminen woke-vaatimuksiin. Rämön jutun perusteella henkilökunnalla on kohtalaisia vaikeuksia hahmottaa, mitä vaaditaan ja mikä heidän oma jalansijansa on suhteessa vaatimuksiin. Jutussa haastateltu professori kertoo oman sukupolvensa rämpineen läpi postmodernismin ja dekonstruktion päästäkseen irti tekstien tuottajien identiteeteistä. Tämä oli ennen kuin sorto postuloitiin ideologian pilariksi. Sortoa kaikkialta kaivelevat opiskelijat ovat selvästi yllättäneet tavalliseen postmodernismiin tottuneen henkilökunnan pahan kerran.

Opiskelijat arvatenkin seuraavat jenkkikeskustelua somen, Youtuben ja muiden tahojen välityksellä. Yhdysvaltalainen teatteri on tullut wokenessin kaappaamaksi ensimmäisten instituutioiden joukossa vasemmistolaisen positionsa vuoksi ja epäilemättä opiskelijat ottavat suuntansa sieltä. Suosikkimusikaalini Hamilton, joka tietoisesti roolitti mustia ja latinonäyttelijöitä lähes jokaiseen keskeiseen rooliin on joutunut toistuvasti woke-hyökkäysten kohteeksi. Sitä on arvosteltu liiallisesta heteroudesta ja äskettäin siitä että näytelmässä kuvataan problemaattisia, orjia omistaneita Yhdysvaltain founding fatherseja – siitä huolimatta että melkein kaikkia mainittuja valkoisia miehiä näyttelevät pelkät vähemmistöjen edustajat. Vaikka musikaalin luoja Lin-Manuel Miranda on wokeakin wokempi, Hamiltonkaan ei lopulta ollut riittävän woke.

Rima nousee näin koko ajan ja siten vaadittu puritaanisuuden ja mielipiteiden samanlaisuuden aste. Ei ole yllätys, että Rämön jutussa kuvattu TeaK:in opiskelijoiden kokema taiteellinen vapaus on kuihtunut pisteeseen, jossa ainoita hyväksyttäviä linssejä taiteelle ovat ekokatastrofi ja wokeness. Vertaispaine on hurja voima. Jos olet opiskelija kannattaa kuitenkin katsoa ympärillesi. Wokeja opinkappaleita yhdenmukaisesti toistelevat vertaiset ovat nyt konformistisia zombeja. Ideologia on antitieteellinen ja tulee haihtumaan ajan kanssa ilmaan. Monet sitä kannattaneet lakaisevat vaiheen maton alle vähän kuin aiempien trendien seuraamisen.

On yksi asia dekolonisoida Shakespeare ulos TeaK:in kurssikirjallisuudesta, mutta moniko haluaisi leikkaussalissa nimenomaan sille kirurgille, jonka lääketieteen opinnot on dekolonisoitu sisältämään samoissa suhteissa luonnontieteitä ja vaihtoehtoisia tietämisen tapoja? Onko kansantiedon ja eletyn kokemuksen pohjalta operoiva kirurgi yhtä hyvä kuin dekolonisoinnilta välttynyt? Kummanlaisia ihmisiä haluamme miehittämään lennonjohtoa tai lentämään lentokoneita? Oppimäärien dekolonisointi voi alkaa nopeasti maksaa henkiä, mikäli se leviää TeaK:ista Otaniemeen tai Meilahteen.

Näistäkin syistä TeaK:in henkilökunnan olisi hyvä koota itsensä ja selvittää, miltä arvopohjalta korkeakoulu pyörii. Rämön jutussa mainitussa Haidtin ja Lukianoffin kirjassa kuvataan wokejen opiskelijoiden maailmankuvien ”kolme suurta epätotuutta”: 1) että tunteet kertovat aina totuuden maailmasta, 2) että ahdistusta ja epämukavuutta tulisi aina välttää ja 3) että vikaa tulee etsiä aina itsen ulkopuolelta. Psykologiasta tiedämme hyvin, että ahdistuneisuutta ei hoideta välttämällä vaan altistumalla. Tämä TeaK:in opettajienkin olisi hyvä huomioida.

Wokeness voidaan nähdä tieteellisen maailmankuvan stressitestinä – kun joukko äänekkäitä ja hieman uhkaavia ihmisiä tuuttaa absoluuttisella varmuudella yhtä totuutta, jolla ei ole tekemistä empiirisen tieteen tai logiikan kanssa, kuinka hyvin oma jalansija kestää? Mikäli hahmottaa liikkeen filosofisen taustan ja sen, mille edistys maailmassa perustuu, koitoksen ei tulisi kellistää yhtäkään korkeakoulutettua ihmistä saati instituutiota. Yhdysvaltain esimerkki kuitenkin osoittaa, että moni taho tulee feilaamaan älyllisen stressitestin.

Empiirinen tiede, logiikka ja totuuden korrespondenssiteoria eivät ole samanlaisia valtteja yliopiston eri tiedekunnissa. Aika näyttää, kuinka laajalle wokeness leviää. Itse arvaisin, että se ehtii törmätä Yhdysvalloissa omaan mahdottomuuteensa kuluvan vuosikymmenen aikana. Jos näin käy, Suomen lauma-ajattelulle alttiit “kriittiset” opiskelijat todennäköisesti lakaisevat antitieteellisen filosofisen umpikujansa vähin äänin pois näkyvistä.

Alla on kirjoituksen entinen alkusana, jonka siirsin loppuun, koska siitä tuli niin pitkä.

Alkusana: Mikäli tämä teksti leviää laajemmalle, saatan saada osakseni kritiikkiä. Totean siis alkuun muutaman perusasian. Pidän rasismia ja muuta syrjintää todellisina ja kaikkia ihmisiä koskevina ongelmina, jotka haluan ratkaista. Wokeness ei mielestäni ratkaise, vaan – korostamalla ihmisten pinnallisia eroja, syyttelemällä ja enimmäkseen väistämällä ratkaisujen tarjoamisen – pahentaa kyseisiä ongelmia.

Neljästä suurimmasta esikuvastani puolet on mustia ja yksi afrikkalainen nainen. Minulla on ollut kaikenvärisiä ja -uskontoisia kavereita monista eri maista. Filosofiaa opiskellessani tein kandin, jossa puolustin radikaalia globaalia egalitarismia, jossa Suomen tulisi tukea köyhiä maita niin paljon kuin ikinä kykenemme ilman että kykymme auttaa heikkenee. Viisi vuotta sitten kirjoitin Hesariin tämän globalistisen maailmaa syleilevän mielipidekirjoituksen. Yritykset lokeroida tai leimata minua tuskin ovat uskottavia tai maksavat vaivaa. Olen kiinnostunut tieteestä, totuudesta, kaikkien ihmisten onnellisuuden maksimoinnista ja kärsimyksen minimoinnista ja näen wokenessin haitallisena kaikille näille arvoille.

Kirjoitus ei pyri olemaan täydellinen esitys aiheestaan, vaan kuvaa omaa parasta ymmärrystäni wokenessista, jota pyrin jatkuvasti täydentämään. Kirjoituksen funktiona on avata relevantteja käsitteitä ja teorioita lukijoille, jotka eivät opi niistä riittävästi Suomen tämänhetkisestä julkisesta keskustelusta. Edustan vain omia mielipiteitäni. Korjaan epätosia väitteitä pyynnöstä, joka viittaa epätotuuden osoittaviin lähteisiin. Olen kirjoittanut wokenessista aiemmin täällä.

EDIT
(28.10.2022): viittaukset lähteisiin kirjoituksen lopussa (ei tekstin sisällä).
(30.10.2022) tarkennettu yhtä kappaletta woken määrittelyn osalta.

