Vihreiden ja vasemmistoliiton ehdokkaat Ylen vaalikoneessa 2023 eduskuntavaaleissa
Tämä kirjoitus on vastaus muutamiin Verdessä julkaistun ”Vihreät otti toisen askeleen kohti poliittista keskustaa”-kirjoitukseni kirvoittamiin kommentteihin. En juuri ole someissa, joten vastaan tätä kautta.
Kun puhutaan siitä, onko vihreät vasemmalla, oikealla tai keskellä puolueen riveistä nousee helposti eräänlainen immuunireaktio: vihreät ei ole vasemmalla eikä oikealla vaan edellä. Käytännössä tällä retorisella strategialla sanotaan, ettei vihreitä yksin puolueista tulisi mitata vasemmisto-oikeisto-janalla. Sen sijaan tulisi käyttää vihreyttä (ympäristönsuojelu, ilmastotoimet yms.) sekä mahdollisesti liberaaliutta mittaavia akseleita, joilla vihreät sijoittuvat ”edelle”.
Vasemmistoliitto on vihreitä melko hyvin vastaavalla tavalla ”edellä” vihreydessä ja liberaaliuudessa mitattuna. Näiden kanssa yhtä tärkeä tieto vasemmistoliitosta on sen sijainti vasemmisto-oikeisto-akselilla – onhan se niin voimakkaasti painottunut näistä toiseen laitaan, että ”vasemmisto” on puolueen nimessä asti. Jos puolue muuttuisi yhtäkkiä oikeistoliitoksi ja löytyisi vaalikoneesta oikeistojanalta kokoomuksen alapuolelta, olisi vasemmistoliitolta aikamoista gaslighttausta todeta, ettei tällä oikeisto-vasemmisto -janalla ole nähtävää ja ohjata keskustelu siihen, miten ”edellä” se on.
Vasemmistoliittoon verrattuna vihreät on painottunut lähes yhtä voimakkaasti samaan laitaan ja siten tieto vihreiden sijainnista tällä akselilla on tärkeä miltei kaikille politiikasta kiinnostuneille ihmisille. Mikäli halutaan sisällyttää vielä Hassin (kuvassa) esiin nostama ”oikeudenmukaisuus”, vasemmistoliitto on siitäkin varmasti vähintään yhtä kiinnostunut kuin vihreät ja määrittelee sen vasemmistolaisesti, kuten suurin osa vihreistä.
Jussilan Sofia Virta -argumenttiin (kuvassa) taas voidaan todeta, että puolueen johtajan kyky puhutella suomalaisia ja tämän ideologinen sijoittuminen ovat kaksi erillistä tärkeää asiaa. Katsotaan kahta suurin piirtein yhtä arvoliberaalia ja karismaattista poliittista johtajaa, joiden keskeinen ero on täysin toisistaan poikkeava sijainti oikeisto-vasemmisto-janalla. Sekä Li Andersson että Alexander Stubb puhuttelivat vuoden 2024 vaaleissa suomalaisia vähintään yhtä hyvin kuin Virta kevään 2025 vaalitenteissä. Li Andersson saisi ääniä vasemmistoliiton, ei kokoomuksen johdossa. Stubb saisi ääniä kokoomuksen, ei vasemmistoliiton johdossa. Puolueen menestyksen kannalta sillä, minne sen jäsenistö ja johto sijoittuvat vasemmisto-oikeisto-janalla, on siis olennainen merkitys.
Vihreät ei ole 90-prosenttisesti vasemmalla eikä 10-prosenttisesti oikealla vaan edellä
Tämän retorisen työkalun, ”vihreät ei ole vasemmalla eikä oikealla vaan edellä” soveltamisen käytännön seuraus on, että keskustelu puolueen linjasta hankaloituu. Puolue sijaitsee nelikentillä enimmäkseen, karkeasti sanoen 90-prosenttisesti, vasemmistoliberaalissa neljänneksessä. Sen ulkopuolella on ehdokkaita, mutta heidän määränsä on moninkertaisesti pienempi. He ovat edustaneet 2020-luvun alun vihreissä käytännössä poikkeusta sääntöön. Nämä ehdokkaat ovat kuitenkin viime aikoina lisänneet kannatustaan sekä äänestäjien että puolueväen keskuudessa, mikä näkyy vihreiden puoluekokouksen tuoreissa nimityksissä.
Samankaltainen tilanne nähtiin perussuomalaisissa viime vuosikymmenellä. Timo Soinin perussuomalaiset oli painopisteeltään vasemmistolainen. Halla-ahon kaudella perussuomalaiset liikkui osaksi oikeistoa. Olisi ollut perussuomalaisilta retorinen bluffi hiljentää keskustelu sanomalla ”perussuomalaiset eivät ole vasemmalla tai oikealla vaan takana”. Samoin on vihreiltä retorinen bluffi sulkea keskustelusta pois akseli, jolla puolueen sisällä käydään valtataistelua.
Suuri enemmistö vihreistä sijoittuu vasemmistoon. Tällöin vasemmisto-oikeisto-janan merkityksen lyttääminen muistuttaa tapaa, jolla kokoomuksen kaltaisia oikeistopuolueita syytetään niiden tavasta kuvata muut puolueet ”ideologisina” samalla kun puolueelle itselleen tärkeät ideologiat liberalismi ja kapitalismi esitetään maalaisjärjenkaltaisina epäideologisina itsestäänselvyyksinä.
Loppuun vielä tiedoksi, että käyn tätä keskustelua nyt tosiaan vihreiden ulkopuolelta. Erosin puolueesta jo ennen puoluekokousta ja liityin äskettäin kokoomukseen. Maailmankuvani on sinivihreyden tai talousvihreyden osalta ennallaan ja toivon yhä vihreille menestystä, vaikka kriittisiä huomioita teenkin.
Puoluekokouksen jälkeen voidaan todeta, että vihreiden kevään vaaleissa alkanut liike kohti poliittista keskustaa jatkaa kulkuaan. Profiilin laajentamista kohti maltillista keskustaa ovat peräänkuuluttaneet viime aikoina lukuisat mediat ja näkyvimmän muotonsa argumentti sai Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (2.6.2025). Keskustaan siirtymistä ovat samoin toivoneet valtakunnallisesti näkyvät vihreiden takavuosien suuruudet kuten Osmo Soininvaara ja Pekka Sauri. Mitä puoluekokouksen henkilövalinnat sitten kertovat vihreiden liikeradasta?
Varapuheenjohtajavaaliin latautui eniten sekä jäsenistön että median huomiota. Paikkoja oli tarjolla kolme ja ehdokkaita viisi. Shawn Huff ja Allu Pyhälammi edustivat linjaltaan liberaalia keskustaa siinä missä Jenni Pitko, Silja Keränen sekä Perttu Jussila nelikentän punavihreää kulmaa. Ainoaa ehdolla ollutta kansanedustajaa Pitkoa pidettiin etukäteen melko varmana läpimenijän, kuten hän olikin. Kahden muun paikan kohtalo sen sijaan antoi taas pienen kurkistuksen vihreiden poliittiseen tulevaisuuteen.