Lähteet:
Cynical Theories (Pluckrose & Lindsay)
Philosophize this! -podcast
Coleman Hughesin, Bret Weinsteinin, Heather Heyingin, Sam Harrisin, Ayaan Hirsi Alin, John McWhorterin, Glenn Louryn, James Lindsayn, Helen Pluckrosen ja Douglas Murrayn podcastit ja kirjoitukset

Frank Martela wrote about Yuval Noah Harari’s views on meaning in Psychology Today. In Martela’s view Harari advocates a “scientific nihilism”, “gets meaning wrong”, and would benefit from “kind advice” from William James to “not fear life”. I have read Harari’s relevant books (Sapiens and 21 Lessons) and think Martela’s take on Harari’s views is a major misreading of the worldview of an experienced meditator. However, Harari complicates things by not being explicit about everything one would need to understand to appreciate where he is coming from.

Harari has spent 2 hours each day in vipassana meditation practice and, I recall, takes off for at least a month each year for silent retreat. He’s done so since he was a graduate student at Oxford some twenty years ago. From my lesser experience, and also through working in mindfulness research, I know one aggregates quite a lot of silent experiential wisdom in that time that deeply colors the lens through which one sees the world. Harari does not do a great job in explicitly articulating every detail of his worldview and Martela understandably seems unable to grasp the totality of what is being proposed.

Like Martela writes, Harari does dismantle all big narratives as delusions we humans believe. He takes the knife to religions, ideologies, and then meaning itself. In a world without humans, no-one would wonder about meaning – life would just go on. Neuroscientist Sam Harris has pointed out that no-one was wondering about meaning even some tens of thousands of years ago, though anatomically modern humans were already living recognizable (and naturally “meaningful”) lives on the planet. The illusory nature of free will means we don’t really make choices. We just operate, like all life, based on prior causes and conditions. Thus there is unlikely to be a grand purpose.

If there’s no grand purpose, then maybe there is a subjective benefit from believing in the fiction of meaning? This is what Martela proposes, citing Simone de Beauvoir and her thoughts on looking for meaning in psychology instead of metaphysics. Like other delusions, it is possible experiencing things as meaningful and telling stories about their meaning can result in some positive affect. People who believe in god can derive a sense of security from having a father figure who’s watching, or feeling connected to something larger than themselves. Some people obtain a feeling of safety from the thought of guardian angels following them and their children around. Fictions can soothe.

Martela is not advocating we believe in guardian angels though. In his own words, Martela is a proponent of meaningfulness partly, because it, and free will, feel real enough to him. Any fan of angels (or gentle therapy unicorns) could marshal the same defense of wanting to “believe” fiction: “ok, angels may or may not exist, but the thought of angels makes me happy and they feel real enough for me”.

Martela gives examples and tips on how to find meaning. One can think of people and work that feel meaningful and try to maximize how much one spends time with them or at it. I’m sure Harari would have no problem with these tips. He would just say you don’t need the concept of meaning to enjoy these things: they feel good in the present. Because they feel good, you do more of them. And unlike taking heroin, which might also feel good, they don’t create more suffering.

Of course even tips like this can result in suffering if one has little mindfulness and gets caught up in wanting the company of some people (lobha in Buddhism) and not wanting to do certain kinds of work (dosa). Even when following Martela’s advice, it is thus the quality of your presence of mind which highly influences your happiness and how much ”meaningfulness” you experience.

In any case, this is perhaps why Harari would say he wrote his books – it felt good, and did not add suffering – perhaps it even took out some suffering in the world by reducing confusion in many people’s minds. Maybe he had some stories in his mind about what impact the books would have. But he might as well not have had, and he is unlikely to have made much of these stories, and certainly is unlikely to have spent excessive time in thinking about what meaning his work has. On the contrary Harari credits vipassana meditation, the opposite of storytelling and searching for meaning, for his ability to have sufficient clarity and resilience to write the books in the first place – without his meditation practice they would not have been written, he wrote.

Harari has possibly done himself a disservice by couching his points in only talking about suffering, however. To see the pillars of his worldview clearly, one needs to consider the other end of the suffering spectrum: happiness, wellbeing, and positive feeling. When one decreases suffering, one also increases happiness and wellbeing. This is also important in Buddhism (see for instance the practice of brahmaviharas). Harari does not see the world only in terms of suffering. He would just start from reducing suffering instead of searching for meaning. A corollary of this is increasing well-being in the world.

Martela’s examples of spending more time with people you like, doing good for others, and self-actualization, are all ways of increasing happiness and entirely compatible with Harari’s worldview. Harari would just say the story Martela is telling about these things as meaningful is a fiction, and that one would benefit from recognizing it as fiction for added bandwidth to be present in what is happening right now. The positive affect from spending time with loved ones feels good. The fictional story of what this time with loved ones “means” probably does not add much benefit in the grand scheme of things, at least after one has thought about it a couple of times already.

There are significant downsides to spending too much time thinking about fictions, when one does not realize one’s mind is identified with these thoughts, however. The mind wanders around 50 % of the time for the average person. So much so, that we call this the default mode network of the brain. When the mind wanders, and we don’t notice, we become unhappy. And most of the time we don’t notice – we are immersed in thought. Meaning and happiness on the other hand come from being immersed in present experience, and not being identified with whatever thoughts come to one’s mind. Often these thoughts are unhappy: about what one did in the past or what could go wrong in the future.

A lot of happiness and “meaningfulness” can be obtained by just cutting through the veil of thoughts and connecting with life in the present moment: with the people we love, with nature, and with work. One does not need a story about meaning to experience the positive affect here, one simply needs the ability to be present for experiences when they happen.

As a sidebar, “detachment” (as described by Martela) from suffering is not what is sought by meditating. On the contrary, meditators practice to just notice thought and emotions, and to face experiences like suffering just like they are. Eventually this constant exposure to suffering and other experience will increase one’s ability to endure it. A looser relationship with thoughts and stories makes suffering stick less and so its magnitude tends to diminish. This is not detachment, it is exposure therapy. It tends to lead to less attachment to thinking, concepts, and material things, but this is not detachment from suffering as an experience. Suffering is fully felt, but its absolute amount tends to decrease and the meditators experience of it to generate less resistance and thus less additional suffering.

Often the happiest people on the planet are monks who have spent most time in the present and the least time pondering or believing fictions about meaning. The more one meditates, the looser one’s grip on stories and models becomes. The self, free will, meaning, and such start to feel as tools one can employ for problem solving in the present moment. And they do have a purpose in this: it is occasionally good to think a little bit to set one’s priorities straight – to remind oneself it probably results in more happiness and less suffering to call a loved one instead of playing yet more video games or watching more Netflix. But at its core even thinking about these priorities, compared to just living in the present moment, is empty, hollow, and often addictive.

Conceptual thinking will often only catapult one into getting lost in one’s own thoughts about things like what is meaningful. When that happens, one becomes unhappy and is not experiencing life as meaningful. Had one stayed connected to how life feels like right now, as experiences in consciousness, it would probably have been self-evident and natural to connect with the elder relative, smile at the passerby, or do the chores and actually enjoy immersion in the work, instead of thinking how does vacuuming fit into the grand scheme of meaning.

Thus, a person interested in meaning would probably do themselves the biggest favor to sit some meditation retreats and strengthen the ability to let go of thought and truly experience how it feels like to connect with loved ones or to be immersed in any mundane activity on the level of present experience. This person would be surprised about how much “meaning” on the level of bodily affect there is, without much of a story or need to create subjective meaning as a soothing fiction.

References: Yuval Noah Harari: Sapiens and 21 Lessons for the 21st Century; Frank Martela: In Harari’s Sapiens, Meaning of Life Is Just a Delusion; Sam Harris: Mindfulness and Meaning (Waking Up app lesson)

Pic credit: https://www.youtube.com/watch?v=zYVpSegnRyY

Mielenterveys on psykiatriassa ja länsimaiden kulttuurissa laajemmin mielletty enimmäkseen sairauden puuttumisen kautta. Mikäli henkilö ei ole esimerkiksi selvästi ahdistunut, masentunut tai stressaantunut, hänen saatetaan kuvata olevan terve mieleltään. Viime vuosituhannen lopulla esiin noussut positiivinen psykologia otti fokukseensa niin sanotusti mieleltään terveen ihmisen hyvinvoinnin lisäämisen ja kysyi, kuinka muuttaa tavallinen arkipärjääminen kukoistamiseksi (Seligman, 1998).

Osana psykologian avautumista laajemman mielenterveyden käsityksen suuntaan on ollut itämaista perua olevien meditatiivisten harjoitteiden ja niistä seuraavien mielentilojen tutkimus lännessä. Vielä 2005 mindfulness-tutkimuksia oli julkaistu vain joitakin satoja, mutta tämän jälkeen kirjallisuus on kasvanut eksponentiaalisesti ja aihetta käsittelevien tieteellisten artikkelien määrä noussut useisiin tuhansiin julkaisuihin (Goleman & Davidson, 2017). Luku on määrällisesti vertailukelpoinen esimerkiksi nykyisin tehtävän masennuslääketutkimuksen kanssa, mistä voi päätellä mielenkiinnon aihetta kohtaan olevan suurta.

Mindfulness tarkoittaa lyhyesti sanoen sitä, ettei mieli ole eksynyt ajatuksiin. Ollessaan mindful, henkilö on tietoinen siitä mitä näkee, kuulee ja tuntee tässä ja nyt. Ajattelu ei mindfulnessia harjoittaessa lakkaa, mutta ajatukset pyritään huomaamaan niiden saapuessa, eikä niitä lähdetä seuraamaan tästä hetkestä huomion vieviin kehiin. Mieli saattaa vaeltaa menneisyyteen (muistoihin), nykyhetkeen (analyysiin) tai tulevaisuuteen (suunnitelmiin tai huoliin). Kaikki nämä ajatukset vain huomataan samastumatta niihin.

Mindfulnessin hyötyjen tutkimusnäyttö koskee enimmäkseen perinteistä mielenterveyskäsitystä, eli patologian vähenemistä. Suomessa mindfulness on Käypä hoito -suosituksissa masennuksen hoidossa. Vahvin näyttö mindfulnessin vaikutuksista on aikuisilla masennuksen, ahdistuksen ja kivun hoidon välineenä (Goyal ym., 2014). Efektikoot ovat samaa luokkaa kuin psykoterapioilla ja etuja saavutetaan jo lyhyehköillä 8 viikon kursseilla. Näyttöön perustuvat tällaiset kurssit ovat nimeltään MBSR ja MBCT (mindfulness-based stress reduction ja mindfulness-based cognitive therapy). Lapsilla ja nuorilla efektit ovat meta-analyyseissa suurinpiirtein samaa luokkaa kuin aikuisilla, mutta tutkimuksia on tehty vähemmän ja näytönaste siten hieman heikompi (Zoogman ym., 2015).

Mielenkiintoinen kysymys aukeaa mindfulnessin merkityksestä mielenterveydelle positiivisen psykologian mielessä. Tässä vaiheessa mindfulness-tutkimuksen historiaa näyttö kukoistamisvaikutuksista on spekulatiivisempaa kuin patologian parantumisesta. Tämä lienee kuitenkin yleinen syy mindfulnessin suosion taustalla lännessä. Meditaatioappeja on ladattu lännessä kymmeniä, ellei satoja miljoonia kertoja. Vertailuksi meditoivia buddhalaisia on Aasiassa vain joitakin miljoonia. Monella on harjoittamisen taustasyynä todennäköisesti rauhoittuminen arjessa kesken hektisen työpäivän, rajaamista auttava hengähtäminen töiden ja vapaa-ajan välissä, halu olla enemmän läsnä tärkeissä ihmissuhteissa tai pyrkimys parempaan itsesäätelyyn esimerkiksi osana urheiluharrastusta.

Tutkimusnäytön osalta olemme taitekohdassa, jossa tiedämme mindfulnessin olevan suhteellisen lupaava psykiatrinen hoitomenettely. Samalla emme kuitenkaan vielä juuri tiedä, kuinka syvälle hyvinvoinnin tie mindfulnessin kaltaisten menetelmien myötä voi viedä. Äärimmäisen kiinnostavaa osviittaa tulevasta antavat elämänsä meditaatiolle omistaneiden munkkien neuropsykologiset tutkimukset. Aivokuvissa on havaittu yksittäisten koko elämänsä harjoittaneiden munkkien esimerkiksi kykenevän maallikkoon nähden 800 % teholla aivoaktivaatiossa näkyvään empatiaan. Siinä missä ihmiset tyypillisesti huolivat ennakkoon kipukokemusta ja murehtivat sitä sen jo mentyä, munkeilla kivun ennakointi on ollut olematonta ja siitä päästetään välittömästi irti. EEG-aineistoissa munkeilla on havaittu lepotilassa arkikokemus, joka on meille muille harvinainen ja vastaa hetkiä, jolloin koemme oivaltavamme jotakin merkityksellistä (Goleman & Davidson, 2017).

Olemme sivilisaationa vasta avautumassa mindfulnessin ja itämaisen myötätuntokäsityksen kaltaisille ilmiöille, joilla saattaa olla vielä suuri vaikutus käsityksiimme ihmisyydestä ja hyvinvoinnista. Enenevä osa yhteiskunnastamme integroi näitä käytänteitä jo elämäänsä ja esimerkiksi naistenlehtien otsikoista voinee jo päätellä, että jonkinlaiseen suurehkoon tarpeeseen meditaatio tuntuu lännessä kasvavasti vastaavan. INVESTin osalta olemme osallistuneet tähän kehityskulkuun kehittämällä Tita-mindfulness-kurssin, joka Opintokamu-hyvinvointiohjelman osana on nyt saatavilla noin kahdessa kolmasosassa Suomen toisen asteen oppilaitoksia. Seuraamme aktiivisesti, mihin idän ja lännen mielenterveyden saralla näkyvä yhteensulautuma johtaa ja haluamme olla aallon harjalla ohjaamassa Suomea näyttöperusteisesti hyvinvoivaan suuntaan nykyisten kehityskulkujen voimistuessa.

Oskari Lahtinen väittelee alkuvuodesta 2021 psykologiasta aiheenaan mindfulnessin ja myötätunnon vaikutus toisen asteen opiskelijoiden hyvinvointiin. Oskari on kehittänyt Tita-mindfulness-verkkokurssin, joka on saatavilla n. kahdessa kolmasosassa suomalaisia toisen asteen oppilaitoksia.

Kirjoitus on julkaistu alunperin INVEST-lippulaivan blogissa.

Lähteet:

Goleman, D., & Davidson, R. J. (2017). Altered traits: Science reveals how meditation changes your mind, brain, and body. Penguin.
Goyal, M., Singh, S., Sibinga, E. M., Gould, N. F., Rowland-Seymour, A., Sharma, R., … & Ranasinghe, P. D. (2014). Meditation programs for psychological stress and well-being: a systematic review and meta-analysis. JAMA internal medicine, 174(3), 357-368.
Seligman, M. E. (1998). Building human strength: Psychology’s forgotten mission.
Zoogman, S., Goldberg, S. B., Hoyt, W. T., & Miller, L. (2015). Mindfulness interventions with youth: A meta-analysis. Mindfulness, 6(2), 290-302.