Allu Pyhälammi yllätti ainakin allekirjoittaneen ja pyyhälsi heti ensimmäisellä äänestyskierroksella yli äänikynnyksen. Pyhälammi on tehnyt näkyvän ja mittavan kenttätyön. Hän on ilmeisen arvostettu ja pidetty henkilö puolueorganisaatiossa. Vaaleilla ansaittua mandaattia hänellä sen sijaan ei ollut – Pyhälammin äänisaaliit sekä kunta- että aluevaaleissa olivat vaatimattomat. Samaa ei voi sanoa Perttu Jussilasta, jolla on eri someissa kymmeniä tuhansia seuraajia ja alla huomattava viimeaikainen vaalimenestys. Jussila sijoittui jäsenistön rankingissa kuitenkin vasta neljänneksi.
Allu Pyhälammi Ylen vaalikoneen nelikentässä
Jussila on profiloitunut kärkkäänä punavihreän maailmankuvan edustajana ja harjoittaa sosiaalisessa mediassa sekä podcasteissa usein pisteliästä kommentointia eri mieltä olevien suuntaan. Tällä saa samanmielisten suosion, mutta liittolaisuuksien rakentamista keskelle tai oikealle se ei ehkä tee helpoksi. Pyhälammi on sen sijaan ainakin itselleni näkynyt kaikkia tsemppaavana sillanrakentajana. On vaikea sanoa missä määrin ero menestyksessä määräytyi tyyliseikkojen ja missä määrin maailmankuvan pohjalta, mutta lopputulema oli joka tapauksessa, että Pyhälammi kuittasi näkyvän voiton varapuheenjohtajakisassa.
Kolmannen paikan otti samoin selkeällä kaulalla Jussilaan toinen keskustaliberaali Shawn Huff, jonka henkilökohtaiset äänimäärät ovat olleet kovassa nosteessa viime vaaleissa. Keränen tuli vaalissa viidenneksi. Näin varapuheenjohtajavaalissa paikat menivät ainoalle kansanedustajalle ja kahdelle liberaalille sentristille.
Samanlainen ilmiö nähtiin myöhemmin myös puoluevaltuuston puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan vaaleissa. Oikeistoliberaali Heidi Aaltonen voitti puheenjohtajavaalissa täpärästi oikeistoliberaalin Antti ”Jogi” Poikolan, joka tuli myöhemmin valituksi varapuheenjohtajaksi. Liberaalia keskustaa edustava Pyry Väre valittiin toiseksi varapuheenjohtajaksi.
Heidi Aaltonen Ylen vaalikoneen nelikentässä
Kun muistetaan, että Sofia Virta edustaa pohjimmiltaan nelikentän markkinaliberaalia lohkoa voidaan todeta, että puoluetta johtaa nyt vihreiden mittapuulla varsin maltillinen joukko ihmisiä, joilla alkaa olla edellytykset asemoida vihreät uudelleen poliittiseen keskustaan ja houkutella äänestäjiä SDP:ltä sekä kokoomukselta. Olemme nyt nähneet heikkoja signaaleja vihreiden suunnanmuutoksesta. Nähtäväksi jää, voimistuvatko signaalit.
Vihreiden puoluekokous on tulevana viikonloppuna Hämeenlinnassa. Puheenjohtaja Sofia Virralle ei ilmoittautunut haastajia, joten johto säilyy samana. En ole ollut asiasta innoissani, mutta toisaalta Virta ei myöskään ole huonoimmasta päästä kuviteltavissa olevia puheenjohtajia. Lyhyesti Virta on mielestäni sortunut talouspopulismiin ja kieltänyt legitimiteetin käytännössä kaikilta leikkauksilta, vaikka talouden sopeutustarve on ollut kova.
Virran lastensuojelupainotteinen ulosanti on mahdollisesti kaventanut suuren yleisön kuvaa vihreiden prioriteeteistä. Lisäksi Virran retorinen tyyli on omaan makuuni maadoittumaton ja paikoin epätarkka. Se varmasti jakaa mielipiteitä, mutta arvaukseni on, että monet äänestäjät voisivat kaivata rauhallisempaa esiintymistä. Esiintymistyyleissä on isoa inhimillistä vaihtelua, mutta puoluejohtajaa arvioidaan väkisin tämän karisman perusteella. Virralla toki on myös karismaa, mutta puhetapa ei sitä lisää.
Virran lisäksi myöskään puoluesihteeri Anna Moringille ei ilmaantunut haastajia. Moringilla on ollut hoidettavanaan monipuolinen organisatorinen ja hallinnollinen tehtävä ja hän on ollut siinä ilmeisen pidetty. Moring on myös sukupuolentutkimuksen tohtori, joka itselleni on näkynyt erityisesti hänen tavassaan pyrkiä vaientamaan keskustelu vihreiden identiteettipoliittisen hölmöilyn osalta. Niiltä osin uskon hänen hankaloittavan vihreiden pyrkimyksiä yleispuolueeksi, koska esimerkiksi itseni on ollut haastavampaa käydä vihreissä keskustelua woke-yliluonneistä kun puoluesihteeri on linjannut päinvastaiseen suuntaan.
Anna Moringin Instagram
Virta ja Moring siis jatkavat, mutta varapuheenjohtajisto menee suurilta osin tai kokonaan uusiksi. Helsingin Sanomat julkaisi tällä viikolla vihreitä käsitelleen pääkirjoituksen otsikolla ”Vihreät tyytyvät puolueen kutistumiseen”. Sen tarjoama diagnoosi on mielestäni oikea:
”Näyttääkin siltä, että puolueella on uskollinen peruskannattajajoukko, mutta sen ulkopuolelle vihreät eivät juuri kykene nykyisellään laajentumaan.”
”Viimeaikaisten tulosten perusteella näyttää siltä, että punavihreästä kuplasta vihreät on ottanut sen, mikä nyt on saatavissa.”
”Virran valinnan kaksi vuotta sitten ajateltiin johtavan siihen, että vihreissä yritettäisiin murtautua kuplasta ulos kohti porvarillisesti ajattelevia, ympäristötietoisia ja arvoliberaaleja äänestäjiä. Heitä voisi olla saavutettavissa etenkin siksi, että osalle kokoomuksen äänestäjistä nykyinen oikeistopolitiikka on käynyt liian konservatiiviseksi hallituskumppani perussuomalaisten myötä. Vihreille voisi olla nykyistä suurempaa tilausta, mutta se vaatisi sitä, mistä puolueessa on vuosikausia puhuttu: mukavuusalueilta poistumista, selkeämpää talouspolitiikan linjaa, kapean julkikuvan laajentamista.”
HS muotoili saman, mitä olen kirjoitellut vihreistä oikeastaan jo vuosien ajan. Vihreät ei siis vaihda puheenjohtajaa, mutta varapuheenjohtajistoon tulisi saada henkilöitä, jotka houkuttelevat paikalle porvarillisesti ajattelevia arvoliberaaleja. Pitäisi poistua mukavuusalueelta (oikeistoliberaaliin ja sentristiseen suuntaan), vetää selkeää linjaa talouspolitiikassa ja laajentaa julkikuvaa siitä punavihreästä kuplasta, jonne ollaan vuosien aikana valuttu.
Näiden kriteerien käyttö kuitenkin sulkee varapj-ehdokkaista pois oikeastaan kaikki muut paitsi Shawn Huffin ja ehkä Allu Pyhälammin. Perttu Jussila on tukevasti punavihreää nurkkaa, Silja Keränen melko samoilla sijanneilla (vaikka maaseudun kautta profiloituukin), kuten on myös kansanedustaja Jenni Pitko, jonka valintaa yhdeksi vara-pj:ksi pidetään melko varmana. Näin ollen minun endorsaukseni olisi Shawn Huff-Allu Pyhälammi-Jenni Pitko -kolmikko.