”Tarvitsemme elämisen kokeiluja, joiden avulla voimme ylittää nykyisen ekokatastrofia kohti syöksyvän ja ahdistuneen arkemme. […] Ihmisten tunnustaminen toisiaan tarvitsevien ja hoivaavien olentojen verkostoksi, sekä yksityisomaisuuden tekeminen yhteiseksi on liberalismin jälkeisen politiikan suunta. Muutos vaatii, että jättiomaisuuksien kasvattaminen lopetetaan, tuotannon omistaminen tasataan ja kasautuneet suuromaisuudet laitetaan tuottamaan yhteistä iloa. Siirtymä tarkoittaa oman syvän liberalismimme raukeamista. […] Tieto on jo ulottuvillamme. Eteneminen edellyttää kokeilemista.”

Ylle on lainattu sanoja veljeni Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun ”Mikä liberalismia vaivaa?” -audiokirjan viimeiseltä minuutilta. Loppuhuipennusta edeltää yli kuuden tunnin analyysi laajasta ilmiöpilvestä nimeltä liberalismi. Veikan ja Pontuksen tarkasteluunsa valitsemien metodologioiden vuoksi en voi väittää lukukokemuksen tuntuneen kädestä pitäen johdattelulta kohti kiistatonta lopputulemaa. Kuitenkin polku toi yllättäen johtopäätöksiin, jotka tuntuvat oivaltavilta. Palaan yllä lainattuihin johtopäätöksiin ja niiden implikaatioihin kirjoituksen loppupuolella.

Poliittinen full disclosure: Ennen aiheen käsittelyä avaan hyvin lyhyesti tulokulmani kirjan aihepiiriin. On tietysti päivänselvää, että veljessuhde (reilun vuoden ikäerolla) Veikkaan vaikuttaa linssiini, mutta olen jäävi kuvaamaan miten. Siis muilta osin, kuin että olen ylpeä ja vähän kateellinen siitä että Veikka kirjoittaa kirjoja.

Olen toisaalla eritellyt poliittista kompassiani, ja sen suuret linjat ovat yhä samat. Lähestyn poliittisia kysymyksiä valistusarvoille puolueellisesta näkökulmasta ja pidän tärkeimpinä poliittisen päätöksenteon kriteereinä

1. tiedettä ja totuuden korrespondenssiteoriaa,
2. maksimaalisen avointa keskustelutilaa,
3. syvää solidaarisuutta ja keskinäisriippuvuutta sekä
4. liberaalia, enimmäkseen väri- ja sukupuolisokeaa oikeusvaltiota.

Näen ilmastonmuutoksen ja ydinsotauhkan torjumisen katastrofaalisina tai jopa eksistentiaalisina prioriteetteina, joiden ratkaiseminen todennäköisesti johtaa meidät ulos kapitalismista, ehkä liberalismistakin. Olen joitakin ystäviäni konservatiivisempi aikaikkunan suhteen, jonka siirtymään tarvitsemme.

Määritellessään liberalismia, Veikka ja Pontus korostavat sen tehtävää kapitalismin miellyttävänä käyttöliittymänä, jonka keskeinen ominaisuus on ollut yksityisomaisuuden turvaaminen. Moni lukija on mahdollisesti tottunut ajattelemaan liberalismin oppina useista perustavanlaatuisista, talouteen suoraan liittymättömistä vapauksista ja niiden turvaamisesta. Itselleni tämä liberalismin kapitalismikytkös tuli melkeinpä uutena tietona, vaikka yhteys on tosiaan ollut olemassa alusta asti. Institutionaalinen huoli yksityisomaisuudesta juontuu tietysti kauemmas, ainakin parin vuosituhannen taakse. Jo kymmenen käskyä kehottivat pysymään erossa naapurin härästä. Tässä mielessä kristinuskon voisi samoin implikoida yksityisomaisuuden turvaamisopiksi, käskeehän siinä peräti jumala kunnioittamaan naapurin yksityistä omaisuutta.

Tarkastelen kirjaa kahta akselia pitkin: 1) aikaulottuvuutta, ja sen kanssa rinnakkain 2) teoreettisten oletusten ulottuvuutta. Käsittelen kirjaa aluksi jakamalla sen sisällöt kolmeen aikapisteeseen: liberalismin mennyt, liberalismin nykyhetki ja liberalismin tuleva. Teoreettisten oletusten tasolla käsittelen kirjan tiedonmuodostusta ja ihmiskuvaa. Aloitetaan liberalismin menneestä.

Liberalismin syntyä valotetaan erityisesti Hobbesin ja Locken kirjoitusten kautta. Kun liberalismi on kytketty yksityisomaisuuden suojeluun, historiaosuus siirtyy erittelemään menneitä kauheuksia, jotka ovat tapahtuneet liberalismin nousukauden aikana. Historiankuvauksessa lainataan linssejä Michel Foucault’a sekä Silvia Federiciltä, jotka nostavat tarkastelujen keskiöön konfliktin ja sorron kaltaisia ominaisuuksia. Jos kyseisiin linsseihin ei ole tottunut, kuuntelukokemus voi yllättää raskassoutuisuudellaan. Paikoin ääniraita tuntui sulavan paaluttavaksi toistoksi: sorto, väkivalta, veri, nyrkki, syyllistyi, anasti, ryösti, kuolema, sorto, väkivalta… Jossain vaiheessa huomasin hymyileväni epäuskoisena, kun käsittelykynnys ylittyi ja kirjan tuuttaaman kaameuden määrä alkoi ylenpalttisuudessaan kutsua esiin huvittuneisuusdefenssiä.

Minulle ei kuitenkaan usein ollut selvää, missä määrin kausaalinen vastuu kustakin eritellystä kauheudesta palautui suoraan liberalismin erityispiirteisiin. Lienee avoin empiirinen kysymys missä määrin käsitellyt kauheudet olisivat korreloineet jonkin toisen vuosina 1500-2000 mahdollisen järjestelmän kanssa. On mahdollista, että jokin muu järjestelmä olisi niittänyt vähemmän sortoa, väkivaltaa ja verta. Mutta mikä, ja mitä syytä on olettaa, että näin olisi ollut? Olen näiden heränneiden kysymysten suhteen agnostikko, ja koska kyse on mahdollisesti kriisiytyneen järjestelmän menneestä, vastauksella ei ehkä ole pian muutenkaan suurta käytännön väliä.

Liberalismin nykyhetkeä Veikka ja Pontus esittelevät kriisinä. Kriisille annetaan ainakin kymmenen tasoa: äärioikeiston nousu, kasvun ja työpaikkojen hupeneminen, siirtolaisten kuolemat, ihmisoikeuksista tinkiminen, eliniän lyheneminen USA:n valkoisilla työväenluokkaisilla, autoritaarisen Kiinan suhteellinen menestys, terveydenhuollon ongelmat, vastaaminen pandemiaan, yleisempi liberalismin periaatteista irrottaminen, ilmastonmuutos ja massasukupuuttoaalto.

Nämä ilmiöt esiintyvät liberalismin yhteydessä, mutta jälleen liberalismin kausaalinen suhde niihin on ainakin itselleni epäselvä. Globalisoituva, rajallisten luonnonvarojen maailma jo sellaisenaan luultavasti tuottaa ihmisiä, joiden osuus ”kakusta” elää dynaamisesti. Tällöin lisääntyvän ja vähenevän elämänlaadun painopisteet voivat äkillisestikin muuttua pitkin planeettaa. Toisin sanoen, jonkun elämän pidentyessä toisen voi lyhentyä, jonkun aidatessa alueen toinen voi kuolla sen ulkopuolelle. Liberalismi on ehkä lisännyt aitaamista, mutta ei yksin selitä sitä ihmisen toimintana (jo se kuuluisa Raamatun naapuri todennäköisesti rakensi härälle aitauksen). Näin ollen on epäselvää, mitkä ensimmäisistä kahdeksasta kriisiominaisuudesta olisi ollut mahdollista välttää ja missä tilassa olisimme nyt jonkin toisen järjestelmän alaisuudessa.

Nykyhetkeä kuvatessaan kirjoittajat myös toteavat, että orjuudessa eläviä ihmisiä on tällä hetkellä ”lukumäärällisesti” enemmän kuin koskaan historiassa ja että liberalismi on turvannut ehkä viidennekselle planeetan ihmisistä hyvän elämän. Tämä on mahdollista, mutta on olennaista mikä esitettyjen alkeistapausten perusjoukko on. Ihmisiä on myös nyt lukumäärällisesti yli kymmenen kertaa enemmän kuin 1900-lukua edeltäneellä ajanjaksolla. Samoin liberalismi ei ole vallitseva ideologia kuin joissakin valtioissa. Mikä tuon viidenneksen suhteellinen osuus on niistä ja missä määrin liberalismi on vastuussa ei-liberaalien valtioiden hyvinvoinnista? En siis kiistä etteikö olisi, osuus on vain itselleni vähintäänkin epäselvä.

Tämä johtaa laajempaan metodologiseen kysymykseen siitä, minkälainen perustelu empiirisille väitteille on minkäkinlaisen kuulijan mielestä vakuuttava. Käsittelen seuraavaksi teoria-akselin ensimmäistä kohtaa, eli tiedonmuodostusta. Kirja viittaa esimerkiksi kunnioittamaani Harvardin psykologian professori Steven Pinkeriin useamman kerran melko vähättelevin sanankääntein ja kutsuu tämän kirjoja lentokenttäbestsellereiksi (mitä ne toki ovatkin, mutta kirjojen tieteelliset ansiot ovat täysin erilaiset kuin lentokenttäbestsellereillä yleensä).

Pinkerin kaltaiset empiirisiä tutkimuksia ja miljoonapäisiä tilastoja syntetisoivat, biologisen psykologian empiirisiin standardeihin sitoutuvat tieteentekijät ovat kirjassa ajoittain ”satuilevia” ”tilastonikkareita”, mutta toisessa yhteydessä ”feministiteoreetikot ovat osoittaneet” jonkin asiantilan, ikään kuin osoittamisen metodologia olisi tässä yhteydessä itsestään selvästi ansiokasta. Tämän tiedonmuodostuksellisen kysymyksen variantteja nousi kirjassa esiin useissa kohdin. En tiedä vaivaako asia muita lukijoita – voisin arvata luonnontieteisiin kallellaan olevien lukijoiden mussuttavan ja mannermaisen filosofian ystävien ja kulttuuriväen nyökkäilevän (vaikka eihän näitä sfäärejä voi oikeasti erottaa toisistaan).

Pinkeristä vielä: Veikka ja Pontus viittaavat kirjassa ja ovat viitanneet sen ulkopuolellakin Pinkerin kuvauksiin kieli poskessa valikoituna ja harhaanjohtavana palasena nykyisyydestä. Kirjoittajat ovat esitelleet joitakin vastaesimerkkejä, mutta minusta ne eivät ole tavoittaneet, eikä niiden ehkä ole ollut tarkoituskaan tavoittaa, hyvinvoinnin ja kärsimyksen ydinalueita missään määrin vastaavalla kattavuudella kuin Pinkerin satojen sivujen kuvaajafestivaaleissa.

On totta, kuten kirjassa todetaan, että nuorten mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet, eikä länsimaissa todennäköisesti ole nyt 1980-lukua vastaavaa toiveikkuutta. Ensimmäistä Pinker ei kiistä, ja jälkimmäinen tilannekuva on tietääkseni (selvittelin tätä joskus) totta enimmäkseen vain länsimaissa – globaaleissa kyselyissä suurin osa planeetan väestöstä odottaa tulevaa toiveikkaina ja optimismi on suurinta nousevissa talouksissa. Valotan seuraavassa kappaleessa lyhyesti Pinkerin argumentaatiota. Tilasto-optimismiin leipääntynyt lukija voi hypätä sen yli.

Pinkerin ydinpointti on, että hyvinvointimittareita katsoen valistuksen jälkeen on tapahtunut merkittävää edistystä ja että, mikäli voisimme valita, haluaisimme syntyä juuri tähän vuoteen. Pinker käsittelee terveyttä, kuolemaa, onnellisuutta, väkivaltarikoksia ja köyhyyttä – valtavia aihealueita – yli satojen vuosien ja esittää yhdenmukaisen, jättiotoksellisen kuvan paranevista indekseistä. En ole nähnyt Pinkerin esittelevän polyannamaisia hoosiannoja alueilla, joilla data selvästi osoittaa tilanteen huononemista. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen yhteydessä Pinker ei väitä, että asiat olisivat hyvin, vaan nostaa ongelman esiin keskeisenä katastrofina. Tietysti Pinkeriä voi arvostella siitä, että hän toimii nykyjärjestelmän ehdoilla, eikä ongelman mittasuhteisiin nähden esitä riittävän äärimmäisiä toimia (hän esittää luonnostelmia hiilineutraaliuteen siirtymisestä ja ilmakehän hiilidioksidin poistamismenetelmistä).

Joiltakin osin Pinker-arvostelu ja tiedonmuodostuskysymys liittyvät samaan aihealueeseen, eli ikiaikaiseen subjektiivisen (kaikki kuvaukset edistävät päämääriä eivätkä ole totta tai ei-totta) ja objektiivisen (propositiot kuvaavat jollain prosentilla fysikaalista maailmaa, vaikka se olisi simulaatio) totuuden väliseen kysymykseen, jota en lähde tässä laajemmin pyörittelemään. Tyydyn toteamaan, että vaikkapa tämän kirjoituksen alkusitaatissa kuvattu ”ahdistunut” arkemme, voidaan myös nähdä subjektiivisen narratiivin nostamisena yleiseksi olosuhteeksi. Kun ihmisiltä kysytään heidän ahdistuksestaan, suurin osa ei tietääkseni raportoi arkea ahdistuneeksi, kysyttiin sitten missä päin maailmaa tahansa (riittävän suurelta ihmisjoukolta).

Tilastoista voi katsoa ahdistuneisuushäiriödiagnoosien ja masennuksen yleistyneen jonkin verran, mutta samalla niiden diagnosointi on monista syistä löystynyt eikä siitä ole luotettavaa tietoa viime vuosikymmeniä edeltäneeltä ajalta. Kirjassakin todetaan, että 1980-luvulla Suomessa tehtiin valtavasti itsemurhia. Voi arvata, minkälainen diagnosoimattoman masennuksen prevalenssi on tuohon aikaan ollut. Olemme tietääkseni ummikkoja pidemmän aikavälin trendin suhteen.

Muiden olettaminen huonovointisemmiksi kuin he kyselyissä sanovat olevansa on yleisinhimillinen ilmiö, jota Pinker kirjoituksissaan käsittelee ja jota kutsutaan negatiivisuusvääristymäksi, vähän kuin konfirmaatiovääristymä tai ”sunk-cost fallacy” (googlessa näistä lisää). Esimerkiksi uutisointi koskee vain indikaattoreita, jotka juuri sillä hetkellä liikkuvat ”väärään” suuntaan. Uutisten suurkuluttajina voimme luulla vaikkapa ryöstöjen lisääntyneen, vaikka ne olisivat vähentyneet 49 vuotena viidestäkymmenestä. Kaikilla indikaattoreilla on tapana sahata lähivuosien perspektiivillä, mutta useilla yleisimmillä hyvinvointimuuttujilla kuitenkin parantua yli useiden vuosikymmenten, saati vuosisatojen.