Kirjoitan olisi, koska en oikeastaan toivo kenenkään heistä päätyvän vihreiden johtoon. Jenni Pitko tuo lisää punavihreyttä punavihreyden jatkoksi, Allu Pyhälammilla ei ole juuri minkäänlaista vaaleissa ansaittua mandaattia (sijoitus Lahdessa sama kuin minulla Turussa) ja Shawn Huff on ainakin aiemmin tuonut näkyvästi Suomessa esiin identiteettipolitiikkaa ja Black Lives Matter -liikettä. Itse olen toivonut wokeilun kaukaa kiertävää, maltillista vihreää puoluetta, johon on helppo palata kokoomuksesta ja SDP:stä.
Shawn Huff sijoittuu vasemmiston ja oikeiston väliin ja hänen kannatuksensa on nosteessa. On myös mahdollista, että identiteettipoliittisten trendien hiipuessa hänenkin mielipiteensä elävät ajassa. Pelkästään yllä mainituilla meriiteillä toivon hänen tulevan valituksi varapj:ksi. Muiden paikkojen osalta minulle on melkein yhdentekevää, mitä tapahtuu. Muilta osin, paitsi että uskoisin Perttu Jussilan mahdollisen valinnan hankaloittavan vihreiden tilannetta entisestään.
Jussilalla on mandaattia ja paljon seuraajia. Jussilan yleisö edustaa kuitenkin lähes kokonaan punavihreitä, joilta Hesarinkaan mielestä ei merkittävästi irtoa ääniä. Vihreät on jo nyt profiloitunut aivan liikaa punavihreäksi puolueeksi ja karkottanut oikeistovihreät pois. Esim. Soininvaara on ilmaissut huolta myös vihreiden naisistumisesta. Jussila taas on sanonut ostaneensa Facebookissa mainosnäkyvyyttä ainoastaan naisilta. Pidän myös Jussilan ilmaisutyyliä polarisoivana ja usein melko pisteliäänä, mikä ei myöskään rakenna siltoja keskelle tai oikealle.
Olen kuitenkin lopulta neutraali lopputuleman suhteen, koska jätin jo oman eroanomukseni puolueelle. Seuraan vihreiden käänteitä jatkossa toisella silmällä katsomosta.
Olen ajatellut olevani vihreiden ja kokoomuksen välissä. Koska olen kuulunut (täpärästi) mieluummin vihreisiin kuin kokoomukseen, olen koettanut tehdä työtä sen eteen, että puolue liikkuisi suuntaani. Se työ on kuitenkin tuntunut melko tehottomalta. Olen myös havainnut, että olen todennäköisesti lähempänä kokoomusta kuin vihreitä, vaikka käytännössä koko kokoomus onkin vaalikoneissa minusta oikealle. Kokoomuksessa olisin hyvinvointivaltiota puolustava vassari. Sekin kuitenkin tuntuu paremmalta kuin olla änkyräkonservatiivi vihreissä. Totuus on, etten ole kumpaakaan – Suomen poliittiselta kentältä vain puuttuu puolue sille positiolle, jossa olen: urbaanissa, maltillisessa keskustassa.
Koin vihreissä jatkuvaa kitkaa puolueen progressiivisten ylilyöntien suhteen. Vaalien aikaan tuntui, että jatkuvalla syötöllä viestittiin positioita, joita pidin vaalien kannalta itsetuhoisina ja joiden uskoin ajavan pois koulutettuja miesäänestäjiä: (päivän tieteellinen fakta:) biologinen sukupuoli on spektri, (se ei ole mielipide vaan totuus:) SUOMI ON RASISTINEN MAA tai
Jos kuulin vaalien alla mitään liittyen vihreisiin ja transaiheeseen, se liittyi tyypillisesti vihreiden kirjaukseen tarjota alaikäisille puberteetin lykkäävää hoitoa ja lisäykseen, etteivät mielenterveysongelmat saa olla tälle este. Tässä astutaan hoitosuosituksia tutkimusnäyttöpohjalta tekevien lääkäreiden varpaille.
Kokoomuksessa, johon siirryn, tällaista kitkaa ei tule. Sitä voi tulla puolueen pro business -mentaliteetista. Ainakin tällä hetkellä itseästäni tuntuu, että sen kanssa on helpompi elää. Vaikka pidän hyvinvointivaltion puolia enkä ajattele, että suuryritysten edun tulisi sanella valtakunnan politiikkaa, kokoomuksessa tuntuu ainakin olevan aikuisia puikoissa. Voi olla, että illuusioni karisee vielä. Silti, olen valmis tekemään melkoisia kompromisseja vastineeksi maalaisjärjestä, jota en vihreistä kokonaisuutena löytänyt. Tämä ei tarkoita, etteikö vihreissä olisi ollut mahtavia yksittäisiä tyyppejä.
Ehkä sanon vielä sanan siitä, millaista oli käydä kokeilemassa vihreitä vuosina 2024 ja 2025 muutaman vuoden tauon jälkeen. Ensinnäkin tähän kirjoitteluuni puututtiin puolueesta tosiaan kahdelta taholta: ensin paikallisen vaalitiimin johtajan ja sitten erään puolueen johtohenkilön taholta. Vaalitiimihenkilö valisti siitä, ettei puolueen linjan arvostelu ole hyvä strategia listavaalissa, mistä olen hänen kanssaan itse asiassa ihan samaa mieltä.
Puoluejohdosta sen sijaan viesti oli suurin piirtein, ettei haluta puolueen sisäisiä ristiriitoja julkisuuteen vaalien alla ja että minun ei tulisi arvostella ”wokea” vihreissä, koska ihmisoikeustyö on sekä puolueen äänestäjille että ehdokkaille niin tärkeää. Minut ohjattiin sen sijaan keskustelemaan puolueen sisäiseen Discordiin.
Siinä missä enemmistö vihreiden kannattajista ja vielä suurempi enemmistö puolueen menestyvistä poliitikoista on naisia, Discordissa arviolta 80 % aktiivisimmista keskustelijoista oli miehiä ja monella oli tekninen tausta tyypillisesti IT-puolella. Porukka oli omaan makuuni maalaisjärkisempää kuin vihreiden Instagram-päivitykset. Keskustelu ei kuitenkaan vastannut omiin tarpeisiini kovin hyvin: sitä käytiin tiiviissä kuplassa enimmäkseen valtakunnanpolitiikan kannalta sivuroolissa tai täysin katsomossa olevien miesten kesken.
Keskustelin foorumilla päivän tai kaksi. Sain ideoilleni maltillista vastakaikua, mutta selkeä enemmistö Discordinkin vihreistä tuntui hylkivän teesiäni siitä, että amerikkalaistyylisen identiteettipolitiikan rippeet vihreiden mielipiteissä ja viestinnässä ajoivat yhä äänestäjiä pois. Palasin siis kirjoittelemaan blogiini, sillä Suomessa nyt kuitenkin on ilmaisunvapaus – pyrin vain olemaan tarpeettomasti loukkaamatta ketään. Poistin Instagramin pari viikkoa ennen vaaleja, ja olin maailmaan yhteydessä lähinnä kotisivujeni kautta. En kuullut puolueen taholta enää mitään – vihreät eivät luultavasti nähneet tekstejäni, koska ne eivät enää olleet esillä instassa.