Pointtina tässä on lähinnä, että olemme valtavan alttiita kognitiivisille vääristymille ja erityisesti kun ”osoitamme” asioita ilman suurten ihmisjoukkojen aineistoja, olemme helposti vääristymiemme vietävissä. Veikan ja Pontuksen kirjassakin viitataan tähän (liberaalia ihmiskuvaa nakertavaan) ilmiökenttään, ja kerrotaan muun muassa ihmisen tietävän vasta viiveellä, mitä aivot ovat jo päättäneet. Tästäkin syystä pidän (muun muassa Pinkerin) tilastoja arvossa: ne ovat ainakin objektiivisempia, kuin jos yrittäisin mutulla kertoa, miten minä näen että jokin asia maailmassa kehittyy. Ongelmattomia ne eivät ole, kuten mikään ei ole.

Tälläkään pohdinnalla ei ole lopulta juuri väliä – tunnusti edistyksen tai ei, olemme planeetan kestävyyden suhteen joka tapauksessa suurin piirtein Veikan ja Pontuksen kuvaamassa tilanteessa. Meidän tulisi nyt välttää ekokatastrofi, johon voimme vastata vain yhtenäisenä lajina. Mitä sitten voimme tehdä? Päästään aihepiireihin liberalismin tulevaisuus (onko sitä?) ja Mikä liberalismia vaivaa? -kirjan ihmiskuva.

En tiedä onko Veikka tai Pontus tutustunut ajattelijaan nimeltä Daniel Schmachtenberger, enkä myöskään tiedä minkälainen vaikutus tämän analyyseillä heihin olisi. Kirjan lähetessä loppuaan Schmachtenberger tuli itselleni kuitenkin toistuvasti mieleen ja kävin verestämässä muistikuvaani hänen ajatuksistaan. Schmachtenberger on keskittynyt mahdollisten sivilisaatioiden suunnitteluun ja peliteoreettiseen erilaisten dynamiikoiden ja kehityskulkujen mallintamiseen.

Erityisesti hänen analyysissään todetaan, että kaksi käynnissä olevaa dynamiikkaa johtavat molemmat katastrofaaliseen umpikujaan, toisin sanoen sivilisaation päättymiseen: 1) louhimme rajallisia luonnonvaroja sekä ulkoistamme päästöt yhteismaahan ja 2) kilpailemme eksponentiaalisesti kehittyvin teknologisin keinoin sekä ydinteknologian että informaatiosodankäynnin tuhovoiman voimistuessa ja ulottuessa pienemmille toimijoille. Näistä Schmachtenberger johtaa, että meidän on 1) siirryttävä closed-loop-talouteen, jossa atomit kiertävät lähes sataprosenttisesti ja ”edistys” tapahtuu biteissä, ts. alati paremman teknologian myötä, sekä 2) kapitalismin on tultava tiensä päähän ja tarvitsemme uuden järjestelmän, joka ei perustu ahtaalla pallolla kilpailuun.

Ensimmäinen askel edellyttää jonkinlaisen kaiken kierrättävän ja uusiutuvilla pyörivän, planetaarisen “Lassila & Tikanoja” -instituution luomista, enkä käsittele sitä tässä enempää. Jälkimmäinen on mahdollisesti kiinnostavampi, koska se kytkeytyy tulkintaani kirjan ihmiskuvasta sekä itselleni tuttuun sekulaariin buddhalaisuuteen.

Kirjan esitellessä porvarillista ihmiskäsitystä, ja kuvatessa, millaista ihmisyys Veikan ja Pontuksen mukaan itseasiassa on, reagoin ensimmäisellä kuuntelulla pysähtyen ja miettien ”tää ei kyllä synkkaa evoluutiopsykologian kanssa”. Myöhemmällä kuuntelulla se kuitenkin laskeutui paremmin. Veikka ja Pontus toteavat, että kilpailuhenkinen, voimakeinoja kaihtamaton ja loputtomasti rationaalisesti laskelmoiva ”porvariston” ihminen tuo mieleen ensi sijassa sellaisiksi sosiaalistuneet kansantaloustieteen opiskelijat. Sen sijaan kirjoittajien mukaan todellisuudessa ihmisistä voidaan sanoa, että he ovat hyvin muovautuvia, mutta kuitenkin sosiaalisia ja toisistaan huolehtivia eläimiä.

Tässä kohtaa keskustelu haarautuu mielenkiintoisella tavalla kahteen tieteen sisällä konfliktissa olevaan haaraan. Perinteinen tapa ottaa vastaan tällainen väite ihmisen muovautuvuudesta modernilla psykologian laitoksella on kaiketi todeta, että blank slate -ajattelu (”tabula rasa”, ihmiset eivät eroa kykyjen, potentiaalin tai taipumuksen suhteen vaan ympäristö määrää kaiken) on osoitettu empiirisesti paikkansa pitämättömäksi. Juurikin Pinker on kunnostautunut myös tällä saralla (ks. kirja Blank Slate).

Robert Plominin ja muiden geenitutkijoiden tutkimuksista tiedämme, että geenien selitysvoima on lähes minkä tahansa psykologisen ominaisuuden varianssin suhteen 40-80 % ja usein se on mahdollisesti vielä arvioitu tuon luvun sisällä alakanttiin, koska suuntaudumme ympäristöön geenien vaikutuksen alaisina, jolloin ympäristön osuus vähenee entisestään. Tietysti korkea periytyvyys ei deterministisesti tarkoita, että periytyvä asia aina ilmenisi ihmisen elämässä (alkoholismi periytyy, mutta alkoholittomalla saarella kaikki ovat absolutisteja). Joka tapauksessa, väittämä, että ihmisiä voi interventioilla muovata merkittävästi toisenlaisiksi ei nauti suurta suosiota interventiosuunnittelijoiden tai -tutkijoiden piirissä – yleensä saamme aikaan vain pieniä efektejä, eikä niiden pysyvyyskään välttämättä ole kummoinen (me yritämme silti!).

Tämä on siis enenevästi tyyppivastaus ihmisten muovautuvuuteen. Olennaista on kuitenkin, minkä kaliiberin interventiosta puhumme. Schmachtenberger on Veikan ja Pontuksen linjoilla, huomauttaessaan, että buddhalaisissa kulttuureissa on elänyt tuhansia vuosia kymmeniä miljoonia ihmisiä, joille väkivalta on niin vierasta, että he eivät käytännössä tapa hyönteisiä. Kukaan Burman tilannetta seurannut ei niele tätä väitettä purematta, mutta on totta, että kokonaisuutena buddhalainen maailma sisältää suhteettomasti ihmisiä, joiden suhde myötätuntoon, koko lajin ja kaiken muunkin elämän tavoittavaan empatiaan sekä väkivallattomuuteen on dramaattisesti erilainen, kuin vaikkapa lapsisotilaita kouluttavien ihmisyhteisöjen tai edes kirjassa suotuisasti käsiteltyjen metsästäjä-keräilijöiden.

Yhtäältä tiedämme, että evolutiivinen ympäristö on suuresti muovannut taipumuksiamme ja kannamme niitä mukanamme geneettisessä muodossa, halusimme tai emme. Kirjassa rauhallisiksi ja solidaarisiksi kuvatut metsästäjä-keräilijäheimot tekivät silti moninkertaisesti enemmän henkirikoksia kuin mitä nykyisissä liberaaleissa demokratioissa tehdään (myös juurikin kirjassa mainittu !Kung-heimo; ”hunter gatherer homicide rates”, google). Ruokaa ei myöskään välttämättä jaettu kovin laajalle ja pariutuminen oli enimmäkseen mahdollista vain pienelle osalle miehistä, joita enemmistö naisista suosi.