Mielikuvani vihreistä on, että puolue antoi viime vuosikymmenen taitteessa pikkusormen ja ehkä nimettömänkin yhdysvaltalaiselle identiteettipolitiikalle. Se ei ole onnistunut täysin palaamaan sotaisaan nykyaikaan, jossa turvallisuus, maalaisjärki ja vastuullinen taloudenpito trendaavat. Vihreissä on paljon järkevää porukkaa, jotka eivät ikinä menneet kunnolla mukaan intersektionaaliseen trendiin, mutta he ovat aliedustettuina pääkallopaikoilla.
Päätin siis lakata lyömästä päätäni seinään ja siirtyä ympäristöön, jossa en ole täysi outlier ja jatkuvasti näkemysteni vuoksi konfliktissa puolueen linjojen kanssa. Sanottakoon, että minulla ei ollut vihreissä tällaista kokemusta vuosina 2016-2019. Polarisaatio oli tuolloin Suomessa maltillisempaa. Kaikesta huolimatta pidän edelleen peukkuja, että vihreät liikkuu kohti poliittista keskustaa ja onnistuu laajentamaan kannattajakuntaansa, vaikka kokoomuksen kustannuksella. Kaikki voittaisivat, jos näin kävisi.
30.4.2025: Teksti on kirjoitettu 25.12.2020. Julkaisen sen uudelleen, koska sivuilleni tulee yhä ihmisiä tämän kirjoituksen perässä. Lyhensin kirjoitusta jonkin verran ja editoin sanan ”wokeness” sanaksi ”woke”. Kirjoituksessa on useita kohtia, jotka ilmaisisin nykyisin eri tavalla, tarkemmin tai en lainkaan, mutta se edustakoon aikaansa.
Aurora Rämön Suomen Kuvalehdessä ilmestynyt artikkeli osoittaa woken viimeistään nyt rantautuneen kotimaiselle kampukselle – riippumatta siitä kuinka suuri osa TeaK:in opiskelijoista tai henkilökunnasta todellisuudessa sen agendaa nykyisin korkeakoulussa ajaa. Artikkelissa ja sitä seuranneessa keskustelussa ei kuitenkaan mielestäni ole kovin selkeästi kuvattu, mikä tämä taideopiskelijat villinnyt ilmiö oikein on. Pyrin avaamaan aiheen relevantteja ideoita tässä kirjoituksessa.
Kutsun TeaK:ia pehmeäksi kohteeksi wokelle, sillä olisin melko yllättynyt, jos ideologia löytäisi älyllisen kodin ensimmäisenä Helsingin tai Turun yliopiston filosofian laitoksilta. Näin siksi, että ainakin Turussa, kokemukseni mukaan, ideologian tekemien väitteiden ja vaatimusten juuret tutkittaisiin niiden totuusarvon, näytön ja taustaoletusten osalta. Wokea deskriptiivisenä tai preskriptiivisenä oppina tarjoavalle opiskelijalle jäisi seminaarissa käteen pelkkä filosofinen luu. Teatterikoululle ideologian kriittiseen arvioon tarvittavat empiirinen tiede ja analyyttinen filosofia ovat vieraampia ja postmodernismi jo valmiiksi erityisasemassa talon sisällä. TeaK ja monet humanistiset laitokset ovat näin älyllisesti aseettomampia hurjia totuusväitteitä tekevän postmodernin sorto-opin edessä.
Wokessa keskeistä on löytää sorrettuja, sortoa ja sortavia rakenteita. Yleinen metodologia tehtävään on tarkastella ryhmiä ja etsiä niiden välisiä eroja lukuisten eri muuttujien suhteen. Wokessa ihmisen identiteetti määräytyy hänen ryhmäjäsenyyksiensä perusteella. Yksilö on näiden ryhmäjäsenyyksien summa: mies, tummaihoinen, cis-sukupuolinen, tervekehoinen, neuroepätyypillinen jne.
Yksilöllinen identiteetti työnnetään taka-alalle ja yksilön olennaisimmaksi ja kiinnostavimmaksi ominaisuudeksi nostetaan hänen jäsenyytensä erilaisissa pinnallisen samankaltaisuuden ryhmissä, joiden pohjalta häntä voidaan sortaa tai vaihtoehtoisesti nähdä sortajana. Vähemmistöön kuuluminen kertoo wokessa yleensä sortostatuksesta, mikäli enemmistöllä voidaan nähdä olevan enemmän valtaa kuin vähemmistöllä. Eri valta-asemissa olevien ryhmien välisten erojen selitys on lähtökohtaisesti sorto. Jos siis esim. Yhdysvaltain valkoisten tulot ovat korkeammat kuin Yhdysvaltain mustien, syy on itsestäänselvästi sorto, jota tässä tapauksessa kutsutaan rasismiksi.
Rasismin käsite on laajennettu ideologiassa kattamaan suurin osa länsimaiden asukkaista. Rasismilla ei tarkoiteta ensisijassa yksilön toiseen kohdistavaa ennakkoluuloista ja syrjivää suhtautumista, vaan koko järjestelmää, joka tuottaa etnisten ryhmien välille eroja. Rasisti on henkilö, joka osallistuu tämän järjestelmän ylläpitoon. Valkoihoisten osalta rasismin esiintyvyys on tällä määritelmällä 100%. Jokainen valkoihoinen ihminen on rasisti. Mustien osalta esiintyvyys on 0%, koska henkilö, joka voidaan lukea kuuluvaksi ryhmään, jolla on keskimäärin vähemmän valtaa yhteiskunnassa, ei määritelmällisesti voi sortaa ketään. Hän ei siten osallistu sortavaan järjestelmään eikä voi olla rasisti.
Etnisyyksien välisissä suhteissa tällaisen näkökulman vaikutus on siis musertava. Näiltä osin ideologia myös vesittää rasismin käsitteen: ei ole selvää miten kuvata todellisia rasisteja, jos kaikki valkoiset ovat rasisteja. Maailman tarkasteleminen sortosuhteiden kautta tekee woket opinkappaleet omaksuneesta helposti epäluuloisen ja riitaisan. Ideologiaa tukevaa ihmistä opastetaan sovittamaan linssiä, joka saa kaiken inhimillisen kanssakäymisen näkymään ensisijassa sorron näyttämönä. Miltä ideologian soveltaminen näyttää sukupuolien osalta?
Lähtökohtaisesti postmoderni dekonstruktio on purkanut sukupuolet atomeiksi. Se mieltää sukupuolen sosiaaliseksi konstruktioksi ja kategoriat kuten ”mies” ja ”nainen” ovat löyhärajaisia ja olemassa lähinnä kielen tasolla. Sorron tuominen kuvaan muuttaa tilannetta kuitenkin monimutkaisemmaksi. Koska miehillä on ollut historiallisesti enemmän valtaa kuin naisilla, nämä sukupuolet kuitenkin ovat tavallaan olemassa. Niiden välillä on sortosuhde erojen esiintyessä tuloissa tai muissa relevanteissa muuttujissa. Mikäli sukupuolia on useampia – satoja, kuten välillä kuulee esitettävän – sortokalkyyli menee monimutkaisemmaksi. On epäselvää, kuka tällöin tarkalleen ottaen sortaa ketä, mutta sortoa todennäköisesti silti tapahtuu.
Woke syntyi yhdysysvaltalaisissa yliopistoissa 1980-luvun ja 1990-luvun taitteiden tienoilla. Oikeustieteessä sitä kutsuttiin critical race theoryksi ja naistutkimuksessa intersektionaalisuudeksi. Kyseessä on filosofisesti käytännössä sama keitos – toinen korostaa rotua, toinen sukupuolta. Vaikka näillä aloilla on erilliset kirjallisuudet, niiden vaikutus Yhdysvaltojen ja länsimaiden kulttuuriin – mitä kutsutaan nyt wokeksi – on käytännössä sama: yhdistelmä 1) sortoa lähes kaikkialta etsivää ja lähes kaikkialla näkevää, identiteettiominaisuuksiin ihmisiä redusoivaa aktivismia sekä 2) kaiken muun dekonstruktiosta seuraavaa relativismia totuuden ja arvojen suhteen.
Woke siis olettaa asioiden olevan tietyllä tavalla ja etsii niille sitten empiirisiä oikeutuksia. Tämä on vastakohta tieteelle, joka olettaa asioiden olevan tietyllä tavalla ja etsii sitten asioita, jotka kumoaisivat oletuksen. Tiede on falsifikaatioon perustuvaa, woke on verifikationistista. Todennäköisesti osin koska woken metodologia on epätieteellistä, se tarvitsi omat laitokset, joissa tulla sovelletuksi.
Tähän tarkoitukseen syntyivät erinäiset ”Studies”-oppiaineet tai laitokset. Gender Studies, Race Studies, Fat Studies, Disability Studies, Queer Studies. Sen sijaan että aiheita tutkittaisiin kumoamalla hypoteeseja, oletettiin sorto ensin olemassa olevaksi ja pyrittiin sitten löytämään ryhmien välisiä eroja, joiden sanottiin johtuvan sorrosta. Metodologiaa muovasi entisestään woken haara, jota kutsutaan nimellä postcolonial theory. Se pyrkii ”dekolonisoimaan” tutkimusmetodologian ja pitää logiikkaa, empiiristä tiedettä ja matematiikkaa – mielestäni muita ihmisiä kohtaan rasistisesti – valkoisten länsimaisten miesten välineinä. ”Master’s tools will never dismantle the master’s house” totesi Audrey Lorde. Tieteellisen metodologian rinnalle pyrittiin nostamaan ”vaihtoehtoisia tietämisen tapoja” – kansanperintöä, tunnereaktioita ja taikauskoa. ”Research justice”-nimisellä kehotuksella tutkijoita ohjattiin viittaamaan artikkeleihin tieteellisen sisällön sijaan kirjoittajan etnisyyden pohjalta.
Tässä kohtaa lukija saattaa tunnistaa Rämön jutussa kuvatun woken ilmentymän TeaK:issa. Pyrkimykset karsia ja nostaa kirjoittajia etnisyyden pohjalta TeaK:in oppimäärään on yllä kuvattua woke-metodologiaa. Syy opiskelijoiden käytökseen on relativismi miltei kaiken muun paitsi sorron suhteen, joka oletetaan ainoaksi varmuudeksi. Tällöin vääränväristen ihmisten esiintyminen koulun kirjalistoilla on merkki sorrosta ja asia tulee korjata. On sanomattakin selvää, että tämän linssin nostaminen silmille saa maailman näyttämään etnisten ja sukupuolitettujen populaatioiden taistelutantereelta.
Ei ihme, että opiskelijoita ahdistaa. Maailmankuva kuulostaa melko lohduttomalta, varsinkin jos vaikenemalla saa sortorakenteista välittämättömän rasistin leiman. Tämä pelko huonoksi ihmiseksi leimautumisesta faktoista vapain perustein on todennäköisesti woken yhteiskunnallisen leviämisen keskeinen primus motor. Aikana ennen wokea, jolloin sanat kuten “rasisti” olivat merkitykseltään selvempiä, tällaisten leimojen saaminen oli sosiaalisesti tuhoisaa.
Vaikka alle kymmenesosa Yhdysvaltain väestöstä on woke, ideologia on saanut suhteettomasti valtaa. Pyörähdettyään käyntiin Studies-laitoksilla, se seurasi valmistuneiden opiskelijoiden mukana muualle yhteiskuntaan. Koska Studies-koulutus suhtautuu tieteeseen ja logiikkaan epäluuloisesti ja halveksien, loppututkinto Studies-pääaineesta ei luultavasti anna ihmiselle parasta analyyttisen ja kriittisen ajattelun pakettia mukaan työelämään. Merkittävä osa Studies-koulutuksista valmistuneista päätyikin joko byrokraateiksi tai opettamaan wokea paikkoihin, jotka pehmeinä kohteina sallivat sen opettamisen.
Tällaisiksi instituutioiksi osoittautuivat valitettavasti Yhdysvaltain kasvatustieteelliset tiedekunnat, minkä seurauksena opettajankoulutuksesta tuli 1990-luvulla ja 2000-luvulla woken indoktrinaation keskus. Opettajat veivät oppinsa mukanaan kouluihin ja noin viiden vuoden ajan yliopistoissa on istunut sukupolvi opiskelijoita, joille woke on tullut osana peruskoulutusta ja high schoolia. He alkoivat Yhdysvalloissa vaatia safe spaceja ja trigger warningeja (koska kieli on sorron väline) viime vuosikymmenen aikana. Opiskelijat valmistuivat yliopistoista ja veivät aatteen mukanaan mediaan ja suuryrityksiin.
Merkittävä rooli on ollut wokeilla byrokraateilla, jotka ovat muodostaneet instituutioiden ”diversity, equity, and inclusion”-seulan. Näin esimerkiksi akateemisiin tehtäviin Yhdysvalloissa hakeva joutuu usein vastaamaan kysymyksiin siitä, kuinka aikoo edistää antirasismia kampuksella. Vastaukseksi ei riitä se, ettei ole rasisti. Woken määritelmän mukaan jokainen valkoihoinen osallistuu systeemisen rasismin ylläpitoon ja on rasisti, vaikka henkilön koko lähipiiri ja puoliso olisivat eri etnisyyksiä. Hyvä vastaus sisältää suunnitelman ryhmien välisten erojen vähentämisestä, sillä nämä ovat sorron ainoa luotettava indikaattori woke-metodologiassa.
Viimeistään nyt olemme saaneet woken Suomeen. Woke-aktivisteja on ollut jo joitakin vuosia, mutta TeaK-tapaus on ensimmäinen kerta kun omalle tutkalleni osuu kotimaisen instituution luhistuminen woke-vaatimuksiin. Rämön jutun perusteella henkilökunnalla on kohtalaisia vaikeuksia hahmottaa, mitä vaaditaan ja mikä heidän oma jalansijansa on suhteessa vaatimuksiin. Jutussa haastateltu professori kertoo oman sukupolvensa rämpineen läpi postmodernismin ja dekonstruktion päästäkseen irti tekstien tuottajien identiteeteistä. Tämä oli ennen kuin sorto postuloitiin ideologian pilariksi. Sortoa kaikkialta kaivelevat opiskelijat ovat selvästi yllättäneet tavalliseen postmodernismiin tottuneen henkilökunnan pahan kerran.