Metsästäjä-keräilijä-aika oli lajinkehityksellisesti pitkä (ja jatkuu paikoin yhä), kymmeniä tuhansia vuosia, ja tuolta ajalta kumpuavat preferenssit todennäköisesti kulkevat mukanamme vielä hyvän tovin. Tosin on todettava, että metsästäjä-keräilijä-tutkimukset on tehty niille heimoille, jotka olivat riittävän väkivaltaisia selvitäkseen heimojen välisestä konfliktista, eivätkä ne välttämättä anna kattavaa kuvaa ihmisen kyvystä väkivallattomuuteen ja kilpailuttomuuteen oikeissa olosuhteissa.

Tiedämme, kuten Schmachtenberger alleviivaa, että ihmisen kehityksen vauhdikkaimmat vuodet (sanotaan vaikka 0-13) ovat eläinlajeista täysin poikkeukselliset plastisiteettinsa suhteen (monet nisäkkäät syntyvät lähes ”valmiina”). Luomalla olot, joissa lapset oppivat tärkeimpien taitojen joukossa esimerkiksi metta-meditaatiota, meidän voi olla mahdollista kyetä ylittämään suuri osa kilpailuhenkisistä ja yhteistyötä haittaavista motiiveistamme. Metta-harjoituksessa tuotetaan ensin lämmintä ja ystävällistä tunnetta läheistä ihmistä kohtaan, ja opetellaan sitten ajan kanssa laajentamaan tunne neutraaleihin ja sitten negatiivisia tunteita herättäviin ihmisiin. Meditaatiopiireissä on avoin keskustelu, missä määrin metta-harjoitus tekee tehtävänsä ja paljonko vaikutuksesta syntyy ahneuden ja vastustuksen hiipumisesta vipassana-harjoituksen, tai vastaavan, myötä. Vaikuttava mekanismi voi olla myös minuuteen liittyvän takertumisen hölleneminen ja sen tuoma enenevä kokemus kaiken elämän yhteydestä (anatta). Molemmat harjoitukset (vipassana ja metta) sisältyvät joka tapauksessa sekulaariin buddhalaisuuteen.

Antropologiassa on mielletty, että ihmisen kyky välittää muista ihmisistä alkaa heiketä ihmisten määrän ylittäessä n. 150 (Dunbarin luku). Kehittämällä mettan kaltaisia abstraktin empatian kykyjä, välittäminen ja jopa rakkaus on todennäköisesti mahdollista saada yltämään rajattoman suuriin ihmisjoukkoihin. Buddhalaisten munkkien aivokuvannustutkimuksissa on saatu näyttöä, että poikkeuksellisen paljon meditoineilla yksilöillä empatia-alueet syttyvät aivan eri tavalla kuin maallikoilla – Mingyur Rinpochen tapauksessa 800-prosenttisella teholla.

Palataan nyt Mikä liberalismia vaivaa? -kirjan viimeisen minuutin lopputulemiin. Veikka ja Pontus ehdottavat siis, että tunnustamme olevamme toisiamme tarvitseva ja hoivaava verkosto ja toteavat, että joutunemme luopumaan yksityisomaisuudesta. Peliteoreettisen mallinnuksensa ja lukuisien luonnontieteiden puolelle tapahtuvien poikkeuksien päätteeksi Schmachtenberger toteaa nämä samat asiat. Hän myös esittää lukuisia, kohtalaisen tarkkojakin askeleita, joita voimme tähän suuntaan ottaa.

Kuten Veikka ja Pontus, Schmachtenberger luopuisi hiljakseen yksityisomaisuudesta aloittaen sektoreilta, joissa jakaminen onnistuu luontevimmin (esim. liikenne) ja edeten kohti alueita, joilla se on vaikeampaa (esim. asumiskiinteistöt). Hän on pohtinut statuksen neuropsykologiaa ja näkee vaurauden sekä huomion tavoittelun dopamiinireaktiivisena, addiktionsukuisena toimintana, jota aidommat ja syvemmät ihmistenväliset yhteydet voivat korvata. Tästä mielihyväreaktiivisuudesta tietoiseksi tuleminen ja poisopettelu lienee monelle meditoijalle tutunkuuloinen tehtävä. Näiltä osin Schmachtenbergerin ajattelu vastaa Center for Humane Technologyn esittämiä ajatuksia (ks. uusi Netflix-dokumentti Social Dilemma, suom. Valvontakapitalismin vaarat).

Closed-loop-kierrätystalous, jossa kasvu tapahtuu biteissä ja sosialisaatioprosessin uudelleen miettiminen niin, että pystymme ylittämään empatian heimorajan eivät ehkä kuulosta kovin käytännöllisiltä suosituksilta. Toisaalta jokainen lisävuosi nykymenolla on jollain todennäköisyydellä vältetty ydintuhovuosi, kunnes se ei ole (PUM). En ole kokenut merkittävää ilmastoahdistusta vuosiin, mutta en myöskään halua katsoa korallien kuolevan tai Afrikan muuttumista elinkelvottomaksi (puhumattakaan näiden kerrannaisvaikutuksista).

Jotain tarttis tehdä ja Schmachtenbergerin ajattelu on vaikkapa Marsiin muuttamista tai muita avaruussiirtokuntafantasioita helpommin implementoitavissa. Schmachtenberger itse esittää, että pilotoimalla näitä ideoita pienemmässä yhteisössä, niille voisi saada proof of conceptia, joka lisäisi suurempien yhteisöjen halua implementoida samoja käytänteitä. Hän näkee prosessin ylisukupolvisena. Pohjoismaat tai niiden hallinnolliset osat (Ahvenanmaa?) voisivat olla hyviä kandidaatteja tämänkaltaisten ideoiden käytännön kokeiluihin.

Mikä liberalismia vaivaa? -kirjassa Veikan ja Pontuksen tulevaisuuden visiot koskevat luksuskommunismia ja xenofeminismiä. Syväliberalismin purkamista omista ajattelun ja toiminnan rakenteista käsitellään myös, erityisesti suhtautumalla epäluuloisesti arkijärkeen ja nostamalla ”noituutta” tai ”vasemmiston esoteriaa”. Näiltä osin en kykene seuraamaan ehdotuksia kovin pitkälle – jollain arkijärjellä yksityisomaisuuden jälkeinen aika kuitenkin pitäisi suunnitella. Kirjassa peräänkuulutetaan järjestäytymistä, ja se onkin tärkeää. Järjestäytyminen kuitenkin vaatii mielestäni selkeyttä niiden ideoiden osalta, joiden taakse järjestäydytään ja niiden selkiyttäminen on mielestäni järkiperustainen prosessi. Tiedän, etteivät kirjoittajat näe asiaa samoin, mutta näen vaikkapa Yhdysvaltain tämänhetkisen, kaduille valuneen ja kaoottisen kulttuurisodan juurikin järjestäytyminen ennen järkeä -henkisenä toimintana, jossa tärkeintä on päästä tekemään jotakin ilman selkeyttä sen seurauksista. Tämän seurauksena sitten julkiset rakennukset palavat ja ihmisiä pahoinpidellään, luottamus laskee ja ihmiset äänestävät todennäköisemmin järjestystä lupailevaa äärioikeistoa.

Siinä määrin kuin liberalismi tosiaan turvaa yksityisomaisuutta, liberalismi varmaankin tulee väistymään. Liberalismi on kuitenkin myös pilvi erilaisia valistusajan ideoita ja käytänteitä. Kuvittelisin, että järki, tiede ja yhteyden auki pitävä sekä yhteistyökykyä turvaava keskustelu ovat keskeisellä paikalla jatkossakin, ehkä luoviessamme kohti post-fossiilista, pan-rakkaudellista suljetun silmukan kierrätyskeskusmaailmaa.