Opiskelijat arvatenkin seuraavat jenkkikeskustelua somen, Youtuben ja muiden tahojen välityksellä. Yhdysvaltalainen teatteri on tullut woken kaappaamaksi ensimmäisten instituutioiden joukossa vasemmistolaisen positionsa vuoksi ja epäilemättä opiskelijat ottavat suuntansa sieltä. Suosikkimusikaalini Hamilton, joka tietoisesti roolitti mustia ja latinonäyttelijöitä lähes jokaiseen keskeiseen rooliin on joutunut toistuvasti woke-hyökkäysten kohteeksi. Sitä on arvosteltu liiallisesta heteroudesta ja äskettäin siitä että näytelmässä kuvataan problemaattisia, orjia omistaneita Yhdysvaltain founding fatherseja – siitä huolimatta että melkein kaikkia mainittuja valkoisia miehiä näyttelevät pelkät vähemmistöjen edustajat. Vaikka musikaalin luoja Lin-Manuel Miranda on wokeakin wokempi, Hamiltonkaan ei lopulta ollut riittävän woke.
Rima nousee näin koko ajan ja siten vaadittu puritaanisuuden ja mielipiteiden samanlaisuuden aste. Ei ole yllätys, että Rämön jutussa kuvattu TeaK:in opiskelijoiden kokema taiteellinen vapaus on kuihtunut pisteeseen, jossa ainoita hyväksyttäviä linssejä taiteelle ovat ekokatastrofi ja woke. Vertaispaine on hurja voima. Jos olet opiskelija kannattaa kuitenkin katsoa ympärillesi. Wokeja opinkappaleita yhdenmukaisesti toistelevat vertaiset ovat nyt konformistisia zombeja. Ideologia on antitieteellinen ja tulee haihtumaan ajan kanssa ilmaan. Monet sitä kannattaneet lakaisevat vaiheen maton alle vähän kuin aiempien trendien seuraamisen.
On yksi asia dekolonisoida Shakespeare ulos TeaK:in kurssikirjallisuudesta, mutta moniko haluaisi leikkaussalissa nimenomaan sille kirurgille, jonka lääketieteen opinnot on dekolonisoitu sisältämään samoissa suhteissa luonnontieteitä ja vaihtoehtoisia tietämisen tapoja? Onko kansantiedon ja eletyn kokemuksen pohjalta operoiva kirurgi yhtä hyvä kuin dekolonisoinnilta välttynyt? Kummanlaisia ihmisiä haluamme miehittämään lennonjohtoa tai lentämään lentokoneita? Oppimäärien dekolonisointi voi alkaa nopeasti maksaa henkiä, mikäli se leviää TeaK:ista Otaniemeen tai Meilahteen.
Näistäkin syistä TeaK:in henkilökunnan olisi hyvä koota itsensä ja selvittää, miltä arvopohjalta korkeakoulu pyörii. Rämön jutussa mainitussa Haidtin ja Lukianoffin kirjassa kuvataan wokejen opiskelijoiden maailmankuvien ”kolme suurta epätotuutta”: 1) että tunteet kertovat aina totuuden maailmasta, 2) että ahdistusta ja epämukavuutta tulisi aina välttää ja 3) että vikaa tulee etsiä aina itsen ulkopuolelta. Psykologiasta tiedämme hyvin, että ahdistuneisuutta ei hoideta välttämällä vaan altistumalla. Tämä TeaK:in opettajienkin olisi hyvä huomioida.
Woke voidaan nähdä tieteellisen maailmankuvan stressitestinä – kun joukko äänekkäitä ja hieman uhkaavia ihmisiä tuuttaa absoluuttisella varmuudella yhtä totuutta, jolla ei ole tekemistä empiirisen tieteen tai logiikan kanssa, kuinka hyvin oma jalansija kestää? Mikäli hahmottaa liikkeen filosofisen taustan ja sen, mille edistys maailmassa perustuu, koitoksen ei tulisi kellistää yhtäkään korkeakoulutettua ihmistä saati instituutiota. Yhdysvaltain esimerkki kuitenkin osoittaa, että moni taho tulee feilaamaan älyllisen stressitestin.
Empiirinen tiede, logiikka ja totuuden korrespondenssiteoria eivät ole samanlaisia valtteja yliopiston eri tiedekunnissa. Aika näyttää, kuinka laajalle woke leviää. Itse arvaisin, että se ehtii törmätä Yhdysvalloissa omaan mahdottomuuteensa kuluvan vuosikymmenen aikana. Jos näin käy, Suomen lauma-ajattelulle alttiit “kriittiset” opiskelijat todennäköisesti lakaisevat antitieteellisen filosofisen umpikujansa vähin äänin pois näkyvistä.
Yle esitti tubettaja Samettia käsitelleen minidokumentin transhoitojen katumisesta ja transkeskustelu on tällä viikolla käynyt Suomessa hieman tavallista kuumempana. Vaikka transaihe on ollut näkyvästi esillä viime vuosina, olen enimmäkseen pidättäytynyt kommentoimasta sitä. Ajauduin kuitenkin kuntavaaleissa keskustelemaan sukupuoleen liittyvistä aiheista, mikä on tuonut transasiatkin lähemmäs itseäni. Yleisesti ottaen tulokulmani aiheeseen on, että kyseessä on enimmäksen lääketieteen alue. Tällöin menettelytavat määrää tutkimuskirjallisuudesta nouseva vaikuttavuusnäyttö.
En ollut itse juurikaan kahlannut tuota kirjallisuutta, enkä siksikään ole halunnut kommentoida aihetta paljoa. Sametti-keskustelun myötä vilkaisin kuitenkin useita uudempia transtutkimuksia tarkentaakseni käsitystäni siitä, mitä aiheesta nykyisin tiedetään. Opin, että tutkimusten perusteella on edelleen lähes yhtä vaikea saada tarkkaa tietoa transhoitojen vaikutuksista, kuin muutama vuosi sitten hankkiessani aiheesta pohjatietoja. Käyn tässä kirjoituksessa läpi joitakin itseäni eniten kiinnostavia transkysymyksiä ja kuvaan lyhyesti, mitä löysin aiheeseen liittyen.
1. ”80 % lapsista ja nuorista kasvaa ulos dysforiasta”
Muistan lukeneeni tämän väitteen vuosia sitten Wikipediasta ja nuorisolääketieteen professori Riittakerttu Kaltiala ilmaisi sen Puheenaihe-podcastissa. Paras ymmärrykseni asiasta on kuitenkin, ettei tutkimuskirjallisuuden perusteella ole mahdollista tietää kuinka moni lapsi tai nuori kasvaa itsestään ulos dysforiasta. Yleisimmin annetut viitteet 80 % -luvulle ovat peräisin löyhempiä ja vanhempia diagnostisia kriteereitä käyttäneistä tutkimuksista. Niissä on myös ollut transkirjallisuudessa yleiset ongelmat pienten otoskokojen ja tutkittavien kadon kanssa.
Vanhojen tutkimusten populaatiot ovat toisaalta olleet kliinisiä ja menneiltä vuosikymmeniltä, jolloin ei vielä oltu nähty dramaattista nousua biologisten tyttöjen transidentifioitumisessa. Äskettäin nähty moninkertainen äkillisen dysforian esiintymisen lisääntyminen biologisilla tytöillä voi tarkoittaa, että suurempi osa uudesta dysforiasta saattaisi olla ohimenevää. Aiheesta voi varmuudella todeta lähinnä, ettemme tiedä ja tarvitaan lisää sekä parempaa tutkimusta.
2. ”Sukupuolen vahvistava hoito on turvallista”
Tämän väitteen kohdalla on tärkeää eritellä, mistä hoidosta puhutaan. Sosiaalinen transitio sinällään ei yksin aiheuta kenenkään keholle vaurioita, vaikka ohjaakin ihmisen hoitoreitille, jossa suurin osa aloittaa vastakkaisen sukupuolen hormonit. Puberteetin lykkäämisen osalta näyttöä ei ole läheskään tarpeeksi luotettavan riskiarvion tekemiseksi. Blokkereiden tiedetään heikentävän luuntiheyttä ja vaikuttavan keskushermostokehitykseen. Niiden hedelmällisyysvaikutuksia ei tunneta vielä kovin hyvin.
Blokkerit saattavat aiheuttaa mielenterveydellistä helpotusta dysforiasta kärsivälle. Toisaalta ne saattavat myös estää tekemästä kehityksen kannalta tarpeellista identiteettityötä, joka luonnostaan dysforiasta uloskasvavalla osajoukolla nuorista olisi edessään. Ne eivät myöskään ratkaise muita mielenterveysongelmia, joita transhoitoihin hakeutuvilla nuorilla usein on. Tämänkin väitteen kohdalla odotamme siis pitkittäistutkimuksia blokkereiden vaikutuksista, eikä nykyisellään ole mahdollista saada luotettavaa kuvaa hoidon turvallisuudesta.
3. ”1-2 % transitioituneista katuu”
Samaan tapaan kuin ”80 % dysforiasta menee itsestään ohi”, tämä väite perustuu kouralliseen vanhoja tutkimuksia, joissa on suurehkoja metodologisia puutteita. Miltei kaikissa olemassaolevissa detransitiotutkimuksissa on sekä 1) jäänyt tavoittamatta suuri osa tutkittavasta otoksesta ja 2) käytetty verrattain lyhyitä seuranta-aikoja, jolloin katumus ei välttämättä ole ehtinyt vielä ilmetä. Jos tutkimuksessa on katoa esimerkiksi 30 %, ei voida sulkea pois, etteikö ainakin osa tästä kadosta olisi johtunut juuri katumuksesta. Nämä ihmiset eivät kuitenkaan näy ”1-2 %” arviossa. Tutkimuksia, joissa katoa olisi ollut alle 15 % ja seuranta-aika esimerkiksi 10 vuotta ei ole toistaiseksi lainkaan.
Siten ei ole mahdollista tietää, onko katuvien ihmisten prosentuaalinen osuus esimerkiksi 1 %, 5 %, 10 % tai 20 %. Riittakerttu Kaltiala arvioi luvun olevan 5-10 %. Lisäksi detransitiota on tutkittu erityisesti vuosikymmeniä sitten transitioituneiden ihmisten kohdalla, jolloin transsukupuolisuutta on esiintynyt enimmäkseen biologisilla miehillä. Nykyinen tilanne, jossa 90 % esiintyvyydestä on murrosikäisillä biologisilla tytöillä tuskin vastaa tutkittua kovin hyvin. Täten ei ole riittävästi näyttöä, jotta voitaisiin väittää, kuten esimerkiksi Perttu Jussila sometileillään on tällä viikolla esittänyt, että 1-2 % sukupuolenkorjauksen läpikäyneistä katuu.
Tutkimuksen perusteella ei yksinkertaisesti vielä tiedetä kuinka moni katuu ja 1-2 % on lähes varmasti liian optimistinen arvio luvulle. Kun lääkärit pohtivat, millaisia transhoitoja kenellekin suositetaan, heidän on punnittava hoidosta odotettavia hyötyjä siitä odotettavia haittoja vasten. Oletettavasti koska kummastakaan ei nykykirjallisuuden perusteella saa selkeää kuvaa, on varsinkin lasten ja nuorten kohdalla otettu Suomessa ja enenevästi muissa maissa varovainen linja.
Transkirjallisuus on tutkimuskirjallisuutena melko vaatimattomassa tilassa. Randomisoituja kontrollitutkimuksia ei ole ja pitkittäistutkimuksia vain vähän. Otoskoot ovat usein pieniä ja aihe on kaiken lisäksi poliittisesti kuuma peruna. Tällöin valitettavasti myös esimerkiksi tutkimusta koostavat meta-analyysit ovat melko hyödyttömiä. Tarvitaan paljon enemmän ja paljon parempaa tutkimusta. Esimerkiksi mindfulness-kirjallisuudesta kelvollista on alan johtavien tutkijoiden arvion mukaan ehkä prosentti siitä 10 000 tutkimuksen bulkista, joka viime vuosikymmenen loppua kohden oli julkaistu.
Transtutkimus ei ole kehittynyt metodologisesti edes tuon ajan mindfulness-tutkimuksen tasolle ja sitä koskeva tutkimuskirjallisuus on siten edelleen suuri kysymysmerkki. Koska tiedämme tieteen osalta niin vähän transsukupuolisuudesta ylipäänsä ja koska politiikka käy kuumana aiheen ympärillä, on huomattava riski, että täytämme aukot ideologialla. Osalle progressiivista vasemmistoa voi muodostua houkutus kuvata transhoidot turvallisemmiksi kuin mistä on näyttöä. Transjärjestöt kannustavat tähän suuntaan ja vasemmisto haluaa edistää transihmisten oikeuksia. Osa konservatiivista oikeistoa taas voi haluta luopua empatiasta sekä mielenkiinnosta transihmisten kokemusta kohtaan ja selittää koko transsukupuolisuuden pois yhdistelmänä homoseksuaalisuutta ja mielenterveysongelmia.
On tärkeää säilyttää terve nöyryys sen äärellä, mitä tiedämme ja emme tiedä. Näin on myös aiheellista pidättyä tekemästä voimakkaita väitteitä ”tiede sanoo”-pohjalta. Tällä hetkellä emme tiedä mitä tiede sanoo, erityisesti pitkän aikavälin kysymyksissä. Seurataan tilannetta.
Kunta- ja aluevaalit ovat takanamme ja äänestäjät ovat käyttäneet mahdollisuutensa ohjata puolueita haluamiinsa suuntiin. Vihreiden kohdalla lopputulos näyttää yllättävän paljon siltä, mitä olen koko vaalikauden toivonut. Ikuistin ennen vaaleja toiveen yllä olevaan kuvaan, jota olen käyttänyt jo muutamassa blogikirjoituksessa. Olen useasti esittänyt, että vihreiden tulisi siirtää puolueen ajaman linjan painopiste pois punavihreästä nurkasta kohti poliittista keskustaa.