Lähteitä:

Mikä liberalismia vaivaa? – Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru
Enlightenment Now ja Blank Slate – Steven Pinker
Blueprint – Robert Plomin
Daniel Schmachtenberger The Portal -podcastissa: https://www.youtube.com/watch?v=_b4qKv1Ctv8

Kun koulutuspolitiikan professori Pasi Sahlbergilta kysyttiin vuonna 2018 miksi Suomen PISA-tulokset olivat heikentyneet, hän nosti selittäjäksi nuorten älypuhelinten käytön. Kotimaisilta asiantuntijoilta Sahlbergin avaus sai tuolloin nuivan vastaanoton ja esimerkiksi kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka kyseenalaisti älypuhelimien käytön ja heikentyneen lukutaidon välisen yhteyden huomauttaen, että monet aikuiset käyttävät älypuhelimiaan uutisten ja kirjojen lukemiseen.

Nyt olemme saaneet lisää PISA-tuloksia ja laskujohde jatkuu. Tulosten heikkeneminen jakautuu epätasaisesti ja keskittyy huonoimmassa asemassa olevaan sosioekonomiseen neljännekseen. Pojista suuri osa on ilmeisesti lakannut lukemasta kirjoja kokonaan. On toki mahdollista, että he ovat vain siirtyneet nauttimaan The Economistinsa ja Aristoteleensä Kindle-laitteiltaan.

Piilaaksossa keskustelu on ehtinyt pidemmälle. Sen valossa kotimainen digiloikkamme näyttää enenevästi Kelju K. Kojootin hyväuskoiselta sukellukselta yli kielekkeen, jota emme edes huomanneet. Kaliforniassa teknologiapomot ovat alkaneet laittaa lapsiaan ihmissuhdetaitoja painottaviin ja ruudut minimoiviin Steiner-kouluihin. Teknologiapomo Chris Anderson arvioi älypuhelimien koukuttavuuden olevan “lähempänä crack-kokaiinia kuin karkkia”. Jotkut piilaaksolaiset ovat käänteisessä digiloikassaan pisteessä, jossa he velvoittavat lapsenvahdit allekirjoittamaan sopimuksia, joissa kielletään laitteiden käyttö töissä ollessa. Centre for Humane Technologyn edustajat kiertävät puhumassa älypuhelinten, somen ja striimausalgoritmien haitoista TED-konferensseissa, podcasteissa ja päämedioissa.

Suuri osa älylaitteiden koukuttavuudesta on hedelmäpelimäistä palkintojen satunnaistamista: ainoa tapa tietää olenko saanut tykkäyksiä tai seuraajia on tarkistaa somea uudelleen ja uudelleen. Koska ilmoitukset punaisine kuvakkeineen koukuttavat, somet tarjoavat niitä yhä vähäpätöisemmin syin (“käypä katsomassa, kaverisi kaveri kommentoi tätä kuvaa”). Toinen ruutuaikaa lisäävä innovaatio on striimauspalveluiden päätös aloittaa automaattisesti toinen video juuri katsotun perään ja suositella videoita käyttäjää mallintavan koneoppimisalgoritmin kautta.

Yhdysvalloissa keskivertoteinin ruutuaika pelkän viihteen parissa (poislukien älylaitteiden koulukäyttö) on tällä hetkellä n. 7 tuntia päivässä. Pienemmillä lapsilla luku on 5 tuntia päivässä. Puolet nuorista kokee olevansa addiktoituneita älypuhelimien käyttöön. Aika kuluu erityisesti niissä appeissa, joiden käyttö kaduttaa jälkikäteen eniten. Alati kasvava osa nuorten ruutuajasta kuluu Youtubessa. Tyypillinen tapa käyttää Youtubea on mennä sivulle katsomaan video ja ajautua suositusten vietävänä katsomaan kolme kertaa enemmän videoita kuin oli tarkoitus.

Sivuhuomiona, Youtuben suositukset ovat vielä äskettäin pyrkineet koukuttamaan laihduttamisesta kiinnostuneen nuoren tarjoamalla hänelle seuraavaksi anoreksiavideoita. Algoritmi on usealla sivustolla havainnut, että lisäämällä suositusten äärimmäisyyttä asteittain, nuori jää sivustolle pidemmäksi aikaa. Kyseinen mekanismi on myös lisännyt poliittista polarisaatiota ympäri planeettaa.

Addiktiota ajaa käytännössä jokaisen suuren teknologiafirman omaksuma liikemalli, jossa sivusto pyrkii kaappaamaan käyttäjän huomion mahdollisimman pitkäksi aikaa voidakseen myydä hänelle mainoksia. Tässä huomiotaloudeksi kutsutussa liikemallissa asiakkaan huomio on kauppatavara ja yritykset keksivät yhä innovatiivisempia hackeja evolutiivisten heikkouksiemme hyödyntämiseksi.

Ei tarvitse olla koulutuspolitiikan professori ymmärtääkseen, että päivittäinen seitsemän tunnin viihdehakuinen ruutuaika on pois hyvinvoinnista. Evoluutio ei ole vuosituhansien aikana valmistanut lajiamme viettämään seitsemän tuntia päivässä ruutuviihteen kuluttajina, vaan hakemaan yhteyttä toisiin ihmisiin, liikkumaan luonnossa ja puuhaamaan aktiivisesti fyysisen ympäristömme parissa.

Toimittaja Ed Halliwellia lainaten, olemme enenevästi korvaamassa inhimillisen yhteyden kokemisen stimulaatiolla. Kyseinen useille yhä harvinaisempaa herkkua oleva evolutiivinen perustarve ei kuitenkaan ole helposti korvattavissa. Ruutuviihde kylläkin iskee suoraan kiinni ylikuormittuviin dopamiiniratoihimme ja sotkee palkitsemisjärjestelmämme ilmoitusten, tykkäysten, jakojen, seurausten ja snäppistreakien ilotulituksessa. Inhimillisen yhteyden kokemus on keskeinen hyvinvoinnin kannalta ja sen puuttuessa ihminen herkästi addiktoituu (viihteeseen tai päihteisiin) tai masentuu. Mainittu on keskeinen teesi tietokirjailija Johann Harin kiitellyssä teoksessa Lost Connections.

Mitä seuraavaksi? Tulisiko älypuhelimet kerätä pois koulupäivän ajaksi? Tulisiko kouluissa opettaa mindfulnessia ja vanhanaikaisia vuorovaikutustaitoja? Tulisiko koulut velvoittaa selvittämään, parantaako vai heikentääkö uusi teknologia oppimistuloksia? Näin Centre for Humane Technology, mielestäni viisaasti, suosittaa. Mikäli jatkamme kritiikittömän digioptimismin varassa, annamme teknologiafirmojen tehdä päätöksiä lasten koulunkäynnistä vanhempien puolesta. Mielenkiintoista onkin nähdä, mitä maiden PISA-menestykselle tapahtuu, mikäli niiden päättäjät kuuntelevat Piilaaksosta kantautuvaa viestiä.

PISA:n kärkimaa Singaporessa havaittiin jo 2015, että vähiten nettiä koulutyössä käyttävät oppilaat suoriutuivat PISA-kokeesta 30 pistettä paremmin kuin sitä vähintään kerran viikossa käyttävät. Toistaiseksi ei ole mitään empiiristä syytä olettaa, että digiloikka olisi tehnyt kouluista hyviä muussa kuin teknologiafirmojen liikevaihdon kasvattamisessa. Jos haluamme, että lapset voivat paremmin ja pärjäävät paremmin myös PISA:n kaltaisissa osaamisen indekseissä, voimme alkaa miettiä teknologian tehtävää kouluissa uudelleen ja integroida mindfulnessin ja sosiaalisten taitojen opetusta niitä enenevästi tarvitseville nuorille.

Päälähde suureen osaan faktaväitteitä ja analyysia: Centre for Humane Technology
Kojoottikuvien copyright: Warner Bros.