Nähtävästi liikuimme juuri tähän suuntaan. Suurissa kaupungeissa (Helsinki, Tampere, Turku, Espoo ja Vantaa) kuntavaalien nousijat olivat suurimmilta osin sentristejä, ainakin vihreiden mittapuulla. Nämä ehdokkaat sijoittuivat lähelle vasemmisto-oikeisto-akselin keskipistettä, mutta kannattivat tyypillisesti kuitenkin melko liberaalia politiikkaa. Laskijat olivat suurimmilta osin punavihreän nurkan poliitikkoja. Osa heistä on näkynyt viime vuosina julkisuudessa ns. woke-mielipiteiden myötä, osa ei.
Turussa vihreiden suurimman nousun teki maltilliseen keskustaan HS:n vaalikoneessa sijoittunut Aliisa Wahlsten, joka jätti puolueen pormestariehdokkaan taakseen ja oli Sofia Virran jälkeen kaupungin toiseksi suosituin vihreä. Toinen uusi valtuutettu ja merkittävä nousija Turussa oli Aino Rönkä, joka sijoittui hieman maltillisen keskustan oikealle puolelle. Punavihreään kulmaan asemoituneet ehdokkaat menettivät Turussa kannatustaan.
Aliisa Wahlsten
Helsingissä täsmälleen oikeisto-vasemmisto-janan puoliväliin sijoittunut Shawn Huff kaksinkertaisti kannatuksensa. Atte Harjanteesta, joka lähes nelinkertaisti äänimääränsä, taas tuli pormestariehdokkuuden myötä puolueen näkyvin poliitikko Helsingissä. Ns. woke-mielipiteiden kanssa ainakin minulle eniten näkyneet helsinkiläiset vihreät sen sijaan menettivät kannatustaan: Fatim Diarran ja Alviina Alametsän kuntavaalitulos putosi reilulla kolmanneksella ja viime kuntavaaleissa Tampereelta toisiksi suosituimpana noussut puolueen entinen puheenjohtaja Iiris Suomela jäi kauas valtuustoryhmän ulkopuolelle.
Shawn Huff
Espoossa poliittinen kartta pysyi vihreissä melko muuttumattona. Ainoana selkeänä poikkeuksena näyttäytyi kannatuksensa yli kaksinkertaistanut hieman maltillisen keskustan oikealle puolelle sijoittunut Noora Koponen. Vantaalla samanlaisen nousun teki kunniaväkivallan näkyvänä vastustajana Suomessa tunnettu Eva Tawasoli (joka vieraili taannoin Mielestämme-podcastissakin). Tawasoli oli Vantaalla vihreiden ääniharava sekä kuntavaaleissa että aluevaaleissa. Samanlaisen nousun teki samoin keskelle vasemmisto-oikeisto-janaa sijoittunut Reija Friman.
Noora Koponen
Yllä kuvattu trendi ei sen sijaan pätenyt Tampereella. Kaksi merkittävää nousijaa Tampereen vihreissä olivat kansanedustajan ja pormestariehdokkaan kauas taakseen jättäneet psykologikollegani Julia Sangervo sekä Perttu Jussila. Molemmat edustavat puolueen punavihreää kulmaa. Myöskään Oulu ei selkeästi noudattanut suurimmissa kaupungeissa nähtyä trendiä kannatuksen jakautumisessa.
Maltilliset ehdokkaat siis suurilta osin tuottivat vihreille ”torjuntavoiton”, josta Sofia Virta puhui vaalien jälkeen. Yllätyin eilen lukiessani Virran haastattelua vihreiden tulevaisuudesta Helsingin Sanomista, sillä kommentit kuulostivat siltä, että olisin voinut sanoa ne itse:
Olen lähettänyt vaalien aikana Virralle kaksi kirjoitustani, joissa olen tuonut haastattelussa ilmaistun kanssa samansuuntaisia pointteja ja hänen tässä sanomansa vastaa läheisesti useissa kirjoituksissani esitettyjä mielipiteitä. En tiedä lukiko hän tai joku hänen avustajistaan lopulta blogiani, mutta olen joka tapauksessa tyytyväinen, että katsomme poliittista kenttää nyt näiltä osin samasta näkökulmasta.
Omalta osaltani vaalit sujuivat kohtalaisen hyvin. Sain 125 ääntä Turussa, mikä tarkoittaa mahdollista nousua varasijalta valtuustoryhmään. Kiitos kaikille minua äänestäneille. Olin 2017 neljännellä varasijalla ja paikkaa tarjottiin kolmen vuoden päästä. Nyt olen toisella varasijalla. Sijoittumiseni Turun vihreiden äänimäärissä nousi 32/100 -> 24/100. Näissä vaaleissa esitin kampanjan aikana huomattavan määrän kritiikkiä puolueen erityisesti identiteettipoliittisia ylilyöntejä kohtaan. Sain kirjoituksistani nuhtelut sekä paikalliselta että valtakunnalliselta auktoriteetilta puolueessa. Toisaalta samaan aikaan sain myös yksityisiä kehuja eri vihreiltä, myös valtakunnallisilta kärkipaikoilta. En lakannut kirjoittamasta, mutta pyrin olemaan sanomassani niin ystävällinen kuin osasin hukkaamatta itse pointtia.
Minua varoiteltiin, että tyylilläni jäädään tyypillisesti 10-15 äänen saaliseen. On mahdollista, että varoittelija aliarvioi, kuinka suurta turhaumaa vihreitä kohtaan sen entisissä äänestäjissä esiintyi. En voi tietää mistä ääneni tulivat ja on syytä uskoa, että psykologit, opettajat ja tutkijat äänestivät minua ainakin jonkin verran. Äänimääräni kuitenkin nousi erityisesti vaalipäivänä, jolloin olin juuri saanut näkyvyyttä Samettiorkidea-nimisen tubettajan kanavalla sukupuoleen liittyen. Ymmärsin, että tämän turkulaisen tubettajan yleisöstä kohtalainen osa on entisiä punavihreitä äänestäjiä, jotka ovat menettäneet luottamuksen puolueeseen sukupuoleen liittyvien perusasioiden ideologisena pidetyn hämärtämisen vuoksi.
Toin siis itse mahdollisesti pienen määrän ääniä vihreille nykyisen kannattajakunnan ulkopuolelta. Uskon että puolueessa näissä vaaleissa näkyvästi nousseet vihreät ehdokkaat ovat tehneet osin samaa. Otimme pienen askeleen kohti todellista kilpailua kokoomuksen, SDP:n ja keskustan kanssa. Nähtäväksi jää, jatkuuko marssi kohti keskustaa ja yleispuolueen paikkaa.
Oskari ja Viljami ovat verrattain tyytyväisiä äänisaaliisiinsa. Jaksossa todetaan vihreiden vaalien myötä naisistuneen entisestään, mutta myös nitkahtaneen aavistuksen keskustan suuntaan lähes koko Suomessa, kuten olemme toivoneet. Oskari päivittelee vihreiden talouspopulismia ja pohdimme, kuinka paljon terveempää olisi, jos kampanjointi painottuisi muualle kuin someihin. Mielestämme-podcast jatkuu luultavasti vaalien jälkeenkin, mutta jaksoja tulee harvemmin ja puoluepoliittisuus vähenee.
Oskari, Viljami, Eva Tawasoli (vihr.), Joonas Lipping (vihr.) ja Sampo Lähteenaro (vihr.) keskustelevat vihreiden tulevaisuudesta. Jaksossa käsitellään mm. ihmisoikeuksia, feminismiä, wokea, maahanmuuttoa, puolustusta ja hyvinvointivaltion ylläpitoa.
